Mihail Bahtin

Mihail Bahtin (1895-1975) oli kristitty ajattelija, joka vangittiin vuonna 1929 Neuvostoliitossa ja tuomittiin "maanalaisen uskonnollisen toiminnan" takia Solovetskin vankileiriin. Hänen luustosairautensa vaikeutui niin, että tuomio muutettiin viiden vuoden karkotukseksi. Käytännössä Bahtin viipyi karkotuksessa seuraavat kolmekymmentä vuotta. Bahtinin pelastukseksi koitui syrjäinen Saranskin yliopisto, jonka rehtori kokosi opettajiksi tuhoon tuomittuja sivistyneistön jäseniä. Bahtin eli hiljaista tutkijan ja luennoitsijan elämää, niin että hänet lähes täysin unohdettiin ja vain harva arvasi hänen edes olevan elossa. Hänen teoksensa tulivat länsimaiseen tietoisuuteen vasta 1960-luvun vaihteessa.1

Bahtinin dialogismin kehitys voidaan nähdä häntä ympäröineen totalitarismin taustaa vasten. Neuvostovaltio edusti monologista "totuutta", joka ei sallinut aitoa dialogia, kyseenalaistamista, mielipiteiden vaihtoa, uusien ajatusten kehittelyä, moniäänisyyttä. Bahtin koki voimakkaasti oman äänensä erilaisuuden suhteessa ateistisen valtion viralliseen ääneen. Totalitaarinen valtiokoneisto rajoitti Bahtinin ilmaisumahdollisuuksia ja hänen mahdollisuuksiaan kehittää näkemyksiään avoimessa dialogissa. Hänellä oli edessään joko alistuminen valtion yksipuoliseen ideologiseen komentoon tai kuulustelut, keskitysleirit ja karkotukset.

Dialogi totuuden etsintänä

Bahtinin mukaan aidon dialogin tarkoituksena on käsitysten todenmukaisuuden koetteleminen ja totuuden etsiminen. Jos totuudesta ei ole mahdollista päästä selville, ei ole tarvetta kiistellä käsitysten paremmuudesta ja aidon dialogin käymiseltä puuttuu yllyke. Siksi dialoginen lähestymistapa ei sovi yhteen relativistisen näkemyksen kanssa, jonka mukaan erilaiset tulkinnat ovat kaikki samanarvoisia ja "totuus" vaihtelee ihmisten mieltymysten ja käsitysten mukaan. Relativismi tekee perusteluihin pohjautuvan aidon dialogin tarpeettomaksi.

Bahtinin edustama dialogisuuden periaate ja sen varaan rakentuva dialogipedagogiikka eroavat 1970-luvulla vallinneesta dialogipedagogiikan terapeuttisesta muunnelmasta, joka oli saanut vaikutteita kliinisestä psykologiasta, esimerkiksi Carl Rogersin psykoterapiasta. Terapeuttisesta muunnelmasta puuttui kriittinen näkökulma, koska se ei asettanut totuuden etsintää dialogipedagogiikan tarkoitukseksi. Dialogista tuli päämäärä sinänsä, sen sijaan että dialogin kautta olisi aktiivisesti ja kriittisesti etsitty totuutta. Kaikki perustelut ja argumentit hyväksyttiin oikeiksi ja hyviksi. Kriittisesti totuutta etsivän ulottuvuuden puuttuminen terapeuttisesta dialogipedagogiikasta oli Lovlien (1976) mukaan sen ratkaiseva puute. Oppimisen kannalta on olennaista koetella argumentteja ja arvioida niiden pätevyyttä.2

Mitä sitten totuuden dialoginen etsiminen voisi tarkoittaa? Voimme ottaa esimerkiksi historian opetuksen. Historiallisen totuuden perustava taso koskee esitettyjen historiallisten tosiasioiden paikkansapitävyyttä. Tämän historioitsijat pyrkivät varmistamaan kriittisellä tutkimuksella. Tavallinen oppilas on suurelta osin historioitsijoiden tiedollisen auktoriteetin varassa, koska hänellä ei ole käytettävissään alkuperäistä aineistoa, jonka perusteella hän voisi itsenäisesti muodostaa käsityksen tapahtumista.

