Synoptinen ongelma

Lähdekriittinen ongelma, jonka tulkintaan vaikuttavat maailmankatsomukselliset ja tutkimusohjelmalliset tekijät, on niin sanottu synoptinen ongelma. Kolme ensimmäistä evankeliumia (Matteus, Markus ja Luukas) muistuttavat toisiaan monissa suhteissa ja eroavat Johanneksen evankeliumista, joka sisältää erilaista ainesta Jeesuksen elämästä. Niinpä kolmea ensimmäistä evankeliumia kutsutaan synoptisiksi (=yhteenkatsoviksi). Synoptiseksi ongelmaksi kutsutaan kysymystä siitä, millä tavalla nämä kolmen ensimmäisen evankeliumin väliset yhtenäisyydet ovat selitettävissä. Kolmen ensimmäisen evankeliumin välillä olevien yhtäläisyyksien on usein katsottu merkitsevän sitä, että kyseiset evankeliumit ovat riippuvaisia toisistaan tai että niillä on yhteisiä suullisia tai kirjallisia lähteitä. Kukaan ei kuitenkaan ole vielä tähän mennessä onnistunut kehittämään sellaista lähdeteoriaa, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. Tässä yhteydessä ei ole tarkoitus antaa yleiskuvaa asiasta käydystä laajasta keskustelusta. Tarkoituksena on kiinnittää huomiota siihen, miten taustaoletukset vaikuttavat tämän kysymyksen hahmottamiseen.

Ensin on tarkoituksena kiinnittää huomiota siihen, että naturalistisen tutkimuksen piirissä on hyvin epäsuosittua tuoda esille synoptisen ongelman ratkaisuihin liittyviä epävarmuustekijöitä, koska naturalistisen redaktiokritiikin pohjaksi tarvitaan jokin selkeä käsitys siitä, missä järjestyksessä evankeliumit on kirjoitettu. Ilman tällaista selkeää käsitystä redaktiokriittiseltä työltä menee pohja. Siksi naturalistiset redaktiokriitikot ovat haluttomia hyväksymään sitä tosiasiaa, ettei yksikään lähdeteoreettinen oletus ratkaise kaikkia ongelmia ja ettei meillä itse asiassa ole mitään varmuutta siitä, missä määrin evankeliumit ovat käyttäneet toisiaan lähteinä ja missä järjestyksessä ne on kirjoitettu.

Naturalistisella tutkimuksella on pelkistävän luonteensa takia taipumus etsiytyä hyvin yksinkertaisen lähdeteorian suojiin, koska redaktiokriittinen tutkimus edellyttää kohtuullisen yksinkertaista lähdeteoriaa. Kun tehdään yksinkertaistava oletus evankeliumien välisestä suhteesta, on mahdollista tehdä evankeliumien kirjoittajista kriittisiä luonnehdintoja ja todistaa väitteet näennäisen yksinkertaisesti. Yksi kaikkein yksinkertaisimmista lähdeteorioista on ns. kaksilähdeteoria. Sen mukaan Markus on evankeliumeista vanhin, Matteus ja Luukas ovat toisistaan riippumatta käyttäneet hyväkseen Markusta sekä niin sanottua Q-lähdettä, johon on ollut koottuna pääasiassa Jeesuksen puheita. Q-lähde tosin saatetaan ymmärtää monilla toisistaan hyvinkin paljon poikkeavilla tavoilla. Sen lisäksi Matteuksella että Luukkaalla on nykyisen käsityksen mukaan ollut myös omia lähteitä, jotka ovat olleet joko suullisia tai kirjallisia.

Useimmat tutkijat uskovat tällä hetkellä kaksilähdeteoriaan. Tämä ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä, että teoria olisi hyvin perusteltu. Se voi yksinkertaisesti johtua siitä, että teoria on yleisesti hyväksytty ja sitä opetetaan lähes itsestäänselvyytenä uusille tutkijasukupolville. Yksi tärkeä syy kaksilähdeteorian vahvaan asemaan on sen yksinkertaisuudessa. Teoria on niin yksinkertainen, että sen käyttäminen tutkimuksen pohjana on helppoa. Tämä voi saada tutkijat sulkemaan silmänsä teorian ongelmilta. R. Riesner päättelee:

Kahden lähteen teoriassa on se suuri etu, että se yksinkertaistaa huomattavasti synoptista lähdeongelmaa ja siten se on helppokäyttöinen. Tässä saattaa piillä syy sen suosioon. - - Käsitykseni mukaan kahden lähteen teoria jättää useampia kysymyksiä avoimeksi kuin mihin se vastaa. Selvyyden vuoksi pitäisi paremminkin puhua kahden lähteen olettamuksesta. Sellaisten ratkaisujen etsintä, jotka tekisivät enemmän oikeutta synoptisen asiakokonaisuuden moninaisuudelle, ei ole vielä päättynyt.

Riesner1

Samaan tapaan argumentoi myös toinen saksalainen tutkija, Klaus Haacker:

Kahden lähteen teoria kiehtoo yksinkertaisuudellaan. Se ei kuitenkaan ole mikään historiallinen todiste, vaan vastaus meidän mukavuudenhaluumme. Kukaan ei voi ennakolta ilmoittaa, kuinka yksinkertaisia niiden historiallisten tapahtumien on täytynyt olla, jotka johtivat evankeliumien syntyyn; sillä emme tunne yhtään siihen verrannollista kirjallista prosessia, jonka kulusta meillä olisi parempaa tietoa. Luuk. 1:1 puhuu ennemminkin sen puolesta, että Luukas on tuntenut ja hyödyntänyt useampaa kuin kahta lähdettä! Synoptinen ongelma on siis kutakuinkin sama kuin vertaisi keskenään tuntematonta määrää tuntemattomia. Tosin ei pitäisi mielivaltaisesti keksiä hypoteettisia apusuureita. Mutta ei pidä myöskään yhtä mielivaltaisesti sulkea pois mahdollisuutta, että vielä löytyisi uusia kadonneita lähteitä.

Haacker2

Raymond E. Brown kommentoi:

Realistinen johtopäätös on, että mikään ratkaisu synoptiseen ongelmaan ei ratkaise kaikkia ongelmia. Modernit kirjoittajat, joiden omat kirjat vaativat tutkimusta ja jotka yrittävät useiden vuosikymmenien jälkeen ryhtyä lähes mahdottomaan tehtävään uudelleen rakentaa käsitystä siitä, kuinka he tarkalleen yhdistelivät lähteitään kirjoittaessa noita kirjojaan, ovat ymmärtäväisiä kyvyttömyydellemme rakentaa uudelleen tarkasti sitä tapaa miten evankelistat toimivat 1900 vuotta sitten. Prosessi oli todennäköisesti monimutkaisempi kuin kaikkein monimutkaisin rekonstruktio.

