Dekonstruktio (raamatuntutkimus)

Dekonstruktiivinen lähestymistapa perustuu erityisesti ranskalaisen Jacques Derridan (1930-2004) ajatteluun. Dekonstruktiivisen menetelmän soveltuvuudesta tutkimukseen kiistellään, koska Derrida ei omien sanojensa mukaan pyrkinyt luomaan mitään kirjallisuustieteen tai humanististen tieteiden analyyttista menetelmää. Derrida toteaa:

Ei riitä sanoa, ettei dekonstruktiota voi typistää metodologiseksi välineeksi, joukoksi sääntöjä ja sovellettavia menettelytapoja - - Dekonstruktio tapahtuu, se on tapahtuma, joka ei edellytä harkintaa, subjektin tietoisuutta tai järjestäytymistä, ei edes nykyaikaa.

Derrida, Platonin apteekki ja muita kirjoituksia (2003: 24-25).1)

Derridan seuraajat ovat kuitenkin rakentaneet dekonstruktiosta menetelmän kielen ja aatteiden purkamiseksi. Heidän oletuksensa mukaan sanat muodostavat keinotekoisia erotteluja ja vastakkainasetteluja ja ihminen hahmottaa ympärillään olevan todellisuuden näiden erottelujen pohjalta. Kun puhumme pöydistä ja tuoleista, emme kerro jotakin maailmasta vaan omista ajatuksistamme. Ihminen näkee maailman tietynlaisena, koska hän puhuu siitä tietyllä tavalla. Jos hän käyttäisi erilaisia käsitteitä puhuessaan maailmasta, maailma myös näyttäisi erilaiselta. Siksi maailma voidaan myös purkaa kielellisen analyysin avulla.

Luonto ilmenee kokemuksessa tietyllä tavalla järjestyneenä. Tämä järjestys ei kuitenkaan Derridan mukaan ole peräisin luonnosta vaan kulttuurista ja kielestä. Kun erotamme yhden lintulajin toisesta, linnut muista eläimistä ja eläimet kasveista, ilmaisemme oman kielemme ja kulttuurimme tapaa hahmottaa maailmaa. Kieli perustuu mielivaltaisiin erotteluihin, jotka eivät vastaa todellisuutta. Kielen merkeillä ei ole yhtä selvää merkitystä eikä niitä voida käyttää puolueettomalla tavalla.

Merkitysten ajatellaan muodostuvan suhteessa ja erotuksena toisiinsa. Esimerkiksi eri värejä kuvaavat käsitteet eivät saa merkitystään ensisijaisesti suhteessa tietynvärisiin esineisiin, vaan ”punaisen”, ”keltaisen” ja ”sinisen” merkitykset rakentuvat suhteessa toisiinsa ja perustuvat niiden keskinäiseen erottumiseen. - - Käytämme arkikielessämme jatkuvasti keskinäisiin merkityseroihin perustuvia luokitteluja. Puhumme savolaisista ja hämäläisistä, assistenteista ja professoreista; miehisyydestä ja naisellisuudesta.

Jokinen ym., Diskurssianalyysin aakkoset (2000: 20.) 2

Kun ihminen etsii sanakirjasta jonkin sanan merkitystä, hän löytää sieltä vain uusia sanoja, jotka puolestaan määritellään taas uusilla sanoilla. Hän ei koskaan löydä yhtä selkeää kiinnekohtaa minkään sanan merkitykselle. Ihminen ei voi ilmaista aitoja tarkoituksiaan, vaan hänen ilmaisumahdollisuutensa riippuvat kielen tarjoamista vaihtoehdoista. Koska kielen käyttäjä näkee todellisuuden kielen tekemien erottelujen valossa, hän on käyttämänsä kielen vanki silloinkin, kun hän tarkkailee ”todellisuutta”. Hänellä ei ole suoraa pääsyä todellisuuteen ohi käyttämänsä kielen tekemien erottelujen. Siksi hän ei voi koskaan todentaa tekemiensä erottelujen todenmukaisuutta.

