Muotokritiikki


Muotokritiikki on yksi historiallis-kriittisen raamattututkimuksen tutkimusmenetelmistä. Se kehittyi itsenäiseksi tutkimusmenetelmäksi vuosina 1919-1921. Muotokritiikin pyrkimyksenä voi olla

  1. tekstin tyylien ja muotojen tunnistaminen ja luokittelu, ja/tai
  2. muotohistorian, eli muodon synty- ja kehityshistorian selvittäminen. Jälkimmäisessä merkityksessä sen tarkoituksena on päästä selville suullisen perinteen kehityksestä, joka muotokritiikin olettamuksen mukaan edelsi evankeliumien kirjoittamista.

Muotokritiikkiä sovelletaan eri tavoilla naturalistisessa ja supranaturalistisessa viitekehyksessä. Darrell Bockin1 mukaan supranaturalistit soveltavat muotokritiikkiä lähinnä tekstin tyylien ja muotojen tunnistamista ja luokittelua varten, mutta suhtautuvat epäilevämmin sen käyttämiseen muotohistorian selvittämiseksi. Olettaessaan, että suullisen perinteen kehittymiseen vaikutti enemmän yhteisön elämäntilanne kuin kiinnostus Jeesuksen elämää koskevaan historialliseen totuuteen, monet naturalistiset ”muotokriitikot yrittivät saada metodin tekemään enemmän kuin mihin se oli kykenevä”.2

Harva tutkija enää tänä päivänä tekee tutkimustaan pääasiassa muotokriittisen lähestymistavan pohjalta. Lähes kaikki naturalistisesti suuntautuneen muotohistoriallisen koulukunnan yksittäiset väitteet on vakuuttavasti kumottu. Siitä huolimatta naturalististen muotokriitikkojen, erityisesti Bultmannin, puolustama käsitys evankeliumien pohjana olevan suullisen perinteen välittymisestä hallitsee useimpien Uuden testamentin tutkijoiden ajattelua.3 Seuraavassa käsitellään erityisesti muotohistoriallisen tutkimuksen naturalistisen haaran tutkimustuloksia ja oletuksia.

Bultmannin muotohistoriallisen oletuksen mukaan Raamatun kirjallisten lähteiden perustana on nimettömässä muodossa levinneitä suullisia kertomuksia, joiden alkuperäisen historiallisen sisällön välittymistä ei millään tavalla kontrolloitu. Bultmannin muotohistoriallisen oletuksen mukaan siis evankeliumien perustana olevat kertomukset levisivät samalla tavalla kontrolloimattomasti kuin huhupuheet. Jeesuksen elämän ja evankeliumien kirjoittamisen välillä oli aika, jolloin Jeesuksen sanoja ja häntä koskevia kertomuksia välitettiin kristittyjen keskuudessa suullisesti. Suullista perimätietoa välitettiin tämän oletuksen mukaan lyhyinä, irrallisina kertomuskatkelmina, joita vain harvoin yhdisteltiin laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Näistä kertomuskatkelmista puuttui historiallinen taustatieto, joka olisi tehnyt mahdolliseksi suhteuttaa ne toisiinsa tai alkuperäiseen historialliseen tapahtumayhteyteen. Siirtyessään pitkän ajan kuluessa henkilöltä toiselle nämä nimettömät ja irralliset kertomukset saivat suullisessa perinteessä tietyn muodon, jonka kehittymistä hallitsevat tämän oletuksen mukaan niin sanotut perinteen lait. Kun tunnetaan perinteen lait, voidaan oletettavasti selvittää kertomuksen muodon historia, alkuperäinen muoto ja tämän myötä suhteellinen ikä ja historiallinen arvo.

Siirtyessään henkilöltä toiselle kertomuskatkelmat saivat oletettavasti erityisen sisältönsä ja muotonsa sen mukaan, mikä merkitys niillä oli kristillisessä yhteisössä (Sitz im Leben). Kertomuskatkelmien muotoon ja sisältöön vaikutti oletettavasti sen kristillisen yhteisön elämäntilanne, jossa ne muodostuivat ja jossa niitä käytettiin. Perinteen siirtäjät tai itse evankeliumien toimittajat, redaktorit lisäävät tekstiin aineistoa omien teologisten tarkoitusperiensä mukaisesti. Evankeliumin toimittajan tekemiä myöhempiä lisäyksiä motivoi tämän oletuksen mukaan hänen pyrkimyksensä muokata aineistoa niin, että se tukee hänen omia teologisia näkemyksiään.

Muotohistoriallinen tutkimus on saanut vaikutteita suulliseen kansanperinteeseen kohdistuvasta tutkimuksesta, joka on kohdistunut pääasiassa vailla lukutaitoa oleviin yhteisöihin ja pitkiin, yli 300 vuotta ulottuneisiin suullisen perimän jaksoihin. Naturalistisesti suuntautunut muotohistoriallinen koulukunta tosin rakensi käsityksensä nyt jo virheellisiksi osoittautuneiden oletusten varaan, jonka mukaan edes tärkeinä pidettyjen suullisen perinteen muotojen välittymistä ei kontrolloitu. Ei ole historiallisia perusteita olettaa, että Jeesusta koskeva suullinen perinne olisi ollut nimetöntä, irrallista, katkelmallista ja kontrolloimatonta. Perinteen muuttuminen nimettömään ja yhteisölliseen muotoon edellyttäisi suullisen perinteen siirtymistä sukupolvelta toiselle vuosisatojen ajan. Evankeliumit kuitenkin saivat kirjallisen muotonsa jo silminnäkijäsukupolven eläessä.

Muotohistoriallisen tutkimuksen ennakko-oletukset

Muotohistoriallisen tutkimuksen taustalla on joitakin maailmankatsomuksellisia oletuksia, jotka ovat metodin tavanomaisissa sovellustavoissa läheisessä yhteydessä naturalistiseen maailmankuvaan.

Ensimmäisen oletuksen mukaan evankeliumien kirjoittajat eivät olleet tapahtumien silminnäkijöitä tai sellaisia, jotka saivat tietonsa henkilökohtaisesti silminnäkijöiltä. Tämän oletuksen mukaan evankeliumien kirjoittajina ei ollut Jeesuksen opetuslapsia, jotka saattoivat kirjoittaa evankeliuminsa oman välittömän kokemuksensa pohjalta, tai sellaisia kirjoittajia, jotka saivat tietonsa opetuslasten silminnäkijätodistuksista. Tämä on suoranaisessa ristiriidassa sen kanssa, mitä evankeliumit todistavat itsestään ja mitä apostoliset isät kertovat evankeliumien synnystä.

Esimerkiksi Bultmannin teoksessa Geschichte der synoptischen Tradition termiä ”silminnäkijä” ei lainkaan mainita. F. C. Nineham toteaa:

”Muotokriitikkojen mukaan silminnäkijöillä oli vain vähäistä suoranaista roolia evankeliumitradition kehittämisessä, riippumatta siitä miten paljon heillä oli vaikutusta sen alkuperäiseen muotoiluun - - Tämä mielipide ei ole pelkästään muotokritiikin satunnainen ja toisarvoinen piirre.4

Muotokriittisen analyysin luonteenomaiset ja olennaiset piirteet ”ovat yhteensopimattomia sen kanssa, että silminnäkijöillä olisi ollut paljoakaan suoranaista vaikutusta alkuvaiheen jälkeen”4.