Brown3

Jukka Thurénin mukaan ei ole ongelmallista olettaa, että myöhemmin ilmestyneiden evankeliumien kirjoittajat ovat käyttäneet hyväkseen aikaisemmin kirjallisen muodon saaneita evankeliumeita. ”Täydelliseen esitykseen pyrkivä hyvämuistinenkin silminnäkijäkirjoittaja on kymmenien vuosien takaista historiaa selostaessaan kiitollinen kirjallisten lähteiden tuesta.”4 Keskeinen kysymys koskeekin sitä, millä tavalla tämä mahdollinen kirjallinen riippuvuus tulkitaan. Schaff kritisoi monia yksinkertaistavia näkemyksiä siitä, että niissä esitetään karikatyyri evankeliumin kirjoittamisesta prosessina, joka on yhdistelmä orjamaista plagiointia ja mielivaltaista luovuutta. Naturalistiset tutkijat pyrkivät yleensä etäännyttämään evankeliumien kirjoittamisen prosessin mahdollisimman kauas alkuperäisten silminnäkijöiden todistuksesta. Schaff kritisoi tällaista lähestymistapaa:

Koko teoria [siitä, että evankeliumit ovat riippuvaisia toisistaan] halventaa yhden tai kaksi synoptista evankeliuminkirjoittajaa orjamaisiksi ja mielivaltaisiksi toimittajiksi, etten sanoisi plagioijiksi. Se olettaa kummallisen yhdistelmän riippuvuutta ja teennäistä alkuperäisyyttä. Se heikentää heidän historiansa itsenäistä arvoa. Se ei pysty tekemään selkoa siitä, miksi joissakin evankeliumeissa jätetään pois hyvin olennaisia asioita eikä pyritä selittämään niitä eroja, joita on yhteistä aihetta koskevissa kuvauksissa. Sillä synoptikot eroavat toisistaan usein juuri sellaisissa kohdissa, joissa olettaisimme heidän olevan samaa mieltä - - Mitä ajattelisimme oman aikamme historioitsijasta, joka varastaisi toiselta historioitsijalta kolmanneksen tai puolet kirjansa sisällöstä ilman että hän sanallakaan suoraan tai epäsuoraan ilmaisisi tätä riippuvuuttaan? Annetaan evankeliumien kirjoittajille ainakin se kunnia, että he ilmentävät kaikille yhteistä rehellisyyttä, mikä on moraalin perusta.

Schaff5

Supranaturalismin pohjalta on luonnollista hyväksyä se, että evankeliumin kirjoittajilla on elävä yhteys alkuperäisiin tapahtumiin, koska evankeliumeissa kuvattuja yliluonnollisia tapahtumia ei tarvitse naturalistien tavoin selittää epätosiksi. Dogmaattinen naturalismi puolestaan pitää itsestään selvänä lähtökohtana, että kaikki yliluonnollinen on historiallisesti epäluotettavaa. Naturalistin on mahdotonta hyväksyä, että Jeesus herätti kuolleita, paransi sairaita, käveli vetten päällä ja nousi kuolleista (vahva naturalismi), tai että ainakaan voisimme tietää hänen tehneen näitä yliluonnollisia ihmetekoja (heikko naturalismi). Jos kaikki nämä tapahtumat ovat silminnäkijöiden todistamia historiallisia tosiasioita, naturalistinen maailmankatsomus on uhattuna. Siksi naturalistin täytyy selittää kertomusten yliluonnolliset osatekijät kuvitteellisiksi (vahva naturalismi) tai uskonvaraisiksi (heikko naturalismi). Tästä syystä naturalistisella vakaumuksella on taipumus viedä tutkijoita suosimaan sellaisia lähdeteoreettisia oletuksia, jotka irrottavat evankeliumit mahdollisimman kauas varsinaisista historiallisista tapahtumista ja niiden alkuperäisistä silminnäkijätodistajista. Naturalismilla on taipumus vähätellä evankeliumien kirjoittajien kiinnostusta historialliseen totuuteen ja etäännyttää heidät mahdollisimman kauas alkuperäisistä silminnäkijätodistajista.

Adrian Howell North Green-Armytage6 esittää hivenen nenäkkään ja pelkistävän kuvauksen siitä keinotekoisesta maailmasta, jossa monet raamattukriitikot elävät:

On olemassa maailma, joka on aivan erilainen kuin se maailma, jossa itse elän. En sano, että kaikki tutkijat elävät tuossa maailmassa, mutta ainakin he kaikki joskus harhautuvat sinne, ja jotkut heistä elävät siellä pysyvästi. Jos minun maailmassani The Times ja The Telegraph kertovat molemmat saman kertomuksen vähän eri sanoin, kukaan ei päättele, että yhden heistä on täytynyt kopioida kertomus toiselta, eikä että kertomuksissa olevat erot sisältävät jonkin salaisen merkityksen. Mutta tuossa toisessa maailmassa, johon edellä viittasin, sitä pidettäisiin itsestään selvyytenä. Siinä maailmassa mikään kertomus ei koskaan perustu tosiasioihin, vaan aina jonkin toisen versioon samasta kertomuksesta. – – Minun maailmassani melkein kaikilla kirjoilla on vain yksi kirjoittaja. Poikkeuksena ovat ainoastaan joidenkin hallituksen osastojen tuottamat kirjat. Tuossa toisessa maailmassa melkein jokaisen kirjan on kirjoittanut komitea, ja joidenkin kirjojen kirjoittajina on kokonainen sarja komiteoita. Jos luen omassa maailmassani Churchillin sanoneen 1935, että Eurooppa on menossa kohti katastrofaalista sotaa, kunnioitan hänen arvostelukykyään. Tuossa toisessa maailmassa ei tehdä mitään ennustuksia muuta kuin vasta itse tapahtuman jälkeen, olivatpa kyseiset ennustukset kuinka epämääräisiä tahansa. Minun maailmassani sanotaan: ”Ensimmäinen maailmansota tapahtui vuosina 1914-1918.” Tuossa toisessa maailmassa sanotaan: ”Kertomus maailmansodasta muodostui 20. vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä.” Minun maailmassani ihmiset elävät huomattavan pitkän ajan – seitsemänkymmentä, kahdeksankymmentä tai jopa sata vuotta – ja he pystyvät muistamaan asioita. Tuossa toisessa maailmassa ihmiset syntyvät, kirjoittavat kirjan, ja heti katoavat, kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Tutkijat hämmästelevät kyseisten kirjoittajien kykyä ”säilyttää jäänteitä alkuperäisestä traditiosta”, vaikka kyse on asioista, jotka tapahtuivat kyseisten kirjoittajien aikuisiässä.

