Agnostisismi

Valoa on kylliksi niille jotka vain haluavat nähdä, ja on kyllin hämärää niille joilla eivät halua.

– Blaise Pascal¹

Agnostismi on käsitys, jonka mukaan yliluonnollisista olennoista (kuten Jumalasta tai jumalista) ei voi saada tietoa, tai käsityksen kannattaja ei koe omaavansa tällaista tietoa.

Agnostikko ei väitä meidän tietävän, ettei mitään Jumalaa ole olemassa. Agnostikolla voidaan tarkoittaa myös henkilöä, joka ottaa kantaa Jumalan olemassaoloon, mutta ei koe tietävänsä totuutta kysymyksestä. Tässä merkityksessä agnostikko voi siis uskoa jumalaan ollen fideisti tai olla negatiivinen ateisti, eikä agnostisismi kerro mitään henkilön jumaluskosta, vaan agnostikko kieltää ainoastaan tiedon mahdollisuuden.

Monet uskonnot vaikuttavat kuitenkin ihmisen elämään, eikä kaikkien maailmankatsomusten mukaisesti ole mahdollista elää yhtä aikaa. Samoin luonnollinen Jumalatieto tuo mukanaan vastuun ihmistä korkeammalle moraaliauktoriteetille. Siksi agnostikko joutuu käytännön elämässään tekemään valintansa siitä, elääkö hän kuten ateisti, eli luottaen siihen että Jumalaa (tai muita yliluonnollisia olentoja) ei ole, tai ainakaan niiden olmeassaololla ei ole hänen elämälleen merkitystä, vai pitääkö hän Jumalan olemassaoloa ja jotain uskontoa vakuuttavampana kuin muita.

Agnostikko onkin pakotettu nojautumaan johonkin Jumalaa koskevaan kantaan enemmän kuin toisiin.

Agnostikon määritelmä

Thomas Henry Huxleyn (1825–1895) ehdotuksen mukaan agnostikoksi on kutsuttava henkilöä, joka pidättäytyy ottamasta kantaa jumalien olemassaoloon riittävien perusteiden puuttuessa. T. H. Huxley loi käsitteet ”agnostisismi” ja ”agnostikko” 1860-luvulla kuvaamaan ajatuksiaan: ”Mietiskelin ja keksin nimen joka oli mielestäni sopiva: 'agnostikko'. Se tuli päähäni enteellisen vastakkaisesti kirkkohistorian 'gnostikolle', joka halusi tietää niin paljon juuri siitä mistä minä en tiedä mitään. Tyydytyksekseni nimi tuli yleiseen käyttöön.”²

Agnostisismin muunnelmista

Agnostisismi on periaatteessa yhtä kuin agnostikkojen em. kanta. Agnostisismista on kuitenkin olemassa useita erilaisia muunnelmia.

Radikaalia agnostisismia edustivat esimerkiksi Rudolf Carnap (1891–1970) ja Alfred Ayer (1910–1989). Heidän mukaansa puhe Jumalasta on mieletöntä, mahdotonta ymmärtää, joten sekä teismi että ateismi on hylättävä mielettöminä väitteinä.

Heikoin agnostisismin muoto katsoo, että kysymykseen ei voi ainakaan toistaiseksi ottaa perusteltua kantaa, koska perustelujen osalta "puntit" ovat toistaiseksi tasan, niin että tutkimusta aiheesta tulee jatkaa.

Fideismi vastaan negatiivinen ateismi

Vaikka agnostikko olisikin vakuuttunut siitä, että kysymystä Jumalan olemassaolosta ei voida ratkaista empiirisen todistusaineiston valossa, tämä ei vielä suinkaan poista Jumalan olemassaoloon liittyvää kysymystä hänen elämästään.

Luonnollinen Jumalatieto

Pääartikkeli: Lapset uskovat luonnostaan Jumalaan

Koska usko Jumalaan on ihmiselle luontainen "tehdasasetus", agnostikon on täytynyt elämänsä varrella torjua tämä luontainen tieto jonkinlaisena lapsellisena harhana. Ihmiset eivät kasva agnostikoksi ottamatta tietoista kantaa Jumalan olemassaoloon ja tähän liittyvään tietoon. Agnostikkona pysytteleminen edellyttää tässä tietoisessa kannanotossa pitäytymistä.

Moraalinen realismi ja Jumala

Pääartikkeli: Moraalinen argumentti

Agnostikon skeptinen suhtautuminen Jumalaa koskevaan tietoon on sukua skeptiselle suhtautumiselle moraalia koskevaan tietoon.

