Tapio Puolimatka: Uusateismin tunnekieli

Uusateismi leimaa vastustajansa huuhaaksi

Kuvittele, että olet ammattifilosofina analysoinut tieteellisen tutkimuksen peruslähtökohtia yli tuhannen sivun verran. Olet perustanut argumenttisi kansainvälisesti tunnettujen filosofien kuten Charles Taylorin, Alvin Plantingan ja William Alstonin ja tieteenhistorioitsijoiden kuten H. Floris Cohenin, Peter Harrisonin ja Margaretin Oslerin tutkimuksille. Kuvittele edelleen, että uusateistinen yhdistys määrittelee kirjasi tavoitteen seuraavaan tapaan perustelematta väitettään yhdelläkään viittauksella kirjan tekstiin: ”Kirjan tavoitteena on kaiken opetuksen ja tieteen tekemisen lähtökohtien heittäminen roskakoriin, vain jotta saataisiin fundamentalistien Jumala ansaitsemalleen paikalle.” Mitä vastaisit tähän?

Sanaa ”fundamentalisti” käytetään akateemisessa kielenkäytössä solvaamiseen ja paheksunnan ilmaisemiseen. Se on tunnesana vailla täsmällistä sisältöä. Alister McGrath on kiinnittänyt huomiota siihen, että uusateistinen ajattelu turvautuu yhä enemmän tunteiden ja mielikuvien voimaan ja yhä vähemmän argumentteihin: ”Kyseessä on koulupoikien väittelykerhon maailma, jossa turvaudutaan kiivaaseen, innostuneeseen liioitteluun, jota maustetaan räikeillä yksinkertaistuksilla ja – – harhaanjohtamisilla.” (Dawkinsin jumala). Miten tätä tunneviestinnän lisääntymistä voisi ymmärtää? Käsitykseni mukaan taustalla voivat olla ateismin lisääntyvät älylliset vaikeudet kolmessa eri suhteessa.

Ensinnäkin, naturalistinen kertomus, jonka mukaan tiede edistyy, kun luovutaan uskosta Jumalaan, on osoittautunut epähistorialliseksi käsitesekaannukseksi. Viimeaikainen tieteenhistoriallinen tutkimustyö osoittaa, että tieteen räjähdysmäinen läpimurto 1500–1700 -luvuilla perustui kristinuskon perusvakaumuksiin. Sen perustana oli usko Jumalaan, joka ylläpitää luonnon lainomaisia prosesseja.

Toiseksi, positivistinen pyrkimys sulkea usko tieteen ulkopuolelle kumoutui tieteenfilosofisessa analyysissa. Positivistinen usko puolueettomaan ja ennakko-oletuksista vapaaseen tieteentekijään osoittautui myyttiseksi. Vaikka myytin älyllinen perusta on murentunut, se elää edelleen kansanomaisten uskomusten ja joukkotiedotuksen maailmassa – sitä julistetaan estottomasti kansalle tieteentekijöiden ja jopa tieteenfilosofien arvovallalla.

Kolmanneksi, filosofisessa maailmassa on tapahtunut käänne, joka on saattanut ateismin puolustuskannalle. Joidenkin maailman johtavien tietoteoreetikkojen mukaan ateismi on itsensä kumoava oppi, koska ateismi ei tee mahdolliseksi uskoa havaintojen ja järjen luotettavuuteen.

Samalla kun ateismin älyllinen perusta murenee, uusateismi turvautuu tunteisiin vetoaviin mielikuviin. Charles Taylor analysoi näitä mielikuvia kirjassaan A Secular Age. Kun ateismi kuvataan älyllisesti rohkean ja itsenäisen ihmisen valintana, ihmiset kääntyvät ateismiin, vaikka sen älyllinen perusta on romahtanut. Argumenttien arviointi voi olla vaivalloista. On helpompaa rakentaa oma uskonsa ja identiteettinsä hallitsevan mielikuvamaailman pohjalta.

Itselleen epämieluisan maailmankatsomuksen nimittäminen huuhaaksi on voimakasta tunneviestintää. Huuhaan humoristinen ja lapsenomainen tunnekieli tekee mahdolliseksi hylätä vastakkainen maailmankatsomus ilman, että tarvitsee esittää ratkaisunsa perusteluksi järkiargumentteja. On vaivalloista antaa ateismin kriitikoille perusteltuja vastauksia. On helpompaa vaientaa kritiikki tunteisiin vetoavien mielikuvien voimalla.