Argumentti, jonka mukaan evankeliumien yhtenevyydet tapahtumien järjestyksessä kertoisivat siitä, että ne ovat kirjallisesti riippuvaisia toisistaan, ei ole pätevä. Kyseinen argumentti jättää huomiotta sen yksinkertaisen tosiasian, että jos eri silminnäkijät kertovat samasta tapahtumasarjasta, samankaltaisuudet tapahtumien aikajärjestyksessä riippuvat pääosin siitä, että he kuvaavat tapahtumia, jotka tapahtuivat tietyssä järjestyksessä.

Jos evankeliumit ovat suhteellisen itsenäisiä historiallisia selontekoja, jotka pohjautuvat silminnäkijöiden kuvauksiin, silloin on luultavaa, että evankeliumien välillä on yleistä samankaltaisuutta mutta yksityiskohdissaan eroja riippuen siitä, mihin yksityiskohtiin kukin silminnäkijä kiinnittää huomiota. Jos taas evankeliumit siirretään irralleen silminnäkijöiden todistuksesta ja niiden ajatellaan olevan sellaisten kirjoittajien toimitustyön tulosta, jotka ovat niin kaukana alkuperäisistä tapahtumista, etteivät he pysty tai halua tarkistaa käytettävissään olevien lähteiden historiallista luotettavuutta, jää enemmän tilaa kirjoittajien mielikuvitukselle ja tarkoitushakuiselle aineiston muokkaukselle. Tällöin evankeliumien kirjoittajien erilaisuudet ja samankaltaisuudet riippuvat ensisijaisesti siitä, mitä tarkoitusperiä edistämään he laativat tekstinsä. Tällaisen näkemyksen pohjalta naturalistit usein olettavat, että evankeliumit ovat ideologisesti motivoituja kirjoituksia.

Evankeliumit itse väittävät perustuvansa silminnäkijöiden kuvauksiin todellisista historiallisista tapahtumista. Silminnäkijätodistajien huomio kiinnittyy osin eri yksityiskohtiin. Lisäksi naturalistinen evankeliumitutkimus näyttää liian usein unohtavan, että Jeesus oli kiertelevä saarnaaja, joka opetti samoja opetuksia hiukan eri sanoin kiertäessään paikasta toiseen. Niinpä on ymmärrettävää, että kahdessa eri evankeliumissa voivat samat ajatukset olla eri sanoin ilmaistuna siten, että molemmat lausumat ovat aitoja.7

Yksi ongelma synoptisesta ongelmasta käydyssä keskustelussa on, että itse perikooppien eli tekstijaksojen kategorisointi rinnakkaisiksi on riippuvaista tulkinnasta, joka puolestaan rakentuu ennakko-oletusten varaan. Usein rinnakkaisuuksien vertailu jää hyvin yleiselle tasolle ilman että käytettyjä käsitteitä määriteltäisiin täsmällisesti. Aiheesta käydyssä keskustelussa ei yleensä tarkasti määritellä niitä menetelmiä, joilla tuloksiin päädytään.

Evankeliumien välisten rinnakkaisuuksien kategorisointeja ei tulisi hyväksyä automaattisesti, koska ne eivät ole riippumattomia tutkijan ennakko-oletuksista. Tämä riippuvuus ennakko-olettamuksista näkyy jo siinä, että eri tutkijoiden tekemissä synoptisissa vertailuissa jako perikooppeihin tapahtuu eri tavalla. Kurt Aland8 asettaa Matt. 1:18-25 rinnakkaiseksi Luuk. 2:1-7 kanssa ja Matt. 2:1-12 rinnakkaiseksi Luuk. 2:8-20 kanssa. Mutta Burton & Goodspeed9, Huck10 ja Robertson11 eivät pidä näitä perikooppeja rinnakkaisina. Synoptiset vertailut saattavat pitää samankaltaisia Jeesuksen lausumia rinnakkaisina, vaikka ne on puhuttu eri yhteyksissä. Ne jättävät huomiotta sen tosiasian, että Jeesus on ollut kiertävä saarnamies, joka on puhunut lukuisia kertoja samoista asioista hiukan eri sanoilla. Ne olettavat sen sijaan, että kyseinen lausuma on kappale traditiota, jonka kukin evankelista sijoitti haluamaansa yhteyteen.

Usein synoptisissa vertailuissa ei tehdä eroa täsmällisten rinnakkaisuuksien ja yleisemmän tason samankaltaisuuteen perustuvien rinnakkaisuuksien välillä. Maallikko saattaa olettaa, että kun sanotaan evankeliumin kuvausten olevan yhteneväisiä, tarkoitetaan täsmällistä tai lähes täsmällistä yhtenevyyttä. Mutta evankeliumien välisessä vertailussa tutkijat puhuvat yhteneväisyydestä sekä silloin kun kyseessä on tarkka vastaavuus että silloin kun kyseessä on vain yleinen samankaltaisuus. Asiaa koskevan keskustelun täsmentämiseksi olisi puhuttava yhteneväisyydestä vain silloin kun kyseessä on tarkka yhtenevyys.12

Erilaiset tavat toteuttaa evankeliumien välistä vertailua johtavat erilaisiin tilastollisiin tuloksiin. Ei olla edes päästy yksimielisyyteen siitä, tulisiko vertailla kaikkia kolmea synoptista evankeliumia yhtä aikaa vai vertailla yhtä kerrallaan Markuksen kanssa. Synoptisten evankeliumien välisessä vertailussa saavutettuja tilastollisia tuloksia ei voida pitää luotettavina ennen kuin joku onnistuu rakentamaan tarkat vertailukriteerit. Jotkin matemaattiset analyysit ovat kyseenalaistaneet kahden lähteen teorian. Eta Linneman käytti Alandin Synopsis-kirjaa, mutta päätyi tilastollisiin tuloksiin, jotka eroavat useiden kaksilähdeolettamuksen kannattajien saavuttamista tuloksista. Ranskalainen matemaatikko L. Frey tutki synoptisten evankeliumien perikooppi-, lause- ja sanajärjestystä menetelmillä, joita on menestyksellisesti käytetty muissa humanistisissa tieteissä. Hän tuli siihen tulokseen, että suoranainen synoptikkojen välinen riippuvuus toisistaan ei tule kysymykseen. Hän katsoo tutkimustulostensa puhuvan ennemminkin sen puolesta, että synoptikot ovat turvautuneet useisiin esisynoptisiin lähteisiin.13

Eri tutkijat määrittelevät Q-lähteen sisällön ja laajuuden hyvin eri tavoilla. Alan Millardin14 mukaan Q-lähdettä ei tulisi ymmärtää yhtenäiseksi kokoelmaksi vaan useiksi toisistaan erillisiksi muistiinpanokokoelmiksi. Millardin mukaan näiden muistiinpanojen todistusarvo koostui siitä, että ne olivat peräisin Jeesuksen ajalta ja niiden kirjoittajat olivat tunnettuja yksilöitä, jotka olivat alkuperäisten tapahtumien silminnäkijöitä. Näissä muistiinpanoissa oli sekä Jeesuksen puheita että hänen elämänsä merkittäviä tapahtumia. ”Minun ehdotukseni mukaan oli olemassa useita erillisiä muistiinpanoja ja raportteja, jotka usein käsittelivät samoja sanoja ja tapahtumia. Yksilöt saattoivat säilyttää tällaisia muistiinpanoja ja uskovat saattoivat koota niitä yhteen.”14 Millardin15 mukaan historiallisten tosiasioiden valossa on mielekästä olettaa, että merkittävä osa evankelistojen lähdemateriaalista koostui Jeesuksen elinajalta peräisin olevista kirjallisista muistiinpanoista, jotka koskivat hänen opetustaan ja hänen elämänsä merkittäviä tapahtumia.

