Ontologinen argumentti


Ontologisen argumentin varhaisimman ja kaikkein tunnetuimman muodon esitti Anselm Canterburylainen teoksensa Proslogion toisessa luvussa. Argumentin eri muunnelmia puolustivat John Duns Scotus (1266–1308), René Descartes, Baruch Spinoza ja Gottfried Wilhelm Leibniz.

Anselm pyrki johtamaan Jumalan olemassaolon Jumalan käsitteestä ja joistakin välttämättömistä totuuksista kuten "olio on suurempi jos se on olemassa todellisuudessa eikä pelkästään ihmismielessä", ja "suurin ajateltavissa oleva olio on loogisesti mahdollinen". Anselmin mukaan ymmärrämme Jumalan olevan täydellinen olento, jota suurempaa ei ole mahdollista ajatella. Koska meillä on käsite ”Jumala”, Jumala on olemassa ainakin mielessämme ajattelumme kohteena. Jumala on joko olemassa pelkästään ihmismielessä, tai hän on olemassa sekä ihmismielessä että ihmismielen ulkopuolisena todellisuutena. Mutta jos Jumala olisi olemassa pelkästään ihmismielessä, pystyisimme mielessämme muodostamaan käsityksen olennosta, joka olisi suurempi kuin se olento, jota suurempaa ei oletettavasti ole mahdollista ajatella, nimittäin käsityksen sellaisesta Jumalasta, joka olisi olemassa myös ihmistajunnan ulkopuolisessa todellisuudessa. Koska siis käsite suurimmasta ajateltavissa olevasta olennosta olisi näin ymmärrettynä sisäisesti ristiriitainen, Jumala ei voi olla olemassa pelkästään ihmismielessä. Niinpä Jumala ei ole olemassa pelkästään ihmismielessä vaan myös ihmismielen ulkopuolisessa todellisuudessa.

Päättelyn kulku

Stephen T. Davis1 ehdottaa, että Anselmin argumentti voidaan systemaattisesti ilmaista seuraavassa muodossa:

Ensinnäkin Anselmin argumentti rakentuu neljän lähtökohtalauseen varaan:

1. Oliot voivat olla olemassa kahdella tavalla: ihmismielessä ja todellisuudessa.
2. Suurin ajateltavissa oleva olio on mahdollisesti olemassa todellisuudessa, toisin sanoen sen olemassaolo ei ole mahdottomuus.
3. Suurin ajateltavissa oleva olio on olemassa ihmismielessä, eli ainakin yksi ihminen ajattelee sitä.
4. Mikä tahansa on olemassa ihmismielessä ja mikä voisi olla olemassa myös todellisuudessa, voisi olla suurempi kuin se on.

Seuraavaksi Anselm tuo argumenttiin viidennen lähtökohtalauseen, jonka hän pyrkii kumoamaan osoittamalla sen johtavan järjenvastaisiin johtopäätöksiin. Hän ajatteli, että jos oletetaan viides lähtökohtalause yhdessä neljän aikaisemman kanssa, joudutaan ristiriitaan.

5. Suurin ajateltavissa oleva olio on olemassa vain ihmismielessä.

Seuraavat kolme lausetta osoittavat, millä tavalla Anselm ajatteli viidennen lauseen johtavan ristiriitaan, kun se yhdistetään neljän aikaisemman lähtökohtalauseen kanssa.

6. Suurin ajateltavissa oleva olio olisi voinut olla suurempi kuin mitä se on.

Kuudes lause on ainakin implisiittisesti ristiriitainen. Toinen tapa ilmaista sama asia on seitsemäs lause, joka seuraa loogisesti kuudennesta.

