Epätäydellinen suunnittelu (argumentti)

Useat biologit katsovat ettei suunnitteluteorian puolesta voida esittää empiiristä näyttöä, he kuitenkin samalla katsovat että biologiassa havaitut epätäydelliset rakenteet tarjoavat empiiristä näyttöä suunnittelua vastaan. Epätäydellisiksi havaitut rakenteet eivät tämän näkemyksen mukaan ole suunniteltuja. Suunnitteluteoria ei kuitenkaan tee ennusteita suunnittelijan älykkyyden tasosta; suunnitteluteoria väittää kaikessa yksinkertaisuudessaan suunnittelijan olevan älyllinen.

Epätäydellinen suunnittelu on argumentti, jonka mukaan biologisten rakenteiden epätäydellisyys todistaa, ettei näillä rakenteilla ole suunnittelijaa, vaan ne ovat päämäärättömien prosessien seurausta.

Epätäydellinen suunnittelu on argumenttina siinä mielessä kestämätön, että vaikka olettaisimme eliöiden olevan epätäydellisesti suunniteltuja, niin epätäydellisestikin suunnitellut asiat ovat suunniteltuja (mm. BMW M3). Epätäydellisiä rakenteita voidaan kuitenkin pitää jonkinlaisena argumenttina täydellisen älyn omaavaan suunnittelijan olemassaoloa vastaan; tällöinkin argumentti sisältää oletuksen, että suunnittelija käyttää kaiken potentiaalinsa suunnitteluun. Mikäli rakenteiden epäoptimaalisuus tarjoaa näyttöä täydellisen älykästä suunnittelijaa vastaan, vastaavasti optimaalisuus tarjoaa näyttöä täydellisen älyn omaavan suunnittelijan puolesta. Tämä viitekehys siis itseasiassa tarjoaa empiirisen keinon verifioida teleologinen argumentti.

Väite eliöissä havaitusta epätäydellisistä rakenteista on kyseenalaista. Monien epäoptimaalisiksi väitettyjen rakenteiden on kuitenkin tutkimuksen myötä havaittu olevan parempia kuin ehdotettujen vaihtoehtojen. Mikäli jokin biologinen kokonaisuus todellakin toimii huonosti, vähemmän optimaalisesti kuin ehdotettu vaihtoehto, olisi tietenkin loogista päätellä että joko (1) suunnittelija ei ilmeisesti ole järin fiksu, (2) suunnittelija ei ole jostain syystä tahtonut suunnitella optimaalista rakennetta, (3) kyseinen rakenne ei ole enää niin optimaalinen kuin se oli suunniteltaessa tai (4) kyseisellä rakenteella ei ole suunnittelijaa.

Formaalista näkökulmasta epätäydellisen suunnittelun argumentti edellyttää kahta premissiä, joista seuraa johtopäätös.

1. Älyllinen suunnittelija suunnittelisi ainoastaan täydellisiä asioita. (I premissi)
2. Suunnittelijan suunnittelemiksi väitetyt kohteet ovat epätäydellisiä. (II premissi)
3. Suunnittelijaa ei ole. (johtopäätös)

Argumentin kritiikki

Ensinnäkin logiikan perusteella voimme todeta, että johtopäätös on oikea suhteessa premisseihin, eli jos premissit ovat totta, myös johtopäätös on tosi. Molemmat premissit voidaan kuitenkin helposti kyseenalaistaa. Ensimmäinen premissi on aivan ilmeisesti väärä, sillä tiedetään lukemattomia tapauksia, joissa insinööri on suunnitellut epätäydellisen kohteen. Jos kohde on epätäydellinen, (1) suunnittelija ei ole taitava suunnittelija, (2) suunnittelija ei ole tehnyt täydellistä suoritusta, tai (3) suunnittelijaa ei ole. Tämä kolmas vaihtoehto ei ole siis ainoa mahdollinen johtopäätös. Argumentin johtopäätös on siis vedetty erittäin kyseenalaisesta premissistä. Ensimmäistä premissiä voidaan kuitenkin pitää jossain määrin perusteltuna, jos kyseessä ei ole mikä tahansa älyllinen suunnittelija, vaan täydellinen suunnittelija, kuten Jumala useimpien kristillisten tulkintojen mukaan.