Darrell Bockin16 mukaan oletettu Q-lähde on niin moninainen ja ilmenee Matteuksella ja Luukkaalla osin niin eri muodoissa, että voi olla parempi puhua Jeesuksen ajalta peräisin olevista sekä suullisista että kirjallisista lähteistä, joiden arvovalta nojautuu siihen, että niiden tekijät ovat alkuperäisten tapahtumien silminnäkijöitä.

Jukka Thurén pohtii mahdollisuutta, että opetuslapsi Matteus olisi itse ollut Q-lähteen kirjoittaja, niin että Q-lähde koostui Matteuksen tekemistä muistiinpanoista. ”Ei voi kiistää sitäkään mahdollisuutta, että apostoli Matteus on tavalla tai toisella myös Q:n taustalla. Evankeliumin laatijan olisi luonnollista käyttää lähteenä omia muistiinpanojaan.”17

Periaatteessa pitäisi olla helppo löytää ne jakeet Matteuksesta ja Luukkaasta, jotka ovat keskenään samanlaisia, vaikka ne eroavat Markuksesta. Kuitenkin kaksilähdeolettamuksen kannattajilla on keskenään suuria mielipide-eroja siitä, mitä aineistoa pitäisi lukea kuuluvaksi Q-lähteeseen. Petrie huomauttaa: ”Hypoteettisesta Q-lähteestä saavutetut johtopäätökset ovat hämmentäviä ristiriitaisuudessaan.”18 Hän luettelee pitkän sarjan Q-olettamuksen kannattajien ristiriitaisia lausumia Q:n luonteesta ja sisällöstä. ”Ei varmasti ole järjenvastaista odottaa jonkinasteista yksimielisyyttä siitä, minkä jakeiden katsotaan kuuluvan ’Q’-lähteeseen. Tämä odotus ei kuitenkaan täyty.” Petrie kuvaa, miten hän tutki seitsemäätoista eri rekonstruktiota Q-lähteestä eikä löytänyt yhtään jaetta Matteuksesta, joka olisi ollut yhteinen kaikille seitsemälletoista.19

Q-lähteen sisällöstä voi siis olla hyvin erilaisia käsityksiä. On olemassa vahvoja historiallisia perusteita väitteelle, että Jeesuksen ajalta on olemassa kirjallisia muistiinpanoja hänen opetuksestaan ja elämästään. Useat eri yksilöt ovat todennäköisesti tehneet tällaisia muistiinpanoja. Siinä mielessä voi olla harhaanjohtavaa puhua yhdestä Q-lähteestä. Sen sijaan voi olla mielekkäämpää puhua useiden eri silminnäkijätodistajien tekemistä muistiinpanoista, joita on myöhemmin ehkä koottu yhteen yhdeksi tai useammaksi kokoelmaksi. Olennaista on kuitenkin, että kukin lähde on sidoksissa tiettyyn silminnäkijään ja saa arvovaltansa hänen todistuksestaan.

Q-lähteen ympärille on kuitenkin naturalistisista lähtökohdista rakenneltu myös täysin arvauksenomaisia kuvitelmia, joille ei ole minkäänlaisia historiallisia todisteita. Monien tutkijoiden mielikuvitus on rakentanut sen ympärille yhteisön, jolla on oma historia, oma teologia ja omat johtajansa. He ovat esittäneet arvailuja siitä, missä se on kirjoitettu ja milloin. Vaikka kukaan ei tiedä, mitä kyseiseen Q lähteeseen tarkalleen voidaan olettaa kuuluvan, on tehty pitkälle meneviä oletuksia sen teologiasta. Yleensä Q-yhteisön teologiaa on tulkittu sellaiseksi, että se sopii paremmin naturalistisiin ennakko-oletuksiin kuin evankeliumien teologia. Siksi jotkut naturalistit ovat myös mielellään tulkinneet tämän yhteisön olevan kaikkein varhaisin kristillinen yhteisö. Tässä tutkimuksellisessa lähestymistavassa on esitetty useita väitteitä, jotka ovat saaneet paljon julkisuutta, vaikka niiden tutkimuksellinen perusta on olematon.20

Seuraavassa muutamia väitteitä21:

Jotkut puhuvat nykyään Q-evankeliumista ja olettavat, että se tulisi asettaa kanonisten evankeliumien rinnalle. Sadoissa kirjoissa ja artikkeleissa on oletettu, että tämä kuviteltu dokumentti voidaan kirjallisen analyysin pohjalta jakaa eri ”kehitysvaiheisiin”. Tämä siitä huolimatta, että tällaisen kilpailevan Q-evankeliumin olemassaolo on täysin arvauksen varassa eikä kukaan tiedä, mitä se sisälsi, jos sellainen oli olemassa.

Usein oletetaan, että yksi tietty yhteisö tuotti Q-lähteen ja että kyseinen lähde edusti tämän yhteisön uskonnäkemystä. Kuitenkaan meillä ei ole mitään tietoa tällaisesta yhteisöstä. Ei ole mitään syytä olettaa, että Q-lähteen takana on yhteisö, koska yksilö on voinut kirjoittaa muistiin kokoelman Jeesuksen puheista. Q-lähteeseen sijoitetut lausumat eivät edusta mitään yhtä tiettyä teemaa, vaan ne ryhmittyvät useiden erilaisten teemojen ympärille.

Jotkut tutkijat olettavat, että Q-lähde edustaa kokoelman laatijoiden uskonnäkemystä kokonaisuudessaan, niin että sen pohjalta voidaan määritellä heidän kristillinen vakaumuksensa. Tämä oletus on kuitenkin ristiriidassa sen oletuksen kanssa, että sekä Matteus että Luukas käyttivät sitä itsenäisesti eivätkä nähneet sen olevan ristiriidassa kanonisten evankeliumien kokonaisnäkemyksen kanssa. Jos taas oletetaan, että Q oli ristiriidassa Matteuksen ja Luukkaan käsitysten kanssa ja että Matteus ja Luukas toimittivat Q:ta teologisten intressiensä mukaisesti, tulee ongelmaksi saada selville tästä ”turmellusta” aineksesta aito Q ja sen yhteisön uskonnäkemys.