Dekonstruktiivisen analyysin tarkoituksena on osoittaa, että teksti perustuu keinotekoisiin kielellisiin vastakkainasetteluihin (hyvä – huono, kuuma – kylmä, ylhäällä – alhaalla jne.). Dekonstruktio ei pyri löytämään tekstistä yhtenäistä merkitystä, koska se olettaa, että kaikki tekstit ovat sisäisesti ristiriitaisia. Dekonstruktiivisessa analyysissa ei pyritä tekstin rekonstruktioon, sen oletetusti yhtenäisen merkityksen selventämiseen, vaan sen dekonstruktioon, tekstin merkityksen purkamiseen ja sen sisäisten ristiriitojen paljastamiseen. Teksti on ensin hajotettava osiinsa. Dekonstruktio kuorii pois tekstin historialliset, ideologiset ja retoriset kerrokset ja paljastaa sen keinotekoisen kielellisen luonteen. Se uskoo voivansa paljastaa, että tekstissä on useita keskenään ristiriitaisia merkityksiä. Näin se pyrkii romahduttamaan tekstin sisältä käsin.

Käytännössä dekonstruktiivisen menetelmän soveltaminen esimerkiksi Raamatun analyysiin ei ole niinkään kielellistä analyysia kuin ideologista kritiikkiä, jossa vastustetaan joko Raamatun todellisia teologisia näkemyksiä tai niistä luotua irvikuvaa. Ideologisen kritiikin käsitteeseen sisältyy oletus, että tutkimuksen kohteena olevassa tekstissä voidaan paljastaa ideologioita, tietyn ryhmän etujen puolustamiseksi luotuja aatteita. Dekonstruktiiviselle lähestymistavalle tyypillisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi: Kenen tarkoitusperiä teksti palvelee? Mihin perustuu tekstin vaikuttavuus, koskettavuus ja haastavuus? Kun Raamatussa oletetaan olevan tällaisia ideologioita, tietyn ryhmän edun puolustamiseksi kehitettyjä aatteita, oletetaan, ettei Raamattu ole sellaisen Jumalan ilmoitusta, joka rakastaa yhtäläisesti kaikkia ihmisiä ja kaikkia ryhmiä.

Dekonstruktiivinen lähestymistapa olettaa, että kielen merkitykset eivät ole kaikille ihmisille samoja. Tämä johtuu siitä, että kielen avulla ihmiset eivät ole kosketuksissa ulkoiseen todellisuuteen. Merkitykset ovat aina vain pienen ryhmän merkityksiä. Kieli on ikään kuin peli, jossa on omat sääntönsä. Jokainen väite on kuin pelissä tehty ”siirto”, jolla ihmiset ajavat omaa etuaan. Kielen avulla tehdyt siirrot ovat vallankäyttöä: ”puhuminen on taistelua, samassa mielessä kuin pelaaminen” (Lyotard 1985: 21). 3

Kaikki tulkinta on vallan käyttöä. Tulkinnan taustalla vaikuttavien valtasuhteiden tiedostaminen ei vapauta niistä. Välttämättömyys käyttää kieltä sitoo ihmiset perinteeseen eikä tätä sitoutumista voida poistaa omaan itseen suuntautuvalla pohdinnalla. (Derrida 1978: 37.)4 Kielipeli eli diskurssi on valtapeliä. Sanoja käytetään, jotta niiden avulla voitaisiin tuottaa itselle edullisia asenteita, voittaa vastustaja ja ajaa hänet pois kentältä. Jokainen ryhmä puolustaa omaa totuuttaan. Valtapelin voittaa se, jonka kielipeli voittaa. Tärkeintä on saada muut ihmiset käyttämään oman ryhmän sanoja ja ajatuksia.

Dekonstruktiivisen ajattelun mukaan kristillinen jumalakäsitys on sen varassa, että inhimillistä kieltä käytetään tietyllä tavalla. Kun kielikäsitys muuttuu, myös käsitys Jumalasta muuttuu sen mukana. Tämän ajattelutavan edustajat uskovat, että Derridan käsitys kielestä on oikea ja että se kumoaa koko kristillisen teologian.

