Kirjallisuuskritiikki (raamatuntutkimus)

Kirjallisuuskritiikki on yksi uudemmista raamatuntutkimuksen menetelmistä, joissa huomion keskipiste on siirretty pois Raamatun tekstien historiallisesta totuudesta. Kirjallisuuskriittisen tutkimuksen suosio on eksegeettien parissa lisääntynyt viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Mark Powell1 luettelee yli 1000 kirjallisuuskriittisiä menetelmiä käyttävää tutkimusta Raamatusta parinkymmenen vuoden ajalta.

Kirjallisuuskriittistä tutkimusta harrastavat eksegeetit kritisoivat usein historiallis-kriittistä tutkimusta siitä, että se ei tarkastellut Raamatun tekstejä kokonaisuuksina, vaan pilkkoi ne osiin ja näin kadotti näkemyksen tekstien yhtenäisyydestä. Kirjallisuuskriittistä lähestymistapaa edustava Mark Powell2 on tyypillinen näkemyksessään, jonka mukaan evankeliumit eivät koostu sekalaisista kokoelmista irrallisia tekstijaksoja, vaan ne muodostavat yhtenäisiä kirjallisia kokonaisuuksia. Evankeliumit on tarkoitettu luettavaksi alusta loppuun. Niitä ei ole tarkoitus hajottaa yhä pienempiin osiin, joita tarkastellaan toisistaan irrallisina. Historiallis-kriittiset tutkijat siirsivät huomion pois teksteistä niiden taakse oletettuihin historiallisiin olosuhteisiin ja tapahtumakulkuihin, joista eri tutkijat rakensivat toisistaan hyvinkin poikkeavia kuvitelmia.

Kirjallisuuskriittisessä tutkimuksessa tekstejä tarkastellaan puhtaasti kirjallisina tuotteina. Huomio kohdistetaan Raamatun kertomusten kirjalliseen yhtenäisyyteen, retorisiin tekijöihin, narratiiviseen rakenteeseen, syvärakenteisiin, kirjalliseen tyyliin, runouteen ja muihin kirjallisiin elementteihin:

  • Mikä on kirjoituksen juoni?
  • Miten henkilöhahmot kehitetään?
  • Millaisia kirjallisia tekniikoita kirjoittajat käyttävät?
  • Minkälainen vaikutus niillä on?

Kirjallisuustieteen tarjoamat tutkimusmenetelmät ovat moninaisia eivätkä ne välttämättä ole yhteismitallisia keskenään. Jotkut niistä pyrkivät selittämään tekstiä ja tekemään siitä ymmärrettävän lukijalle. Toisten pyrkimyksenä on tekstin esteettinen arviointi. Kolmannet ymmärtävät tehtäväkseen tekstin rakenteen ja toiminnan seikkaperäisen kuvailun. Kirjallisuustutkimus erottaa sen, mitä sanotaan, siitä, miten se sanotaan. Kirjallisuuskriittisessä tutkimuksessa voidaan esimerkiksi kiinnittää huomiota siihen, miten tekstissä sanotaan asioita ja pohtia tämän kirjoitustavan vaikutusta siihen, mitä sanotaan.3

William A. Beardsleen4 mukaan kirjallisuuskritiikillä on ollut kaksi päätraditiota. Ensimmäisen tradition mukaan tyyli on koriste ja sisältö voidaan erottaa muodosta. Tutkimuksessa pyritään syvälliseen lukemiseen, jossa keskitytään tyylillisiin yksityiskohtiin. Toisen tradition mukaan tyyli on yhtä kuin sisältö. Tekstin muoto on olennainen osa sen sisältöä: tutkitaan tekstin lajia (genreä) tai muotoa ja kiinnitetään huomiota tyylin laajempiin ulottuvuuksiin. Teos määräytyy sen kirjallisuuslajin mukaan. Esimerkkinä toisesta traditiosta on strukturalistinen liike, jonka mukaan kirjallisuuslajeilla on oma semanttinen voimansa. Molempia traditioita yhdistää se, että kirjallisuuskritiikki on kiinnostunut tekstistä kirjallisena tuotteena. Taideteosta, kirjallisuuslajia, kertomusta, kappaletta, lausumaa pidetään päämääränä sinänsä. Kirjallisuuskritiikin päämääränä on ymmärtää ja tutkia tekstiä sen itsensä takia.