Päättelyssä nojaudutaan pääosin argumenttiin hiljaisuudesta käsin. Ensin oletetaan, että Q-lähteessä ei ole viittausta ristiinnaulitsemiseen tai ylösnousemukseen. Tämän oletuksen varassa väitetään että Q-kristityt eivät välittäneet, hylkäsivät tai pitivät tällaista uskoa vähäarvoisena. Tämä väite on kuitenkin ristiriidassa sen tosiasian kanssa, että sekä Matteus että Luukas tämän oletuksen mukaan yhdistivät Q-materiaalin evankeliumiinsa, jonka keskuksessa on Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus. Ei ole luultavaa, että Matteus ja Luukas olisivat käyttäneet lähdettä, jonka perustavan uskonvakaumuksen he olisivat hylänneet. Jos he eivät olisi hyväksyneet Q-lähteen sanomaa, he eivät olisi käyttäneet sitä. Ei ole mitään historiallista jälkeä ensimmäisen vuosisadan kristityistä, joille Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus eivät olisi olleet keskeisiä.

Kyseiset tutkijat esiintyvät historiantutkijoina. Voi siksi olla valaisevaa antaa tiivistetty esimerkki niistä lukuisista oletuksista, joiden varaan yhden tällaisen Q-teoreetikon Burton Mackin päättelyketju perustuu teoksessa The Lost Gospel: The Book of Q and Christian Origins (1993).

  1. Se Markuksen evankeliumista puuttuva aineisto, joka on yhteistä Matteukselle ja Luukkaalle, ei ole peräisin useista eri lähteistä. Se on kokonaisuudessaan peräisin yhdestä lähteestä.
  2. Se, mitä tällä tavalla päättelemme kuuluvan Q-lähteeseen, on kaikki, mitä siihen koskaan kuului. (Tämä on olennainen oletus, koska analyysi muuttuisi olennaisesti, jos siihen kuului muuta aineistoa.)
  3. Q-lähteen alkuperäinen muoto voidaan saada selville poistamalla Matteuksen ja Luukkaan tekemät muutokset.
  4. Tällä tavalla rakennettu Q-lähde sisältää yhden tietyn alkukristillisen yhteisön käyttämän kirjallisuuden kokonaisuudessaan. Sen jäsenet eivät lukeneet mitään muuta eikä heillä ollut mitään muita uskomuksia kuin tässä yhdessä kirjoituksessa ilmaistut käsitykset.
  5. On mahdollista erottaa vaiheita Q-lähteen toimitustyössä kirjallisuusanalyysin pohjalta.
  6. Kukin näistä vaiheista rakentuu yhden teeman ympärille. Ei ole mitään yhteyttä Q1-lähteessä olevien kyynistä filosofiaa muistuttavien sanontojen, Q2-lähteessä olevien sääntöjen ja hylkäämistä koskevien teemojen ja Q3-lähteessä olevien apokalyptis-mytologisten sanontojen välillä.
  7. Nämä oletetut toimitustyön vaiheet vastaavat tarkasti oletetun Q-yhteisön sosiaalisen kehityksen vaiheita.
  8. Kyseinen Q-yhteisö on alkuperäinen ”Jeesus-liikkeen” muoto, johon ”Jerusalemin seurakunta” tai Paavalin edustama Kristus-usko eivät vaikuttaneet.

Yhdellekään näistä oletuksista ei ole mahdollista esittää minkäänlaista historiallista todistusaineistoa. Niistä rakentuu kuitenkin niin kiehtovan älykäs kertomus, että lukija voi lumoutua ja kuvitella olevansa tekemisissä aidon historiankirjoituksen kanssa.

Tämä päättelyketju on niin suggeroiva ja se muistuttaa yleensä tutkijoiden käyttämiä menetelmiä, että vasta kriittinen pohdinta paljastaa koko argumentin olevan puhdasta hölynpölyä. Ei ole mitään todisteita, että tällaista yhteisöä olisi koskaan ollut Galileassa.

Johnson22

Tällaiset vailla historiallista pohjaa olevat mielikuvitukselliset tulkinnat ovat yllättävän tavallisia kristinuskon varhaisvaiheita koskevassa viimeaikaisessa tutkimuksessa. Niissä luovutaan ensin Uuden testamentin kertomuksen rakenteesta ja hajotetaan Uuden testamentin sisältö erillisiksi palasiksi. Sen jälkeen kukin rakentaa näistä palasista uuden kertomuksen. Käytännössä kukin tutkija kuitenkin joutuu jossain määrin nojautumaan valitsemiinsa kohtiin Uuden testamentin kertomuksessa, koska muuten koko prosessi olisi täysin mielikuvituksen varassa. Kun tutkija on kehittänyt tarpeeksi yksityiskohtaisen mielikuvituskertomuksen esimerkiksi niistä Uuden testamentin kohdista, jotka ovat yhteisiä Matteukselle ja Luukkaalle (eli ns. Q-lähteestä), hänen kertomustaan aletaan helposti pitää historiankirjoituksena, vaikka historiallinen pohja puuttuu kokonaan. Kukin tutkija tuottaa tällaisen mielikuvitusleikin avulla sellaisen käsityksen varhahiskristillisyydestä, joka vastaa hänen omia mieltymyksiään. Tällä tavalla rakennettua kuvaa varhaiskristillisyydestä käytetään sitten perusteluna, miksi kristinusko pitäisi muuttaa paremmin kyseisen tutkijan mieltymyksiä vastaavaksi. Brown23 ehdottaakin, että eksegeettien tulisi joka aamu toistaa itselleen: ”Q on hypoteettinen dokumentti, jonka tarkkaa laajuutta, sanoja, synty-yhteisöä, kerroksia ja laadinnan vaiheita ei ole mahdollista tietää.”

Koska lähdeteoreettiset pohdinnat eivät ole johtaneet mihinkään yksiselitteiseen tulokseen, on useissa merkittävissä viimeaikaisissa evankeliumitutkimuksissa pyritty yhä enemmän suhteuttamaan lähdeteoreettisia pohdintoja kirkkoisien todistukseen, koska silloin liikutaan kohtuullisen luotettavien historiallisten dokumenttien varassa. Kirkkoisät korostavat sitä, että evankeliumien kirjoittajat olivat alkuperäisten tapahtumien silminnäkijöitä tai sellaisia, jotka saattoivat rakentaa kirjoituksensa silminnäkijöiden todistuksen varaan. Kirkkoisien mukaan Matteus kirjoitti ensin perustaen oman evankeliuminsa pääosin omiin kokemuksiinsa. Markus kirjoitti pääasiassa apostoli Pietarin opetuksen varassa. Luukas käytti informaatiota, jonka hän sai apostoli Paavalilta ja useilta silminnäkijätodistajilta. Johannes kirjoitti evankeliuminsa omien kokemustensa varassa. Näin evankeliumit muodostavat itsenäisiä silminnäkijätodistuksia Jeesuksen elämästä ja opetuksesta.