Historiallisen totuuden toinen taso koskee historiallisen kuvauksen pohjana olevaa käsitystä asioiden tärkeysjärjestyksestä. Joitakin asioita pidetään tärkeinä kulttuurin kehityksen kannalta. Tietyt asiat valitaan kuvauksen kohteeksi ja toiset asiat jätetään toisarvoisina kuvauksen ulkopuolelle. Oppilaat voivat dialogisesti arvioida kuvauksen perustana olevan merkitysnäkökentän pätevyyttä. Pystyykö se tavoittamaan olennaiset puolet inhimillisestä olemassaolosta? Kiinnittääkö se huomiota todella tärkeisiin asioihin, vai jääkö jotakin tärkeää historiallisen kuvauksen ulkopuolelle?

Kolmas totuuden taso koskee oppilaan itsetuntemusta. Hän voi peilata omaa merkitysnäkökenttäänsä historiallisen kuvauksen taustalla olevaan merkitysnäkökenttään. Otetaan arkipäiväinen esimerkki nykyajan koululaisesta, jonka perustava merkityskategoria on ihmisten ja inhimillisten toimintojen jakaminen "rentoihin" ja "tiukkapipoihin". Hän voi verrata omaa merkitysnäkökenttäänsä historiallisen kuvauksen pohjana olevaan arvomaailmaan ja tulla tietoiseksi niistä mahdollisuuksista, joita hänen merkitysnäkökenttänsä avaa hänelle, ja niistä tavoista, joilla se rajoittaa hänen näkökulmaansa.

Neljäs taso koskee itsearviointia. Oppilas voi pohtia oman merkitysnäkökenttänsä kattavuutta, edustavuutta ja totuutta suhteessa historiallisen kuvauksen pohjana olevaan merkitysnäkökenttään. Tällä tavalla hän asettuu dialogiseen suhteeseen historiallisen kuvauksen kanssa ja etsii dialogisesti totuutta siitä, mikä on todella tärkeää ja merkitsevää inhimillisessä olemassaolossa.

Perimmäinen totuus on Bahtinin mukaan olemassa, mutta totuus ei ole palautettavissa yhteen perimmäiseen tietoisuuteen, vaan totuus on tapahtuma, joka syntyy erilaisten tietoisuuksien kosketuspisteessä.

On syytä huomauttaa, että yhtenäisen totuuden periaatteesta ei vielä seuraa yhden ja yhtenäisen tietoisuuden välttämättömyyttä. Aivan hyvin voi ajatella, että ainoa totuus edellyttää tietoisuuksien moneutta, eikä sitä periaatteessa voi sisällyttää yhteen tietoisuuteen, vaan se on luonteeltaan tapahtuma ja syntyy erilaisten tietoisuuksien kosketuspisteessä.

Bahtin3

Aitoa dialogia motivoi pyrkimys löytää perimmäinen totuus, joka on riippumaton ihmisten vaihtelevista mielipiteistä. Täydellinen ymmärrys on mahdollista vain persoonalle, joka on dialogissa kaikkien persoonien kanssa. Tässä suhteessa Bahtinin oma ajattelu on läheistä sukua Dostojevskin ajattelulle.

Dostojevskille ei ole olemassa ideoita, ajatuksia tai väitteitä, jotka eivät kuulu kenellekään, jotka olisivat olemassa "sinänsä". Jopa "totuuden sinänsä" hän esittää kristillisen ideologian hengessä, Kristukseen ruumiillistuneena, ts. hän esittää sen persoonana, joka on tekemisissä muiden persoonien kanssa.