7. On mahdollista ajatella oliota joka on suurempi kuin suurin ajateltavissa oleva olio.

Koska seitsemäs lause on sisäisesti ristiriitainen, joudumme etsimään aikaisemmista lähtökohtalauseista sen, joka aiheuttaa ristiriidan. Tällä perusteella voimme eliminoida viidennen lähtökohtalauseen. Niinpä voimme esittää viidennen lähtökohtalauseen kiellon:

8. On epätotta, että suurin ajateltavissa oleva olio on olemassa ainoastaan ihmismielessä.

Niinpä päädymme loppupäätelmään:

9. Niinpä suurin ajateltavissa oleva olio on olemassa sekä ihmismielessä että todellisuudessa.

Kritiikki

Onko olemassaolo predikaatti?

Anselmin argumenttia on kritisoitu ajattelun historian kuluessa useilla eri tavoilla. Yksi tavallisimmista kritiikeistä on, että verbi "olla olemassa" ei ole predikaatti. Immanuel Kant pyrki osoittamaan, että oleminen ei ole olioiden todellinen ominaisuus2. Davis3 kuitenkin argumentoi, että oleminen on predikaatti. Se on tosin predikaatti, jonka me tavallisessa puheessa usein oletamme ilman että lausumme sitä selvästi ilmi. Olemisen predikaatti-luonne tulee ilmeiseksi, kun alamme puhua olioista sellaisina, jotka mahdollisesti eivät ole olemassa. Jos luon mielikuvissani kuvan talosta, jonka aion rakentaa, niin tuo mielikuvieni talo saa uuden ominaisuuden, kun se on rakennettu todellisuudessa, kun se on todella olemassa.

Tekeekö olemassaolo oliosta suuremman?

Anselmin argumentti olettaa, että oleminen on ominaisuus, joka lisää jotakin olioiden suuruuteen. Michael Martin väittää Anselmia vastaan: "oletus, että Jumala ei ole olemassa ei näyttäisi ottavan mitään pois hänen täydellisyydestään"4 Olennainen kysymys tässä yhteydessä koskee Anselmin käsitettä "suuruus". Mitä Anselm tarkoitti olion suuruudella? Anselm ei suoranaisesti määrittele käsitettä, mutta hän antaa joitakin viitteitä siitä, että suuruudella hän tarkoitti hyvyyttä. Davis5 ehdottaa, että Anselmin "suuruus" voidaan myös ymmärtää merkityksessä voima, kyky tai toiminnan vapaus. Tällöin suurin ajateltavissa oleva olento tarkoittaisi kaikkivaltiasta olentoa. Tällaiseen olentoon sovellettuna "oleminen" on epäilemättä ominaisuus, joka lisää sen suuruutta. Kaikkivaltias olento, joka on todellisuudessa olemassa, on epäilemättä paljon voimakkaampi ja kykenevämpi kuin pelkästään mielikuvissa elävä kaikkivaltias olento.

Voiko argumenttia soveltaa muihin olioihin?

Yleinen tapa pyrkiä väittämään Anselmin argumenttia vastaan on reductio ad absurdum -muotoinen: väitetään Anselmin argumenttia voitavan käyttää myös "todistamaan" monien sellaisten olioiden olemassaolo, joista tiedämme varmasti, ettei niitä ole olemassa. Esimerkkejä ovat "suurin ajateltavissa oleva kadonnut saari" ja "kaikkein pahin ajateltavissa oleva olento". Anselm itse vastasi tähän vastaväitteeseen:

Lupaan varmasti, että jos joku keksii jotakin, joka on olemassa joko todellisuudessa tai pelkästään käsitteellisesti (lukuun ottamatta olentoa, jota suurempaa ei voi ajatella), johon hän voi soveltaa päättelyni rakennetta, minä löydän sen esineen tai olion, ja annan hänelle hänen kadonneen saarensa, niin ettei se enää koskaan katoa.

