Dokumentaarihypoteesi


Dokumentaarihypoteesi on yksi kaikkein vaikutusvaltaisimmista Vanhan testamentin tutkimuksessa esitetyistä lähdeteorioista. Se lepää vahvasti naturalististen ennakko-olettamusten varassa. Näistä ennakko-olettamuksista ei kuitenkaan aina tehdä avoimesti selkoa, mikä haittaa dokumentaarihypoteesin kriittistä arviota.

Ranskalainen lääkäri Jean Astruc oli kiinnostunut ensimmäisen Mooseksen kirjan kirjallisesta analyysista. Astruc kiinnitti huomiota mm. siihen, että 1. Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa Jumalasta käytetään ainoastaan nimeä Elohim ja toisessa luvussa pääasiassa nimeä Jahve. Astruc pyrki kirjassaan vuonna 1753 selittämään tämän ilmiön sillä, että Mooseksen kirjan tekstin pohjalla oli kaksi erillistä kirjallista lähdettä E ja J, joista toisessa käytettiin Jumalasta nimeä Elohim ja toisessa nimeä Jahve.

Astrucin perusoletus on kyseenalaistettu kiinnittämällä huomiota siihen, että nimet Jahve ja Elohim viestivät Jumalasta eri puolia. Ne tuovat esille eri puolia Jumalan olemuksesta ja siksi niitä molempia tarvitaan yhden ja saman yhtenäisen tekstin osana, joka haluaa välittää tietyn hienovaraisen viestin Jumalan olemuksesta ja hänen toiminnastaan maailmassa. Jerusalemin yliopiston professori U. Cassuto osoitti1, että Astrucin ja hänen seuraajiensa teoriat perustuvat useissa olennaisissa kohdissa puutteelliseen heprean kielen taitoon.

Vaikka Astrucin oletus oli perusteeton, häntä seuraavat tutkijat alkoivat käyttää sitä lähtökohtanaan. Astruc itse tiedosti käsityksensä olevan pelkkä arvaus ja hän toi tämän rehellisesti esille jo oman julkaisunsa nimessä. Omaa arvaustaan rakentaessaan Astrucin ongelmana oli se, ettei hänellä ollut käytettävissään muuta Lähi-idän kirjallisuutta, jota hän olisi voinut käyttää vertailukohtana. Sama rehellisyys ei kuitenkaan luonnehdi hänen seuraajiaan, vaikka heillä oli sama rajoitus aina 1860-luvun loppupuolelle asti, jolloin alkoi vähän kerrassaan ilmestyä käännöksiä egyptiläisistä teksteistä ja assyrialaisista nuolenpääkirjoituksista.

Johann Gottfried Eichorn kehitteli edelleen v. 1780-1783 Astrucin oletusta Mooseksen kirjojen taustalle kuvitelluista lähteistä ja ilmaisi sen dogmaattisemmassa muodossa. Hän oletti, ettei kirja ole Mooseksen kirjoittama, vaan että se on myöhemmän toimittajan kokoon panema. Willem Martin Lebrecht De Wette esitti v. 1805-1807 lisäksi oletuksen D-lähteen olemassaolosta. Hermann Hupfeld jakoi v. 1853 E lähteen aikaisempaan E1 (tai P) ja myöhempään E2. Myöhempi E2 lähde muistutti Hupfeldin mukaan lähemmin J-lähdettä. Hupfeldin mukaan lähteet ovat aikajärjestyksessä PEJD.

Karl Heinrich Graf väitti 1866, että P-lähteen lakeja käsittelevät osat liittyivät pakkosiirtolaisuuden aikaan. Hänen näkemyksensä mukaan ne olisivat siis kaikkein myöhäisimpiä, vaikkakin historialliset osat voivat olla varhaisempia. Hänen mielestään dokumenttien aikajärjestys on P1EJD2.

Abraham Kuenen ajatteli, että P:n historiallisten osien täytyy olla yhtä myöhäisiä kuin sen lakeja koskevien osioidenkin. Hänen mielestään dokumenttien järjestys on PEJD.