Bahtin4

Vaikka Bahtin tässä liittää Kristuksen keskeisen aseman nimenomaan Dostojevskiin, hän jatkaa samalla varhaisten teostensa keskeistä teemaa Jumalan ihmiseksi tulemisesta Kristuksen hahmossa5. Kristuksessa Jumala ei etsi hänelle kaikessa alistuvia orjia kuten Zeus, vaan tasavertaista keskustelukumppania. Augustinolaiseen perinteeseen liitettynä syntyy seuraavanlainen kuva: Totuus on toisten persoonien kanssa jatkuvassa dialogissa elävä persoona, Kristus. Ensinnäkin Kristus on yksi Jumalan kolmesta persoonasta, jotka ovat ikuisessa dialogissa toistensa kanssa. Edes Jumala ei ole pelkkä yhtenäinen tietoisuus, vaan kolmen persoonan välinen dialoginen suhde. Toiseksi Kristus on dialogissa jokaisen ihmisen kanssa sekä ihmisen luojana että lunastajana. Hän on jokaisen ihmisen sisäinen valo, sisäinen opettaja, jonka kanssa käydystä dialogista ihminen saa ymmärrystä joko tietoisesti tai tietämättään. Juuri tällaisena kaikkien persoonien kanssa dialogissa elävänä persoonana Kristus on totuus. Dialogi ei ole pelkästään kahden ihmisen välinen keskustelu. Aito dialogi tapahtuu ikään kuin taustalla olisi näkymättömänä ymmärtäjänä toimiva kolmas. Koska Kristus on dialogissa jokaisen ihmisen kanssa, hän on myös näkymättömästi läsnä kolmantena kaikissa ihmisten välisissä dialogeissa sellaisena persoonana, joka ymmärtää täydellisesti kaikkia dialogiin osallistujia.

Moniäänisyys

Bahtinin ajattelun perustana on siis vakaumus, että totuus avautuu vain dialogissa, jossa kaikki erilaisuudet pidetään yhdessä ja niiden annetaan elää vuorovaikutuksessa toistensa kanssa nykyhetkessä. Kun erilaisuus tunnustetaan, ymmärryksellä on mahdollisuus laajentua. Moniäänisyys (polyfonia) ei tarkoita pelkästään erilaisten äänien samanaikaista olemassaoloa, vaan niiden välistä vuorovaikutusta. Eriäänisyys (heteroglossia) tarkoittaa sitä, että on olemassa useita erilaisia yhteisöllisiä kieliä, kuten lääkärin, psykologin, nuorison ja keskiluokan kieli. Kun luemme kirjoituksia toisilta aikakausilta, kohtaamme erilaisia kieliä, jotka elävät yhdessä oman aikamme eri kielten kanssa. Moniäänisyyden tarkoituksena on tuottaa jotakin uutta erilaisten persoonallisten kantojen välisessä jännitteessä.

Bahtin painottaa erilaisuuden merkitystä, mutta hän ei palauta sitä vastakohtaisuuksiin, joko-tai-asetelmiin. Erilaisuus tarjoaa toisiaan täydentäviä näkökulmia, jotka yhdessä antavat laajemman ymmärryksen, sekä-että-asetelman pohjalta.

– – kaikki eriäänisyyttä ilmaisevat kielet, riippumatta siitä mihin niiden erilaisuus perustuu, tarjoavat erityisiä näkökulmia maailmaan, tapoja käsitteellisesti kuvata maailmaa sanoin, erityisiä maailmankuvia, joille kullekin ovat ominaisia niiden omat asiat, merkitykset ja arvostukset. Nämä voidaan asettaa toisiaan vastaan, ne voivat vastavuoroisesti täydentää toisiaan, olla ristiriidassa toistensa kanssa tai olla dialogisessa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa

Bahtin6

Oppijat ilmaisevat monia eri ääniä opettajan, oppikirjojen ja muiden tekstien äänien lisäksi. Nämä äänet eivät ole automaattisesti dialogissa toistensa kanssa. Pelkkä äänten samanaikainen olemassaolo ei vielä sinänsä edistä oppimista. Oppijoilla voi olla erilaisten taustojensa pohjalta erilaisia näkemyksiä asioista. Mutta he eivät välttämättä ole tottuneet ilmaisemaan näitä käsityksiään ja kyseenalaistamaan oppikirjojen ja opettajan auktoritatiivista ääntä. Tällöin ei synny moniäänistä dialogia, jossa eri näkemykset ovat aidossa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Oppiminen tapahtuu dialogissa elävien äänien ja tekstien kanssa. Oppilaiden ymmärryksen kehitys riippuu siitä, miten he vastaavat opettajan ja luokkatovereiden sekä käsiteltävien tekstien ääniin.

Dialogin moniäänisyys edellyttää, että kukin keskusteluun osallistuvista persoonista säilyttää ainutlaatuisuutensa ja ilmaisee selvästi oman äänensä, oman totuutensa. Jännite erilaisten käsitysten ja ilmaisujen välillä synnyttää uusia tulkinnan ja pohdinnan mahdollisuuksia. Kun näkemykset viedään loogisiin johtopäätöksiinsä, niiden totuutta on helpompi koetella. Erilaisten näkökulmien vuorovaikutus ja ristiriita tuottaa uusia merkityksiä ja laajemman näkemyksen. Ilman moniäänisyyttä keskustelu jää vaille näkökulmaa laajentavia jännitteitä.

Omaäänisyyden perustana on ihmisen sisäinen itsenäisyys ja vapaus, joka perustuu ihmisen tutkimattomuuteen ja ainutlaatuisuuteen. Jokaisen persoonan henkinen ydin voidaan ilmaista tietynlaisena kannanottona tai näkemyksenä todellisuudesta. Henkinen ydin voi jäädä tiedostamattomaksi tai selkiytymättömäksi, jos ihminen ei jäsennä omaa näkemystään. Ihmisen sisimmän dynaaminen ja ehtymätön ydin tekee mahdottomaksi määritellä häntä ulkoapäin tai ennustaa hänen käyttäytymistään.

Ihmisessä on aina jotain sellaista, minkä vain hän itse voi löytää itsetietoisuutensa vapaassa aktissa ja sanassaan, mikä ei alistu ulkoiseen yksipuoliseen määrittelyyn. - - Niin kauan kuin ihminen elää, hän ei ole valmis eikä ole sanonut viimeistä sanaansa.

Bahtin7

Ihminen ei ole "lopullinen määritelty suure", josta voisi tehdä varmoja laskelmia. Ihminen pyrkii rikkomaan häntä koskevien "vieraiden sanojen lopullisen ja tietyllä tavalla kuolettavan kehyksen"7. Kun hän onnistuu tässä pyrkimyksessään, hän kehittää oman äänensä. Kun hän omaäänisenä antautuu keskusteluun muiden omaäänisten yksilöiden kanssa, syntyy aitoa dialogia.

Koska toinen ihminen ei voi ulkoapäin määritellä ihmisen sisintä, hänet voidaan tuntea vain sikäli kuin hän ilmaisee itsensä. Siksi persoona voidaan oppia tuntemaan vain aidossa dialogissa, jossa hän itse avautuu ja vastaa kysymyksiin.8 Pyrkimys määritellä ihmisen sisintä ulkoapäin muuttuu "alistavaksi ja kuolettavaksi valheeksi".

Totuus ihmisestä vierailla huulilla, jotka eivät käänny dialogisesti hänen puoleensa, siis yksipuolinen totuus, muuttuu ihmistä alistavaksi ja kuolettavaksi valheeksi, jos käsitellään hänen "pyhistä pyhintään", ts. "ihmistä ihmisessä".

Bahtin9

Ilman dialogia persoona ei voi oppia tuntemaan edes itseään eikä ymmärtämään maailmaa. Ihminen etsii itseään sisäisessä dialogissa, jossa hänen äänensä heijastaa ja resonoi monia muita ääniä.