Papias (60-146) oli Hierapoliksen piispa, opetuslapsi Johanneksen oppilas, joka oli henkilökohtaisessa kosketuksessa Jeesuksen elämän silminnäkijään. Papias kirjoitti oletettavasti vuosina 95-110, joten hänen käytettävissään oleva informaatio ulottui ensimmäiselle vuosisadalle asti. Valitettavasti Papiaan kirjoitukset ovat kadonneet ja hänen työnsä tunnetaan vain myöhäisempien kirkkoisien, erityisesti kirkkohistorioitsija Eusebiuksen lainauksista, joka julkaisi kirkkohistoriansa vuoden 325 vaiheilla. Eusebius kertoo Papiaan sanoneen kirjassaan Herran sanojen selityksiä, että ”Matteus sen sijaan laati – (tosin vain) juutalaisten esitystavan mukaisen – yhtenäisen selonteon Herran sanoista ja teoista (ta logia). Itse kukinhan pani ne kirjaan omien edellytystensä mukaisesti.” (Suomennos Thurén4) Papiaan mukaan Herran oma opetuslapsi Matteus laati ”suunnitelmallisesti / systemaattisesti” selonteon Jeesuksen sanoista ja teoista. Matteus saattoi nojautua omiin kokemuksiinsa evankeliumiaan kirjoittaessaan. Matteuksen juutalainen esitystapa tosin saattoi olla jonkin verran vieras kreikkalaiselle lukijalle.24

Tätä Papiaan lausumaa on tulkittu myös siten, että Matteus alun perin kirjoitti evankeliuminsa heprean (aramean?) kielellä. Tällöin Papiaan lainaus käännettäisiin seuraavalla tavalla: ”Matteus puolestaan on laatinut heprean/aramean kielellä yhtenäisen esityksen Herran sanoista ja teoista, mutta (aluksi) itse kukin tulkitsi niitä niin hyvin kuin osasi.” (Käännös Thurén25)

Papias kommentoi myös Markuksen evankeliumin syntyprosessia seuraavalla tavalla:

”Ja Vanhimmalla oli tapana sanoa näin: ’Kun Markuksesta tuli Pietarin kirjallinen avustaja, hän pani kirjaan tarkasti kaiken, minkä oli painanut tai merkinnyt muistiin, sen, mitä Herra oli sanonut tai tehnyt. Järjestelmällistä esitystä hän ei tosin laatinut, sillä hän ei ollut henkilökohtaisesti kuunnellut eikä seurannut Herraa itseään, vaan hän kuunteli ja seurasi vasta myöhemmin Pietaria, niin kuin jo sanoin. Pietarilla taas oli tapana esittää opetuksensa lyhyinä opettavaisina kertomuksina (khreioina), eikä hänen tarkoituksensa ollut laatia systemaattista esitystä Herran sanoista ja teoista. Ei Markus siis tehnyt ollenkaan väärin siinä, että hän kirjoitti siihen tapaan, sen verran kuin hän oli tallettanut muistiin. Sitä hän näet piti nimenomaan silmällä, että hän ei jättäisi pois mitään siitä, mitä oli kuullut, eikä kertomuksessaan esittäisi mitään, mikä ei ole totta.’” Tämän Papias kertoo Markuksesta

Eusebiuksen kirkkohistoria 3.39.15, suomennos Thurén4

Bauckhamin26 mukaan on epäselvää, puhutaanko tekstissä Markuksen vai Pietarin muistiin painamista tai merkitsemistä asioista. Olennaista on kuitenkin, ettei kyseessä ollut se mitä Pietari tai Markus ”sattui muistamaan”, niin kuin nykyihminen vaistomaisesti tulkitsee, vaan ”kaikki mitä hän oli tallentanut muistiinsa / kirjoittanut muistiin”27. Bauckhamin tulkinnan mukaan Papias tässä kertoo Markuksen evankeliumin syntyprosessin seuraavalla tavalla. Pietari kertoo Jeesuksen elämästä ja opetuksesta sen mukaan kuin hän on ne tallentanut muistiinsa tai kirjoittanut muistiin. Markus kääntää Pietarin muistelmat kreikan kielelle ja kirjoittaa ne tarkasti Pietarin kertomuksen mukaan. Toinen mahdollinen tulkinta on, että Markus tallentaa muistiinsa tai muistiinpanoihinsa Pietarin opetuksen, kääntää niitä yhteistyössä Pietarin kanssa kreikaksi ja laatii niistä nimellään kulkevan evankeliumin. Pietarin oma kreikan kielen taito ei ilmeisesti ollut riittävä niiden saattamiseksi kreikankieliseen kirjalliseen asuun. Thurén28 antaa prosessista elävän kuvauksen: ”Hyvinkin kreikkaa taitava kalastaja kaivannee vielä paremman, kouluja käyneen taitajan apua viimeistään siinä tapauksessa, että jotakin on kirjoitettava muistiin, eritoten jos ajatellaan muistiinpanojen myöhempää julkaisemista.” Pietari esitti opetuksensa lyhyinä opetus- ja kertomuskatkelmina. Sana khreia on Thurénin29 mukaan retorinen termi: ”lyhyt teksti, jossa on keskeisenä jonkun henkilön lausuma tai teko”. Markus yhdisti katkelmat toisiinsa ennemminkin aihe- kuin aikajärjestyksessä. Vanhan suomennoksen tässä kohdassa käyttämä ilmaus ”tarpeen mukaan” ei siis ilmeisesti tee oikeutta alkutekstille.

Tämä Papiaan selitys antaa kuvan siitä, miten Markuksen evankeliumi rakentuu arvovaltaisen silminnäkijätodistajan varaan, joka oli läheltä seurannut tapahtumien kulkua ja itse aktiivisesti osallistunut niihin. Silminnäkijätodistaja huolehtii siitä, että hänen kertomuksensa käännetään sanatarkasti yhdelle sen ajan valtakielistä, niin että se on kirjallisessa muodossa uusien kristittyjen käytettävissä.