Julius Wellhausen antoi dokumentaarihypoteesille sen klassisen muodon 1876-1878. Hän rakensi lähteiden ajallisen järjestyksen JEDP sen oletuksen varaan, että Israelin uskonnon kehitys seuraa yleistä kehityksellistä mallia. Dokumentaarihypoteesin kehitystä luonnehtivat siis monet ristiriidat ja siirtymät edes takaisin.

  1. Jumalasta käytetyt eri nimet viittaavat siihen, että on kyseessä eri lähteet, joilla on eri tekijät (Astruc, Eichorn). Kullekin on ominaista erilaiset kiinnostuksen kohteet ja erilainen sanasto.
  2. Samaa Jumalan nimeä (Elohim), voivat kuitenkin käyttää eri tekijät (Hupfeld). Jotkut E-lähteeseen oletetusti kuuluvat jakeet eivät suuresti eroa J-lähteestä kiinnostuksen kohteiden, tyylin tai sanaston perusteella.
  3. Elohistisen P-lähteen, joka eniten eroaa J-lähteestä kiinnostuksen kohteiden ja tyylin osalta, täytyy olla varhaisin, koska Jahve on myöhäisempi nimi Jumalalle kuin Elohim.
  4. Ei sittenkään, vaan päinvastoin, P-lähde ei suinkaan voi olla varhaisin vaan sen täytyy olla myöhäisin, koska tämä sopii paremmin yhteen uskonnonhistoriallisen kehitysteorian kanssa, jonka mukaan heprealaisten uskonto kehittyi alkukantaisesta polyteismistä pappisvaltaiseen monoteismiin.
  5. J-lähteen täytyy tietenkin olla myöhäisempi kuin E-lähteen (kaikki kriitikot Grafiin asti). Ei sittenkään, vaan J-lähteen täytyy olla varhaisempi kuin E-lähteen (Kuenen ja Wellhausen).2

Uusien tutkijoiden täytyy aina saada uusia tutkimustuloksia. Yksi tapa oli keksiä lisää lähteitä. Otto Eissfeldt katsoi löytäneensä J-lähteen sisältä L-lähteen, jossa ilmeni reekabilainen nomadi-ihanne. Julius Morgenstern katsoi löytäneensä K-lähteen, jossa oli keeniläistä ainesta.

Se, että eri tutkijat päätyvät oletettavasti samoilla kriteereillä jyrkästi toisistaan poikkeaviin tutkimustuloksiin tuo esille käytettyjen kriteerien epämääräisyyden. Sekä lähteiden lukumäärästä, rajaamisesta että ajoituksesta vallitsee niin suuria erimielisyyksiä itse dokumentaarihypoteesin kannattajien parissa, että on vaikea enää puhua mistään yhdestä tietystä hypoteesista.

Lisäksi on huomattava, että myös Wellhausen loi teoriansa tilanteessa, jossa tiedettiin vielä hyvin vähän muinaista Israelia ympäröivistä kulttuureista. Olennaisia arkeologisia kaivauksia ja tekstilöytöjä ei oltu vielä tehty, joten Wellhausen saattoi spekuloida vapaasti. Egyptiä hallinneista kuninkaista ja osasta sen historiaa oli jo alustava käsitys, mutta historiallisessa tiedossa oli muuten suuria aukkoja. Uusassyrialaisista kuninkaista ja heidän teoistaan oli alustavaa tietoa ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen ajalta, mutta Assyrian tai Babylonian varhaisempia vaiheita koskevassa historiallisessa tiedossa oli suuria aukkoja. Sumerilaisista ei tiedetty oikeastaan mitään. Babylonialaisia luomis- ja vedenpaisumuskertomuksia oli esitelty alustavasti 1873. Tuohon aikaan ei ollut käytettävissä Amarna-kirjeitä, jotka löydettiin vasta 1887, Hammurabin lakia, joka löydettiin 1901 sen enempää kuin muitakaan varhaisia lakikokoelmia. Vielä ei ollut käytössä Siloamin piirtokirjoitusta, joka löydettiin 1880. Heettiläisistä ei tiedetty mitään ennen vuotta 1880. Laajamittainen tieteellinen arkeologia oli vielä tulevaisuutta.3