Ninehamin mukaan on mahdollista päätellä, että silminnäkijöillä ei ollut paljoakaan vaikutusta evankeliumien lopulliseen muotoon, pelkästään analysoimalla evankeliumikertomusten muotoa: niistä puuttuu yksityiskohtaisia kuvauksia ajasta, paikasta ja olosuhteista. Ninehamin mukaan suullinen perinne omaksuu tällaisen muodon vasta siirtyessään henkilöltä toiselle suhteellisen pitkän ajan. Hänen mielestään tämä näkemys ei ole ennakko-oletus vaan päätelmä, joka perustuu evankeliumitekstien analyysiin. Bauckham5 kuitenkin osoittaa, että kyseessä on ennakko-olettamus. Hän kiinnittää huomiota siihen, että kertomukset omaksuvat tietyn muodon heti ensimmäisillä kerroilla, kun yksilö pyrkii viestimään kokemuksiaan toisille ihmisille. Kertomukset omaksuvat tietyn muodon, koska pyrkimyksenä on viestiä jokin kertomuksen kannalta olennainen asia ja jättää pois epäolennaiset yksityiskohdat. Viestinnän perustavat lainalaisuudet pakottavat pukemaan kokemuksen muille ymmärrettävään pelkistettyyn muotoon, koska muuten yksityiskohtien runsaus estää kuulijaa tavoittamasta kertomuksen ydintä.

T. Francis Glasson antaa esimerkin siitä, miten ihmiset omaksuvat kertomuksissaan samanlaisen pelkistetyn muodon, mikä on ominaista evankeliumien kertomuksille:

{{sitaatti|Sain kirjeen kuuluisalta kapellimestarilta Sir Adrian Boultilta, jossa hän kertoo omasta kokemuksestaan. Voimme kutsua hänen kertomustaan opetuskertomukseksi. Se alkaa: ”Olin kerran johtamassa harjoituksia, kun yksi puhallinsoittajista, jonka tiedettiin nauttivan ryyppäämisestä, alkoi yskiä - -.” Ei ole tarpeellista kertoa koko kertomusta. Se koostuu vain neljästä lauseesta ja on huomattava, ettei siinä mainita päivämäärää, paikkaa, ihmisen nimeä tai soitetun kappaleen nimeä. Ei edes mainita tarkemmin, mitä puhallinsoitinta kyseinen henkilö soitti. Tämä yksityiskohtien puute ei johdu siitä, että kyseiset yksityiskohdat olisivat hävinneet vuosikymmenten aikana suullisen perinteen siirtymisen myötä, vaan siitä, etteivät ne ole tärkeitä kertomuksen pääasian kannalta. - - Sir Adrian kertoo tapahtumasta, jossa hän oli itse läsnä ja johon hän itse osallistui.6

Glassonin päättely perustuu tavalliseen kokemukseen, ja siihen on tärkeä kiinnittää huomiota, koska oppineet tutkijat näyttävät usein kadottavan yhteyden tavalliseen kokemukseen pohtiessaan sellaisia teknisiä yksityiskohtia kuin evankeliumien perikooppien luokittelua niiden muotojen perusteella. Tämä Glassonin tavalliseen kokemukseen perustuva esimerkki saa tukea muistitutkimuksesta, kuten Bauckham yksityiskohtaisesti osoittaa7. Kertomusten muokkautuminen tiettyjen muotojen mukaiseksi tapahtuu jo ennen kuin silminnäkijä ensimmäisen kerran kertoo kokemuksistaan. Kertomuksen muoto virtaviivaistuu edelleen, kun silminnäkijä kertoo useita kertoja kokemuksistaan. Hän oppii tiivistämään kokemuksensa yhä paremmin kuulijoille helposti ymmärrettävään muotoon. Muodon kehittymisen prosessi on hyvin nopea ja se tapahtuu silminnäkijän kertoessa kertomustaan yhä uusille kuulijoille, kuten tapahtui evankeliumien silminnäkijöiden kohdalla, jotka olivat samalla evankeliumin julistajia.

Naturalististen tutkijoiden on tärkeä sulkea pois mahdollisuus, että evankeliumit oli kirjoitettu silminnäkijöiden todistuksen pohjalta tai että osa evankeliumeista oli itse asiassa silminnäkijöiden kirjoittamia. Jos evankeliumit ovat silminnäkijöiden kuvausta, tutkijoiden pitäisi ottaa vakavasti kuvaukset Jeesuksen tekemistä ihmeistä ja Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta. Naturalistisesta maailmankatsomuksesta käsin tällainen avoimuus yliluonnollisille tapahtumille on mahdotonta, koska se merkitsisi naturalismista luopumista. Vaikka heikko naturalismi voi olla teoriassa avoin yliluonnollisille tapahtumille, naturalistinen metodologia tekee mahdottomaksi koskaan saada niistä luotettavaa tietoa.

Toisen oletuksen mukaan evankeliumien pohjana olevat historialliset tapahtumat eivät sisältäneet mitään yliluonnollista Jumalan asioihin puuttumista. Kaikki yliluonnollinen evankeliumien kuvauksissa on seurausta siitä, että alkuperäisiä tapahtumia on kaunisteltu ja mytologisoitu. Bultmannin oletuksen mukaan ajan kuluessa ”yliluonnollisen osuus kasvaa”8 Dibeliuksen mukaan alkuperäiseen kertomusainekseen ei kuulunut yliluonnollisia elementtejä, vaan ne ovat yhteisön lisäyksiä. 9. Suullisen perinteen luonnollisen kehityksen myötä kertomuksiin tulee yhä enemmän yliluonnollista ja myyttistä ainesta, koska ihmisten mielikuvituksella on enemmän tilaa liikkua, kun varsinaiset tapahtumat jäävät yhä kauemmas historiaan.

Tämän oletuksen mukaan Jumala ei ole olemassa tai hän ei ainakaan ole ilmoittanut itseään Jeesuksen elämässä. Jeesuksen tekemät ihmeet eivät ole historiallisesti tosia eikä Jeesus ole Jumalan Poika, joka sovitti ihmiskunnan synnit ristinkuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Evankeliumien yliluonnolliset piirteet ovat myyttisiä legendoja.

Tässä kohdassa naturalistisesti suuntautunut muotohistoriallinen tutkimus etenee pahanlaatuisessa kehässä. Se pitää itsestään selvänä totuutena, ettei mitään yliluonnollista tapahdu ja määrittelee sen pohjalta alkuperäisen tapahtuman luonteen. Tämän oletuksen pohjalta se määrittelee kaiken yliluonnollisen aineksen kuuluvaksi suullisen perinteen myöhempiin vaiheisiin. Sen jälkeen se katsoo todistaneensa, että yliluonnollinen aines lisättiin myöhemmin.

Kolmannen oletuksen mukaan Jeesuksen toiminnan ja evankeliumien kirjoittamisen välillä oli pitkä aika, jonka kuluessa Jeesuksen sanoja ja häntä koskevia kertomuksia välitettiin suullisesti. Niinpä muotohistoriallisen koulukunnan tutkijoilla on taipumus siirtää evankeliumien kirjoitusaika mahdollisimman myöhäiseksi. Myöhäinen ajoitus on ristiriidassa sen kanssa, että Uudessa testamentissa ei ole mitään merkkiä Jerusalemin hävityksestä v. 70.