Koska Papias ei kerro omaa mielipidettään, vaan toistaa Johannekselta saamansa ensikäden informaation, on epätodennäköistä, että Papiaan käsitys asiasta olisi epähistoriallinen. Sillä kuten Gundry huomauttaa: ”Sekaannuksen mahdollisuus pienenee, mitä lähemmäs tulemme itse kirjoittamisen aikaa. On erityisen vaikeaa ajatella, että Johannes, yksi kahdestatoista apostolista, olisi erehtynyt asiassa.”30 On huomionarvoista, että Papias käytti kreikan kielen imperfektimuotoa (elegen) kuvaamaan sitä, että Johannes toistuvasti välitti hänelle informaatiota siitä, miten Markus oli edennyt kirjoitustyössään. Ei ollut kyse vain yhdestä keskustelusta. Petrie toteaakin Papiaan luotettavuudesta seuraavaa:

Tämä todistus on paljon vahvemmalla perustalla kuin 20. vuosisadan parhaat spekulatiiviset arvaukset ja se on otettava asianmukaisesti huomioon evankeliumin taustoja selvitettäessä. Jos ei löydy sen kanssa ristiriidassa olevaa vankkaa todistusaineistoa tai sellaista aineistoa, joka antaisi syyn tulkita sitä uudella tavalla, sitä ei voida hylätä vain sillä perusteella, että se sopii huonosti yhteen vallitsevien hypoteesien kanssa. Jos se ei sovi yhteen näiden hypoteesien kanssa, näitä hypoteeseja on arvioitava uudelleen. Sillä tässä on kyseessä konkreettinen todistusaineisto pätevältä, informoidulta ja uskottavalta todistajalta. Kyseisiltä hypoteeseilta puolestaan puuttuu tämä vankkumaton perusta, olivatpa ne kuinka puoleensa vetäviä tai häikäiseviä tahansa.

Petrie31

Myös Jukka Thurén32 pitää Papiaan todistusta luotettavana:

Uuden tutkimuksen (erityisesti Martin Hengelin vanavedessä) pidän siis Papiaksen tallentamia haastattelutietoja yleensä luotettavasti välitettyinä ja Efesoksen Johannes-veteraania asioista perillä olevana, itsetietoisena mutta totuudellisena tiedonlähteenä. – – Monet nykyajan ennakkoluulot ja tutkimustulokset Markuksen evankeliumin taustalla olevista, tekijän oman teologiansa kaavaan pakottamista traditioista tai kokoelmista eivät enää ansaitse mainitsemista, toiset on asetettava uuteen kontekstiin.

Kirkkoisä Irenaeus syntyi n. 115-120 ja kärsi marttyyrikuoleman noin vuonna 200. Nuoruudessaan Irenaeus oli Polykarpuksen (70-155) oppilas. Polykarpus puolestaan oli apostoli Johanneksen oppilas. Irenaus kirjoittaa ”Polykarpus – – ei ainoastaan saanut opetusta apostoleilta ja keskustellut monien kanssa, jotka olivat nähneet Herran, vaan apostolit myös asettivat hänet piispaksi Aasiaan Smyrnan seurakuntaan.”33

Matteus julkaisi heprealaisten parissa kirjoitetun evankeliumin myös heidän omalla kielellään, kun Pietari ja Paavali saarnasivat Roomassa ja perustivat sinne seurakunnan. Heidän kuolemansa jälkeen Markus, Pietarin opetuslapsi ja tulkki, laati meille kirjoitettuun muotoon sen, mitä Pietari oli saarnannut. Luukas, joka oli Paavalin seuraaja, kirjoitti kirjaan evankeliumin, jota hän julisti. Sitten Johannes, Herran opetuslapsi, joka oli levännyt hänen rintaansa vasten, julkaisi evankeliumin asuessaan Efesoksessa Aasiassa.

Irenaeus34

Irenaeuksen todistuksen mukaan evankeliumit on laadittu itsenäisinä silminnäkijätodistuksina. Irenaeus puhuu vain Matteuksen evankeliumin hepreankielisestä versiosta, mutta hänen kirjoituksistaan on ilmeistä, että hän tunsi myös sen kreikankielisen version.

Richard Bauckham35 kiinnittää huomiota siihen, että tämä kirkkoisien todistus saa vahvistusta itse evankeliumien rakenteesta. Markuksen evankeliumissa on useita rakenteellisia piirteitä, jotka paljastavat evankeliumin olevan ensisijaisesti riippuvainen Pietarin silminnäkijätodistuksesta. Markuksen evankeliumi kertoo tapahtumat pääasiassa Pietarin näkökulmasta. Useat kirjalliset piirteet auttavat välittämään tätä Pietarin näkökulman evankeliumille tarjoamaa sisäistä kohdentumista. Kyseessä on Pietarin me-näkökulma, jossa Pietari kertoo itsestään yhtenä Jeesuksen opetuslapsista. Tässä yhteisöllisessä näkökulmassa Pietari nousee esille selvästi erottuvana yksilönä, jolla on omat luonteenpiirteensä. Markuksen evankeliumin ensimmäiseksi ja viimeiseksi nimeltä mainittu opetuslapsi on Simon Pietari. Markuksen evankeliumin ensimmäisessä luvussa kerrotaan: ”Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki Simonin ja tämän veljen Andreaksen.” (Mark. 1:16) Markuksen evankeliumin viimeisessä luvussa haudalla olevat enkelit kehottavat naisia: ”Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille.” (Mark. 16:7) Bauckham argumentoi, että Markus tässä mukautuu aikansa kirjalliseen ilmaisukeinoon, jonka avulla tuodaan esille, kenen silminnäkijätodistajan todistuksen varaan dokumentti pääasiassa rakentuu.

Johanneksen evankeliumissa näkyy vastaavanlainen rakenne, joka auttaa tunnistamaan evankeliumin kirjoittajan yhdeksi opetuslapsista. Ensimmäisessä luvussa kerrotaan kahdesta Johannes Kastajan opetuslapsesta, jotka ”lähtivät seuraamaan Jeesusta”. (Joh. 1:37) Johanneksen evankeliumin viimeisessä luvussa puhutaan opetuslapsesta, joka oli ”Jeesuksen rakkain opetuslapsi” ja todetaan: ”Juuri tämä opetuslapsi todistaa kaikesta tästä. Hän on tämän kirjoittanut.” (Joh. 21:24)

Luukkaan evankeliumi puolestaan viittaa muita evankeliumeita useammin laajempaan opetuslapsijoukkoon, ei pelkästään kahteentoista opetuslapseen. Luukkaan evankeliumissa on erityisesti viitattu nimeltä useisiin naisiin, jotka olivat Jeesuksen seuraajia. Luukas luettelee näitä naisia nimeltä Luuk. 8:2-3, ja hän luettelee uudestaan naisia nimeltä ylösnousemuksen todistajina: ”Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan.” (Luuk. 24:10) Bauckham päättelee tästä, että Luukas on nojannut evankeliumissaan paljon myös näiden naisten, erityisesti Johannan todistukseen.

