Evidentialismi

Evidentialismi on uskonnonfilosofiassa näkemys, jonka mukaan uskonnolliset uskomukset voidaan rationaalisesti hyväksyä ainoastaan, jos voidaan rakentaa argumentti, joka osoittaa käytettävissä olevan todistusaineiston tukevan niitä. Todistusaineistolla tarkoitetaan kaikkia muita väitteitä, joita yksilö tietää tai oikeutetusti uskoo tosiksi.

Evidentialismi, fideismi ja eksperientialismi

Evidentialismin vastakohtaa kutsutaan tavallisesti fideismiksi. Fideismin mukaan uskonnollisia vakaumuksia ei tule ollenkaan alistaa järjen arvioitaviksi, koska uskonnollisilla vakaumuksilla ei ole mitään tekemistä tiedon kanssa. Evidentialistien tavallinen strategia on esittää fideismi ainoana vaihtoehtona evidentialismille. The Cambridge Dictionary of Philosophy kuitenkin esittää evidentialismin ja fideismin lisäksi myös kolmannen vaihtoehdon, jota kutsutaan nimellä eksperientialismi. Eksperientialismin mukaan ihmisen on mahdollista omaksua uskonnollisia vakaumuksia tiedollisesti oikeutetulla tavalla välittömän kokemuksen perusteella. Eksperientialismi eroaa evidentialismista siinä, että uskonnolliset vakaumukset voivat olla järjenmukaisia, vaikka niitä ei johdettaisi muista uskomuksista. Eksperientialismi ei kuitenkaan ole fideismiä. Eksperientialismin mukaan uskonnolliset vakaumukset voivat olla tiedollisesti oikeutettuja välittömän kokemuksen perusteella aivan kuten aineellisia esineitä koskevat uskomukset voivat olla tiedollisesti oikeutettuja aistihavaintojen perusteella.1

Evidentialistit sekoittavat perusteet ja perustelut

Evidentialismiksi kutsutaan näkemystä, jonka mukaan Jumalan olemassaolo pitäisi voida todistaa argumenteilla eli järkiperusteluilla ennen kuin Jumalaan olisi mielekästä uskoa. Sen mukaan "uskontoa koskeville myönteisille ja kielteisille väitteille on annettava perusteluja eli evidenssiä"2. Evidentialistit vaativat, että Jumalan olemassaolo pitäisi todistaa ennen kuin siihen olisi järkevää uskoa.

Evidentialistit käyttävät usein perusteiden, perustelujen, todistusaineiston ja evidenssin käsitettä epämääräisesti. Esimerkiksi Niiniluoto määrittelee evidentialismin yllä olevassa lainauksessa käsitykseksi, jonka mukaan uskontoa koskeville väitteille on annettava perusteluja eli evidenssiä. Myöhemmin samassa artikkelissa hän kuitenkin siirtyy käyttämään perusteiden käsitettä ja toteaa:

Maailmankatsomuksien valinta ilman perusteita on mielivallan asia, jolloin samalla metodilla voitaisiin päästä mihin tahansa tuloksiin: uskallettu hyppy ja kohtalokas valinta ilman järjen ja moraalin kontrollia voivat viedä esimerkiksi huuhaan syövereihin, saatanan palvontaan, maailmanlopun lahkoihin tai natsismiin.

Niiniluoto3

Niiniluoto siis katsoo, että jos ihminen ei pysty esittämään perusteluja uskonsa puolesta, hänen uskonsa on vailla perusteita oleva mielivaltainen valinta, joka on täysin ilman järjen ja moraalin kontrollia. Tässä evidentialistisessa lähestymistavassa ei tehdä eroa sen välillä, mitä voidaan teoreettisesti todistaa oikeaksi ja mikä voidaan tietää oikeaksi. Siinä ei tehdä eroa sen välillä, onko ihmisellä perusteita uskolleen ja sen välillä, pystyykö hän esittämään perusteluja uskonsa puolesta. Peruste on laaja käsite, johon sisältyy esimerkiksi havainnon ja kokemuksen välityksellä saatava todistusaineisto, kun taas perustelu tarkoittaa väitelausein ilmaistua päättelyä, jossa tätä todistusaineistoa käytetään argumentin tai teoreettisen todistuksen muodossa. Perustelut voivat lisäksi olla hyvin eritasoisia vakuuttavuudeltaan ja kiistattomuudeltaan. Parhaimmassa tapauksessa ihminen pystyy vastaansanomattomasti todistamaan käsityksensä oikeaksi. Tavallisempaa on, että ihminen pystyy esittämään hyviä järkisyitä käsityksensä puolesta. Ihminen voi esittää hyviä järkisyitä käsityksensä puolesta ilman, että hän pystyy vakuuttamaan muita keskusteluun osallistujia perusteluillaan. Yksimielisyyden puute ei välttämättä tarkoita sitä, etteivätkö kyseiset järkisyyt muodostaisi riittävää perustetta uskoa kyseisellä tavalla.