1. Täydellisen älyn omaava suunnittelija suunnittelisi ainoastaan täydellisiä asioita. (I premissi)
2. Suunnittelijan suunnittelemiksi väitetyt kohteet ovat epätäydellisiä. (II premissi)
3. Täydellisen älyn omaava suunnittelija ei ole suunnitellut väitettyjä kohteita. (johtopäätös)

Kuitenkin ensimmäinen premissi on edelleen kyseenalaistettavissa. Ei ole loogisesti välttämätöntä, että edes täydellisen älykäs suunnittelija suunnittelisi ainoastaan täydellisiä asioita. Jos olisi olemassa ainoastaan yhdenlainen täydellisyyden mittari, niin täydellinen suunnittelija ei voisi suunnitella muita kuin yhdenlaisen kokonaisuuden, koska kaikki muut vaihtoehdot olisivat epätäydellisiä. Suunnittelijoilla on kuitenkin vapaa tahto,¹ joten täydellinenkin suunnittelija voisi päättää suunnitella myös epätäydellisiä asioita. Täydellisen älykäs suunnittelija saattaisi esimerkiksi tuottaa eliöt polveutumiopin mukaisen yhteisen polveutumisen kautta, jolloin hän vain tuottaisi välillä ohjattuja täsmämutaatioita, jotka olisivat sattumanvaraisten mutaatioiden kautta niin epätodennäköisiä, ettei sellaisia todennäköisesti tapahtuisi lainkaan.² Tällaisella metodilla tapahtuvan suunnittelun lopputuloksella voisi olla monia pieniä "puutteita", joita ei syntyisi jos kaikki eliöt tuotettaisiin erikseen.

Lisäksi täydellisyys on erittäin vaikeasti määriteltävä termi. Näin ollen olisi hyvin vaikeaa todeta premissejä yksiselitteisesti oikeaksi. Toisen premissin mukaan jotkin rakenteet ovat epätäydellisesti suunniteltuja, mutta tämäkin voidaan helposti kyseenalaistaa.

Täydellisyyden määrittelemisen ongelma

Täydellisyyden määritteleminen on sikäli ongelmallista, että yleensä suunniteltavassa asiassa on useita toisiinsa vaikuttavia tekijöitä, joiden suhteen eliö voi olla täydellinen. Ydinasetta voitaisiin pitää täydellisenä massatuhovälineenä, mutta se ei silti olisi täydellinen instrumentti kirurgisiin tarkoituksiin. Täydellisyys määrittyy suhteessa tarkoitukseen. Jos taas kohteen pitäisi olla täydellinen kaikilla mahdollisilla mittareilla, tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että suunnittelija voisi suunnitella ainoastaan omnipotentin suunnittelijan. Jos siis kyseinen suunnittelija olisi omnipotentti, hän voisi tuottaa ainoastaan kopioita itsestään, mikä ei olisi mielekästä, vaan olisi selvästikin ristiriidassa vapaan tahdon ja kaikkivoipuuden kanssa. Jos taas kyseinen suunnittelija ei olisi omnipotentti, suunnittelija voisi olla riittävän älykäs keksimään ajatuksen omnipotentista suunnittelijasta, mutta ei olisi kykeneväinen tuottamaan omnipotenttia suunnittelijaa, koska voidakseen syntyä omnipotentin suunnittelijan olisi oltava ensin olematta, mikä taas olisi mahdollista ainoastaan jos omnipotentti suunnittelija olisi kontingentti. Välttämättömyys on kuitenkin täydellisempää kuin kontingenssi, joten omnipotentti suunnittelija voisi olla olemassa ainoastaan välttämättömänä (ks. Ontologinen argumentti).

Jos esimerkiksi verrattaisiin kaikkia lentokykyisiä eliöitä lentonopeuden mukaan, insinööri voisi valita voittajan, ja väittää että suunnittelija on tehnyt kaikkien muiden kohdalla virheitä, koska ratkaisut eivät ole yhtä optimaalisia kuin voittajan kohdalla. Tällainen ajattelu yrittää rajoittaa suunnittelijan luovia ratkaisumahdollisuuksia perusteettomasti. Tämän mukaan suunnittelija ei saisi tehdä mitään muita lentäviä eliöitä kuin vaikkapa piikkipyrstökiitäjiä. Perhoset olisivat tämän ajattelun mukaan virheellisesti suunniteltuja, koska niissä käytetyt ratkaisut eivät tarjoa niille samanlaista lentonopeutta kuin kiitäjille. Kuitenkin perhosissa on tiettyjä ominaisuuksia, kuten kauneus, joiden osalta ne ovat optimaalisempia kuin kiitäjät.

Jos taas kohteen pitäisi olla kaikkien mitattavissa olevien tekijöiden osalta täydellinen, niin huomataan äkkiä, että osa tekijöistä on keskenään siinä mielessä ristiriitaisia, etteivät ne voi loogisesti olla yhtä aikaa optimaalisia. Ei ole järkevää odottaa suunnittelijan suunnittelevan esimerkiksi sutta, joka on yli 15 m pitkä, kaikkiruokainen, joka tuottaa uuden sukupolven 15 min välein, joka on varustettu titaanipanssarilla ja joka on mahdoton tappaa, sillä ekosysteemi ei kestäisi tällaista eliötä. Suunnittelijalla voi siis olla hyviä syitä jättää eliöt tietyltä osin "epätäydellisiksi".