Tämä ehdoton usko Derridan ajattelutavan totuuteen on mielenkiintoisessa ristiriidassa sen perustavan oletuksen kanssa, ettei ole mitään ehdottomia totuuksia. Ainoaksi ehdottomaksi totuudeksi jääkin nyt Derridan teoria. Timo Eskola kuvaa tätä ristiriitaa seuraavasti:

Tällä kohden on välttämättä muistutettava Derridan teorian ja koko postmodernismin periaatteellisesta ongelmasta. Derrida väittää ensin, että meillä ei ole todellisuudesta mitään varmaa ja pysyvää tietoa. Samalla hän kuitenkin tarjoilee lukijalle hyvin varman ja täydellisen teorian siitä, mikä kielen luonne väistämättä on. Hän siis yhtä aikaa kieltää todellisen tiedon ja perustelee omaa teoriaansa hyvin todellisen tiedon avulla.

Timo Eskola, Antikristuksen apostolit (2006: 116.) 5

Tämä Derridan ja dekonstruktiivisen lähestymistavan sisäinen ristiriita antaa yhden esimerkin siitä, että ihminen joutuu aina rakentamaan elämänsä ja ajattelunsa jonkin varmana pitämänsä tiedon varaan. Ihmisen toiminta ja ajattelu perustuu aina lähtökohdille, joita pidetään varmoina ja pysyvinä. Myös Derrida ja hänen seuraajansa toimivat näin. He ovat varmoja siitä, että tietty käsitys kielestä ja sen suhteesta todellisuuteen on oikea. Tästä varmuudestaan käsin he pyrkivät hajottamaan kaikki muut tekstit paitsi omat perustavat tekstinsä. Dekonstruktionistiset teologit pitävät Derridan tekstejä ehdottomina lähtökohtinaan ja pyrkivät tästä varmuudesta käsin hajottamaan Raamatun tekstin toistensa kanssa kilpailevien ideologioiden valtataisteluksi. He luottavat Derridan luomaan teoriaan niin paljon, että katsovat sen kyseenalaistavan Jumalan olemassaolon sellaisena kuin Raamattu hänet kuvaa.

Vaikka Derrida ja hänen seuraajansa ajattelevat, että kaikki teoriat ja niiden väliset kiistat ovat vain teennäisiä kielellisiä vastakkainasetteluja, heille ei tule mieleenkään, että Derridan oma teoria olisi pelkkä teennäinen vastakkainasettelu muiden teorioiden kanssa. He ovat varmoja, että Derrida on oikeassa ja että kaikki muut teoriat ja ajatustavat mukaan luettuna Jumalan ilmoitus Raamatussa ovat sen tähden väärässä.

Tätä ongelmaa on kutsuttu kaikkivaltiaan tutkijan ongelmaksi. Tämä ongelma kärjistyy erityisesti dekonstruktionistisilla tutkijoilla, koska he väittävät, että tietomme todellisuudesta on epävarmaa ja jopa keksittyä. Mistä sitten voimme tietää, että tämä teoriamme tiedon epävarmuudesta on kuitenkin varma?

Vaikka tieteen tai kielen ei uskota tietävän paljon mitään varsinaisesta todellisuudesta, tutkija itse kuitenkin jostain syystä tietää lähes kaiken todellisuuden rakenteesta ja luonteesta. Samoin kaikkivaltias teologi ilmaisee tietävänsä koko uskonnon rakenteen ja toiminnan ja myös sen, millainen Jumala on tai ei ole. Tutkija on ikään kuin teoriansa ja kohteensa ulkopuolella ja kykenee jumalien tavoin tarkastelemaan näitä ilman ongelmia.

