Toinen kirje korinttilaisille

Luke Timothy Johnson1 kritisoi sitä, että monien mielessä vakaumus tutkimuksen kyvystä analysoida Raamatun kirjojen oletettuja lähteitä on muuttunut eräänlaiseksi alkemistien viisauden kiveksi, jonka avulla kuvitellaan voitavan ratkaista kaikenlaisia historiallisia ongelmia. Tällaista arvauksien varaan rakentuvaa lähdekriittistä menetelmää on sovellettu jokaiseen Vanhan ja Uuden testamentin kirjaan. Esimerkiksi 2. Korinttilaiskirjeen osalta on luotu oletus, että sen ”lähteinä” on kaiken kaikkiaan viisi Paavalin kirjoittamaa kirjettä. Tutkimus ei ainoastaan oleta pystyvänsä tunnistamaan näitä ”lähteitä”, vaan se olettaa voivansa asettaa ne oikeaan ajalliseen järjestykseen. Jokaisen lähteeksi oletetun kirjeen taustalle oletetaan Paavalin ja hänen vastustajiensa välinen poleeminen kiista. ”Lähdeteorian” pohjalta oletetaan nyt voitavan määrittää tämän kiistan eri historialliset vaiheet. Tällä tavalla rakennetaan kuvaus, joka näyttää oikealta historiankirjoitukselta. Samanlaista lähestymistapaa on sovellettu Filippiläiskirjeeseen. Tämä lyhyt kirje on jaettu neljäksi eri ”lähteeksi”. Nämä ”lähteet” järjestetään aikajärjestykseen ja näin luodaan vaikutelma aidosta historiallisesta kuvauksesta, jonka kohteena on Paavalin ja filippiläisten suhteen kehitys (tai taantuma). Yksi ainoa kirjoitus näyttää tarjoavan pohjan monimutkaiselle historialliselle tapahtumasarjalle.

Onko tämä kuitenkaan aitoa historiallista tutkimusta. Johnsonin2 vastaus on kielteinen:

Edustaako tämä aitoa historiankirjoitusta? Ei tietenkään. Saavutetut tulokset eivät perustu millekään uudelle todistusaineistolle eikä saavutettuja tuloksia ole mahdollista mitenkään kontrolloida. Kaikki perustuu siihen, että subjektiivisten kirjallisten arviointien pohjalta tekstin rakenne hajotetaan osiin, näitä osia aletaan kutsua lähteiksi ja kullekin lähteelle annetaan oma roolinsa oletetun yhteisöllisen draaman osana. Kyseessä on yksinkertaisesti vain haavekuva, pelkkä korttitalo. Vedä pois yksi kortti ja koko rakennelma romahtaa kasaan. Jos yksi ”sauma” ei olekaan merkki ”lähteestä” vaan toimii kirjallisena ilmaisukeinona, silloin koko kuva muuttuu. Jos ”lähteet” muutetaan uuteen järjestykseen, on seurauksena eri tapahtumajärjestys. Ei ole mitään tapaa kontrolloida tutkimustuloksia; ne perustuvat mielikuvitukseen, joka on valjastettu palvelemaan pakkomielteen omaista tarvetta tehdä historiallista tutkimusta tavalla tai toisella.

Johnson3

Lähdekritiikkiä on naturalistisen raamattukritiikin historiassa käytetty pitkälle menevien arvausten tekemiseen, jotka saattavat olla kokonaan vailla historiallista pohjaa. Tämä johtuu osittain akateemisen maailman urakehityksen perusehdosta, joka on uusien tutkimustulosten saavuttaminen. Koska naturalistinen lähdekritiikki ei vaadi, että lähteiden olemassaolosta pitäisi olla mitään itsenäistä todistusaineistoa, on mahdollista esittää arvauksia ja keksiä niiden olemassaololle uskottavan tuntuisia perusteluja. Tätä arvaustehtailua mahdollistaa myös se, että sitä voidaan toteuttaa länsimaisessa tiedeyhteisössä, jossa alkukielten ja alkuperäisen kulttuurin tuntemus on omaksuttu akateemisten opintojen yhteydessä. Tällainen teoreettinen hallinta ei tietenkään voi vastata synnynnäisten kulttuurin jäsenten kielellistä ja kulttuurista tajua.

Viitteet

  1. ^ Johnson, Luke Timothy: The Real Jesus, s. 98. San Francico: Harper, 1997.
  2. ^ Johnson, Luke Timothy: The Real Jesus, s. 99. San Francico: Harper, 1997.
  3. ^ Johnson, Luke Timothy: The Real Jesus, s. 99-100. San Francico: Harper, 1997.

,