Rappeutuminen ja surkastuneet elimet

Surkastunut elin tarkoittaa elintä, joka on menettänyt polveutumishistoriansa aikana alkuperäisen toimintonsa, ja jolla ei ole muuta toimintoa, tai jonka toiminto on rakenteeseen nähden selkeästi liian vähäinen. Surkastuneet elimet ovat rappeutuneet koska ne ovat tarpeettomia ja jopa haitallisia. Surkastuneiden elinten käyttämistä rakenteiden yhteisen polveutumisen todisteena voidaan pitää homologia-argumentin loogisesti pätevänä muotona. Jos siis elimen toiminnan voidaan osoittaa olevan selkeästi liian vähäistä tai olematonta suhteessa elimen rakentamiseen ja ylläpitämiseen tarvittaviin uhrauksiin, ja samalla tunnetaan morfologisesti riittävän samankaltainen laji, jolla vastaava elin toimii "kustannuksiin" nähden riittävän hyvin, on perusteltua pitää näitä elimiä keskenään homologisina ja olettaa että näillä eliöillä on polveutumishistoriallinen yhteinen kantamuoto. Surkastuneiden elinten kohdalla argumentin heikkous on kuitenkin siinä, ettei useinkaan ole yksiselitteistä tapaa osoittaa, ettei elimellä ole mitään toimintoa, tai että toiminto on selkeästi liian vähäinen. Joistakin rakenteista on kuitenkin selvästi nähtävissä, että ne ovat rappeutuneet alkuperäisestä muodostaan. Kiistattomia esimerkkejä surkastuneista elimistä ovat esimerkiksi sokeiden luolakalojen silmät ja tuulisten saarten hyönteisten siivet.

Rappeutuminen selittää joidenkin huonojen rakenteiden olemassaolon, sillä kyseiset rakenteet ovat voineet olla alunperin selvästi parempia. Joku voisi pitää rappeutumisen mahdollisuutta puutteena, ja väittää että täydellisen älykkään suunnittelijan olisi pitänyt tehdä eliöistä sellaisia, etteivät ne voi rapistua. Tämä tarkoittaisi käytännössä kuitenkin eliöiden muuttumattomuutta, mikä puolestaan aiheuttaisi sen etteivät eliöt voisi sopeutua erilaisiin ympäristöolosuhteisiin. Tällaiset eliöt kuolisivat hyvin helposti sukupuuttoon, mitä voi hyvällä syyllä pitää huonompana vaihtoehtona kuin pienen rappeutumisen mahdollisuutta.

Rappeutumat polveutumisopin todisteena

Rappeutuneet rakenteet eivät ole sellaisenaan todisteita evoluutioteorian väitteelle, jonka mukaan tunnetut muuntelumekanismit voisivat synnyttää kaikki polveutumiopin edellyttämät muutokset eliöiden rakenteessa. Rappeumat voivat kuitenkin olla polveutumisopin todisteita. Suunnitteluteoria ei ole ristiriidassa polveutumisopin kanssa, vaan molempien kannattaminen samanaikaisesti on täysin koherenttia, ja esimerkiksi Michael Behe pitää surkastuneita pseudogeenejä polveutumisopin vakuuttavimpana todisteena.³

Evoluutioteoreettisen tulkinnan mukaan elinten surkastuminen kompensoituu usein toisten rakenteiden syntymisellä. Esimerkiksi valaan pyrstön syntyminen korvaa takaraajojen menetyksen. Siten surkastuneita elimiä pidetään osittain myös polveutumisopin todisteina.⁴ Ihmisen umpilisäke on myös kuuluisa esimerkki polveutumisopin todisteena pidetystä surkastumasta.

Onko eliöissä epätäydellisesti suunniteltuja rakenteita?

Eläinekologian professori Hanna Kokko pitää kirjassaan Kutistuva turska ohjaamattoman evoluutioteorian todisteena sitä, että on olemassa epätarkkoja ja kehnoja sopeumia. Hänen mukaansa luonnossa olevia epätäydellisiä rakenteita voidaan käyttää todisteena siitä, että luonto on päämäärättömien prosessien tulos.

Siemenjohdin

Katja Bargumin ja Hanna Kokon mukaan esimerkiksi tasalämpöisten eläinten naurettavan pitkät siemenjohtimet ovat ohjaamattoman evoluutioteorian todisteita.