Dialogi ei ole "väline jo valmiin ihmisluonteen jäsentämistä ja tavoittamista varten". Ihminen ei ainoastaan ilmaise itseään dialogissa, vaan hän itsekin rakentuu siinä.10 Ihmisen itsetietoisuus on kauttaaltaan dialoginen: se kääntyy puhuttelemaan itseään, toista, kolmatta.

Vain kanssakäymisessä, ihmisen vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa jäsentyy myös "ihminen ihmisessä", niin toisille kuin itselleenkin.

Bahtin11

Kantaaottamaton ihminen ei pysty käymään aitoa dialogia. Ihmisen ei tulisi olla pelkästään muita ääniä myötäilevä kaiku, enemmistön mielipiteen taakse kätkeytyvä varjokuva. Miten sitten voidaan kasvatuksella auttaa yksilöä löytämään oma äänensä ja kehittymään sen ilmaisemisessa ja jäsentämisessä?

Aidossa dialogissa näkemykset pääsevät tiiviiseen kosketukseen toistensa kanssa ilman että ne sulautuvat toisiinsa, nielevät tai hävittävät toisiaan. Dialogi säilyttää näkemysten itsenäisen merkityksen luomalla sellaisen ilmapiirin, joka antaa osallistujien sanoille mahdollisuuden avautua ja selkiytyä. Keskustelijat pyrkivät aktiivisesti viemään jokaisen kiistelevän näkökulman loppuun saakka, maksimaaliseen voimaan ja syvyyteen, vakuuttavuuden rajoille. Vieraisiin tietoisuuksiin piileville merkitysmahdollisuuksille annetaan tilaa avautua ja jäsentyä, ja vierasta ajatusta pyritään aktiivisesti syventämään.12

Erillinen ajatus tai väite on riippuvainen kokonaisesta näkökulmasta, persoonallisesta kannasta. Ideat ovat elämään vaikuttavia voimia, jotka saavat ihmisen valtaansa ja ohjaavat hänen elämäänsä. Jokaiseen ajatukseen sisältyy kokonainen henkinen asenne, persoona kokonaisuudessaan. Persoonasta riippumattomia ajatuksia ei ole, vaan jokainen ajatus ilmentää koko ihmistä. Siksi ajatusten saattaminen yhteen on kokonaisten persoonallisten kantojen saattamista yhteen. Ajatuksissa on sekä niiden asiaa koskeva merkitys, niiden "maanpäällinen osa", että niiden ihmisessä olevat "juuret". Ajatus on kaksipuolinen, eivätkä nämä kaksi puolta ole erotettavissa toisistaan. Ajatteleminen on kysymistä ja kuuntelemista, kannanottojen koettelua, yhteensovittamista ja paljastamista. Myös hyväksyminen voi olla luonteeltaan dialogista, niin ettei se johda äänten ja totuuksien sulautumiseen yhdeksi ainoaksi persoonattomaksi totuudeksi.13

Mikrodialogi

Paitsi että oppija käy dialogia toisten ihmisten kanssa, hän käy myös omaa sisäistä dialogiaan, mikrodialogia, jonka dynaamisuus ja avoimuus edellyttää, että siinä kuvastuvat muiden keskustelijoiden äänet. Avoimen dialogin seurauksena keskustelijoiden sanat muuttuvat kaksiäänisiksi, jokaisessa sanassa kuuluu väittely (mikrodialogi) ja suuren dialogin kaiku. "Dialogi läpäisee jokaisen sanan sisältä ja aiheuttaa siinä äänten taistelun ja resonanssin."14 Mikrodialogin sanat ovat kaksiäänisiä. Jokaisessa sanassa henkilö käy kiistaa jonkin vastakkaisen äänen kanssa, niin että hänen sanassaan kuuluu sekä hänen oma äänensä että vastustavaa kantaa edustavan näkökulman ääni.