Muotohistoriallisen koulukunnan tutkijat ovat lainanneet metodinsa folkloristiikasta, jossa tutkitaan satojen vuosien pituisia suullisen perinteen jaksoja. Näiden metodien soveltaminen evankeliumien pohjana olevaan suulliseen perinteeseen on kategoriavirhe kolmesta syystä. Ensinnäkin evankeliumien kirjoittamisen ja evankeliumien kuvaamien tapahtumien välillä on vain muutamia kymmeniä vuosia. Koska alkuperäiset silminnäkijät olivat vielä elossa, suullinen perinne ei siirtynyt nimettömässä muodossa, vaan suullinen perinne liittyi eläviin silminnäkijätodistajiin, joilta sen alkuperäinen muoto voitiin tarkistaa. Toiseksi, Kenneth Bailey10 on kiinnittänyt huomiota siihen, että yhteisön identiteetin kannalta tärkeän perinteen siirtymistä kontrolloidaan tarkasti suullisen perinteen varaan rakentuvissa kulttuureissa, niin että ne välittyvät lähes muuttumattomassa muodossa. Ei ole olemassa mitään yhtä ainoaa tapaa, miten suullisen perinteen välittymistä kontrolloidaan. Perinteessä on monia erilaisia lajeja. joihin suhtaudutaan hyvin eri tavoilla. Huhupuheet leviävät kontrolloimattomasti, mutta yhteisön kannalta tärkeät opetukset välitetään sanatarkasti. Evankeliumin sisältönä olevalla perinteellä oli äärimmäisen tärkeä merkitys alkukristillisessä kulttuurissa ja siksi sen siirtymistä kontrolloitiin tarkasti. Kolmanneksi, muotohistoriallinen koulukunta ei ota huomioon sitä, että alkukristillinen kulttuuritausta oli juutalainen kirjallinen kulttuuri, joten Jeesuksen puheita kirjoitettiin muistiin todennäköisesti jo hänen elinaikanaan.

Voimme ajatella vertailukohdaksi nykyistä tilannetta suhteessa toiseen maailmansotaan, joka päättyi noin 60 vuotta sitten. Vielä tälläkin hetkellä on olemassa silminnäkijätodistajia, jotka voivat antaa ensikäden tietoja siitä, mitä todella tapahtui. Olisi outoa, jos historiantutkimuksessa nojauduttaisiin nimettömiin kertomuksiin, joiden alkuperää ei pystytä tarkistamaan, sen sijaan että nojauduttaisiin elävien silminnäkijätodistajien kertomuksiin.

Neljänneksi, suullisen perinteen kehitys on oletettavasti täysin luonnollinen prosessi, joka seuraa yleisiä suullisen perinteen kehityksen lakeja. Se on verrattavissa biologiseen kehitysprosessiin. Bultmannin käsityksen mukaan evankeliumin taustalla oletettavasti olevan suullisen perinteen kehitys oli ”prosessi, joka on yhtä luonnollinen kuin biologisen evoluution prosessi: yksinkertainen kehittyi monimutkaiseksi”.11

Tämä oletus on ristiriidassa sen kanssa, miten suuret hengentuotteet yleensä kehittyvät. Ne eivät ole automaattisen ryhmäprosessin tulosta, vaan luovien yksilöiden luomusta.

Viidennen oletuksen mukaan suullista perimätietoa välitettiin lyhyinä, itsenäisinä kertomuskatkelmina. Ainoastaan pientä aiheenmukaista kertomuskatkelmien yhdistämistä oli tapahtunut. Ainoa merkittävä poikkeus oli kärsimyskertomus, joka alusta alkaen muodosti kokonaisuuden.

Tämän oletuksen taustalla on evolutiivinen oletus, että suullisen perinteen kehitys etenee yksinkertaisesta monimutkaiseen. Esimerkiksi Bultmann toteaa: ”Alkuperäinen traditio koostui melkein kokonaan lyhyistä yksiköistä (sanonnoista ja lyhyistä kertomuksista), ja – – melkein kaikki viittaukset aikaan ja paikkaan, jotka yhdistivät yksittäisiä kappaleita suuremmiksi kokonaisuuksiksi, ovat evankeliumin kirjoittajien toimitustyötä.”12

Muotokritiikin oletuksen mukaan suullisen perinteen lähtökohtana on lähes pelkästään lyhyitä lausumia. Näin radikaali muotokritiikki rajoittaa keinotekoisesti Jeesuksen aidon opetuksen yksinkertaisiin lauseisiin. Oletuksena on, että maailmanhistorian kaikkein vaikutusvaltaisin ajattelija oli "ilmeisesti täysin kykenemätön monimutkaiseen ajatteluun tai ilmaisun huolellisuuteen, yhteenkään selittävään sanaan tai teeman kehittelyyn, kaikki ominaisuuksia jotka empimättä luetaan hänen seuraajilleen".13

Naturalistinen muotokritiikki olettaa, että alun perin näitä lyhyitä lausumia välitettiin ilman yhteyttä toisiinsa ja ilman yhteyttä niiden lausumisen aikaan ja paikkaan. Tämän oletuksen mukaan varhaisella kristillisellä yhteisöllä ei ollut halua tai kiinnostusta muodostaa Jeesuksen elämästä kokonaiskuvaa. Toisin sanoen ihmiset, jotka joutuivat kokemaan vakavaa yhteiskunnallista syrjintää, taloudellisia menetyksiä, vainoa ja jopa elämään kuolemanvaarassa sen tähden, että heistä tuli Jeesuksen seuraajia, eivät olleet kiinnostuneet muusta kuin irrallisista Jeesusta koskevista kertomuskatkelmista. Minkä varassa he naturalististen tutkijoiden oletuksen mukaan vaaransivat oman ja lastensa elämän? On luonnollista olettaa, että niiden, jotka olivat valmiit vaarantamaan elämänsä ja tulevaisuutensa voidakseen rakentaa koko elämänsä ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen varaan, oli elintärkeää luoda mahdollisimman tarkka ja historiallisesti luotettava kuva hänen elämästään.

Richard Bauckham14 argumentoi yksityiskohtaisesti, että evankeliumien pohjana oli silminnäkijöiden kertomuksia, jotka liitettiin nimeltä tiettyyn silminnäkijään. Evankeliumien pohjana oleva suullinen traditio ei koostunut nimettömistä kertomuspätkistä, jotka olisivat pitkän ajan kuluessa siirtyneet henkilöltä toiselle tässä nimettömässä muodossa. Naturalistiset muotokriitikot tekevät tutkimustaan ikään kuin kaikki silminnäkijät olisivat kuolleet heti Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen. Itse asiassa suuri osa heistä oli nuoria miehiä, joista jotkut elivät vielä lähes puoli vuosisataa Jeesuksen kuoleman jälkeen ja osallistuivat aktiivisesti uusien kristittyjen yhteisöjen rakentamiseen opettaen ja neuvoen uusia kristittyjä. Heidän silminnäkijätodistuksensa olivat jatkuvasti seurakuntien käytettävissä ja heidän pitämänsä saarnat rakentuivat heidän omien kokemustensa varaan. Näin kasvoi kokonainen kristitty sukupolvi, joka oli jatkuvasti yhteydessä evankeliumin tapahtumien silminnäkijätodistajiin. Tietty kertomus oli aina yhteydessä tiettyyn silminnäkijään. Koska suuri osa silminnäkijöistä oli elossa vielä evankeliumeja kirjoitettaessa, evankeliumien kirjoittajat saattoivat tarkistaa näiden suullisten todistusten aitouden suoraan heiltä. Vincent Taylor15 kiteyttää asian sanoessaan, että evankeliumin tapahtumien silminnäkijät ”eivät vetäytyneet pysyvästi julkisuudesta; ainakin sukupolven ajan he liikkuivat Palestiinan nuorten yhteisöjen parissa ja heidän muistitietonsa oli saarnojen ja yhteydenpidon välityksellä niiden käytettävissä, jotka etsivät informaatiota”.