Dokumentaarihypoteesin kritiikkiä

Vähän kerrassaan dokumentaarihypoteesin perustavat olettamukset kohta kohdalta osoitettiin harhaisiksi. Wellhausenin teoria Israelin uskonnon kehityksestä nojautui hegeliläiseen filosofiaan ja sen inspiroimaan uskonnollisen kehityksen teoriaan. Tämä teoria on osoittautunut historiallisen ja arkeologisen tutkimuksen valossa täysin harhaanjohtavaksi mielikuvituskertomukseksi. Jo Leipzigissä 1921 pitämässään esitelmässä Die Zukunft der Alttestamentlichen Wissenschaft Kittel myönsi, että Wellhausenin rakennelmalta ”puuttuu perusta ja sen luojilta puuttuivat arviointikriteerit”. Möller4 kirjoittaakin:

Wellhausen on tehnyt kaikkein perustavimman ajateltavissa olevan virheen. Kaikkein merkillepantavinta on kuitenkin, että tieteeltä meni vuosikymmeniä tämän virheen huomaamisen ja tunnustamiseen. On käsittämätöntä, että huolimatta uskomattomasta virheestään Wellhausen ei ole kokonaan menettänyt mainettaan.

Naturalistisetkin tutkijat joutuivat vastahakoisesti myöntämään, että Jumalan nimet Elohim ja Jahve eivät ole ilmausta eri kirjoittajien perusteettomista mieltymyksistä, vaan niillä on merkitysero, joka säätelee niiden käyttöä Raamatussa. Elohim viittaa Jumalaan maailmankaikkeuden luojana ja ylläpitäjänä. Jahve puolestaan ilmaisee Jumalaa liiton Jumalana. Tästä seuraa olennainen asia tutkimusmetodin kannalta. Koska Jumalan nimiä käytetään ilmaisemaan tiettyjä puolia Jumalan olemuksesta, niitä ei voida tulkita merkityksettömiksi nimiksi, jotka kertoisivat eri lähteiden olemassaolosta.5

Jumalasta voidaan käyttää eri nimiä myös tyylillisen vaihtelun takia. Monissa Lähi-idän teksteissä käytetään yhdestä ja samasta jumalasta useita eri nimiä. Esimerkkinä tällaisesta tekstistä on akkadilainen Enuma Elish. On outoa, että tutkijat olettavat heprealaisen Raamatun oletettujen lähdeteosten muodostavan ainoan poikkeuksen tästä säännöstä. Johannes Dahse kiinnitti huomioita siihen, että Septuagintassa ei Jumalan nimiä yhteensä 180 tapauksessa ole käytetty johdonmukaisesti Elohim-Jahve (theos – kyrios) erottelun mukaisesti. Harold M. Wiener ja B. D. Eerdmans päättelivät tältä pohjalta, ettei erottelua Jumalan nimien Elohim ja Jahve pohjalta voida käyttää erottelemaan lähteitä6 W. F. Albright kyseenalaistaa ajatuksen, että lähteitä voisi jakaa Jumalan nimien perusteella:

Koska on havaittu, että ennen kolmatta vuosisataa eKr. olleissa lähteissä on suurta tekstuaalista vaihtelua, tulee järjenvastaiseksi analysoida Mooseksen kirjoja Wellhausenin jälkeen muotiin tulleella yksityiskohtaisella tavalla. Se, että Mooseksen kirjoissa on vähemmän todisteita tekstiin liittyvistä eroista kuin Samuelin ja Kuningasten kirjoissa, on jo enemmän kuin tarpeeksi varoittamaan kauaskantoisista hypoteettisista analyyseista ja pyrkimyksestä löytää ”lähteitä” ja ”dokumentteja” aina kun tekstissä näyttää olevan särö tai epäjohdonmukaisuus. Tällainen subjektiivinen lähestymistapa kirjallisuushistoriallisiin ongelmiin on aina ollut epäilyksenalaista ja nyt siitä on tullut järjenvastaista.7

Hermann Gunkelin ja Hugo Gressmanin edustaman muotokritiikin mukaan ei ole mahdollista rakentaa tarkkaa kirjallisten lähteiden historiaa Raamatun vanhimmille teksteille. Meillä ei ole mitään varmaa tietoa Graf-Wellhausen hypoteesin olettamista lähteistä. Kaikki oletukset tekstien taustalla olevista lähteistä ovat murentuneet, kun on tarkemmin tutustuttu itse tekstien tarjoamaan tosiasia-aineistoon. Dokumentaarihypoteesi on keinotekoinen ja epähistoriallinen yritys analysoida tekstiä. Sen taustalla on puutteellinen ymmärrys siitä, miten muinainen kirjallisuus syntyi.