Timo Eskola , Antikristuksen apostolit (2006: 122-123.)5

Kaikkivaltiaan tutkijan oireyhtymä on kaikkein vahvimmillaan dekonstruktiivisessa tutkimuksessa, koska siinä tutkija kokee voivansa hajottaa kaikki tekstit ja ajattelutavat lähes kaikkivaltiaan olennon tavoin. Käytännössä Raamatun dekonstruktiivinen tutkimus muuttuu usein uskontokritiikiksi. Raamatun sanoma luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja lunastuksesta korvataan jollakin modernille arvomaailmalle hyväksyttävämmällä ajattelutavalla. Kaikesta näennäisestä radikalismistaan huolimatta dekonstruktiivisen analyysin hajottava pyrkimys kohdistuu yleensä kristinuskon loukkaavaan ytimeen, sen julistukseen Kristuksen sijaissovituskuolemasta. Raamatusta löydetään tai sinne projisoidaan ideologioita, jotka ovat nykyihmiselle vastenmielisiä ja sitten tutkija korostaa omaa moraalista ylemmyyttään kritisoimalla näitä ideologioita.

Dekonstruktionismia vastaan on esitetty perustavaa kritiikkiä, jonka mukaan koko teoria käsittelee kieltä väärin. Vaikka Derrida väittää, että kieli ei kykene mielekkäästi välittämään merkityksiä, hän kuitenkin kirjoittaa kirjoja ja osallistuu keskusteluihin olettaen, että hän ja hänen seuraajansa pystyvät niissä välittämään mielekkäitä merkityksiä.

Donald Davidson arvostelee dekonstruktionismin väitettä, jonka mukaan todellisuus on riippuvainen käsitejärjestelmästä. Davidsonin mukaan todellisuus ei voi olla riippuvainen käsitejärjestelmästä, koska on olemassa vain yksi todellisuus. On mielekästä ajatella, että ihmiset kokevat saman todellisuuden eri tavoilla, mutta ei ole mielekästä ajatella, että ihmiset elävät eri todellisuuksissa. Koska eskimoiden kieli tarjoaa useampia tapoja puhua lumesta kuin suomen kieli, eskimot pystyvät tekemään tarkempia ja monipuolisempia erotteluja lumen osalta kuin suomalaiset. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lumi olisi erilaista näissä kahdessa kulttuurissa. Eskimot vain pystyvät puhumaan lumesta monipuolisemmin ja käytännössä suhtautumaan siihen tarkempien erottelujen pohjalta. Vaikka todellisuutta koskevat käsityksemme ovat osittain omaa luomustamme, näiden luomusten totuus riippuu siitä, miten hyvin ne vastaavat todellisuutta, joka on olemassa riippumatta käsityksistämme.

Kuinka voimme edes tietää, että jollakin on erilainen käsitejärjestelmä, jos olemme täysin sidottuja omaan käsitejärjestelmäämme? Sanoessamme, että toisen ihmisen käsitykset ovat niin erilaisia, ettei niitä voida edes verrata omiimme, edellytämme tuntevamme hänen käsityksensä ja tietävämme niiden olevan erilaisia. Jos pystymme suorittamaan tällaista vertailua, silloin emme ilmeisesti olekaan täysin sidottuja omaan käsitejärjestelmäämme, tai sitten käsityksemme eivät ilmeisesti olekaan täysin erilaisia. Ihmiset, joilla on erilainen käsitejärjestelmä, pystyvät useinkin ymmärtämään toisiaan ja jopa saavuttamaan yksimielisyyden.

Vaikka käsitejärjestelmät eroavat toisistaan, niitä voi verrata toisiinsa ja korjata toistensa avulla.

Vaikka emme tuntisikaan maailmaa irrallaan sitä koskevista tulkinnoistamme, tämä ei merkitse, että maailma olisi yhtä kuin sitä koskeva tulkintamme. Jos se olisi, tulkintamme eivät koskaan muuttuisi eikä niitä koskaan menestyksekkäästi ja vakuuttavasti kumottaisi; mutta ne muuttuvat, kun muutamme ja kehitämme teorioitamme muuttuvan kokemuksemme myötä.