Samuel Byrskog painottaa tutkimuksessaan16, että kreikkalaiset ja roomalaiset historioitsijat eivät pitäneet ihanteellisena silminnäkijätodistajana viileää ulkopuolista tarkkailijaa vaan sellaista, joka oli itse osallistunut tapahtumiin ja oli siksi ollut kaikkein lähimpänä tapahtumia ja kaikkein syvällisimmällä tavalla osallinen niistä. Tällaisen silminnäkijätodistajan välitön kokemus teki hänelle mahdolliseksi ymmärtää ja tulkita tapahtumien merkitystä niiden alkuperäisessä yhteydessä. Historioitsijat ”käyttivät mieluiten silminnäkijätodistajaa, joka oli sosiaalisesti aktiivinen, tai mikä vielä parempaa, oli osallistunut aktiivisesti itse tapahtumiin”17. ”Tapahtumiin osallistuminen ei ollut este historiallisen totuuden oikealle ymmärtämiselle. Se oli ennemminkin olennainen edellytys tapahtumien oikealle ymmärtämiselle.”18 Aktiivisesti tapahtumiin osallistunut silminnäkijä tulkitsi tapahtumia, mutta hänen tulkintansa toi parhaiten esille tapahtumien merkityksen niiden alkuperäisille kokijoille. Aktiivinen osallistuja muisti tapahtumat paremmin kuin ulkopuolinen tarkkailija, koska aktiiviselle osallistujalle tapahtumilla oli henkilökohtainen merkitys.19 Vastaavaa logiikkaa käytetään vielä tänä päivänäkin historiallisessa tutkimuksessa. Natsien keskitysleirin eloonjääneitä ei pidetä kykenemättöminä antamaan aineistoa juutalaisten joukkotuhoa koskevalle historialliselle tutkimukselle. Päinvastoin, juuri keskitysleirien vangit tietävät parhaiten, mitä todella tapahtui. Juutalaisen kansanmurhan tutkija tuskin voisi perustella sitä, että hän korvaisi keskitysleirien vankien silminnäkijäkertomukset omilla mielikuvituskertomuksillaan tai huhupuheilla.

Kuudennen oletuksen mukaan kertomuskatkelmat muotoutuivat suullisen vaiheen aikana sen mukaan, mikä merkitys niillä oli kristillisessä yhteisössä. Kertomuksen muotoon ja sisältöön vaikutti se elämäntilanne, jossa kertomukset muodostuivat ja jossa niitä käytettiin. Kristityt laittoivat Jeesuksen suuhun sanoja, joita Jeesus ei koskaan sanonut.

Useat naturalistisen muotokritiikin edustajat olettivat, että edes suullinen perinne ei tarjoa aitoa tietoa Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan. He olettivat, että alkukirkko ei pelkästään välittänyt kertomuksia Jeesuksesta vaan loi niitä. Tutkijat tekivät oletuksia alkukirkon historiallisesta elämäntilanteesta ja niiden vaikutuksesta kertomusten sisältöön. Evankeliumit eivät tämän oletuksen mukaan kerro meille paljon mitään Jeesuksesta. Ne antavat lähinnä tietoa siitä historiallisesta tilanteesta, jossa alkukirkon eri seurakunnat elivät.

Naturalistisen muotokritiikin tekemät tulkinnat edellyttävät paljon parempia tietoja alkuseurakunnan historiallisista olosuhteista ja elämäntilanteista kuin mitä meillä itse asiassa on. Näitä asiaintiloja koskevat käsityksemme ovat enimmäkseen peräisin spekulaatiosta, joka perustuu muotokritiikkiin ja rikkaaseen mielikuvitukseen. Äärimuodossaan nämä tulkinnat olettavat, että varhaiskristityt Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen älykkäästi keksivät paljon syvällisiä lausumia ja sitten väittivät niitä Jeesuksen lausumiksi. Tämä on psykologisesti hyvin epäuskottavaa ottaen huomioon, miten vakavasti alkukristillisyydessä suhtauduttiin Jeesuksen sanoihin. Varhaiskristityt olivat valmiit mieluummin kuolemaan kuin kieltämään Jeesuksen.

Naturalististen muotokriitikkojen oletuksen mukaan kristityt eivät olleet kiinnostuneet historiallisesta totuudesta. Jos joku sai hengellisen kokemuksen, jossa hän koki Jeesuksen sanovan jotakin, se voitiin sijoittaa osaksi Jeesuksen maanpäällistä historiaa. Näiden tekaistujen sanojen takia kristityt olivat sitten kriitikkojen mukaan valmiita kärsimään kidutusta ja kuolemaan mieluummin kuin olisivat kieltäneet tämän itse keksimänsä Jeesuksen.

Tämän oletuksen avulla naturalistiset muotokriitikot voivat väittää tietävänsä alkukristittyjä paremmin mitä Jeesus itse asiassa teki ja sanoi. Esittämällä historiallisesti perusteettoman oletuksensa, jonka mukaan alkukristityt eivät olleet kiinnostuneet historiasta ja että he olivat valmiit väärentämään historiaa, he ottavat itselleen auktoriteetin todellisen historian määrittäjinä.

Tämä naturalistinen tulkinta ei tee oikeutta kaikkien evankeliumien läpi ulottuvalle painotukselle, jonka mukaan Jeesuksen sanoilla on elintärkeä merkitys ihmiselle. Jeesus painottaa omien sanojensa merkitystä ja kehottaa opetuslapsiaan opettelemaan niitä ulkoa. ”Painakaa mieleenne, mitä teille sanon.” (Luuk. 9:44) Apostoli Paavali, joka kirjoitti melkein puolet Uuden testamentin kirjoista ja ottaa kantaa useimpiin kiistanalaisiin kysymyksiin, ei koskaan pyri peittoamaan vastustajiaan panemalla Jeesuksen suuhun sanoja, joita hän ei sanonut. Paavali lainaa Jeesuksen sanoja vain muutamia harvoja kertoja. Hän tekee tarkan eron sen välillä, mitä Jeesus opetti ja mitä Paavali itse opettaa apostolin auktoriteetilla: ”Naimisissa oleville taas annan käskyn, en minä vaan Herra: vaimo ei saa erota miehestään. - - Sitten sanon vielä, en Herran sanana vaan omanani: Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä jättää häntä.” (1. Kor. 7:10-12) Paavali on hyvin tarkka siinä, ettei hän lue omia opetuksiaan Jeesuksen opetuksiksi.

C. H. Dodd kirjoittaa:

Sen kauden juutalaisten keskuudessa käsitettiin hyvin, että oppilas oli vastuussa siitä, että hän muisti ja uskollisesti käsitteli opettajansa opetusta. Meillä ei ole syytä olettaa, että Jeesuksen opetuslapset olisivat olleet joko vähemmän tunnollisia tai vähemmän kykeneviä kuin muiden opettajien oppilaat.

Dodd20

Blaise Pascalin mukaan on hyvin vaikea rakentaa järkevää kokonaiskuvaa sen oletuksen varaan, että varhaiskristityt olisivat väärentäneet Jeesusta koskevia historiallisia tosiasioita:

Täysin naurettava on otaksuma, että apostolit olivat huijareita. Pohtikaa juurta jaksain, kuvitelkaa noiden kahdentoista miehen kokoontuvan Kristuksen kuoleman jälkeen sopimaan että sanotaan hänen nousseen ylös. Niin tekemällä he hyökkäävät kaikkia mahteja vastaan. Ihmissydän on poikkeuksellisen altis mielijohteiden, muutosten, lupausten, tavaran vaikutuksille; vaikka vain yksi heistä olisi pyörtänyt puheensa kaikkien noiden houkutusten edessä tai vielä suuremmalla syyllä vankiloiden, kidutusten ja kuoleman edessä, he olisivat olleet hukassa. Pohdittakoon tätä.