Wellhausenin teoria väitti perustuvansa itse tekstin tarjoamaan todistusaineistoon. Kuitenkin tekstin tarjoamaa todistusaineistoa vältetään johdonmukaisesti aina kun se on ristiriidassa teorian kanssa. Dokumentaarihypoteesin kannattajat väittivät esimerkiksi: ”Vanhan testamentin historialliset kirjat eivät osoita mitään tietoa P-lähteen laeista tai kirjoitetusta Mooseksen laista ennen pakkosiirtolaisuudesta paluuta.” Kun tutkimus osoitti, että historiallisissa kirjoissa oli lukuisia viittauksia Mooseksen lakiin ja P-lähteeksi luokiteltuun aineistoon, dokumentaarihypoteesin kannattajat vastasivat: ”No niin, kaikki nuo viittaukset ovat myöhempiä lisäyksiä, joita kirjurit tekivät historiallisiin kirjoihin pakkosiirtolaisuuden jälkeen.”

Raamatun kirjoitusten luotettavuuteen suhtaudutaan ennakkoluuloisesti. On aivan liian tavallista, että Raamatun tekstiä pidetään epäluotettavana ja epäilyksenalaisena, vaikka tekstin vanhuus antaisi syyn katsoa sen kuvaavan luotettavasti muinaisia aikoja. Aina kun Raamatun teksti on ristiriidassa ei-israelilaisten dokumenttien kanssa, edes yhden myöhäisemmältä ajalta olevan ei-israelilaisen dokumentin kanssa, ei-israelilaiselle dokumentille annetaan automaattisesti etusija historiallisena lähteenä. Jos Raamatun väitteille ei löydy vahvistavaa todistusaineistoa ei-israelilaisista lähteistä tai arkeologisista löydöistä, Raamatun väitteitä ei pidetä luotettavina, paitsi jos ne sopivat yhteen dokumentaarihypoteesin perusolettamusten kanssa. Tässä asenteessa ei näytä tapahtuvan muutosta, vaikka kriitikkojen epäilykset Raamatun luotettavuudesta ovat osoittautuneet kerta toisensa jälkeen perusteettomiksi arkeologisen todistusaineiston valossa (esimerkiksi Belsassarin, heettiläisten ja horilaisten historiallisuus). Tämä lähestymistapa ei ota huomioon sitä rehellisyyttä ja totuudenrakkautta, joka luonnehtii Raamatun kirjoittajien maailmaa. Lähestymistapa on naiivi otaksumassaan, että egyptiläiset, babylonialaiset ja assyrialaiset dokumentit olisivat olleet vapaita propagandistisesta taipumuksesta tai puolueellisuudesta. W. F. Albrightin ja Kenneth Kitchenin kaltaisten tutkijoiden ansioksi on katsottava, että he ovat kerta toisensa jälkeen pystyneet osoittamaan, että arkeologiset löydöt todistavat Raamatun luotettavuuden puolesta kriitikkojen väitteitä vastaan.

Kun tekstiä manipuloimalla saadaan aikaan ”ristiriita” tulkitsemalla jokin jae irrallaan kontekstistaan, mitään harmonisoivaa selitystä ei hyväksytä, vaan oletettua ristiriitaa käytetään ”todistamaan”, että kyseessä ovat eri lähteet. Esimerkiksi voidaan ottaa ristiriita, jonka Pfeiffer8 kuvittelee löytävänsä kahden Siseran surmaamista koskevan selonteon välillä. Pfeiffer väittää Tuom. 5:25-27 kertovan, että Jael surmasi Siseran, kun tämä joi maitoa. Tuom. 4:21 sanoo Jaelin surmanneen hänet, kun Sisera nukkui. Itse asiassa Tuom. 5:25-27 ei sano Siseran juoneen maitoa juuri silloin, kun Jael löi hänet kuoliaaksi. Olisi kuitenkin hyödytöntä kertoa tätä tosiasiaa Pfeifferille, koska hän on jo jakanut nämä oletetusti ”ristiriitaiset selonteot” eri lähteisiin J ja E.