Millä tavalla Anselm pystyisi osoittamaan, ettei hänen argumenttiaan voi käyttää todistamaan esimerkiksi "suurimman ajateltavissa olevan kadonneen saaren" olemassaoloa? Olennainen kohta on argumentin lähtökohtalause 2: "Suurin ajateltavissa oleva olento voi mahdollisesti olla olemassa todellisuudessa, eli suurin ajateltavissa oleva olento ei ole mahdottomuus." Voidaanko tähän lauseeseen sijoittaa ilmaisu "suurin ajateltavissa oleva saari"? Jos suuruus ymmärretään merkityksessä kaikkivaltius, niin lauseesta tulee mahdoton. On mahdotonta liittää saareen ominaisuutta kaikkivaltius. On loogisesti mahdotonta, että olisi olemassa "kaikkivaltiain ajateltavissa oleva saari".

Miksi reductio ad absurdum epäonnistuu?

Ei ole vaikea selittää, miksi reductio ad absurdum -vastaperustelu on suosittu: se näyttää tarjoavan helpon tavan ontologisen argumentin kumoamiseen. Sitä käyttäessä ei näet periaatteessa tarvitse osoittaa tarkkaan, mikä argumentoinnin yksityiskohta menisi vikaan, vaan riittää näyttää, että perustelu joka tapauksessa menee kokonaisuutena vikaan – millainen virheellisyys siinä sitten piilleekin ja mihin kohtaan se sijoittuneekin. Käytännössä tällaisen vasta-argumentin menestyksekäs rakentaminen kuitenkin edellyttää aitoa uskollisuutta alkuperäisen6 argumentin rakenteelle – muutenhan koko vastaperusteluyritys vesittyy pelkäksi vastustettavan argumentin irvikuvan rakenteluksi ja ivailuksi eli "olkinuken polttamiseksi".

Anselm selittää yksityiskohtaisesti, millä tavalla käsitys "siitä, mitä suurempaa ei voida ajatella," on muodostettavissa. Jotta nyt voitaisiin pätevästi osoittaa hänen argumentissaan virhe reductio ad absurdum -menetelmällä, olisi pystyttävä rakentamaan selvään virhetulokseen johtava päättely, joka järjelliseen ajatteluun vetoavana perusteluna todella olisi ontologisen argumentin kaltainen ja vertainen. Tämä edellyttää ontologisen argumentin dynamiikan ymmärtämistä ja toisintamista, jolloin mm. perustelussa käytetyt käsitteet on pystyttävä määrittämään selkeästi ja tarvittaessa myös selittämään perusteellisesti.

Tarkemmin sanoen olisi löydettävä sellainen käsite X, jolle pystyttäisiin osoittamaan seuraavat ominaisuudet:

  1. Tiedämme, että X:ää ei ole olemassa7.
  2. X on kuitenkin ajateltavissa ja voisi olla olemassa.8 Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset9 yleisesti ottaen pystyvät mieltämään X:n ja puhumaan siitä, siis tekemään selkoa siitä, millainen X on (tai olisi).
  3. Lisäksi X:llä on jokin sellainen välttämätön10 ominaisuus, jonka tähden siitä, että X:ää voidaan ajatella,11 seuraa, että X on olemassa myös todellisuudessa.

Jos nyt katsoo tätä vaatimuslistaa tarkemmin, sen voi todeta ristiriitaiseksi: (2.) & (3.) => "X on todella olemassa12", mikä on ristiriidassa (1.):n kanssa. Siksi reductio ad absurdum ei lopulta olekaan lupaava ratkaisu ontologisen argumentin kumoamisongelmaan, vaan kaivattu virhe pitäisi pystyä paikantamaan ja osoittamaan suoraan Anselmin ja hänen seuraajiensa argumentaatiosta.