Tällä hetkellä esimerkiksi ihmisen siittiöjohtimet ovat ainakin kolme kertaa pitemmät kuin ne olisivat jos menisivät suoraan kivespusseista penikseen, kiertämättä kymmenen senttimetriä yläpuolella olevia virtsateitä. - - Kivestiehyiden silmukka osoittaa evoluution ja kaukonäköisen suunnittelun välisen eron. Kun suunnittelija kykenee hahmottamaan halutun lopputuloksen ja rakentaa piirteen sen mukaan, luonnonvalinta toimii paljon sokeammin. Se valitsee parhaiten menestyvistä tämä hetkisistä ratkaisuista muutaman jatkoon, ja tämä taas rajoittaa tulevien sukupolvien perusratkaisuja. Näin ollen valintatilanteessa voittavat aina lyhyellä aikavälillä hyödylliset piirteet, vaikkeivät nämä olisikaan loppujen lopuksi parhaita ratkaisuja pitkällä tähtäimellä

– Bargum & Kokko (2008) , Kutistuva Turska⁵

Richard Dawkins sanoo saman asian värikkäämmin. Hänen mukaansa siemenjohdin "tekee naurettavan mutkan virtsanjohtimen takaa". Hän lisää: "Jos tämä olisi suunniteltu, kukaan ei voisi vakavissaan kieltää, että suunnittelija on tehnyt vakavan virheen." Hän pitää tätä ongelmaa niin vakavana, että se antaa syyn epäillä Luojan olemassaoloa. "Tällaiset esimerkit varmaan nakertavat niiden kantaa, jotka kaipaavat 'älykästä suunnittelua'".⁶

Lääkäri Pekka Reinikainen kyseenalaistaa väitteen, että siemenjohtimet olisivat liian pitkät.

Siemenjohtimet ja niiden päässä olevat kivekset vaeltavat sikiöaikaisesta paikastaan vatsaontelon takaseinän tuntumasta kivespusseihin ja näin menevät virtsanjohtimen yli. Ne eivät voisi kehittyä vatsaontelon etuseinässä sikiöaikana, sillä tämä edellyttäisi epäedullisia verenkierrollisia ratkaisuja. Jos kivekset kiertäisivät virtsatiet ulkokautta, seurauksena voisi olla kaksi yhden kiveksen pussia molempien reisien etupuolella, missä ne olisivat alttiina vammautumiselle ja kuumenemiselle. Kuumeneminen taas haittaisi siittiötuotantoa ja voisi johtaa syöpään. Lenkki virtsanjohtimen yli on välttämätön, koska siemenjohtimien on kuljettava eturauhasen kautta, sillä siellä tapahtuu myöhemmän hedelmöityksen kannalta välttämätön emäksisen prostatanesteen lisääminen happamaan siemennesteeseen. Tämä neutraloi myös emättimen happamat nesteet. Näin siittiöiden liikkuvuus alkaa oikealla hetkellä siten, että niillä on riittävästi energiaa perille asti.

– Pekka Reinikainen (2010), Tiedekeskustelun avoimuuskoe⁷

Saatavissa olevan tiedon perusteella voimme siis päätellä kyseisen rakenteen olevan optimaalinen ainakin ontogeneettisten, fysiologisten ja hedelmöitysvaatimusten kannalta.

Koska evoluutioteoreettiset premissit⁸ selittivät rakennetta sellaisilla oletuksilla, jotka osoittautuivat kestämättömäksi, evoluutiobiologisten selitysten uskottavuus heikkenee.

Munasarjat

Jerry A. Coyne argumentoi, että jos Jumala olisi luonut ihmisen, hän ei olisi luonut aukkoa munasarjojen ja munajohtimien välille:

Olisiko älykäs suunnittelija luonut pienen aukon munasarjojen ja munajohtimen välille?

– Jerry A. Coyne, Why Evolution is True⁹

Pekka Reinikainen (2010) kiinnittää huomiota siihen, että jos munasarjojen ja munajohtimen välillä ei olisi aukkoa, mahdollinen tulehdus munajohtimissa voisi tuhota munasarjat. Munasolun irtoamiseen liittyvät tapahtumat edellyttävät, että munasoluja irtoaa eri puolilta munasarjoja. Tämän vuoksi olemassa oleva anatominen ratkaisu kertoo älykkäästä suunnittelusta.

Samalla kun Coyne kiinnittää huomiota joihinkin näennäisiin ongelmiin ihmisen anatomiassa, häntä ei ollenkaan huolestuta se, ettei hänellä ole minkäänlaista evolutiivista selitystä ihmisen suvullisen lisääntymisen kehitykselle, jota ohjaavat sadat geenit ja säätelyjärjestelmät. Suvullinen lisääntyminen on niin äärimmäisen hienosäädetty prosessi, että darwinistit eivät toistaiseksi ole tehneet edes kunnollista yritystä sen selittämiseksi evolutiivisesti. Mikä valintapaine aiheutti suvullisen lisääntymisen kehittymisen? Mitkä ovat miehen ja naisen lisääntymiselinten evoluutiopolut? Miten jälkeläisten saanti onnistui järjestelmien ollessa kehitysvaiheessa?