Jos Raamatun tekstissä esiintyy toistoa, dokumentaarihypoteesin kannattajat pitävät sitä todisteena siitä, että tekstin pohjana on useita lähteitä. Kuitenkin seemiläisessä kirjallisuudessa on lukuisia esimerkkejä siitä, että kirjailija käyttää toistoa osana kerronnallista tekniikkaansa. Qumran-kirjallisuus tarjoaa yhden esimerkin siitä, miten toistoa käytettiin asian korostamiseksi. Sama pätee ugaritilaisiin eepoksiin kuten Keret ja Homeroksen teokseen Ilias ja Odysseia.9

Wellhausenin koulukunta olettaa, että 3000-4000 vuotta tapahtumien jälkeen eläneet tutkijat voivat pääosin filosofisten olettamusten pohjalta rakentaa luotettavamman kuvan tapahtumien kulusta kuin muinaiset kirjoittajat, jotka elivät sekä ajallisesti että kulttuurisesti paljon lähempänä tapahtumia. Vaikka kyseiset tutkijat elävät kokonaan eri aikakautena ja perustavasti erilaisessa kulttuurissa, he katsovat pystyvänsä poistamaan ja uudelleen järjestämään lauseita tai kokonaisia jakeita sikäli kuin ne ovat ristiriidassa länsimaisen johdonmukaisuuden ja tyylitajun kanssa. He katsovat voivansa vapaasti korjata tekstiä asettamalla tavallisempia sanoja harvinaisempien tilalle. He olettavat, että moderni eurooppalainen kriitikko pystyy ajoittamaan kunkin tekstin ja tunnistamaan sen pohjana käytetyt lähteet.

Dokumentaarihypoteesia opetetaan edelleen teologisissa oppilaitoksissa, vaikka sen tieteellinen perusta on osoittautunut kestämättömäksi. Wellhausenin hypoteesin puolustamisessa käytetään yksipuolista todistelua ja kehäpäättelyä. Se että kyseistä hypoteesia edelleen opetetaan, ja sen pohjalta julkaistaan edelleen tieteellisiä tutkimuksia, ei johdu sen tieteellisistä ansioista, vaan raamattukritiikkiä hallitsevasta muutoksesta ja sekaannuksesta. Raamattukritiikin historia on täynnä aikaisempien kirjallisten teorioiden romuttuneita hylkyjä. Ajatusta siitä, että raamattukriitikoilla olisi yhtenäinen mielipide jostakin kysymyksestä, pidetään lähinnä vitsinä. Thomas L. Thomson on todennut,10 että jos eduskunta koostuisi historiallis-kriittisistä tutkijoista, he eivät saisi koskaan muodostettua hallitusta. Hämmästyttävällä nopeudella aikaisemmin ”varmoina tutkimustuloksina” pidettyjä tuloksia ja horjumattomilta vaikuttavia teorioita ei ainoastaan uudelleen muokata vaan hylätään kokonaan. Laajalti käytetyt analyysimetodit, joita vielä ehkä opetetaan yliopistoissa ja korkeakouluissa, joutuvat pois suosiosta, kun johtavat tutkijat katsovat niiden tekevän liian pitkälle meneviä oletuksia tai jopa olevan kokonaan käyttökelvottomia.11

Raamatun kirjojen hienosyinen rakenteellinen yhtenäisyys on yksi kaikkein silmiinpistävimpiä tosiasioita sellaiselle, joka perehtyy Raamattuun systemaattisesti. 1970-luvulta alkaen kirjallisuusanalyyttinen tutkimus on osoittanut Raamatun kertomusten ja erityisesti kriitikkojen moneen erilliseen lähteeseen jakaman ensimmäisen Mooseksen kirjan muodostavan kirjallisesti yhtenäisen kokonaisuuden, joka osoittaa taiteellista lahjakkuutta, kun sitä arvioidaan seemiläisen kulttuurin omilla kriteereillä. Kirjallisesti yhtenäisten kertomusten jakaminen erillisiksi lähteiksi ei tee oikeutta kyseisten tekstien yhtenäisyydelle ja kirjallisille ansioille. Kun lähdekritiikki pilkkoo Raamattua analyyttisesti yhä pienempiin osiin, se kadottaa näkemyksen Raamatun ilmeisestä yhtenäisyydestä. Tällä tavalla yksityiskohtainen, oletettavasti tieteellisesti perusteltu ja filologisesti informoitu tutkimus tuottaa lopputuloksena näkemyksen Raamatun teksteistä, joka ei pysty tekemään oikeutta niiden yhdelle perusominaisuudelle, niiden merkittävälle yhtenäisyydelle ja rakenteelliselle johdonmukaisuudelle.