Jos ihminen esimerkiksi uskoo edessään olevien esineiden olemassaoloon näköhavainnon perusteella, hänen uskonsa perustuu evidenssiin, todistusaineistoon, jonka näköhavainto hänelle välittää. Hänellä on siis perusteita uskolleen, vaikka hän ei pystyisikään esittämään näitä perusteita argumentin tai perustelujen muodossa. Itse asiassa kukaan ei ole vielä onnistunut rakentamaan havaintojen välityksellä saatavaa evidenssiä sellaisen argumentin muotoon, joka vastaansanomattomasti todistaisi tajunnan ulkopuolisten esineiden olemassaolon. Tämä epäonnistuminen johtuu siitä, että argumentissa joudutaan olettamaan havaintojen luotettavuus ilman että sen perusteluksi voitaisiin lopulta vedota muuhun kuin havaintoihin. Todistus on siis kehäinen.

Usein Jumalan olemassaoloa koskevassa keskustelussa sekoitetaan keskenään kolme asiaa:

  1. Onko Jumalan olemassaolon puolesta olemassa perusteita, todistusaineistoa tai evidenssiä laajassa mielessä?
  2. Voidaanko Jumalan olemassaolon puolesta esittää väitelausein ilmaistavia perusteluja?
  3. Voidaanko Jumalan olemassaolo todistaa teoreettisesti vastaansanomattomalla tavalla?

Laajassa mielessä todistusaineistoa Jumalan olemassaolosta voi olla esimerkiksi kokemus Jumalan läsnäolosta. Väitelausein ilmaistavan perustelun muotoon tämä todistusaineisto voidaan pukea, kun rakennetaan argumentti, jossa kokemuksellista tietoa Jumalasta käytetään perusteluna uskoa Jumalan olemassaoloon. Tällainen perustelu voi tarjota hyviä järkisyitä uskoa Jumalaan, vaikka se ei olekaan teoreettisesti vastaansanomaton. Evidentialistin mielestä usko on vailla perusteita oleva mielivaltainen valinta, jos uskova ei pysty esittämään argumentteja tai perusteluja uskonsa puolesta. Jotkut evidentialistit saattavat pitää perustellun uskon edellytyksenä, että voidaan esittää vastaansanomaton todistus uskon puolesta. Kuten jo totesimme, perusteet ja perustelut ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Lapsi voi olla sanavarastoltaan tai päättelykyvyltään niin kehittymätön, ettei hän pysty perustelemaan uskoaan äitinsä olemassaoloon tai esittämään minkäänlaista argumenttia äitinsä olemassaolon puolesta. Hän on tavallisesti kuitenkin välittömässä kokemuksellisessa yhteydessä äitiinsä, niin että hänellä on perusteita uskoa äitinsä olemassaoloon. Kun ihminen pääsee kokemukselliseen yhteyteen Jumalan kanssa, häneltä voi puuttua riittävä käsitteistö tai päättelykyky voidakseen esittää järkiperäisiä perusteluja uskonsa puolesta. Hänellä saattaa silti olla riittävästi kokemuksellista todistusaineistoa Jumalan olemassaolon puolesta, niin että hän voi uskoa Jumalaan tiedollisesti oikeutetulla tavalla. Tiedon ja päättelykyvyn kehittyessä uskovalta odotetaan myös kykyä esittää perusteluja uskonsa puolesta.

Ateistinen ja agnostinen evidentialismi

Ateistisen ja agnostisen evidentialistin mukaan väite Jumalan olemassaolosta on sellainen, ettei sen puolesta voida esittää todistusaineistoa ollenkaan tai ei ainakaan riittävästi. Tämä agnostinen näkemys laajennetaan usein koskemaan kaikkia teistisiä väitteitä ja ilmaistaan muodossa, ettei teististen uskonnollisten uskomusten puolesta ole esittää "mitään julkisesti hyväksyttyä todistusaineistoa"4 Kyseiset uskomukset ovat tämän käsityksen mukaan vailla perusteita eikä niihin ole järkevää uskoa.