Paitsi että jo munasolun hedelmöityminen edellyttää useiden eri järjestelmien koordinaatiota, vielä paljon monimutkaisemmin hienosäädetty prosessi on sikiön kehittyminen äidin kohdussa. Istukka toimii yhtä aikaa keuhkoina, ”ruuansulatuskanavana”, munuaisina ja umpieritysrauhasena. Istukka kuljettaa happea ja ravintoaineita äidin elimistöstä lapselle, mutta sikiön ja äidin verenkierto eivät saa joutua kosketuksiin toistensa kanssa. Aineenvaihdunnan lisäksi istukka tuottaa hormoneja, joista riippuu yhtäältä sikiön kasvu ja toisaalta sellaiset muutokset äidissä, jotka valmistavat häntä synnytykseen ja imetykseen. Raskauden aikana äidin immuunijärjestelmää säädellään niin, ettei se ala hylkiä sikiötä, joka on puoliksi vierasta kudosta. Heti synnytyksen jälkeen vauvan verenkiertojärjestelmän pitää pystyä toimimaan itsenäisesti. Minuutin kuluessa syntymästä lapsen hermojärjestelmä lähettää signaalit sulkijalihaksille, niin että sekä napalaskimo että ductus arteriosus sulkeutuvat. Napasuonet sulkeutuvat toiminnallisesti alle tunnissa. Yhden kriittisen minuutin aikana ihminen siirtyy toisen ihmisen sisällä vietetystä elämästä ulkoilmaan. Hänet irrotetaan istukka-hengityskoneesta ja hän hapettaa elimistönsä omien keuhkojensa avulla. (Reinikainen 2010) Kaikki nämä hienosäädetyt järjestelmät kertovat älykkäästä suunnittelusta. Tulisiko näiden tosiasioiden teistinen implikaatio sulkea tieteen ulkopuolelle, niin että ateistinen tulkinta suojataan kaikelta kritiikiltä?

Löydettyään yksi tai kaksi esimerkkiä mielestään epätäydellisestä suunnittelusta, moni ateisti katsoo todistaneensa, ettei koko biologisen maailman läpitunkeva suunnitelmallisuus kerro mitään Jumalasta. Tällöin he itse asiassa vetoavat tietomme aukkoihin ja pyrkivät sen perusteella kumoamaan uskon Jumalaan. Yksi toisensa jälkeen nämä oletettavasti epätäydelliset rakennesuunnitelmat ovat osoittautuneet tarkoituksenmukaisiksi.

Ihmisaivot

Epätäydelliseen suunnitteluun vetoavalla ajattelulla on niin merkittävä osa joidenkin ateistien argumentaatiossa, että he soveltavat sitä joskus myös sellaisiin biologisiin rakenteisiin, jotka ilmentävät äärettömän hienovaraista suunnittelua. Tomi Kokkonen ja Petri Ylikoski katsovat, etteivät edes ihmisaivot osoita älykkään suunnittelun merkkejä:

Aivot eivät ole huippuälykkään ja kaikkitietävän insinöörin tuote vaan – kaikkien evoluution tuotosten tavoin – olemassa olevista kehityksen tuottamista rakennusaineista koottu kaikkea muuta kuin hienostunut kyhäelmä. Ihmisaivot ovat tulos lyhytnäköisestä evoluutioprosessista, joka on ratkaissut senhetkisiä ongelmia pohtimatta lainkaan valikoituneiden rakenteiden tulevaa evolutiivista potentiaalia. Tämän vuoksi aivoista saattaa löytyä merkittäviä kehityksellisiä rajoitteita – –

– Ylikoski & Kokkonen, Evoluutio ja ihmisluonto¹⁰ (kursiivi lisätty)

Ylikosken ja Kokkosen mukaan aivot eivät osoita älykkään suunnittelun merkkejä. Ihmisaivoissa on noin 100 miljardia solua ja niiden välillä on solusta riippuen muutamia satoja tai jopa 200 000 yhteyttä solua kohden. Aivojen yhteyksien kytkeminen, yksi kytkentä sekunnissa ja 24 tuntia vuorokaudessa kestäisi 32 miljoonaa vuotta. Ylikoski ja Kokkonen kuitenkin pitävät ihmisaivojen rajoituksia todisteina siitä, etteivät ne ole Jumalan luomia. He ilmeisesti olettavat, että aivot olisivat todiste Jumalan luomistyöstä ainoastaan, jos ne olisivat vailla kaikkia rajoitteita, eli ainoastaan jos Jumala olisi luonut ihmisestä kaikkitietävän ja äärettömän älykkään olennon. Jumala ei oletettavasti koskaan loisi tiedoiltaan rajallista olentoa. Ylikosken ja Kokkosen evoluutiousko on niin vahva, että se peittää alleen ilmeiset tosiasiat. Jos ihmisaivot eivät kelpaa esimerkiksi huippuälykkään insinöörin suunnitelmallisesta luomistyöstä vaan ovat pelkkä ”kyhäelmä”, joka on ”kaikkea muuta kuin hienostunut”, niin mikä sitten kelpaisi tällaiseksi esimerkiksi? Kaikki tähänastiset insinöörien luomukset ovat verrattoman paljon yksinkertaisempia kuin ihmisaivot. Insinöörit ovat luoneet kaikki keksintönsä juuri näiden ihmisaivojen avulla, joita Ylikoski ja Kokkonen pitävät kyhäelminä, jotka eivät kelpaa esimerkiksi älykkään insinöörin luomuksesta.⁷