Esimerkkejä reductio ad absurdum -yritysten epäonnistumisesta

"Suurin ajateltavissa oleva kadonnut saari": Itse käsite on melko epämääräinen – kuinka suuri se siis olisi? Miksi tätä suurempaa saarta ei voisi ajatella? Vielä selvemmin pätkii kuitenkin vaatimus, että tällaisella saarella olisi sellainen ominaisuus, jonka perusteella sen ajattelemismahdollisuudesta seuraisi sen todellinen olemassaolo. Tätä ajatusta voi kyllä yrittää perustella sillä, että Anselmkin käytti "suurin ajateltavissa oleva" -ilmausta13, mutta tarkemmassa katsannossa on helppo tajuta, ettei Anselmin tässä yhteydessä tarkoittama käsite ole missään vaiheessa viitannut fyysiseen kokoon. Koska koko väitetty reductio-vasta-argumentti siis perustuukin tässä tapauksessa Anselmin sanojen merkityksen vaihtamiseen, päättelyjen analogisuus jää vain näennäiseksi eikä ontologista argumenttia onnistuta näin horjuttamaan.

"Kaikkein pahin ajateltavissa oleva olento": Tässä on jotain yritystä, mutta tarkemmin ajatellen sekään ei ole toimiva vastaesimerkki. Emme nimittäin tiedä varmasti, ettei kyseistä olentoa ole olemassa, joten (1.) ehto ei täyty. Ei ole myöskään yleisesti ottaen selvää, millainen "kaikkein pahin ajateltavissa oleva olento" itse asiassa olisi. Epäilemättä se tahtoisi tehdä pahaa ja pelkkää pahaa, mutta tahtoisiko se tehdä sitä kaikille tasapuolisesti14 vai haluaisiko se päästää jotkut vähemmällä, jotta toisilla olisi sitäkin kurjempaa15? Entä nauttisiko se itse pahanteosta16 vai tekisikö pahaa saamatta siitä itse mitään iloa17? Pahuus ei siis ole samalla tavalla käsitteellisessä mielessä yksinkertaisesti maksimoituva ominaisuus kuin ontologisessa todistuksessa käytetty "suuruus" tai "erinomaisuus". Analogia ontuu toisessakin kohdassa: vaikka onkin helppo yhtyä kantaan, että mikä hyvänsä paha, joka on olemassa sekä ihmismielessä että todellisuudessa, on pahempi, kuin jos se olisi vain ihmismielessä, niin tämä arvio johtuu pahan käsitteestä sinänsä eikä sen maksimaalisuudesta: pahahan sisältää jo käsitteenä ajatuksen sellaisesta, jota ei pitäisi olla olemassa. Ei kuitenkaan ole eittämätöntä, että välttämättä olemassaoleva paha olisi pahempi kuin vain kontingentisti olemassaoleva: välttämättä olemassaoleva paha olisi siinä asemassa, että sen ei tarvitsisi pelätä pahuutensa uhkaavan oman olemassaolonsa määrää tai laatua18, joten on kyseenalaistettavissa, voisiko se koskaan olla pahuudessaan yhtä häikäilemätön kuin sellainen paha, joka ryntää pahuuteen edesvastuun uhallakin, maksoi mitä maksoi. – Kaikki nämä kysymyksenasettelut havainnollistavat samalla sitä, että "pahan" käsite19 ei ole "hyvän" käsitteen yksinkertainen symmetrinen vastapari vaan sille niin monella ja moninaisella tavoin vastakkainen, että siitä ei lopultakaan ole ontologista argumenttia vastaavan selkeän ja vakuuttavan ajatuskokonaisuuden kantajaksi.20