On tuskin perusteltua uskoa enemmän lähes parintuhannen vuoden takaa asiaa spekuloivia tutkijoita kuin apostolisia isiä, jotka elivät paljon lähempänä itse tapahtumia. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana tutkimus on ottanut apostolisten isien todistuksen yhä vakavammin. Tutkimus kiinnittää entistä enemmän huomiota silminnäkijätodistajien merkitykseen evankeliumien kirjoittamisessa. Tässä suhteessa ehkä merkittävin on Richard Bauckhamin teos Jesus and the Eyewitnesses36. Bauckham ei pelkästään argumentoi, että evankeliumit perustuvat silminnäkijöiden todistukseen vaan myös, että evankeliumien ensimmäiset lukijat tunnistivat monia näistä silminnäkijöistä. Graham Stantonin arvion mukaan ”Richard Bauckhamin viimeisin kirja ravistelee vuosisadan mittaista evankeliumitutkimusta perusteitaan myöten.”

Viitteet

  1. ^ Riesner, R.: Wie sicher is die Zwei-Quellen-Theorie?. Theologische Beiträge, 1977, nro 2/77, s. 51.
  2. ^ Haacker, Klaus: Neutestamentliche Wissenschaft, s. 47. Wuppertal, 1985.
  3. ^ Brown, Raymond E.: An Introduction to the New Testament, s. 115. New York: Doubleday, 1997.
  4. > 4,0 4,1 4,2 Thurén, Jukka: Markuksen evankeliumi, s. 16. Helsinki: Sley-kirjat, 1996.
  5. ^ Schaff, Philip: History of the Christian Church, Vol. 1. Grand Rapids, s. 589-599, 602. Mich.:Eerdsmans Publishing, 1910.
  6. ^ Green-Armytage, Adrian Howell North: John who Saw: A Layman's Essay on the Authorship of the Fourth Gospel, s. 12-13. Faber & Faber, 1952.
  7. ^ Carson, D. A.: Redaction Criticism: On the Legitimacy and Illegitimacy of a Literary tool, s. 126. Grand Rapids, Mich: Baker Books, 1995. teoksessa D. A. Carsonn & John D. Woodbridge (toim.) Scripture and Truth, ss. 119-142
  8. ^ Aland, Kurt: Synopsis Quattuor Evangeliorum. Stuttgart: Wurtemberglische Bibelanstalt, 1964.
  9. ^ Burton, Ernest DeWitt & Goodspeed, Edgar J.: A Harmony of the Synoptic Gospels in Greek. Chicago: University of Chicago Press, 1920.
  10. ^ Huck, Albert: Synopsis of the First Three Gospels. Oxford: Blackwell, 1915.
  11. ^ Robertson, A. T.: A Harmony of the Gospels for Students of the Life of Christ. London: Hodder and Stoughton, 1922.
  12. ^ Edgar, Thomas R.: "Source-Criticism, The Two-Source Theory", teoksessa Thomas, Robert L. & Farnell, F. David (toim.): The Jesus Crisis, s. 138-139. Grand Rapids, Mich.: Kregel, 1998.
  13. ^ Hörster, Gerhard: Johdatus Uuteen testamenttiin, s. 27. Helsinki: Päivä, 2005.
  14. > 14,0 14,1 Millard, Alan: Reading and Writing in the Time of Jesus, s. 227. Sheffield: Sheffield Academic, 2000.
  15. ^ Millard, Alan: Reading and Writing in the Time of Jesus, s. 223-224. Sheffield: Sheffield Academic, 2000.
  16. ^ Bock, Darell: Luke 1:1-9:50. Baker Exegetical Commentary on the New Testament, s. 9. Grand Rapids, Mich. Baker Books, 2004.
  17. ^ Thurén, Jukka: Matteuksen evankeliumi, s. 14, viite 4. Helsinki: Kustannus Oy Arkki, 2006.
  18. ^ Petrie, C. Stewart: 'Q' is Only What You Make It. Novum Testamentum, 1959, nro 3, s. 29-30.
  19. ^ Petrie, C. Stewart: 'Q' is Only What You Make It. Novum Testamentum, 1959, nro 3, s. 31.
  20. ^ Goodacre, Mark: The Case Against Q. Studies in Markan Priority and the Synoptic Problem. Harrisbufg, PA: Trinity Press, 2002.
  21. ^ Brown, Raymond E.: An Introduction to the New Testament, s. 121-122. New York: Doubleday, 1997.
  22. ^ Johnson, Luke Timothy: The Real Jesus, s. 53. San Francisco: Harper, 1997.
  23. ^ Brown, Raymond E.: An Introduction to the New Testament, s. 122. New York: Doubleday, 1997.
  24. ^ Thurén, Jukka: Markuksen evankeliumi, s. 15-16. Helsinki: Sley-kirjat, 1996.
  25. ^ Thurén, Jukka: Matteuksen evankeliumi, s. 17. Helsinki: Kustannus Oy Arkki, 2006.
  26. ^ Bauckham, R.: Jesus and the Eyewitnesses. The Gospels as Eyewitness Testimony, s. 203 ss.. Grand Rapids, Mich.: Eerdmans, 2006.
  27. ^ Thurén, Jukka: Markuksen evankeliumi, s. 13. Helsinki: Sley-kirjat, 1996.
  28. ^ Thurén, Jukka: Markuksen evankeliumi, s. 16-20. Helsinki: Sley-kirjat, 1996.
  29. ^ Thurén, Jukka: Markuksen evankeliumi, s. 14. Helsinki: Sley-kirjat, 1996.
  30. ^ Gundry, Robert H.: Matthew: A commentary on His Handbook for a Mixed Church Under Persecution, s. 618. 2d ed. Grand Rapids, Mich.: Eerdmans, 1994.
  31. ^ Petrie, C. Stewart: The Authorship of The Gospel According to Matthew: A Reconsideration of the External Evidence. New Testament Studies, 1967-1968, nro 14, s. 32.
  32. ^ Thurén, Jukka: Markuksen evankeliumi, s. 21. Helsinki: Sley-kirjat, 1996.
  33. ^ Eusebius: Eusebiuksen Kirkkohistoria, s. 4.14.3. Käänt. Ivar A Heikel. Helsinki: Otava, 1937.
  34. ^ Irenaeus, Adv. haer. 3. 1.1.-4.
  35. ^ Bauckham, R.: Jesus and the Eyewitnesses. The Gospels as Eyewitness Testimony, s. luku 6. Grand Rapids, Mich.: Eerdmans, 2006.
  36. ^ Bauckham, R.: Jesus and the Eyewitnesses. The Gospels as Eyewitness Testimony. Grand Rapids, Mich.: Eerdmans, 2006.