Samalla tavalla kuin ihminen oppii jo lapsena muodostamaan käsityksen Jumalasta vaikka tätä ei hänelle opetettaisi, ihminen oppii että murha on väärin siinä vaiheessa kun hän oppii mitä tarkoittavat käsitteet "murha" ja "väärin". Mutta niin kuin ihminen voi torjua Jumalaa koskevan luontaisen tietonsa subjektiivisena harhana, hän voi tulla siihen tulokseen, että hänen moraaliset intuitionsa kertovat enemmän hänen aivoistaan kuin todellisuuden perimmäisestä moraalisesta luonteesta.

Mutta jos ihmisellä ei ole moraalia koskevaa tietoa, hän joutuu kohtaamaan moraalisen riskianalyysin: jos moraalinen todellisuus on todella olemassa, ja ihminen elää moraalisista normeista välittämättä, hän käytännössä syyllistyy moraalisiin rikkomuksiin.

Jos taas moraalinen todellisuus olisi harhaa, mutta ihminen pyrkii elämään moraalisen todellisuuden vaatimusten mukaan, hän ei todellisuudessa tee sen enempää oikeaa eikä väärää.

Tämä pätee jopa uskomusten muodostamiseen ja virheellisten uskomusten välttämiseen. Kuvitellaan että skeptikko kykenisi osoittamaan, että emme ole oikeutettuja uskomaan moraalisiin tosiasioihin, vaan moraaliseen todellisuuteen uskominen rikkoo uskomusten perustelemiseen liittyviä normeja. Tämä johtopäätöks kuitenkin itsessään olettaa moraalisen todellisuuden olevan ihmisen toimintaa sitova, koska sen mukaan virheellisten uskomusten muodostaminen on moraalisesti moitittavaa. Jos tällainen argumentti olisi pätevä, siitä ei tarvitsisi johtopäätöksen mukaan välittää, sillä argumentin mukaan päätelmän ohittamisessa ei ole mitään moitittavaa.

Siinä tapauksessa että agnostikko on moraalirealisti (esimerkiksi aristoteelinen tai platonistinen realisti), tämä herättää kysymyksen moraalisen todellisuuden ja aineellisen todellisuuden yhtenäisyyden perimmäisestä perustasta. Jos todellisuuden perimmäinen luonne on aika-avaruuden ulkopuolinen hyvyys, jonka varassa aika-avaruus itse pysyy olemassa, niin tällä perimmäisellä todellisuudella on jo varsin paljon jumalallisia piirteitä.

Psykologinen pragmatismi ja palvonta

Agnostikko joutuu päättämään minkälaisten moraaliperiaatteiden mukaan hän elää elämäänsä, ja minkälaisten arvojen mukaan hän priorisoi todellisuutensa – eli minkä hän ylentää kaikkein korkeimmalle elämässään.

Älyllisesti vilpittömän agnostikon voi olla vaikea välttää sitä johtopäätöstä, että moraalinen todellisuus noudattaa pitkälti Kristinuskon viitoittamaa tietä:

• Jokaisella on velvollisuus kohdella lähimmäistään niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan: muuten hän on tekopyhä.
• Jokaisella on velvollisuus puhua totta, tai ainakin välttää valehtelemista: muuten hän eksyttää itseään ja muita.
• Jokaisella on velvollisuus altistaa omatuntonsa itseään korkeampien normien korjattavaksi: näitä ovat esimerkiksi rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja rakkaus.
• Jokainen moraalisen tietoisuuden ikään kasvanut tiedostaa myös rikkoneensa moraalisia normeja vastaan, ja tuntee sielussaan syytöksen jota hän voi korkeintaan vaimentaa, muttei mielivaltaisesti määrätä.
• Tästä omantunnon syytöksestä pääsee eroon vain hylkäämällä väärät tiensä, tunnustamalla syyllisyytensä ja turvautumalla Jumalan armoon.
• Jos toivomme saavamme anteeksi rikkomuksemme, meidän tulee tekopyhyyden välttämiseksi olla valmiita antamaan anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan.

Kristinuskossa yhdistyy sanoma raadollisesta rehellisyydestä ja ylimaallisesta toivosta.