Idea ei elä ihmisyksilön eristyneessä tietoisuudessa - jäädessään vain siihen se kuihtuu ja kuolee. Idea alkaa elää, muotoutua, kehittyä, löytää ja uudistaa sanallista ilmaisuaan, synnyttää uusia ideoita, vain tullessaan dialogiseen yhteyteen toisten vieraiden ideoiden kanssa. Inhimillisestä ajatuksesta tulee aito ajatus, idea, vain elävässä kontaktissa vieraisiin ajatuksiin – – .

Bahtin15

Ilman dialogia ihmisen tietoisuus jähmettyy yhteen kapeaan näkemykseen. Vasta jännite muiden tietoisuuksien kanssa tarjoaa mahdollisuuden laajentua ja syventyä. Keskustelussa muiden kanssa ihminen joutuu tarkistamaan käsityksiään, ottamaan uusia näkökohtia huomioon, vastaamaan hänelle esitettyyn kritiikkiin, pohtimaan asiaa uusista näkökulmista ja vertailemaan käsitysten perusteltavuutta. Ilman keskustelun tuomaa vuorovaikutusta ihmisen ajatukset ja ideat ovat kuolleita. Niistä puuttuu dynaaminen pyrkimys totuuden ymmärtämiseen.

Idea on kahden tai muutaman tietoisuuden dialogiseen kohtaamispisteeseen sijoittuva elävä tapahtuma. – – Aivan kuten sanakin, idea haluaa että toiset äänet toisista positioista kuulevat sen, käsittävät sen ja "vastaavat" sille.

Bahtin15

Ideat eivät kehity yhden ihmisen sulkeutuneessa tietoisuudessa. Totuutta etsivä ihminen on kiinnostunut muiden ihmisten antamasta palautteesta, kritiikistä ja pohdinnoista. Hänen tietoisuudestaan tulee kilpailevien käsitysten välisen keskustelun areena. Hän altistaa näkemyksensä elävän pohdinnan kohteeksi. Hän ei pidä käsityksistään kiinni siksi, että ne ovat omia, vaan siksi, että ne kestävät parhaiten koettelun kaikista tarjolla olevista näkemyksistä.

Dialogissa ihminen tunnistaa ajatustensa ja ideoidensa rajat, vivahteet ja mahdollisuudet. Joutuessaan kosketuksiin uusien ideoiden kanssa ihmisen ajatukset saavat uusia sävyjä, paljastavat uusia puolia itsestään ja avaavat uusia rajoja ja mahdollisuuksia. Dialogi koettelee, tarkistaa, vahvistaa tai kumoaa ideoita.16 Jos ideat irrotetaan aidon dialogin tuomasta dynaamisuudesta ja monipuolisuudesta, ne näivettyvät ja ne on helppo kumota. Dialogi on päämäärä, johon tulisi pyrkiä kaikessa inhimillisessä vuorovaikutuksessa opetus mukaan luettuna. Bahtinin uskonnollisen näkemyksen mukaan dialogin tulisi jatkua ikuisesti myötä-iloitsemisena, kanssa-rakkautena, myötä-tuntona.

Persoonallisen näkemyksen selkiytyminen

Oppiminen ei ole ulkokohtaisen informaation omaksumista vaan persoonallisen näkemyksen selkiytymistä, itsetuntemuksen kasvua. Opettajan tehtävä on auttaa oppilasta tiedostamaan paremmin oma persoonallinen näkemyksensä todellisuudesta. Tässä tehtävässä toimivaa opettajaa Bahtin kutsuu "läpivalaisevan sanan kantajaksi". Hän on ihminen, joka "kykenee aktiivisesti ja vakuuttavasti puuttumaan toisen henkilön sisäiseen dialogiin ja auttamaan häntä tiedostamaan oman äänensä" 17. Koska ihminen on usein sisäisesti ristiriitainen, hänessä voi olla yhtä aikaa useita keskenään kilpailevia näkemyksiä, joista osa on epäaitoja, ulkokohtaisesti omaksuttuja. Rakentavassa muodossaan läpivalaiseva sana "vetoaa yhteen toisen henkilön äänistä totuudellisena"18. Se auttaa yksilöä tunnistamaan, mikä on hänen aito näkemyksensä. Dialoginen läpivalaisu auttaa ihmistä erottamaan omaan sisäiseen dialogiinsa sisältyviä valheellisia, epäaitoja ja vietteleviä ääniä ja korvaamaan niitä aidoilla ja todenmukaisilla äänillä19.

