Ernst Troeltsch

Ernst Troeltsch
Syntynyt	17.2.1865 Haunstetten
Kuollut	1.2.1923 Berlin
Kansalaisuus	Saksalainen
Tutkimusalue	teologia, uskonnonfilosofia

Ernst Troeltsch (17.2. 1865 – 1.2. 1923) oli saksalainen protestanttinen teologi ja uskonnonfilosofi. Hänen työnsä oli synteesi Albrecht Ritschlin teologiasta, Max Weberin sosiologiasta ja uuskantilaisesta filosofiasta.

Troeltschin ajattelu loi pohjaa naturalistiselle lähestymistavalle tieteelliseen raamatuntutkimukseen. Troeltschin päätavoitteena oli luoda tieteellinen pohja uskonnolle. Troeltsch puolusti kahta periaatetta:

1. Historiallinen tieto on mahdollista, koska kaikki tapahtumat seuraavat samoja säännönmukaisuuksia tai luonnonlakeja.
2. Kaikki historialliset tapahtumat liittyvät toisiinsa ja ovat riippuvaisia toisistaan. Mitään tapahtumaa ei voi erottaa historiallisten syiden ja seurausten ketjusta.

Troeltsch olettaa luonnon säännönmukaisuuksien olevan ehdottomia. Jumala ei voi puuttua luonnon järjestykseen eikä toimia sen vastaisesti. Siksi ihmeet ja kaikki yliluonnolliset tapahtumat ovat mahdottomia. Jumala ei ole voinut ilmoittaa itseään sanallisesti eikä toimia vastoin luonnon säännönmukaisuuksia. Tältä pohjalta troeltschiläinen tutkimus päätyy kieltämään kaiken yliluonnollisen ja Jumalan toiminnan historiassa.

Historiallisuuden kriteerit eivät ole Troeltschilla pelkkiä historian tutkimuksen suuntaajia, vaan niistä tuli samalla todellisuuden kriteerejä. Anthony Thiselton¹ kiinnittää huomiota siihen, että syiden ja seurausten suljetun ketjun ajatuksesta tulee Troeltschin teoriassa periaate, joka määrittää todellisuuden luonnetta. Siksi Raamatun tekstille annetut selitykset muotoutuvat valitun lähtökohdan mukaisiksi.

Troeltschin käsityksen ongelmallisuus

Troeltschin lähestymistapa katsoo tieteellisen ajattelun edellyttävän, että kaikki maailmassa tapahtuu luonnollisten syiden perusteella. William Alston² kuitenkin kritisoi tätä oletusta. Hänen mukaansa tämä oletus ei muodosta tieteellisen tutkimuksen perustaa, vaikkakin se saattaa muodostaa siihen usein liitettävän ideologian. Aloittaessaan tutkimustaan tiedemies tosin olettaa, että hän pystyy selittämään tutkimuskohteensa ilmiöt luonnollisten syiden perusteella ja että nämä syyt ilmenevät säännönmukaisesti. Tieteellisessä tutkimuksessa oletetaan, että sen tutkimuskohteena olevilla tapahtumilla on yleensä taipumus toteutua säännönmukaisesti. Ilman tällaista oletusta ei olisi mielekästä alkaa etsiä tapahtumien syitä.

Jumalan toiminnan historiassa voidaan ajatella olevan ristiriidassa sen oletuksen kanssa, että ilmiöt voidaan selittää luonnollisten syiden perusteella. Tällä perusteella saatetaan hylätä esimerkiksi ihmetekojen historiallisuus. Ihmeet ovat kuitenkin uskonnonkin mukaan niin harvinaisia, että on äärimmäisen epätodennäköistä, että ihme osuisi niiden ilmiöiden joukkoon, joita tiedemies käyttää tutkimuksensa havaintoaineistona. Niinpä ihmeiden olettaminen ei Alstonin mukaan kyseenalaista empiirisen tutkimuksen mielekkyyttä. Ihme on määritelmän mukaan poikkeus luonnon tapahtumien säännönmukaisesta kulusta. Tieteen pyrkimys määrittää säännönmukaisuuksia ei siis kumoa uskoa ihmeisiin.

Koska Jumala ei ole tieteen tutkimuskohteena, tiede ei voi sulkea pois Jumalan olemassaoloa. Jotkut tiedemiehet tosin väittävät, että koko todellisuus on tieteen tutkimuskohteena ja että tieteen tutkimusalueen ulkopuolelle jäävää osaa todellisuutta ei ole olemassa. Tällainen väite on Alstonin mukaan seurausta kyseisten tiedemiesten henkilökohtaisesta ideologiasta. Sillä ei ole mitään tekemistä itse tieteen kanssa, koska tiede ei voi sanoa mitään siitä todellisuuden alueesta, jota se ei tutki. Tieteen tulokset koskevat määritelmän mukaan ainoastaan niitä todellisuuden ulottuvuuksia, jotka ovat tieteellisin keinoin tutkittavissa.