Ateistisen ja agnostisen evidentialismin mukaan teistiset uskonnolliset uskomukset ovat siis sellaisia, ettei niiden puolesta voida esittää todistusaineistoa. Tämän väitteen ongelmana on se, ettei nykyisin vallitse yksimielisyyttä siitä, mitä olisi hyväksyttävä todistusaineistoksi tai mitä olisi pidettävä riittävänä todistusaineistona. Myös tieteellisten teorioiden todistusaineisto saattaa olla osittain epäselvä. Parhaimmillakin tieteellisillä teorioilla on anomalioita (poikkeuksia), havaintoja, jotka näyttäisivät olevan yhteensopimattomia teorian pohjalta tehtyjen ennusteiden kanssa. Lisäksi herää seuraava kysymys: Merkitseekö vaatimus riittävästä todistusaineistosta sitä, että jokainen uskomus pitäisi pystyä perustelemaan vetoamalla toisiin uskomuksiin, jotka tukevat sen pätevyyttä?

Todistuksen taakka

Tietoteoreettiset evidentialistit siis vaativat, että Jumalan olemassaolo pitäisi todistaa ennen kuin siihen olisi järkevää uskoa. Tässä evidentialistisessa vaatimuksessa siirretään todistuksen taakka teistille. Hänen pitäisi pystyä todistamaan Jumalan olemassaolo, tai muussa tapauksessa ei ole järkisyytä uskoa Jumalan olevan olemassa. Esimerkiksi Michael Scrivenin5 mukaan uskonnolliset uskomukset ovat tyyppiesimerkkejä täysin perusteettomista uskomuksista. Näiden uskomusten todenperäisyyden tueksi ei ole esittää perusteita. Usko ateismiin ei Scrivenin mukaan ole tiedollisesti kyseenalainen siinä mielessä kuin uskonnolliset uskomukset, koska on järkevää uskoa ateismiin juuri siksi, että uskonnon puolesta ei ole esittää todistusaineistoa.

Scriven olettaa päteväksi seuraavan periaatteen: jos ei voida esittää todistusaineistoa myönteisen väitelauseen puolesta (Jumala on olemassa), silloin kielteinen väite (Jumala ei ole olemassa) on ainoa, mikä voidaan järkevästi hyväksyä. Jos ei voida todistaa, että Jumala on olemassa, silloin voidaan tietää, että Jumala ei ole olemassa.

Tämä oletus on kuitenkin ongelmallinen. Sen ongelmallisuus tulee ilmi, jos tarkastellaan toista esimerkkiä. Otetaan esimerkiksi lause:

On olemassa ainakin yksi ihminen, jota Jumala ei ole luonut

Jos kukaan ei pysty todistamaan oikeaksi tätä lausetta, olisi meidän Scrivenin periaatteen pohjalta järkevää uskoa sen kieltävään väitteeseen:

Ei ole olemassa yhtään ihmistä, jota Jumala ei ole luonut.

Scrivenin periaate johtaa meidät siten loogiseen ristiriitaan. Koska Jumalan olemassaoloa ei pystytä todistamaan, on järkevää uskoa ateismiin. Koska ei ole mahdollista todistaa, että on olemassa ihminen, jota Jumala ei ole luonut, on järkevää uskoa, että Jumala on luonut kaikki ihmiset, mikä merkitsee sitä, että Jumala on olemassa.6

Ennen kääntymistään teismin kannattajaksi Antony Flew oli yksi tunnetuimmista ateismin puolestapuhujista. Ajattelunsa ateistisessa vaiheessa Flew pyrki välttämään Scrivenin kohtaaman loogisen ongelman puolustamalla kielteistä ateismia. Kielteinen ateisti ei suoranaisesti kiellä Jumalan olemassaoloa. Hän vain pidättyy muodostamasta uskomusta, että Jumala on olemassa. Flew perusteli kielteistä ateismia sillä, että Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa. Tällä perusteella hän pitää uskoa ateismiin perustavana:

Ateismin ensisijaisuus voidaan oikeuttaa vetoamalla siihen, että uskomuksilla täytyy olla perusteita. Jos halutaan osoittaa todeksi, että on olemassa Jumala, silloin meillä täytyy olla hyviä perusteita uskoa, että asia on todella niin. Siihen asti kunnes hyviä perusteita esitetään, meillä ei yksinkertaisesti ole mitään syytä uskoa ja tässä tilanteessa ainoa järjellinen asenne on joko kielteinen ateismi tai agnostismi.7

Flew argumentoi, ettei ole olemassa "hyviä perusteita" uskoa Jumalan olevan olemassa. Olennainen kysymys koskee sitä, mitä olisi pidettävä "hyvinä perusteina" uskoa Jumalan olemassaoloon. Tässä on kiistan ydin. On selvää, että jos ei ole hyviä perusteita uskoa Jumalan olemassaoloon, silloin kukaan järkevä ihminen ei voi olla teisti. Yhtä lailla on selvää, että jos on hyviä perusteita uskoa Jumalan olemassaoloon, silloin kukaan järkevä ihminen ei voi olla ateisti. Ongelmana on, että ihmiset ovat eri mieltä siitä, mitkä ovat hyviä perusteita. Ne perusteet, joita teistit pitävät hyvinä, eivät vakuuta ateisteja. Ja ne perusteet, joita ateistit pitävät hyvinä, eivät vakuuta teistejä. Molemmilla puolilla on oletettavasti yhtä älykkäitä ihmisiä, jotka lisäksi tuntevat toistensa argumentit. Miten on mahdollista, että kaksi yhtä älykästä ihmistä, jotka tuntevat samat argumentit ja samat tosiasiat, päätyvät kyseisestä asiasta vastakkaisiin päätelmiin?

On huomattava, ettei tämä ongelma koske ainoastaan kysymystä Jumalan olemassaolosta. Se koskee lähes jokaista muutakin filosofista ongelmaa. Jokaisen merkittävän filosofisen ongelman suhteen käsitykset eroavat toisistaan. Esimerkkinä voi olla vaikkapa kysymys tahdon vapaudesta. Filosofit ovat eri mieltä esimerkiksi siitä, sopiiko vapaa tahto yhteen determinismin kanssa. Kiistan molemmat osapuolet katsovat, että heillä on hyvät perusteet katsomuksiinsa, vaikka toiset filosofit, jotka tuntevat samat tosiasiat ja argumentit, uskovat päinvastoin.8

Flew'n kriteerin ytimessä on vaatimus, että hyviksi perusteiksi kelpaavat vain sellaiset perusteet, jotka vakuuttavat kiistan kaikki osapuolet. Flew ei kuitenkaan sovella kriteeriään mihinkään muuhun filosofiseen ongelmaan kuin kysymykseen Jumalan olemassaolosta. Tämä on ymmärrettävää, sillä jos hän soveltaisi sitä johdonmukaisesti, hän joutuisi sanomaan, ettei kenelläkään filosofilla ole hyviä perusteita omaksua mitään kantaa mihinkään filosofiseen ongelmaan, koska jokaisen ongelman kohdalla on pysyviä ja syviä erimielisyyksiä. Tämä johtaisi filosofiseen skeptisismiin, näkemykseen, jonka mukaan ei ole mahdollista ratkaista kiistoja esimerkiksi nominalistien ja realistien, dualistien ja monistien, tavallisen kielen filosofien ja fenomenologien välillä. Filosofiset skeptikot tuntevat monia filosofisia vaihtoehtoja, mutta eivät omaksu niistä mitään, he ovat kuunnelleet monia filosofisia väittelyjä, mutta eivät koskaan ole päätyneet mihinkään nimenomaiseen näkemykseen mistään asiasta. Flew ei ole valmis soveltamaan filosofista skeptisismiä mihinkään muuhun kysymykseen kuin kysymykseen Jumalan olemassaolosta. Syykin on ilmeinen. Filosofinen skeptisismi on sisäisesti ristiriitainen kanta: filosofinen skeptikko kieltää, että olisi hyviä perusteita omaksua kanta, josta vallitsee pysyviä erimielisyyksiä, ja kuitenkin hän omaksuu filosofisen skeptisismin, joka on itsessään kiistanalainen kanta. Flew'n lähestymistavan ongelmana on, ettei hän anna mitään perusteita soveltaa kriteeriään näin valikoivasti.9