Läpivalaisevat sanat voivat olla tuhoavia, jos ne ovat pilkallisia ja tuomitsevia ja tuovat yksilön sisäiseen dialogiin epätoivoisia äänenpainoja. Tällöin ne vihamielisesti liioittelevat ja vääristävät ihmisen sisäisen äänen. Rakentava läpivalaiseva sana puolestaan tuo ihmisen sisäiseen dialogiin myönteisiä uusia äänenpainoja, esimerkiksi sellaisia "rakkauden ja sovinnon sävyjä, jotka eivät ole mahdollisia" henkilölle yksin20. Kuullessaan omat salaiset sanansa toisen huulilla henkilö saattaa nousta vastarintaan, mutta niillä voi silti olla myönteinen merkitys19. Läpivalaisevalta sanalta tosin "puuttuu viimeinen vakuuttavuus ja valta ja usein se epäonnistuu kokonaan"19, koska ihmisellä itsellään on viimeinen sana. Läpivalaiseva sana voi kuitenkin auttaa ihmistä tunnistamaan oman äänensä. Tämä on yksi kasvattajan tehtävistä dialogisen elämänmuodon mahdollistajana, koska omaäänisyys on moniäänisyyden edellytys.

Bahtinin ajattelussa läpivalaiseva dialogi on läheisessä yhteydessä pyhästä elämästä käytävään keskusteluun. Parhaiten pystyvät keskustelussa auttamaan toisia ne, jotka ovat löytäneet itsensä. Nämä puolestaan ovat Bahtinin ajattelussa sellaisia, jotka ovat joutuneet Kristuksen vaikutuspiiriin ja pystyvät tuomaan keskusteluun rakkauden, sovituksen ja anteeksiantamuksen äänenpainoja.21

Dialogiopetus ja auktoriteetti

Opettajan haasteena on ottaa opetustilanteiden dialoginen potentiaali käyttöön. Tämä edellyttää oikeaa suhdetta "auktoritatiivisen" ja "sisäisen vakuuttavan sanan" välillä. Luokkahuonetilanteissa vaikuttaa aina auktoritatiivinen sana, opettajan ja oppikirjojen auktoriteetin perusteella välittyvä sana. Kun auktoritatiivinen sana sijoitetaan dialogiseen ympäristöön, siitä voi tulla sisäisesti vakuuttavaa sanaa. Aito oppiminen edellyttää dialogista ympäristöä.

Bahtinin mielestä dialogi ei sulje pois tiedollista auktoriteettia, mutta asenne auktoriteettiin ei ole mekaanisen toistava, vaan dialogisen vuorovaikutuksellinen. Tässä suhteessa Bahtin käyttää esimerkkinä Dostojevskia. Dialogisuuden ja auktoriteetin yhdistäminen toteutuu Dostojevskin mukaan silloin kun auktoriteettiasemassa oleva henkilö on avoimessa dialogissa, jossa hän avaa osallistujien kykyä ilmaista itseään avoimesti:

Tällaisen ideologisen lähestymistavan tuloksena ei Dostojevskilla kehkeydy objektien maailma, jota valottaa ja jäsentää hänen monologinen ajatuksensa, vaan toisiaan valottavien tietoisuuksien maailma, yhteen nivoutuneiden inhimillisten merkitysten maailma. Niiden keskellä hän etsii korkeimman auktoriteetin kantaa, mutta hän ei pidä sitä ajatuksena omasta totuudestaan, vaan toisena todellisena ihmisenä ja hänen sananaan. Ideaali-ihmisen hahmossa tai Kristuksen hahmossa hänelle näyttäytyy ratkaisu ideologisiin etsintöihin. Tämän hahmon ja tämän korkeimman äänen pitää kruunata äänten maailma, organisoida ja ottaa se valtaansa. Juuri ihmisen hahmo ja se, että hän on tekijän äänelle vieras, on Dostojevskille perimmäinen ideologinen kriteeri: ei oman vakaumuksen totuus eikä itse vakaumusten abstrakti totuus, vaan nimenomaan ihmisen hahmon auktoriteetin totuus.