Naturalistisen lähestymistavan mukaan historiatiede rajoittuu luonnollisten tapahtumasarjojen tutkimiseen. Tältä pohjalta naturalistinen tutkimus rakentaa kriteerejä sille, minkä voidaan katsoa kuuluvan osaksi historiaa. Tästä pitäisi loogisesti seurata, ettei historiatiede voisi ottaa kantaa siihen, onko Jumala toiminut historiassa: koska historiatieteen tutkimusvälineet kelpaavat vain luonnollisten tapahtumasarjojen tutkimiseen, se ei voi sanoa mitään mahdollisista yliluonnollisista tekijöistä. Naturalistisen ideologian hallitsemassa tutkimusperinteessä näitä kriteereitä käytetään kuitenkin samalla todellisuuden kriteereinä. Siksi tutkimus käsittelee tekstien yliluonnollisia piirteitä vallitsevan naturalistisen tulkinnan mukaan vailla todellisuuspohjaa olevina "teologisina" konstruktioina. Naturalistinen ideologia on siten muodostanut tutkimuksessa noidankehän. Koska tieteellisellä tiedolla on rajoituksensa, Raamattua arvioidaan historiallisuutta koskevien kriteerien avulla ja yliluonnollinen aines suljetaan pois. Tästä pitäisi seurata, ettei historiatutkimus voisi ottaa kantaa yliluonnolliseen ainekseen, koska sen menetelmät eivät sovi sen tutkimiseen. Mutta koska naturalistinen tutkimus käyttää historiallisuuden kriteerejä niiden sovellusalueen vastaisesti todellisuuden kriteereinä, se väittää saavansa tutkimustulokseksi, että yliluonnollinen aines ei vastaa todellisuutta. Näin se tekee johtopäätöksiä siitä, mitä se ei katsonut voivansa tutkia ja siten ylittää juuri ne tieteen rajat, joiden tähden nuo kriteerit alun pitäen muotoiltiin.³

Näillä perusteilla Alston² kyseenalaistaa käsityksen, että historiatieteen metodologiaan kuuluisi periaatteessa ihmeiden ja kaiken yliluonnollisen kieltäminen. Tietenkin historioitsija pyrkii tavallisesti selittämään historian tapahtumia luonnollisten syiden perusteella. Mutta sikäli kuin historioitsija tutkii uskonnonhistoriallisia tapahtumia, joissa väitetään ihmeen tapahtuneen, historiallisen tutkimuksen metodologisena edellytyksenä ei ole oletus, että Jumala ei toimi historiassa tuottamalla tapahtumia, jotka poikkeavat luonnon säännönmukaisesta kulusta. Ihmeiden kieltäminen on luonteeltaan ideologista sitoutumista tieteelliseen determinismiin.

Alvin Plantinga huomauttaa, että vallitseva tieteellinen ideologia ei ratkaise sitä, mitä Jumala voi tehdä. Ensinnäkään ei ole todennäköistä, että Jumala sopeuttaisi toimintaansa ihmisten vaihtelevien tieteellisten käsitysten asettamiin rajoihin. Hän tuskin pyytää lupaa omien suunnitelmiensa toteuttamiseen ihmisiltä, ei edes tiedemiehiltä. Vaikka tietty ihmisryhmä uskoisi vahvasti voivansa määritellä Jumalan toiminnan rajat, tämä tuskin tekee vaikutusta Jumalaan. Väite, jonka mukaan Jumalan pitäisi löytyä siltä todellisuuden alueelta, mitä tieteellisesti voidaan tutkia, ei ole Plantingan mukaan sen perustellumpi kuin avaimensa kadottaneen juopon perustelu, joka etsi avaimiaan katulampun alta sillä perusteella, ettei valo ulottunut sinne minne hän oli kadottanut avaimensa.⁴

Toiseksi, vaikka tieteellinen tutkimus edellyttääkin maailman toimivan yleensä säännönmukaisesti, se ei edellytä ehdotonta säännönmukaisuutta. Vaikka luonnon säännönmukaisuuksissa olisi joitakin yksittäisiä poikkeuksia, ne eivät vie pohjaa lainalaisuuksien selvittämiseen tähtäävältä tieteelliseltä tutkimukselta. Usko Jumalaan ei ole ristiriidassa sen oletuksen kanssa, että luonto toimii yleensä säännönmukaisesti. Päinvastoin, järjellisen Luojan olettaminen tekee perustelluksi olettaa maailman toimivan säännönmukaisesti ja siten luo pohjan tieteelliselle tutkimukselle. Samalla usko järjelliseen Luojaan tekee mielekkääksi olettaa, että hän voi puuttua luonnon kulkuun niin halutessaan.