Näin vahvaa uskoa ohjaamattomaan evoluutioon mitkään tosiasiat tuskin pystyvät kumoamaan. Jos Ylikoski ja Kokkonen eivät löydä luomakunnan yhdestä kaikkein hienoimmin rakentuneesta kokonaisuudesta eli ihmisaivoista mitään merkkejä älykkäästä suunnitelmasta, vaan katsovat niiden olevan lyhytnäköisen ja kokonaan vailla älyllistä pohdintaa olevan prosessin tuottama onneton kyhäelmä, niin on vaikea nähdä, minkälaisten tosiasioiden he katsoisivat merkitsevän oman uskonsa kumoutumista. Ylikoski ja Kokkonen eivät tule ajatelleeksi seuraavaa ongelmaa, joka kehittyy heidän ajattelunsa sisälle: jos he itse tekevät päätelmiään ja luovat teorioitaan tällaisten aivojen avulla, jotka ovat pelkkiä suunnitelmallisuutta vailla olevia kyhäelmiä, niin mitä syytä heillä on luottaa näiden aivojen tuotteisiin? Mitä syytä heillä on luottaa esimerkiksi päätelmäänsä, että aivot ovat pelkkä onneton kyhäelmä?

Selkärankaisten silmä

Selkärankaisten fotoreseptorisolujen “nurinkurinen” asento on ollut yksi olennainen evoluutioteoreetikoiden käyttämä esimerkki huonosta suunnittelusta.^11, 12 Toisin kuin esimerkiksi mustekaloilla, selkärankaisten silmissä valoa aistivat solut (fotoreseptorisolut) ovat kymmenkerroksisen verkkokalvon¹³ pohjalla vieläpä siten, että fotoreseptorisolujen valoa aistiva osa on solun "perällä".

Niin nerokas kuin silmän suunnittelu onkin, eräs ilmeinen virhe paljastaa sen alkuperän. Retina on nurinkurin. Hermosäikeet, jotka kuljettavat signaaleja silmän sauva- ja tappisoluista, lepäävät näiden solujen päällä. Päästäkseen aivoihin hermosäikeiden on tunkeuduttavata verkkokalvon läpi suuren aukon kautta, mikä synnyttää sokean pisteen. Kukaan älykäs suunnittelija ei laittaisi näin kömpelöä rakennetta videokameraan. Tämä on vain yksi sadoista onnettomista rakenteista evoluution historiassa, jotka osoittavan prosessin tarkoituksettomuuden.

– Daniel Dennet (2005), New York Times¹⁴

Valon on siis kuljettava useiden solukerrosten (mm. hermosäikeiden) läpi päästääkseen fotoreseptorisoluille sen sijaan, että fotoreseptorisolut sijaitsisivat retinan pinnalla ja hermosäikeet niiden alapuolella. Koska retinan nurinkurinen rakenne synnyttää¹⁵ mm. sokean pisteen useat darwinistit katsovat, että näin epäoptimaalinen rakenne on voinut syntyä vain tarkoituksettomien prosessien seurauksena.¹⁶

Onko sitten todella osoitettu, että silmän rakenne on huono? Näkisivätkö tuhannet meri- ja etenkin maaselkärankaiset paremmin mikäli retina käännetäisiin ylösalaisin?

Käy ilmi, että fotoreseptorisolujen sijoittaminen retinan pohjalle pigmenttiepiteelin (RPE - Retinal Pigment Epithelium) päälle on fysiologisesti paras ratkaisu, josta poikkeaminen johtaisi retinan suorituskyvyn dramaattiseen laskuun tai toiminta-ajan selvään lyhenemiseen. Mikä pigmenttiepiteelin merkitys sitten on? Näkyvän aallonpituuden (370-730 nm) ulkopuolella ovat infrapuna- ja ultraviolettisäteet. Näistä UV on lyhytaaltoisempana energeettisempää ja siten vahingoittaa soluja erityisen herkästi. Myös se pääsee näkyvän valon ohella silmään ja taittuu verkkokalvolle, vaikkei sitä aistivia soluja ihmisellä olekaan. Retinalla ei kuitenkaan ole melaniinia suojaamassa kromosomivaurioilta, kuten iholla. Kuitenkin sekä fotoreseptoreille tuleva näkyvä valo että “UV-stressi” tuottavat valtaisan määrän haitallisia molekyylejä, vapaita radikaaleja yms.

Lääkäri Randolf Nesse demonstroi Dawkinsille sokeanpisteen olemassa olon. Heidän mukaansa mm. sokeapiste on osoitus siitä, että silmä on huonosti suunniteltu ja siksi ohjaamattomien evoluutioprosessien tulos. Viime vuosien tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että silmän rakenne on kokonaisuudessaan nerokas, mikä avaa mm. hedelmällisen tutkimuskentän tehokkaampien kameroiden suunnitteluun^17, 18.