Paul Hirst (1927–) soveltaa Flew'n edustamaa lähestymistapaa kasvatuksen alueelle. Hän pitää luonteeltaan primitiivisenä sellaista kasvatusta, jossa pyritään "siirtämään omat uskomukset lapsille, niin että he puolestaan uskovat ne totuudeksi". Hirstin mukaan "kasvatuksen ei tulisi määräytyä sen perusteella mitä jokin ryhmä yksinkertaisesti uskoo, vaan sen perusteella, mitä julkisesti tunnustettujen järkisyiden perusteella voimme väittää tietävämme ja ymmärtävämme" 10. Objektiivisuuteen ja järjenmukaisuuteen pyrkivä kasvatus ei johda lapsia omistautumaan millekään uskonnollisten uskomusten järjestelmälle, vaan opettaa "kaikkien sellaisten väitteiden syvästi kiistanalaista luonnetta"11. Aitoon kasvatukseen kuuluu "lasten kehittäminen autonomisina rationaalisina olentoina", mikä merkitsee, että "aidosti kiistanalaisisssa kysymyksissä - - on kasvatuksen vastaista esittää erityisiä vakaumuksia ikään kuin ne eivät olisi syvästi kiistanalaisia"12

Hirstin mukaan on siis olemassa uskomusten joukko, joka on vailla riittäviä perusteita ja joka on kiistanalainen, niin että sen opettaminen on kasvatuksen vastaista. Hirst olettaa, että tämä kiistanalaisten uskomusten joukko on mahdollista rajata käyttäen kriteereitä, jotka eivät ole ainakaan samassa mielessä kiistanalaisia. Hirstin kriteerinä tälle rajaukselle on se, "mitä julkisesti tunnustettujen järkisyiden perusteella voimme väittää tietävämme tai ymmärtävämme". Tämän kriteerin keskeisenä oletuksena on, että "julkisesti tunnustettu järkisyy" on jotakin ongelmatonta ja että sitä voidaan käyttää rajaamaan hyväksyttäviä perusteluja tavalla, joka ratkaisee tähän asti kiistanalaiset kysymykset. Kyseisten uskomusten opettaminen on kasvatuksen vastaista, koska ne ovat epätosia, vailla riittäviä perusteita tai järjenvastaisia.

Tämä ratkaisu on niin yksinkertaisen tuntuinen, että on outoa, ettei sitä ole aikaisemmin ymmärretty käyttää vuosituhansia jatkuneiden älyllisten kiistojen ratkaisuksi. Jos on olemassa julkisesti tunnustetut järkisyyt, jotka tekevät mahdolliseksi määritellä sen, mitä voidaan perustellusti väittää tiedettävän ja ymmärrettävän, niin tuntuu oudolta, että tällaisia pitkäaikaisia kiistoja on yleensä ollut olemassa. Hirst olettaa voivansa tämän kriteerin pohjalta rajata niiden uskomusten joukon, joita ei järkisyiden perusteella voida hyväksyä. Hirstin mielestä tällaisia kiistanalaisia oppeja ovat erityisesti uskonnolliset uskomukset. Hirst olettaa, että se, jolla on uskonnollisia vakaumuksia, uskoo koko ajan julkisesti tunnustettujen järkisyiden vastaisesti. Hän siis olettaa, että koko se älyllinen perinne, joka on vuosituhansien ajan puolustanut esimerkiksi teistisiä uskomuksia, ei ole soveltanut ajattelussaan julkisesti tunnustettuja järkisyitä. Hirstin mukaan julkisesti tunnustettuja järkisyitä eivät ole kunnioittaneet sellaiset klassiset ajattelijat kuin Aurelios Augustinus (354–430), Tuomas Akvinolainen (1225–1274), René Descartes (1596–1650), Blaise Pascal (1623–1662), John Locke (1632–1704), George Berkeley (1685–1753), Thomas Reid (1710–1796), Gottfried Wilhelm Leibniz (1646–1716), Soren Kierkegaard (1813–1855), Max Scheler (1874–1928) ja Lev Sestov (1866–1938) tai sellaiset kasvatusajattelijat kuin esimerkiksi Johan Amos Comenius (1592–1670). Nykyisessä filosofisessa keskustelussa tällaisen syytöksen kohteeksi joutuvat sellaiset ajattelijat kuin William P. Alston (1921–), Alasdair MacIntyre (1929–), Alvin Plantinga (1932–), Nicholas Rescher (1928–), Eleanor Stump, Charles Taylor (1931–), Peter van Inwagen, Nicholas Wolterstorff ja Linda Zagzebski, muutamia mainitakseni. Jos he olisivat käyttäneet järkeään, he olisivat hylänneet uskonnolliset uskomuksensa. Yksi kiistan osapuolista ei yksinkertaisesti käytä järkeään.

