Humen giljotiini

En voi pidättäytyä lisäämästä näihin päätelmiin havaintoa, jolla voidaan, ehkäpä, nähdä jonkinlaista merkitystä. Jokaisessa kohtaamassani moraalijärjestelmässä olen aina huomannut, että kirjoittaja etenee jonkin aikaa tavalliseen päättelytapaan, ja osoittaa Jumalan olemassaolon tai tekee huomioita ihmiselämästä; sitten täysin yhtäkkiä huomaan hämmästyksekseni, että tavallisten väitteiden ’on’ ja ’ei ole’ sijaan en kohtaa yhtäkään väittämää, johon ei liity ’pitäisi’ tai ’ei pitäisi’. Muutos on huomaamaton, mutta kuitenkin merkittävä. Sillä tämä ’pitäisi’ tai ’ei pitäisi’ ilmaisee jonkin uuden suhteen tai väitteen, ja olisi välttämätöntä, että se tulisi havaita ja selittää, ja samaan aikaan tulisi perustella, mikä näyttää täysin käsittämättömältä, kuinka tämä uusi suhde voidaan johtaa muista, jotka ovat täysin erilaisia sen kanssa. Mutta koska kirjoittajat eivät yleensä hyödynnä tätä varausta, aion suositella sitä lukijoille, ja uskon, että tämä pieni huomiointi muuttaisi kaikkia sivistymättömiä moraalijärjestelmiä ja näyttäisi meille, että paheen ja hyveen ero ei löydy ainoastaan asioiden suhteista, eivätkä ne ole järjellä pääteltävissä.

– David Hume (Skepsis ry:n käännös¹), A Treatise of Human Nature

Itseisarvot ja lainsäädäntö

Jokainen laki perustuu viime kädessä jonkinlaiseen käsitykseen siitä, mikä on arvokasta ja miten ihmisten pitäisi elää tai olla elämättä. Toiset arvostukset perustellaan muilla vielä perustavammilla arvostuksilla. Kuitenkaan kaikki arvostukset eivät voi perustua muihin arvostuksiin, sillä:

1. Päättymätöntä perustelujen ketjua ei voi olla,
2. Jos sama perustelu esiintyy perustelujen ketjussa toistuvasti, tätä kutsutaan kehäpäättelyksi.

Viime kädessä päädytään sellaisiin arvostuksiin, joita ei perustella muilla arvostuksilla. Humen giljotiinin perusteella siitä, miten asiat ovat, ei voida myöskään päätellä sitä, miten asioiden pitäisi olla. Vaihtoehdoiksi näyttää siis jäävän perustelemattomat itseisarvot, tai jonkun riittävän tiedollisen auktoriteetin varassa omaksutut itseisarvot.

Varsinaista ongelmaa tämän kysymyksen kannalta ei olisi, jos kaikki päättäjät pitäisivät samoja asioita itseisarvoina. Silloinhan kysymys olisi melko hyvin logiikan ja empirian keinoin määritettävissä.² Valitettavasti näin ei ole. Kun perimmäisissä päämäärissä on eroja, poliittista yhteisymmärrystä ei välttämättä tavoiteta pelkästään argumentaatioanalyysin ja tieteellisen tutkimuksen avulla, ja joissain kohdissa tulee väistämättä ratkeamattomia ristiriitatilanteita, kun erot päämäärissä painavat eri henkilöillä vaakakupit eri suuntiin.

Tällaisessa tilanteessa voidaan tietysti pyrkiä esittämään sellaisia perusteluita, jotka vetoavat vastapuolen päämääriin. Tällaisella argumentaatiolla tuntuu kuitenkin olevan hyvin toissijainen asema päätöksenteossa, koska ne eivät muuta henkilön suhtautumista perimmäisiin päämääriinsä. Tämän takia vastapuolen esittämät argumentit tuntuvatkin usein huonoilta ja teennäisiltä.

Siinä vaiheessa kun kaikki argumentit on lyöty pöytään ja kukin on punninnut niitä riittävästi suhteessa perimmäisiin päämääriinsä, törmätään käytännössä tilanteeseen, jossa ristiriitaan ei vain löydy kaikkia osapuolia tyydyttävää kompromissiratkaisua. Demokratian pelisääntöjen mukaan silloin turvaudutaan yksinkertaisesti ylivoimaan: päätetään se näkökulma, joka saa eniten kannatusta, ja vähemmistönäkökulman puolustajien pitää vain tyytyä tulokseen.

Aiheesta muualla

• Reasonable faith: William Lane Craig: Does Theistic Ethics Derive an “Ought” from an “Is”?