Pascal21

Naturalistinen raamattukritiikki olettaa, että evankeliumien kirjoittajat heijastelevat oman kulttuuriympäristönsä näkemyksiä, niin että evankeliumien tekstit voidaan selittää ympäröivien kulttuuristen näkemysten pohjalta. Tutkijoille on vierasta ajatus ihmisistä, jotka radikaalisti nousevat kulttuuriympäristössään vallitsevia käsityksiä vastaan. Tämä voi osittain selittyä sillä, että kyseiset tutkijat pitävät luonnollisena mukautua kulttuurissaan vallitseviin käsityksiin. Heistä näyttää psykologisesti mahdottomalta nousta kulttuurissa vallitsevia käsityksiä vastaan. Siksi he muodostavat oman esiymmärryksensä pohjalta evankeliumien kirjoittajista kuvan, joka muistuttaa heitä itseään. He unohtavat, että apostolit ja profeetat olivat siinä mielessä aivan erilaisia ihmisiä, ettei heidän elämäänsä ohjannut yhteiskunnan kunniapaikkojen tavoittelu. Apostolit ja profeetat olivat kiinnostuneet totuudesta, koska he olivat tulleet Jumalan valtaamiksi. Useat heistä tapettiin mielipiteidensä takia. Tämä on täydellinen vastakohta akateemisille tutkijoille, jotka nauttivat ihmisten kunnioituksesta, vauraudesta ja mukavasta elämästä. Sikäli kuin monet evankeliumien kriitikoista ovat kokemuksellisesti hyvin kaukana siitä kristinuskosta, mitä varhaiskristityt edustivat, heidän on vaikea ymmärtää evankeliumin kirjoittajien vakavuutta ja syvällisyyttä. Akateemisia kunniapaikkoja tavoittelevien tutkijoiden on vaikea eläytyä alkukirkon kuolemaan valmiiden todistajien mielenlaatuun.

Alkukirkon marttyyrien mielenlaadusta saamme kuvan kirjeestä, jonka Ignatios kirjoitti marttyyrikuolema silmiensä edessä matkalla Roomaan, jossa hänen kohtalonaan oli joutua petojen syötäväksi areenalla:

Minua eivät vähääkään hyödytä maan ääret eivätkä tämän maailman valtakunnat. Mieluummin minä kuolen ja pääsen näin Jeesuksen Kristuksen yhteyteen kuin hallitsen maan ääriä. Häntä minä etsin, häntä joka on puolestani kuollut. Häneen kohdistuu haluni, meidän tähtemme ylösnousseeseen. Tunnen synnytystuskien lähestyvän. – – Tuli ja risti, petojen parvet, luiden hajottaminen, Perkeleen pahat iskut – kaikki tämä tulkoon osakseni, kunhan vain pääsen osalliseksi Jeesuksesta Kristuksesta.

Ignatios; käänt. Koskenniemi22

Käytännössä niin sanotulla "kriittisellä tutkimuksella" on vain vähän objektiivisia kiintopisteitä sen jälkeen kun se on hylännyt Uuden testamentin historiallisen todistuksen ja vieraantunut alkukirkon kristittyjen elämäntavasta ja totuuden rakkaudesta. Pelkän mielikuvituksen varassa on vaikea tulkita oikein tekstejä, joiden kirjoittajien elämänkokemus poikkeaa ratkaisevasti tulkitsijoiden elämäntavasta.

Ei ole myöskään onnistuttu luomaan kriteereitä, jotka onnistuisivat erottamaan yhtäältä seurakunnan historiallisen elämäntilanteen, joka oletuksen mukaan on syy kertomuksen luomiseen, ja toisaalta tilanteen, joka säilyttää aidon kertomuksen. Ilman selviä kriteereitä saavutetut "tutkimustulokset" ovat mielivaltaisia. Oletus, että olisi mahdollista päätellä tietystä tekstin muodosta tietty seurakunnallinen elämäntilanne, joka oletettavasti olisi tuottanut kyseisen tekstimuodon, on osoittautunut epätodeksi. Käsitykset siitä, millainen elämäntilanne tuottaa minkäkinlaisen tekstin ovat vaihdelleet huomattavasti. Viimeaikainen suulliseen perinteeseen kohdistuva tutkimus osoittaa, että tilanteeseen sisältyy suurta vaihtelua. Melkein mitä tahansa suullisen perinteen muotoa voidaan käyttää hyvin erilaisilla tavoilla ja mikä tahansa tilanne voi käyttää hyvin erilaisia muotoja.23

Jo C. S. Lewis aikoinaan kiinnitti huomiota siihen, miten valtava ero on akateemisten raamattukriitikoiden ja evankeliumin kirjoittajien elämänkokemuksella. Hän piti sitä ratkaisevana esteenä raamattukriitikoiden kyvylle tehdä oikeutta evankeliumien syntyhistorialle. Lewis pohtii erityisesti aikansa tunnetun raamattukriitikon Bultmannin teorioita tästä näkökulmasta.

C. S. Lewis arvioi Bultmannin ja hänen kollegojensa arvostelukykyä seuraavaan tapaan:

Mainitut teologit uskottelevat voivansa lukea vanhojen tekstien rivien välistä; ilmeistä on, etteivät he kykene lukemaan (missään keskustelun arvoisessa mielessä) itse rivejäkään. He väittävät näkevänsä sananjalan siemenet, mutta eivät erota elefanttia kymmenen jaardin päästä selvässä päivänvalossa - - Olen lukenut kiinnostuneena omista ja ystävieni kirjoista sepitettyjä - - syntyhistorioita; niiden todellisen syntyhistorianhan tunnen. Kirjallisuusarvostelijat, sekä ystävälliset että vihamieliset, panevat sellaisia tarinoita paperille erittäin rohkeasti. He kertovat, mitkä julkiset tapahtumat olivat ohjanneet tekijän mieltä tähän tai tuohon, ketkä toiset kirjailijat olivat vaikuttaneet häneen, mikä ennen kaikkea oli ollut hänen pyrkimyksenään, millaiselle kuulijakunnalle hän pääasiassa puhui, miksi ja milloin hän kaiken teki - - Vaikutelmani on, ettei koko kirjallisen elämäni aikana yksikään näistä arvailuista ole ollut ainoassakaan kohdin oikea; menetelmän avulla on päädytty sataprosenttisen epäonnistumisen ennätykseen - - Tri Bultmann ei ole milloinkaan kirjoittanut evankeliumia. Onko hänen - - elämänsä kokemus todella antanut hänelle kyvyn nähdä noiden kauan sitten kuolleiden miesten sieluun, niiden, jotka oli vallannut sellainen asia, jota mistä tahansa näkökulmasta arvioiden täytyy pitää koko ihmissuvun keskeisenä uskonnollisena kokemuksena? Ei ole epäkohteliasta sanoa - - että hänen ja evankelistojen välillä on paljon vakavampia esteitä, sekä hengellisiä että älyllisiä, kuin arvostelijoideni ja minun välillä.

Lewis24

Evankeliumien kriitikot ovat kokemuksellisesti hyvin kaukana siitä kristinuskosta, mitä varhaiskristityt edustivat. Käytännössä niin sanotulla "kriittisellä tutkimuksella" on tuskin ollenkaan objektiivisia kiintopisteitä käsitystensä perusteluksi.