Käsitteellisen päättelyn todistusvoima

Kolmannen vasta-argumentin mukaan ei ole mahdollista todistaa minkään todellisen olion olemassaoloa pelkästään tutkimalla käsitteitä tai määritelmiä. Tämä vastaväite on sikäli oikeassa, ettei millään yksittäisellä inhimillisellä käsitteellä ole välttämätöntä yhteyttä todellisuuteen. Toinen perustavanlaatuisempi kysymys koskee sitä, voidaanko inhimillisen kielen ja käsitteiden avulla yleensä tavoittaa jotakin todellisuudesta. Jos oletetaan, ettei Jumalaa ole olemassa, ihmisen järjellisyydeltä katoaa pohja eikä ole mitään syytä olettaa, että ihmisen kieli ja käsitteet ovat sopivia todellisuuden kuvaamiseen. Anselm tekee kuitenkin päinvastaisen oletuksen, jonka mukaan ihmisen käsitteet ovat sopivia todellisuuden kuvaamiseen. Sen lisäksi hän olettaa, että Jumala-käsitteellä on välttämätön asema ihmisen käsitejärjestelmässä ja että sillä siksi on kosketuspinta myös todellisuuteen. Niinpä vastaväite ei sikäli ole mielenkiintoinen, että se vain olettaa, ettei Anselmin argumentti ole pätevä sen sijaan, että se pyrkisi osoittamaan, miksi se ei ole pätevä. Kun Jumalan käsitteestä poistetaan olemassaolo, käsitteelle annetaan sisältö, joka vie sen mielekkyydeltä pohjan. Kun Jumalasta luovutaan, romahdutetaan samalla perusta uskoa yleensä inhimillisten käsitteiden ja kielen kykyyn tavoittaa todellisuus.

Argumentti ja mahdolliset maailmat

Nykyajan filosofinen keskustelu on kiinnittänyt huomiota vähän erilaiseen muunnelmaan ontologisesta argumentista, jonka Anselm esitti teoksensa Proslogion kolmannessa luvussa. Siinä Anselm ehdottaa, että olentoa, jota suurempaa ei ole mahdollista ajatella, ei ole mahdollista käsittää ei-olevaksi. Niinpä tällainen olento on välttämättä olemassa. Anselmin argumentin pohjalta Charles Hartshorne (1897–), Norman Malcolm (1911–1990) ja Alvin Plantinga ovat argumentoineet, että Jumala ei voi olla satunnainen olento, joka on olemassa ainoastaan joissakin mahdollisissa maailmoissa, mutta ei joissakin muissa mahdollisissa maailmoissa. Täydellisen olennon olemassaolo on joko välttämätön, jolloin Jumala on olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa, tai mahdoton, jolloin Jumala ei ole olemassa missään mahdollisessa maailmassa. Jos on yleensä mahdollista, että täydellinen olento on olemassa, silloin Jumala on olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa ja siten myös aktuaalisessa maailmassa.

Plantingan21 määritelmän mukaan maksimaalinen suuruus tarkoittaa maksimaalista erinomaisuutta kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Hän määrittelee maksimaalisen erinomaisuuden tarkoittavan kaikkitietävyyttä, kaikkivaltiutta ja moraalista täydellisyyttä kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Plantingan argumentti voidaan systematisoida seuraavalla tavalla:

12. On olemassa mahdollinen maailma, jossa toteutuu maksimaalinen suuruus.
13. On olemassa mahdollinen maailma, jossa on olento, joka on maksimaalisen suuri (johdettu lauseesta 12).
14. Välttämättä, maksimaalisen suuri olento on maksimaalisen erinomainen kaikissa mahdollisissa maailmoissa (määritelmän mukaan).
15. Välttämättä, olento, joka on maksimaalisen erinomainen kaikissa mahdollisissa maailmoissa on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja moraalisesti täydellinen kaikissa mahdollisissa maailmoissa (määritelmän mukaan).
16. Niinpä, meidän maailmassamme ja kaikissa maailmoissa on olemassa olento, joka on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja moraalisesti täydellinen (johdettu premisseistä 13, 14, ja 15).