Juuri niitä käsittelemään on olemassa retinan pigmenttiepiteeli, jonka soluissa on runsaasti entsyymejä, kuten katalaaseja, dismutaaseja ja peroksidaaseja eliminoimassa haitallisia yhdisteitä, kuten superoksideja ja vetyperoksideja. Tässä tarvitaan myös antioksidantteja, kuten alfa-tokoferolia (E-vitamiini) ja askorbiinihappoa (C-vitamiini). Elektronimikroskoopilla nähdään, kuinka fotoreseptorien kalvomaisesta rakenteesta erkanee hajonneita kalvostoja, levykkeitä (discs), pigmenttiepiteelin edelleen “syötäväksi” ja regeneroitavaksi. RPE:n hapen- ja glukoosin saannista huolehtii ulompi kerros, suonikalvo (chorioidea). Fotoreseptorien hapenkulutus ja metabolia, aineenvaihdunta ja niiden “turnover”, vaihtuvuus on nopeinta elimistössä. Chorioidean verenkierto taas on (suhteellisesti) koko kehon vilkkainta (ml per kudosgramma). Suonikalvon, tuossa mittakaavassa massiivinen, verenkierto myös jäähdyttää retinan ulko-osia, jotka muuten yksinkertaisesti kuumenisivat liikaa, kuten tietokone ilman tuuletinta. RPE paitsi huolehtii fotoreseptorien metaboliatuotteista myös absorboi liian valon sisältämänsä melaniinipigmentin avulla, ettei se pääse heijastumaan takaisin silmän sisäosiin aiheuttamaan häikäisyä. Fotoreseptorit ylipäänsä selviävät tehtävästään huomiseen vain kunnolla toimivan pigmenttiepiteelin avulla, jonka puolestaan on saatava maksimaalinen määrä happea ja glukoosia viereisestä suonikalvosta.¹⁹

Väärin päin oleva verkkokalvo?

Vuonna 2007 julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että näköhermosolujen sijainti verkkokalvon alimmissa kerroksissa ei haittaa lainkaan, sillä Müllerin gliasolut muodostavat verkkokalvon pinnalle johtavia eläviä valokuituja, joita pitkin valo etenee näköhermosoluille vähäisin vääristymin ja häviöin.¹⁷ Vuonna 2010 julkaistun tutkimuksen mukaan valon kulku Müllerin gliasolujen kautta terävöittää näköämme suodattamalla “harhavaloa” (stray light) ja vähentämällä värien dispersiota.²⁰ Harhavalo on eräänlaista kohinaa, joka vähentää visuaalista tarkkuuta. Gliasolut parantavat signaali-kohina-suhdetta valon kulkiessa niiden läpi ja ehkäisevät värien poistumista näköhermosolujen ulottumattomiin. Tutkija Erez Ribak kertookin artikkelissa, että “verkkokalvon rakenne osoittautuu optimaalisesti suunnitelluksi kuvaterävyyden parantamiseen”.²⁰

Jo ennen Müllerin gliasolujen funktion selvittämistä tiedettiin, kuten edellä osoitettiin, että näköhermosolujen eriskummallinen sijainti verkkokalvossa on optimaalinen pigmenttimolekyylien nopealle regeneraatiolle, näkösolujen ravinnosyötölle, lämmönsäätelylle sekä suojautumiselle UV-valolta ja happiradikaaleilta.²¹

Vuoden 2007 tutkimuksessa tutkijat toteavat:

Müllerin gliasolut peittävät koko verkkokalvon sisäpinnan. Niiden matala taitekerroin mahdollistaa valon tehokkaan siirtymisen lasiaisesta Müllerin gliasoluihin. Samalla kasvava taitekerroin ja lähes vakiona säilyvä valon ohjailukyky tekevät niistä nerokkaasti suunniteltuja valon kerääjiä.

– Kristian Franze, Jens Grosche et al.¹⁷

Eli vaikka solujen asento edustaisikin epäoptimaalista suunnittelua pelkästään optisen järjestelmän ominaisuuksia ajatellen, toimintaan liittyvien rajoitteiden vuoksi solujen asennolla ei ole vaihtoehtoja. Uudet tutkimukset ovat lisäksi paljastaneet, että Müllerin gliasolut kompensoivat tämän optisen haitan erittäin tehokkaasti.

New Scientist -lehden mukaan uusimmat tulokset avaavat hedelmällisen kentän biomimetiikan tutkimukselle.¹⁸ “Müllerin solujen roolin ymmärtäminen voi avata sovelluksia mm. tehokkaampien silmäsiirrännäisten ja parempien kameroiden rakentamiseen”, kertoo Ribak.