• Raadollinen rehellisyys: rehellinen nöyrtyminen ja oman moraalisen epäonnistumisen tunnustaminen
• Ylimaallinen toivo: vääränlainen oman turmeltuneisuutensa tuijottaminen johtaa ahdistukseen ja masennukseen, mutta Kristinuskossa ihmisen moraalista turmeltuneisuutta valaisee aina toivon sanoma Jumalan ylimaallisesta rakkaudesta ja armosta.

Jos ihminen tunnustaa että nämä periaatteet ovat hyviä ja viisaita, ja hän mielii elää näiden periaatteiden mukaisesti, hänen olisi syytä ottaa vakavasti se tosiasia, että juuri Kristinusko on tarjonnut hänelle tämän moraalisen näköalan.

Jos ihminen aikoo todella ojentaa elämänsä näiden periaatteiden mukaisesti, hänen olisi syytä ottaa myös Kristinusko kokonaisuutena vakavasti. Jos aikoo ylentää totuuden ja rakkauden elämänsä korkeimmiksi arvoiksi, miten tämä onnistuu juurtumatta kristilliseen elämään ja perinteeseen?

Riskianalyysi: Pascalin vaaka

Pääartikkeli: Pascalin peliteoria

Koska agnostikko ei voi välttää ojentautumasta elämässään jonkun Jumalaa koskevan kannan mukaan, eikä hänellä oman suunsa tunnustuksen mukaan ole riittävää todisteisiin nojaavaa perustetta tehdä tätä valintaa, yksi olennainen valintaan liittyvä näkökulma on riskianalyysi.

Matemaatikko Blaise Pascal oli yksi todennäköisyysteorian kehittäjistä, ja hän muotoili tähän liittyvän vedonlyöntiasetelman siten, että Jumalaan uskomalla ja häntä kaikin voimin etsimällä ihminen voi löytää osakseen ikuisen autuuden ja saada itselleen äärettömän voiton. Jos ihminen sattuu tässä erehtymään, eikä Jumalaa olekaan olemassa, hän ei menetä olennaisesti mitään luottaessaan Jumalaan. Jos taas ihminen elää välinpitämättömänä Jumalasta, hän ei voita mitään ollessaan oikeassa, mutta häviää äärettömästi menettäessään ikuisen onnen Jumalan yhteydessä, ja saa myös maksaa vääristä teoistaan kuolemanjälkeisen rangaistuksen.

Järjen mukaan tällaisen ihmisen tulisi siis ennemmin ottaa se riski että hän uskoo Jumalaan, ja tätä ei olekaan olemassa, kuin uskoa että Jumalaa ei ole jos Jumala onkin olemassa. Vähintään agnostikon tulisi etsiä Jumalaa kaikin voimin.

Agnostisismi pidättymisenä kannanotosta ja kannanottona

Vaikka agnostisismi merkitsee pidättäytymistä kannanotosta teismin ja ateismin välisessä kiistassa, sekin on eräänlainen kannanotto.³ Agnostisismin peruslause voidaan ilmaista muodossa:

Ei ole mahdollista tietää, onko olemassa yliluonnollisia olentoja ja onko universumin olemassaolo seurausta heidän hyväntahtoisista tai pahantahtoisista teoistaan.

Tämäkin siis on yliluonnollisia olentoja koskeva väitelause, joskaan ei ontologinen vaan epistemologinen luonteeltaan. Todistustaakan välttämiseksi agnostikko voi lisäksi muotoilla kyseisen väitelauseen subjektiivisessa muodossaan: "Minä en tiedä, onko olemassa yliluonnollisia olentoja ja onko universumin olemassaolo seurausta heidän hyväntahtoisista tai pahantahtoisista teoistaan."

Siinä vaiheessa kun teisti tai ateisti on esittänyt agnostikolle Jumalan olemassaoloon liittyviä ymmärrettäviä perusteluita, agnostikko ei voi enää väittää, ettei hänen tiedossaan ole syitä uskoa Jumalaan tai ateismiin, ellei hän ensin ota jonkinlaista kantaa näihin esitettyihin perusteluihin.

Jumalan olemassaolon todisteet

Pääartikkeli: Jumalan olemassaolo

Katso myös

• Pascalin peliteoria
• "Kristinuskoon ei voi vain päättää uskoa" (argumentti)
• Daniel Nylund: Maailmankatsomuksen tulee olla johdonmukaisesti sovellettavissa elämään (Ajankohtainen 3, V luku)
• Daniel Nylund: Maailmankatsomuksen tulee olla oikeaksi koettava ja sisäisesti tyydyttävä (Ajankohtainen 3, VI luku)