Tämän argumentin ratkaiseva lähtökohtalause on oletus, että täydellisen olennon olemassaolo on mahdollinen. Sikäli kuin tämä lähtökohtalause on mahdollista kiistää, ei ontologinen argumentti todista Jumalan olemassaoloa, vaikkakin se tekee järkeväksi uskoa Jumalan olemassaoloon.22

Argumentin luonteesta

Stephen Davis23 pohtii ontologisen argumentin luonnetta seuraavaan tapaan:

Ontologinen argumentti pyrkii täyteen tyrmäykseen. Jos se on muodollisesti ja epämuodollisesti pätevä argumentti, ja jos sen premissit ovat tosia, silloin sen todistama olento on todella olemassa. Ontologinen argumentti ei ole todennäköisyysargumentti, joka perustuisi laaja-alaisiin päättelyihin valtavista määristä tosiasia-aineistoa. Jos ontologinen argumentti onnistuu, silloin Jumala on olemassa, ja asia on loppuun käsitelty. Ehkä tämä on yksi syy siihen, että ontologinen argumentti on aina tuntunut niin häiritsevältä monista ateisteista, agnostikoista tai jopa teisteistä (jotka hylkäävät ontologisen argumentin, mutta uskovat Jumalaan muilla perusteilla). Tämä liittyy usein havaitsemaani ilmiöön opiskelijoissa, jotka tutkivat ontologista argumenttia. Kohtaan usein opiskelijoita, jotka sanovat olevansa kykenemättömiä kumoamaan argumenttia mutta olevansa syvästi epäluuloisia sen suhteen. Syystä tai toisesta he eivät pysty hyväksymään ontologisen argumentin johtopäätöstä. Niinpä he sanovat: "Siinä täytyy olla jotakin vikaa."

Ontologisen argumentin perustana on intuitio, että ihmisen järjellisyys ja käsitteiden kyky tavoittaa todellisuutta tulee käsittämättömäksi, jos ei ole olemassa täydellisen järjellistä ja kaikkivaltiasta olentoa, joka on luonut maailmankaikkeuden. Inhimilliset käsitejärjestelmät jäävät tyhjän päälle, jos ne eivät perustu johonkin sellaiseen järjellisyyteen, jolla ei ole inhimillisiä rajoituksia. Teismin kannalta on mielekästä olettaa, että inhimilliset käsitteet tavoittavat todellisuuden. Tältä pohjalta jotkin ontologisen argumentin muunnelmat tuntuvat lupaavilta. Ateistisessa viitekehyksessä tulee yleensäkin vaikeaksi perustella käsitteiden ja todellisuuden välistä yhteyttä, ja tämä skeptisyys heijastuu myös suhtautumisessa ontologiseen argumenttiin.

Katso myös

ApologetiikkaWiki

Lähteet

  • Davis, Stephen T.: The Cosmological Argument and the Epistemic Status of Belief in God, teoksessa Craig, William Lane (toim.): Philosophy of Religion. A Reader and Guide. Edinburgh: Edinburgh University Press, 2002.