Johdonmukaisuuden nimessä myös akateemisten raamatuntutkijoiden tekstejä on arvioitava heidän itsensä soveltaman periaatteen mukaisesti. Tulkinnan lähtökohdaksi on otettava se, millaisessa elämäntilanteessa he loivat tekstinsä ja millaisia intressejä heillä on muokata tekstinsä tietynlaiseksi. Tieteen tekijät kilpailevat tunnustuksesta, palkkioista ja uskottavuudesta. Eteenpäin pyrkivän tutkijan on saatava uusia julkaisuja edistääkseen urakehitystään. Jos hän ei toimi vallitsevan naturalistisen paradigman ehdoilla, hänen on vaikea tai mahdoton saada tutkimuksiaan julkaistuiksi arvovaltaisissa aikakausjulkaisuissa. Niinpä tutkimuksen naturalistiset tulokset voidaan tämän lähestymistavan mukaan selittää tutkijan urakehityksen tarpeista käsin.

Seitsemännen oletuksen mukaan kertomuskatkelmat voidaan luokitella niiden muodon perusteella. Kertomuskatkelmien muotoutumista suullisessa perimätiedossa hallitsevat oletuksen mukaan niin sanotut tradition lait.

Muotokriitikin pohjana olevia oletuksia suullisen perinteen saamasta muodosta on lainattu folkloristiikasta ja antropologiasta. "Perinteen lajien" selvittämisessä on ongelmana, että asiaa koskevia käsityksiä on mahdotonta testata eikä niistä vallitse kansanperinteen tutkijoidenkaan parissa yksimielisyyttä. Lisäksi folkloristiikan ja antropologian tutkimukset kohdistuvat hyvin pitkiin suullisen tradition kausiin, kolme sataa vuotta tai pitempiin. Evankeliumit on kirjoitettu naturalististen muotokriitikkojen ennakkoluuloisenkin ajoituksen mukaan niin pian tapahtumien jälkeen, ettei suulliselle perinteelle jäänyt aikaa kehittyä. Uuden testamentin dokumenttien valmistuessa kyseisten tapahtumien silminnäkijöitä oli vielä elossa, joten he saattoivat ottaa kriittisesti kantaa Jeesuksen elämää koskeviin selontekoihin.

On myös huomattava, että monet kansanperinteen tutkimukset kohdistuvat sellaiseen aineistoon, jolla ei ole sisällöllisesti samaa vakavuutta kuin evankeliumien teksteillä. Esimerkiksi Parry-Lordin tutkimuksissa jugoslavialaisista lauluista havaittiin, että suullista materiaalia jatkuvasti muokattiin palvelemaan sekä kertojan että kuulijoiden intressejä.25 Voidaan kuitenkin kysyä, missä määrin kansanlaulut ovat sisältönsä vakavuuden osalta rinnastettavissa evankeliumeihin.

E. P. Sanders tutki evankeliumien rinnakkaiskohtia ja päätyi tulokseen, etteivät ne paljasta mitään perinteen lakeja. Niissä ei ilmene kehitystä yksinkertaisesta monimutkaiseen:

Synoptisessa perimätiedossa ei ole mitään tarkkoja ja nopeita kehityksen lakeja. Kaikesta päätellen traditio kehittyi vastakkaisiin suuntiin. Perimätieto tuli sekä pidemmäksi että lyhyemmäksi, sekä enemmän että vähemmän yksityiskohtaiseksi, enemmän ja vähemmän seemiläiseksi - - Tästä syystä dogmaattiset toteamukset, että tietyt tunnusmerkit todistavat tietyn kohdan olevan vanhempi kuin jokin toinen, eivät koskaan ole oikeutettuja.

Sanders26

Caird on samaa mieltä Sandersin kanssa. Hän ottaa esimerkiksi kertomuksen viiden tuhannen ruokkimisesta. Muotokriitikkojen oletuksen mukaan Markuksen kuvaus on aikaisempi ja siten sen pitäisi olla yksinkertaisempi. Kuitenkin Markuksen Mark. 6:39 kuvauksessa mainitaan, että ”Jeesus käski heidän sijoittaa kaikki ruokakunnittain aterioimaan vihreälle nurmelle”. Maininta vihreästä nurmesta häviää Luukkaan Luuk. 9:14) kuvauksessa ”Jeesus sanoi opetuslapsille: ’Pankaa heidät istumaan aterialle viidenkymmenen hengen ryhmiin.’”. Caird päätteleekin: ”Laki, joka kertoo meille, että traditio voi joko laajentua tai supistua, joko lisätä yksityiskohtia tai poistaa niitä, ei paljoakaan auta meitä määrittämään, kumpi kertomuksista on alkuperäisempi.” 27

Lisäksi on huomattava, että Jeesuksen opetuksia ja elämää koskeva tieto säilytettiin juutalaisessa kulttuurissa, jossa oli kehitetty hyvin huolellinen tapa säilyttää sekä suullista että kirjallista perinnettä sukupolvesta toiseen. Koko Talmudin valtava aineisto säilytettiin suullisen perinteen muodossa ja siirrettiin sukupolvelta toiselle tarkasti muuttumattomassa muodossa. Qumranin luolista löydetyt tekstilöydöt puolestaan osoittavat, miten uskollisesti Raamatun tekstiä on varjeltu.

Vastoin muotokritiikin oletusta on todennäköistä, että evankeliumien pohjana on kirjallista aineistoa, joka on peräisin Jeesuksen ajoilta asti. Alan Millard28 kiinnittää huomiota siihen, että kirjoitustaito oli yleistä Jeesuksen ajan Palestiinassa. Vaikka suullisella perinteellä oli tärkeä asema, kirjoitusta käytettiin apuna suullisen perinteen muistamisessa ja opettamisessa29. Kirjoittamisella oli tällainen merkitys myös rabbiinisen perimätiedon välittämisessä30. Rabbit käyttivät eräänlaisia muistikirjoja, jotka auttoivat asioiden muistamisessa ja muistetun aineksen tarkan sanamuodon kontrolloimisessa. On todennäköistä, että myös Jeesuksen seuraajat tallensivat Jeesuksen opetuksia ja hänen elämänsä tapahtumia aluksi muistikirjoihin. Stanton31 pitää lähes varmana, että Jeesuksen seuraajat käyttivät useamman tyyppisiä, yksi- tai useampisivuisia muistikirjoja. Varhaiskristittyjen käyttämät muistikirjat oli ilmeisesti valmistettu rullien tapaan joko pergamentista tai papyruksesta. Ne olivat pienikokoisia ja koostuivat vain muutamasta sivusta, joten niitä oli helppo kuljettaa mukana. Muistiinpanoja kirjattiin aluksi yksittäisiin papyruslehtiin, jotka myöhemmin sidottiin yhteen. Sivujen lisääntyessä muistikirjat kehittyivät vähitellen laajemmiksi, nykyajan kirjaa muistuttaviksi vihkomaisiksi ja molemminpuolin kirjoitetuiksi koodekseiksi. Evankeliumit levisivät varhaisvaiheista alkaen koodeksien muodossa.32