Reed Way Dasenbrock, Literary Theory After Davidson (1993: 29.) 6

Jos tulkinta riippuisi pelkästään tulkitsijoiden viitekehyksestä, tulisi vaikeaksi selittää, miksi joissakin yhteiskunnissa on kiellettyjä kirjoja. Jos kirjojen merkitys olisi kokonaan lukijoiden luomusta, yhteisö voisi luottavaisesti antaa jäsentensä lukea mitä tahansa ilman että sen tarvitsisi pelätä heidän saavan ”vääriä vaikutteita”.

Se, että katsomme maailmaa kieleen sisältyvien erottelujen läpi, ei välttämättä estä meitä saamasta luotettavaa käsitystä maailmasta. Kielen tekemät erottelut voivat olla apuväline, jonka avulla pystymme paremmin ja tarkemmin hahmottamaan maailmaa. Kaikki riippuu siitä, miten oikeaan osuvia nämä erottelut ovat ja miten jäsentyneen kuvan todellisuudesta ne auttavat meitä muodostamaan. Jos havainnot tarjoavat meille välittömän kosketuksen todellisuuteen, todellisuus pääsee vaikuttamaan kielen tekemien erottelujen kehittymiseen ja tarjoaa kosketuspinnan eri erottelujen osuvuuden arvioimiseen.

Derrida ei tee eroa tosiasian ja puheessa ilmaistun merkityksen välillä. Tämä johtuu hänen olettamuksestaan, että meillä ei ole mitään tapaa saada tietoa tosiasioista. Ainoa mistä voimme jotakin tietää, ovat ne merkitykset, joita käytämme puheessa. Nicholas Wolterstorff kritisoi Derridan ajattelua seuraavaan tapaan: Ajatellaan maailmaa ennen kuin ihmiset alkoivat puhua dinosauruksista. Derridan väitteestä näyttäisi seuraavan, että dinosauruksia ei ollut olemassa ennen kuin ihmiset alkoivat puhua niistä. Dinosaurukset ovat vain yksi ilmaus tavastamme puhua menneisyydestä. Tämä esimerkki osoittaa, että Derridan maailmankuva antaa inhimilliselle kielelle liian hallitsevan aseman.

Derridan ja koko dekonstruktiivisen ajattelutavan sisäinen ristiriitaisuus kertoo siitä, että jos ihminen perustautuu vain itseensä ja johonkin todellisuuden perusosaan, tässä tapauksessa kieleen, hän päätyy luomaan itsensä kumoavan ajatusjärjestelmän. Dekonstruktionismin umpikuja tuo omalta osaltaan esille supranaturalistisen lähtökohdan tarpeellisuuden.



Viitteet

  1. ^ Jacques Derrida: Platonin apteekki ja muita kirjoituksia, s. 24-25. Gaudeamus, 2003. ISBN 9789516628618.
  2. ^ Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero: Diskurssianalyysin aakkoset, s. 20. Tampere: Vastapaino, 2. p. 2000. ISBN 951-9066-70-5.
  3. ^ Lyotard, Jean-Francois: Tieto postmodernissa yhteiskunnassa, s. 21. Tampere : Vastapaino, 1985. ISBN 9519066136.
  4. ^ Jacques Derrida & Bass, Alan; [1978] (2001). Writing and difference, 2. painos, New York: Routledge, s. 37. ISBN 0-415-25537-6. 
  5. > 5,0 5,1 Timo Eskola: Antikristuksen apostolit. Jumalan kuoleman teologia Nietzschestä Spongiin. Perussanoma oy, 2006. ISBN 9518884145, ISBN 9789518884142.
  6. ^ Dasenbrock, Reed Way: Literary Theory After Davidson, s. 29.. (alunperin julkaisussa "Do We Write the Text We Read?", pp. 7-18, College English, Vol. 53, No. 1 (Jan., 1991), National Council of Teachers of English). Pennsylvania State University Press, University Park, heinäkuu 1993. ISBN 978-0271008981.