Viitteet

  1. ^ Davis 2003: 94
  2. ^ Kant, Immanuel: The Critique of Pure Reason, s. 500–507. käänt. Norman Kemp Smith. New York: St. Martin’s Press, 1965.
  3. ^ Davis 2003: 98–99
  4. ^ Martin, Michael: Atheism: A Philosophical Justification, s. 81. Philadelphia: Temple University Press, 1990.
  5. ^ Davis 2003: 99
  6. ^ siis vastustettavan
  7. ^ nimittäin ihmismielen ulkopuolisessa todellisuudessa
  8. ^ Se siis on olemassa ainakin ihmismielessä, sisäisesti ristiriidattomana käsitteenä, ja siksi ei ole periaatteellista estettä sen olemassaololle myös ihmismielen ulkopuolisessa todellisuudessa.
  9. ^ ainakin kohtalaisesti asianmukaista opetusta saatuaan tai kysymykseen muulla tavoin perehdyttyään ja siinä harjaannuttuaan
  10. ^ X:n käsitteeseen kiinteästi kuuluva
  11. ^ eli siitä, että X on olemassa (ainakin) ihmismielessä
  12. ^ siis myös ihmismielen ulkopuolella
  13. ^ tai sen synonyymejä
  14. ^ missä tapauksessa sen voisi itse asiassa katsoa toteuttavan eräänlaista tasa-arvopolitiikkaa, jollaista jotkut pitävät nimenomaan hyvänä asiana
  15. ^ jolloin se ei olisikaan niin kovin paha kaikille vaan ainoastaan joillekuille – siis sen pahuus olisikin tässä mielessä rajoitettua; lisäksi olisi varmaankin mahdotonta päästä yleiseen yhteisymmärrykseen siitä, millä tavoin kohdennettu pahuus olisi kaikkein pahinta
  16. ^ mitä voisi pitää "lieventävänä asianhaarana", vrt. jos joku varastaa nälkäänsä; samoin voi ajatella, että kyky tuntea iloa ja/tai nautintoa on itse asiassa hyvä ominaisuus, joten se jo sinänsä voisi estää pitämästä tällaista olentoa kaikkein pahimpana ajateltavissa olevana
  17. ^ missä tapauksessa se kaiketi voisi jossain vaiheessa vaikka päättää lopettaakin pahantekonsa, joten se ei ehkä aivan läpeensä paha eikä siis ainakaan kaikkein pahin ajateltavissa oleva olisikaan – pahuus olisi silloin vain ikään kuin pintatasolla, jonkinlaisena tahdonvoimaan sidottuna satunnaisena ominaisuutena
  18. ^ kontingentti olemassaolo voi olla sellaista tai tällaista, mutta välttämätön olemassaolo on tietyssä mielessä aina samanlaista – riippumatonta
  19. ^ nimittäin sellaisena kuin se esiintyy ihmismielessä
  20. ^ Ontologisen argumentin toimivuus lepää siis osaltaan sen varassa, mikä tarkkaan ottaen on Anselmin tarkoittama "suuruuden" käsite: sillä on tekemistä "hyvyyden", "suurenmoisuuden", "erinomaisuuden", "mahtavuuden", "kaikkivaltiuden" ja "täydellisyyden" kanssa, mutta se on kuitenkin nimenomaan yksi käsite. Luultavasti varsin lähelle "Anselmin aaltopituutta" pääsee käsittämällä "suuruuden" olennaisesti samaksi asiaksi, jota 2Piet. 1:3 tarkoittaa puhuessaan siitä Jumalan "kirkkaudesta ja täydellisyydestä", jolla Hän on meidät kutsunut: siitä, millaisena Hän näyttäytyy sitä mukaa, kun voimme Hänestä jotain ymmärtää, voimme Anselmin mukaan loppujen lopuksi ymmärtää, että juuri tässä täydellisyydessä nähdään olemisen absoluuttinen muoto, joka yksin Jumalalle ominaisena myös erottaa Jumalan kaikesta muusta. Tämä "maksimaalinen erinomaisuus" eli täydellisyys on nähtävissä "joka suunnasta" eli kaikissa niissä kysymyksenasetteluissa, joissa ylipäänsä voimme ymmärryksellämme Jumalaa lähestyä.