Varhaisimmat kokonaisina säilyneet muistikirjat ovat peräisin vasta toisen vuosisadan lopulta. Säilynyt kirjallinen aineisto kuitenkin vahvistaa, että niitä käytettiin jo paljon aikaisemmin. Cicero kertoo vuonna 46 Paetukselle osoittamassaan kirjeessä kopioivansa sen muistikirjaansa. Plinius vanhemman (23-79) kerrotaan hyödyntäneen muistikirjaa käyttävää sihteeriä. Suetonius (69-140) kertoo Julius Caesarin (100-44 eKr.) käyttäneen muistikirjoina yksittäisiä papyruslehtiä, jotka sidottiin yhteen. Quintilinianus antaa muistikirjojen käyttöä koskevia ohjeita vuoden 90 tienoilla. Myös Uudessa testamentissa on pari mainintaa muistikirjoista. Paavali kirjoittaa Timoteukselle: ”Tuo mukanasi - - ennen kaikkea pergamenttikääröt.” (2. Tim 4:13) Kyseinen sana viittaa ilmeisesti pergamentista tai papyruksesta valmistettuun muistikirjaan. Myös Luukkaan evankeliumi kertoo muistiinpanovälineiden käytöstä. ”Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen.” (Luuk. 1:63) Jeesuksen vertaus epärehellisestä taloudenhoitajasta edellyttää kulttuuria, jossa käytetään muistiinpanovälineitä: ”Tässä on velkakirjasi, istu ja merkitse äkkiä viisikymmentä.” (Luuk. 16:6)33

D. Wenhamin34 mukaan ei ole todennäköistä, että juutalaisessa kirjoittamisen ja lukemisen kulttuurissa kasvanut ensimmäisen vuosisadan kristillinen seurakunta olisi ensimmäisinä vuosikymmeninä huolellisesti pidättynyt kirjoittamasta muistiin äärimmäisen tärkeitä tietoja Jeesuksen opetuksesta ja toiminnasta. Olisi käsittämätöntä, että opetuslapset eivät jo hänen julkisen toimintansa aikana olisi kirjoittaneet muistiin hänen sanojaan ja tekojaan. Tämä on vaikea ymmärtää ottaen huomioon, miten paljon Jeesus painotti omien sanojensa merkitystä. ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh. 5: 32-33) Israelissa oli silloin jo yli vuosituhannen perinne, jonka mukaan Jumalan ilmoitukset ja tärkeät tapahtumat kirjoitettiin muistiin. Koska kirjallisen aineiston muodot ovat aivan erilaisia kuin suullisen tradition omaksumat muodot, muotohistorialliset olettamukset Uuden testamentin osalta näyttävät yhä kyseenalaisemmilta.35 Historiallinen todistusaineisto viittaa siihen, että Matteuksen ja Johanneksen evankeliumin kirjoittajat ovat Jeesuksen opetuslapsia, jotka olivat evankeliumin tapahtumien silminnäkijöitä. Koska Matteus oli veronkantaja, hänen ammattinsa hoitaminen edellytti kirjoitustaitoa ja on luultavaa, että hän on merkinnyt muistiin Jeesuksen puheita36. Sikäli kuin suullisen perinteen ja toimitustyön välillä ei ole mitään kuilua, muotokritiikki on täysin arvotonta tekstien aitoutta arvioitaessa.

Yhteenveto muotokritiikin ongelmista

Muotokritiikin heikkouksia voidaan yhteenvedonomaisesti luokitella seuraavaan tapaan37:

(1) Kronologinen heikkous. Evankeliumin kuvaamien historiallisten tapahtumien ja evankeliumin kirjoittamisen välillä on niin lyhyt aika, ettei se mahdollista muotokriitikkojen olettamaa suullisen perinteen kehitystä. Kansanperinteen tutkimusten mukaan tällaiseen kehitykseen vaadittaisiin satojen vuosien aika.

(2) Todistusaineiston heikkous. Naturalistiset muotokriitikot olettavat, että kristityt lisäsivät yliluonnollisia ihmekertomuksia Jeesuksen elämää koskeviin tapahtumiin aikana, jolloin Jeesuksen elämän silminnäkijöitä oli vielä elossa. Tämän oletuksen mukaan kyseiset silminnäkijät eivät millään tavalla protestoineet näitä epähistoriallisia lisäyksiä vastaan. On vaikea uskoa, että ihmiset, jotka ovat itse nähneet ja kuulleet mitä oikeastaan tapahtui, eivät millään tavalla puutu asiaan, vaikka Jeesuksen elämää koskevia tapahtumia vääristellään karkeasti. Alkukristittyjen uskon voima perustui siihen, että he tunsivat historialliset tosiasiat. He olivat valmiit kuolemaan Vapahtajansa tähden, koska he tiesivät hänen olevan Jumalan Poika.

(3) Looginen heikkous. Muotohistoriallisen koulukunnan olettamukset eivät tee oikeutta sille, miten kirjalliset tuotteet syntyvät. On epäloogista olettaa, että Jeesus, joka ei oletettavasti pystynyt opettamaan systemaattisesti, veti puoleensa seuraajia, jotka pystyivät tuottamaan mitä korkeinta kirjallista erottelukykyä ilmentäviä teoksia. Muotohistoriallisen olettamuksen mukaan Jeesuksen seuraajat ottivat suhteellisen lyhyitä historiallisia katkelmia Jeesuksen sanoista ja spontaanisti laajensivat niitä mestarillisiksi julistuksiksi ja puheiksi, jotka ovat erinomaisuutensa takia kestäneet jo kahden vuosituhannen koettelun. Muotohistoriallinen teoria olettaa Jeesuksen seuraajien henkisen kyvyn olevan paljon Jeesuksen vastaavaa kykyä korkeampi.

Toinen looginen harha on oletuksessa, että kirjallinen mestariteos syntyy automaattisen ryhmäprosessin tuloksena. Kirjallisten mestariteosten ei tiedetä syntyneen ryhmäprosessin tuloksena vaan yksilöiden itsenäisen työskentelyn tuloksena. Naturalistiset muotokriitikot olettavat, että maailmanhistorian vaikutusvaltaisin sanoma, joka on ollut kokonaisen kulttuurin perustana, on syntynyt pääasiassa suullista traditiota hallitsevien lainalaisuuksien tuloksena. Miksemme näe missään vastaavaa suullisen tradition prosessia, jossa suullinen traditio kehittää vastaavanlaisia mestariteoksia puhtaasti biologista kehitystä muistuttavan prosessin välityksellä?

(4) Historiallinen heikkous. Muotohistoriallisen oletuksen mukaan alkukristityt menettivät hyvin nopeasti kiinnostuksensa siihen, mitä Jeesus oikeastaan sanoi ja teki. Tämän oletuksen mukaan he olivat pian Jeesuksen kuoleman jälkeen enemmän kiinnostuneita siitä, minkälaisia uusia kertomuksia he pystyivät keksimään Jeesuksen elämän ympärille, sen sijaan että he olisivat säilyttäneet historiallisesti tarkan kuvan Herrastaan.

Muotohistoriallinen oletus ei tee oikeutta sille, miten ihmiset ovat toimineet historiassa vastaavissa tilanteissa. Esimerkiksi Martin Luther Kingin murhan jälkeen hänen seuraajansa pyrkivät mahdollisimman tarkasti dokumentoimaan hänen elämänsä ja sanansa. He pyrkivät levittämään tarkkaa tietoa hänen elämästään mahdollisimman monille. He eivät ole kaunistelleet hänen elämäänsä koskevia kertomuksia jo siksikin, että he tietävät silminnäkijöiden protestoivan kaikkia historiallisia vääristelyjä.

Miksi Jeesuksen seuraajat olisivat toimineet eri tavalla? Miksi he olisivat luoneet kertomuksen, jonka puolesta he kärsivät vainoa, kidutusta ja tuskallisen kuoleman. Lähes kaikki opetuslapset kärsivät marttyyrikuoleman tuskallisella tavalla. Yksikään heistä ei kidutuksen ja kuoleman edessä muuttanut todistustaan Jeesuksesta.