Jos siis ratkaisu näihin älyllisiin kiistoihin on näin helppo, on vaikea ymmärtää, miksi nämä kiistat ovat jatkuneet niin pitkään. Juuri ratkaisun näennäinen helppous herättää epäilyksen, että Hirstiltä itseltään on jäänyt jotakin olennaista huomaamatta. Ehkä Hirst painottaa sanaa "julkinen" puhuessaan julkisesti hyväksytyistä järkisyistä. Tällöin kriteerit voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla. Ensinnäkin voidaan tarkoittaa järkisyitä, jotka suuri osa ihmisistä voi julkisesti tunnustaa hyväksyvänsä. Toiseksi voidaan tarkoittaa järkisyitä, jotka niin suuri osa yhteisön jäsenistä hyväksyy, että ne saavat yhteisössä julkisesti tunnustettujen kriteerien aseman. Kummassakin tapauksessa nämä kriteerit näin määriteltyinä voivat periaatteessa vaihtua yhteisöstä ja historiallisesta aikakaudesta toiseen. Hirst ei riittävästi kiinnitä huomiota siihen, että modernin filosofian parissa on lukuisa joukko ihmisiä, jotka päätyvät näiden samojen järkisyiden pohjalta erilaiseen ratkaisuun käsiteltävässä asiassa. Kiistan ytimessä on kysymys hyväksyttävistä järkisyistä. Tämän kysymyksen älyllisesti tyydyttävä ratkaisu edellyttää pyrkimystä laaja-alaiseen ja tasapuoliseen näkökulmaan. Ongelmallista on pyrkimys ratkaista kiistat keinotekoisesti käyttämällä retoriikkaa, joka vetoaa objektiivisen tuntuisiin kriteereihin ja soveltaa niitä omien ennakkoluulojen oikeuttamiseen.

Katso myös:

Viitteet

  1. ^ Hasker, William: "Evidentialism", teoksessa Audi, Robert (toim.): The Cambridge Dictionary of Philosophy. Cambridge: Cambridge University Press, 1996.
  2. ^ Niiniluoto, Ilkka: ”Ateismi”. Teoksessa Helenius, Timo, Timo Koistinen & Sami Pihlström (toim.): Uskonnonfilosofia, s. 139. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8.
  3. ^ Niiniluoto, Ilkka: ”Ateismi”. Teoksessa Helenius, Timo, Timo Koistinen & Sami Pihlström (toim.): Uskonnonfilosofia, s. 142. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8.
  4. ^ Wilson, John: Education and Indoctrination, teoksessa Hollins, T. H. B. (toim.): Aims in Education. The Philosophic Approach, s. 27-28. Manchester: Manchester University Press, 1964.
  5. ^ Scriven, Michael: Primary Philosophy, s. 87. Hew York: McGraw-Hill, 1966.
  6. ^ Alvin PlantingaWarrant: The Current Debate, s. 27-29. New York: Oxford University Press, 1993. ISBN 0-19-507861-6.
  7. ^ Antony Flew: The presumption of atheism: And other philosophical essays on God, freedom and immortality, s. 22. London: Elek/Pemberton, 1976. ISBN 0-301-75016-5.
  8. ^ Peter van InwagenGod, Knowledge & Mystery: Essays in Philosophical Theology, s. 138. Ithaca: cornell University Press, 1995.
  9. ^ Vrt. Peter van InwagenGod, Knowledge & Mystery: Essays in Philosophical Theology, s. 149-153. Ithaca: cornell University Press, 1995.
  10. ^ Paul Hirst: Christian Education: A Contradiction in Terms?. Learning for Living, 1972, nro 11:4, s. 7-8.
  11. ^ Paul Hirst: Christian Education: A Contradiction in Terms?. Learning for Living, 1972, nro 11:4, s. 9.
  12. ^ Paul Hirst: Education, Cathechis and the Church School. British Journal of Religous Education, 1981, nro 3:3, s. 87.