    Esimerkkinä tästä voimme käsitellä "kaikkein pahimman ajateltavissa olevan olennon" käsitteellistä vastaparia: "kaikkein parasta ajateltavissa olevaa olentoa"; nyt siis Jumalaa lähestytään siltä kannalta, millaista on eettinen täydellisyys. Tällöin ilmenee, että se, mitä parempaa ei ole mahdollista ajatella, tahtoo muuttumattomasti kaikille kaikkein parasta. Tämä tahtominen ei perustu tahtojan tarpeeseen – kiitoksenkipeyteen tai moitteen pelkoon – eikä toisaalta hänen mielivaltaisesti suuntautuneeseen tahtoonsakaan vaan hänen iankaikkisesti muuttumattomaan, täydellisen hyvään olemukseensa: "hyvä sinä olet, ja hyvin sinä teet". Tämä ajatus tulee Raamatussa esiin monin tavoin ilmaistuna, esim. "Jumala antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken", "Jumala ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen", ja "Jumala on rakkaus".
    Olennaista on myös huomata, että "kaikkein paras ajateltavissa oleva olento" on luonut meidät tyhjästä "osoittaakseen ylenpalttista hyvyyttään meitä kohtaan Kristuksessa Jeesuksessa kaikkina tulevina maailmanaikoina", kun taas pahaa voi tehdä vain sellaiselle, joka jo on olemassa, joten ellei pahantahtojan lisäksi mitään muuta olisikaan olemassa, ei pahaakaan voisi tehdä (paitsi ehkä korkeintaan itselleen); jos taas tällainen yksinäinen paha olento olisikin kaikkivaltias, hän yhtä kaikki joutuisi pahuuttaan toteuttaakseen itse luomaan olentoja (tyhjästä) ja sen jälkeen kaiken aikaa ylläpitämään näitä vain saattaakseen nämä kärsimään, jolloin taaskin suurimmaksi ajateltavissa olevaksi ehdotetun pahan käsite olisi sisäisesti jännitteinen: koska elämän ja olemassaolon tahallinen riistäminen on yleisen käsityksen mukaan pahinta, mitä kukaan voi uhrilleen tehdä, sen tarkoituksellinen lahjoittaminen (persoonallisen olennon luominen) on vastaavasti suurimpia ajateltavissa olevia lahjoja, mitä kukaan luotu persoona voisi saada (ja tietysti edellytys minkään muunkaan saamiselle); luodun persoonan olemassaolon jatkuva ylläpitäminen on sekin jo sinänsä edelliseen vertautuva hyvä lahja – mitäpä iloa olisi olemassaolon lahjasta, jos se otettaisiin saman tien pois? Normaalin oikeustajun (ja sitä heijastavan rikosoikeudenkin) mukaan kuitenkin se, joka aiheuttaa kuoleman, tekee pahemmmin kuin se, joka aiheuttaa vain kipua mutta säästää sentään hengen, joten vaikka luotujensa voinnin itsetarkoituksellista kurjistamista toki voisikin pitää pahana, siihen pyrkivää luojaa ei voisi järkiperustein pitää sellaisena, jota pahempaa olentoa ei olisi mahdollista edes ajatella: pahempi kuin se, joka antaa ottaakseen, on toki se, joka vain ottaa ottaakseen. Niinpä "kaikkivaltiaan, pahan luojajumalan" käsite olisi taaskin sisäisesti jännitteinen – olisi looginen pakko tehdä ensin hyvää päästäkseen tekemään sitten pahaa – "kaikkivaltiaan hyvän luojajumalan" käsite on sitä vastoin sisäisesti ehjä ja johdonmukainen: olento, joka tekee kaikille kaikkea hyvää ja pelkkää hyvää, itselleen mitään etua pyytämättä ja voimattakaan sellaista saada (olemattomia tarpeita ei varsinaisesti voi tyydyttää), aivan alusta alkaen ja täysin loputtomasti, maksoi mitä maksoi.
    Teodikea-aihepiiri (kärsimyksen ongelma nykyoloissa ja viimeisen tuomion jälkeen) liittyy osaltaan näihin näköaloihin, mutta on kuitenkin selkeästi eri kysymys: tässä puhutaan Jumalan käsitteestä, teodikean yhteydessä taas Jumalan ja koettavan maailman välisestä suhteesta.
  21. ^ Plantinga, Alvin: The Ontological Argument, teoksessa Craig, William Lane (toim.): Philosophy of Religion. A Reader and Guide. Edinburgh: Edinburgh University Press, 2002.
  22. ^ van Inwagen, Peter: "5. luku", Metaphysics. Boulder: Westview Press, 1993.
  23. ^ Davis 2003: 110