Populaariin darwinistiseen näkemykseen siitä, että selkärankaisten silmä on yksi evoluution suurimmista virheistä²², Müllerin soluja koskevat merkittävät löydöt eivät näytä kuitenkaan vaikuttaneen. Tulokset kun eivät kuulemma loppujen lopuksi tue suunnitteluargumenttia, ja jos tukevatkin, niin suunnittelun kannattajat ovat silti väärässä.²³

New Scientistin toimittaja myöntää toki gliasolujen lisäämisen verkkokalvolle parantavan näköamme. Tämä ei kuitenkaan ole hänen mukaansa mikään syy jättää näköhermosoluja nurinniskoin, sillä tämä synnyttää verkkokalvolle sokean täplän eli paikan, jossa näköhermosoluista lähtevät ja niitä peittävät hermot yhtyvät ja läpäisevät verkkokalvon.²³ Tämän vuoksi toimittaja katsoo, ettei uusi löydös ole todiste suunnittelusta, vaan evoluution häikäisevästä kyvystä luoda kiertoteitä vanhemmista virheistä aiheituneille ongelmille.

Näköhermosolujen kääntäminen “oikeaan” asentoon ei kuitenkaan tuottaisi optimaalista kokonaisuutta aiemmin mainituista syistä.²¹

Myös Richard Dawkins on jatkanut vanhalla linjallaan huolimatta siitä, että silmän rakenne oli paljastunut odotettua huomattavasti paremmaksi jo ennen Ribakin ryhmän tutkimusta. Kirjassaan Maailman hienoin esitys (2009) Dawkins sivuuttaa uuden tutkimustiedon kokonaan, ja sen sijaan toistaa parikymmentä vuotta vanhan väitteen, jonka mukaan selkärankaisten silmä on huonosti suunniteltu.

- - aivot korvaavat silmän optiset puutteet hienostuneella kuvan simulointiohjelmistollaan. En ole kuitenkaan vielä maininnut räikeintä esimerkkiä optiikan epätäydellisyydestä. Verkkokalvo on nurinpäin. - - Valokennot aivoihin yhdistävät johtimet kulkevat verkkokalvon pinnalla, joten valonsäteet joutuvat kulkemaan ikään kuin johdinten maton lävitse ennen valokennoihin osumista. - - se ei ole vain rakenteeltaan huono vaan se on idiootin suunnittelema.

– Richard Dawkins²⁴

Dawkinsin logiikan mukaan verkkokalvon huono rakenne viittaa ei-suunniteltuun kokonaisuuteen. Jää arvailtavaksi, onko hän valmis muuttamaan mieltänsä ja pitämään silmää suunniteltuna nyt, kun verkkokalvon rakenne on osoittautunut erinomaiseksi — vaikkakaan ei välttämättä jokaisen yksityiskohtansa osalta optimaaliseksi.

Näissä argumenteissa on mielenkiintoista se, että niiden esittäjät eivät vaikuta ottavan vakavasti suunnitteluteorian pohjalta tehtyä ennustetta. Vaikka verkkokalvo vaikutti pitkään poikkeuksellisen huonosti suunnitellulta, voitiin suunnitteluargumentin pohjalta ennustaa, että yksittäisestä epäoptimaalisesta osasta huolimatta verkkokalvo olisi kokonaisuutena taitavasti rakennettu ja tehokas.

Empiirinen näyttö on nyt osoittanut suunnitteluargumentin pohjalta tehdyn ennusteen oikeaksi. Darwinistitutkijat ja -toimittajat pyrkivät siitä huolimatta sovittamaan uudet haivainnot jälkikäteen osaksi evoluutioteoriaa, aivan kuin tutkimuksilla ei olisi mitään merkitystä suunnitteluteorian uskottavuuden kannalta. Kuitenkin, loogisesti tarkasteltuna, evoluutioteorian uskottavuuden olisi pitänyt heiketä, koska biologisia rakenteita selitettiin evoluution pohjalta tavalla, joka on osoittautunut virheelliseksi. Vastaavaasti suunnittelun uskottavuuden pitäisi kasvaa.

Ihmisen surkastuneet elimet

Ihmisen häntäluuta pidetään usein hännän surkatuneena jäänteenä. Se on välttämätön lantionpojan ja lonkkanivelien eri lihasten kiinnittämiseksi. Nämä lihakset puolestaan kannattavat pikkulantion sisäelimiä ja takaavat vakaan pystykäynnin. Häntäluun erityinen liikkuvuus hedelmällisessä iässä olevilla naisilla on ratkaiseva etu synnyttämisen aikana.⁴

Katso myös

Internet

• Paul Nelsonin luento "Can Intelligent Design Illuminate Homology?"
• IntelligentDesign.fi: Huonoa suunnittelua?
• What about allegations of ‘badly designed’ features? Creation Ministries International
• Backwardly wired retina “an optimal structure”: New eye discovery further demolishes Dawkins, Jonathan Sarfati, Creation Ministries International

ApologetiikkaWiki

• Suunnitteluteoria
• Jumalan kaikkivaltius