(5) Eettinen heikkous. Muotohistoriallisen oletuksen mukaan evankeliumitekstien kehityksestä vastaavat ihmiset onnistuivat luomaan kaikkein korkeinta eettistä näkemystä edustavat kirjoituksensa samalla kun he itse rikkoivat näitä eettisiä näkemyksiä vastaan. Naturalististen muotokriitikkojen oletuksen mukaan evankeliumien luomisen taustalla olevat ihmiset eivät olleet totuudenmukaisia siinä, mitä he kertoivat Jeesuksesta.

Jos alkukristityt olivat näin petollisia, valheellisia ja itsepetoksen valtaamia, heidän moraalinen heikkoutensa olisi tullut ilmi siinä koetuksessa, johon he joutuivat. Oletus aikamme moraalin ylemmyydestä alkukristittyjen moraaliin nähden ei tee oikeutta historian tosiasioille ja perustuu edistyksen myyttiin. Evankeliumit puolustavat totuutta sen korkeimmassa muodossa ja niissä on kaikki aidon ja totuudenmukaisen kuvauksen tunnusmerkit.

Viitteet

  1. ^ Bock, D.: Studying the Historical Jesus: A Guide to Sources and Methods, s. 181-182. Grand Rapids, Mich.: Baker Academics, 2002.
  2. ^ Bock, D.: Studying the Historical Jesus: A Guide to Sources and Methods, s. 183. Grand Rapids, Mich.: Baker Academics, 2002.
  3. ^ Bauckham, R.: Jesus and the Eyewitnesses. The Gospels as Eyewitness Testimony, s. 240-242. Grand Rapids, Mich.: Eerdmans, 2006.
  4. > 4,0 4,1 Nineham, C. F.: Eyewitness Testimony and the Gospel Tradition. Journal of Theological Studies 9, april, 1958, s. 13.
  5. ^ Bauckham, R.: Jesus and the Eyewitnesses. The Gospels as Eyewitness Testimony, s. 348-351. Grand Rapids, Mich.: Eerdmans, 2006.
  6. ^ Glasson, T. F.: The Place of the Anectote. A Note on Form Criticism. Journal of Theological Studies 32, 1981.
  7. ^ Bauckham, R.: Jesus and the Eyewitnesses. The Gospels as Eyewitness Testimony, s. luku 13. Grand Rapids, Mich.: Eerdmans, 2006.
  8. ^ Bultmann, R.: The History of hte Synoptic Tradition, s. 228. Oxford: Basil Blackwell, 1963.
  9. ^ Dibelius, M.: From Tradition to Gospel, s. 287-293. New York: Charles Scribner's Sons, 1971.
  10. ^ Bailey, K.: Informal controlled Oral Tradition and the Synoptic Gospels. Themelios, 1995, nro 20:10.
  11. ^ Kelber, W. H.: The Oral and the Written Gospel, s. 5-6. Philadelphia: Fortress, 1983.
  12. ^ Bultmann, R.: From Criticism, Two Essays on New Testament Research, s. 25. käänt. Frederick G. Grant. New York: Harper & Brothers, 1934.
  13. ^ France, R. T.: The Authenticity of the Sayings of Jesus, s. 117-118. Teoksessa "History, Criticism and Faith", (toim.) Colin Brown. Leicester: Inter Varsity Press, 1976.
  14. ^ Bauckham, R.: Jesus and the Eyewitnesses. The Gospels as Eyewitness Testimony. Grand Rapids, Mich.: Eerdmans, 2006.
  15. ^ Taylor, Vincent: The Formation of the Gospel Tradition, s. 42. London: Macmillian, 1935.
  16. ^ Byrskog, Samuel: Story as History – History as Story: The Gospel Tradition in the Context of Ancient Oral History. Leiden: Brill, 2002.
  17. ^ Byrskog, Samuel: Story as History – History as Story: The Gospel Tradition in the Context of Ancient Oral History, s. 167. Leiden: Brill, 2002.
  18. ^ Byrskog, Samuel: Story as History – History as Story: The Gospel Tradition in the Context of Ancient Oral History, s. 154. Leiden: Brill, 2002.
  19. ^ Byrskog, Samuel: Story as History – History as Story: The Gospel Tradition in the Context of Ancient Oral History, s. 28, 165-166. Leiden: Brill, 2002.
  20. ^ Dodd, C. H.: The Founder of Christianity 7 p., s. 20-21. New York: Mac Millian company, 1978.
  21. ^ Blaise Pascal: Mietteitä, s. 149-150, miete 310. Helsinki: WSOY, 1996.
  22. ^ Koskenniemi, Heikki: Veren ja tulen läpi. Vanhan kirkon marttyyrien todistus, s. 31-32. Kauniainen: Perussanoma, 2005.
  23. ^ Carson, D. A.: Redaction Criticism: On the Legitimacy and Illegitimacy of a Literary tool, s. 127. Grand Rapids, Mich: Baker Books, 1995. teoksessa D. A. Carsonn & John D. Woodbridge (toim.) Scripture and Truth, ss. 119-142
  24. ^ Lewis, C. S.: Entisen ateistin kristillisiä esseitä, s. 195-203. Porvoo: WSOY, 1968.
  25. ^ Carlston, C. E.: "From Criticism, NT", teoksessa Keith Crim et al. (toim.): The Interpreters dictionary of the Bible: Supplementary Volume, s. 347. Nashville: Abingdon, 1976.
  26. ^ Sanders, E. P.: The Tendencies of the Synoptic Tradition, s. 272. Cambridge, 1969.
  27. ^ Caird, George B.: The study of the Gospels: II. From Criticism. Expository Times, 1976, nro 87, s. 140.
  28. ^ Millard, Alan: Reading and Writing in the Time of Jesus. Sheffield: Sheffield Academic, 2000.
  29. ^ Byrskog, Samuel: Story as History – History as Story: The Gospel Tradition in the Context of Ancient Oral History, s. 116. Leiden: Brill, 2002.
  30. ^ Gerhardsson, Birger: The Reliability of the Gospel Tradition, s. 12-13. Peabody: Hendrickson, 2001.
  31. ^ Stanton, Graham N.: Jesus and Gospel, s. 181,189. Cambridge: Cambridge University Press, 2004.
  32. ^ Vanhoja, Timo: Muistikirjat evankeliumin välittäjinä ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla. Teologinen Aikakauskirja, 2006, nro 6, s. 557-558.
  33. ^ Vanhoja, Timo: Muistikirjat evankeliumin välittäjinä ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla. Teologinen Aikakauskirja, 2006, nro 6, s. 556.
  34. ^ Wenham, D.: "Source Criticism", teoksessa Howard I. Marshall (toim.): New Testament Interpreation. Essays on Principles and Methods, s. 139. 2p., 1985.
  35. ^ Carson, D. A.: Redaction Criticism: On the Legitimacy and Illegitimacy of a Literary tool, s. 124. Grand Rapids, Mich: Baker Books, 1995. teoksessa D. A. Carsonn & John D. Woodbridge (toim.) Scripture and Truth, ss. 119-142
  36. ^ Bauckham, R.: Jesus and the Eyewitnesses. The Gospels as Eyewitness Testimony, s. 288-289. Grand Rapids, Mich.: Eerdmans, 2006.
  37. ^ Thomas, Robert L. "Redaction Criticism", teoksessa Robert L. Thomas & F. David Farnell (toim.): The Jesus Crisis, s. 247-250. Grand Rapids, Mich. Kregel, 1998.