Kirjallisuusanalyyttinen tutkimus kyseenalaistaa sellaisen tutkimuksen pätevyyden, joka kohdistuu niin kapea-alaisesti tekstikatkelmaan, lauseilmaisuun tai sanaan, että se unohtaa laajemman kirjallisen kokonaisuuden. Uudet kriitikot ovat paljon kiinnostuneempia siitä, miten kukin lause, sana tai symboli esimerkiksi Mooseksen kirjoissa toimii koko Pentateukin yhteydessä. Tällaisessa kirjallisuusanalyyttisessa tutkimuksessa on hyvin vaikea tehdä eroa toimitustyön ja suullisten ja kirjallisten lähteiden välillä. Tämä tosiasia näyttää melko ilmeiseltä, mutta historiallis-kriittiset tutkijat jättävät sen tavallisesti huomiotta. Tämä ei tarkoita sitä, että uudet kirjallisuuskriittiset tutkijat olisivat kiinnostuneita Mooseksen kirjojen historiallisuudesta. Päinvastoin: heistä tunnetuimmat suhtautuvat Mooseksen kirjoihin pääasiallisesti irrallaan historiasta. Tässä suhteessa ne vievät raamattukritiikkiä ongelmalliseen suuntaan. Ne ovat kuitenkin esimerkkejä tutkimuksellisista lähestymistavoista, joissa Mooseksen kirjoja tarkastellaan yhtenäisinä kokonaisuuksina. Nämä lähestymistavat kyseenalaistavat historiallis-kriittiselle tutkimukselle ominaisen tekstiä pilkkovan lähestymistavan.

Viitteet

  1. ^ Cassuto, Umberto: The Documentary Hypothesis. Jerusalem: Magnes, 1961.
  2. ^ Archer, Gleason: A Survey of Old Testament Introduction. Revised and expanded.. Chicago: Moody Press, 1994.
  3. ^ Kitchen, Kenneth, A.: On the Reliability of the Old Testament, s. 486-487. Grand Rapids Mich.: Eerdmans, 2003.
  4. ^ Möller, Wilhelm: Inledning till Gamla testamentet, s. 27. Stockholm: Evangeliska Fosterlandstiftelsens Bokförlag, 1936.
  5. ^ Kitchen, Kenneth, A.: "Pentateuchal Criticism and Interpreation" Notes of three lectures given at the Annual conference of the Theological Students' Fellowship, held at The Hayes, Swanwick, Derbyshire, from December 27 to 31, s. 10. , 1965.
  6. ^ Baker, D.W.: "Source Criticism", teoksessa T. Desmond Alexander ja David W. Vaker (toim.) Dictionary of the Old Testament: Pentateuch, s. 803. Downers Grove, Ill.: Inter Varsity Press, 2003.
  7. ^ Albright, W.F.: Yaweh and the Gods of Canaan, s. 29. Garden City, N.Y.: Doubleday, 1968.
  8. ^ Pfeiffer, Robert H.: Introduciton to the Old Testament, s. 328. New York: Harper, 1941.
  9. ^ Dillard, Raymond B. & Longman, Tremper: An Introduction to the Old Testament, s. 45. Grand Rapids, Mich.: Zondervan, 1994.
  10. ^ Thomson, Thomas L.: The Origin of Tradition of Ancient Israel, s. 201. JSOTSS 5. JSOT Press, 1987.
  11. ^ Garret, Duane: Rethinking Genesis: The Sources and Authorship of the First book of the Pentateuch, s. 7. Grand Rapids, Mich.: Baker Books, 1991.