Bahtin22

Opettajan auktoriteetti perustuu siihen, että hän on avoimessa dialogissa sekä vallitsevien tiedollisten auktoriteettien että oppilaidensa kanssa ja pystyy jäsentämään ja suhteuttamaan niitä toisiinsa.

Olga Dysthen23 mielestä perinteinen dialogipedagogiikka epäonnistui, koska se asetti epärealistisen suuren painon opettajan ja oppilaan tasavertaisuudelle opetustilanteissa. Vaikka dialogitilanteille onkin ominaista subjekti-subjekti-suhde, on virhe olettaa, että dialogin osapuolet ovat kaikissa suhteissa tasavertaisia. Opettaja ja oppilas ovat tasa-arvoisia, mutta heidän tiedollisessa tasossaan on merkittäviä eroja. Vaikka molemmat osapuolet voivat oppia uutta toisiltaan, dialogin yllykkeenä on juuri se, että osapuolet ovat tiedoiltaan eri tasoilla. Opettajan tehtävänä on organisoida luokkahuoneen moniäänisyys siten, että se edistää tiedollista kehitystä. Opettajan auktoriteetti opetustilanteissa riippuu siitä, miten hyvin hän onnistuu tässä tehtävässään.

Suomennetut teokset

  • Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, Progress, Moskova 1979
  • Bahtin, Mihail: Dostojevskin poetiikan ongelmia. (Problemy poètiki Dostojevskogo, 1963.) Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Helsinki: Orient Express, 1991. ISBN 951-615-732-7.
  • François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru. (Tvorčestvo Fransua Rable i narodnaja kultura srednevekovja i renessansa, 1965.) Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. (3. painos: Like-pokkari, 2002). Taifuuni, 1995. ISBN 951-581-035-3

Lähteet

  • Bahtin, Mihail: The Dialogic Imagination. Four essays by M. M. Bakhtin. Toim. Michael Holquist. Käänt. C. Emerson & M. Holquist. Austin: University of Texas Press, 1981.
  • Coates, R.: Christianity in Bakhtin. God and the Exiled Author. Cambridge: Cambridge University Press, 1998.
  • Dysthe, Olga: Det flerstämmiga klassrummet. Lund: Studentlitteratur, 1995.

Viitteet

  1. ^ Coates 1998: 102
  2. ^ Dysthe 1995: 77-78
  3. ^ Bahtin 1991: 123
  4. ^ Bahtin 1991: 56
  5. ^ Coates 1998: 96
  6. ^ Bahtin 1981: 291-292
  7. > 7,0 7,1 Bahtin 1991: 93-94
  8. ^ Bahtin 1991: 94-95
  9. ^ Bahtin 1991: 95
  10. ^ Bahtin 1991: 358-359
  11. ^ Bahtin 1991: 358
  12. ^ Bahtin 1991: 107
  13. ^ Bahtin 1991: 142-143
  14. ^ Bahtin 1991: 116
  15. > 15,0 15,1 Bahtin 1991: 132
  16. ^ Bahtin 1991: 134
  17. ^ Bahtin 1991: 345
  18. ^ Bahtin 1991: 346
  19. > 19,0 19,1 19,2 Bahtin 1991: 364
  20. ^ Bahtin 1991: 365
  21. ^ Coates 1998: 96-97
  22. ^ Bahtin 1991: 145
  23. ^ Dysthe 1995: 78