Kirjallisuuskriittiset tutkimukset voivat tuoda oman arvokkaan lisänsä Raamatun tutkimukseen. Kirjallisen tyylin analysointi voi auttaa lukijaa ymmärtämään tekstin välittämää viestiä. Kiinnittämällä huomiota kirjoittajan käyttämään tyyliin lukija saa tarkemman kuvan siitä, mitä kirjoittaja haluaa hänen tietävän. A. B. Spencer5 ehdottaa, että analysoimalla Raamatun eri kirjojen tyyliä ja niiden esteettistä voimaa voimme oppia enemmän arvostamaan Jumalaa, jonka inspiroimia Raamatun tekstit ovat. ”Jumala, joka on kauneus, käyttää kauneutta.”

Ongelmana on lähinnä se, että kirjallisuuskriittisiä tutkimuksia usein toteutetaan sen itsestään selvänä pidetyn naturalistisen oletuksen pohjalta, että käsiteltävä teksti ei ole historiallisesti luotettava. Teksti saatetaan kevyin perustein luokitella legendaksi, kansantaruksi, myytiksi, pelkäksi runon muotoon kirjoitetuksi näytelmäksi, opettavaiseksi kertomukseksi vailla historiallista pohjaa jne. Taustalla on pari vuosisataa historiallis-kriittistä tutkimusta, jossa on pidetty itsestään selvänä lähtökohtaoletuksena, ettei Raamattu ole historiallisesti luotettava. Vaikka historiallis-kriittinen tutkimus ei tuottanut pysyviä tutkimustuloksia vaan hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia arvauksia, sen taustalla vaikuttavat naturalistiset oletukset ovat saaneet itsestäänselvyyden aseman. Tämä yleinen naturalistinen ilmapiiri vaikuttaa siihen, millä tavalla kirjallisuuskriittisiä menetelmiä sovelletaan Raamatun tutkimiseen. Tällainen kirjallisuuskriittinen tutkimus ylittää sen, mitä kirjallisuuskriittisillä menetelmillä voidaan osoittaa. Tekstin luokitteleminen tietyn kirjallisuudenlajin edustajaksi ei anna meille tietoa sen historiallisesta luotettavuudesta. Se, että evankeliumit ovat oma kirjallisuudenlajinsa, ei kyseenalaista niiden historiallista luotettavuutta. Runon muotoon kirjoitettu kertomus ei ole välttämättä fiktiota.

Carson6 kiinnittää huomiota siihen, että jotkut tutkijat ovat liiankin taitavia kirjallisuusanalyyttisten työvälineiden käytössä. On syntynyt uusi tutkijasukupolvi, joka on niin lahjakas näiden työvälineiden käytössä, että ”he pystyvät löytämään omalle teologialleen tukea jokaisesta tutkimastaan tekstistä”. Kirjallisuusanalyyttiset työkalut tarjoavat kyllä Raamatun tulkitsijalle erilaisia tapoja päästä selville tekstin merkityksestä. Joskus niistä kuitenkin tulee ”vaivalloisia välineitä sanoa se mikä tekstissä on ilmeistä tai (mikä on pahempi) näennäisen viisaita tapoja vääristää tekstin ilmeinen merkitys”.6

Esimerkiksi Edgar V. McKnight7 perustelee kirjallisuuskriittisen tutkimuksen tekemistä sillä, ettei hän pysty sovittamaan yhteen evankeliumien kertomuksia, jos hän käsittelee niitä historiallisina kuvauksina. Tätä taustaa vasten hän esittelee lukijalähtöisen kirjallisuustutkimuksen, joka luo merkitystä ennemminkin lukijan tulkinnan kuin itse tekstin pohjalta. Tällaisessa päättelyssä ilmenee ylikorostunut usko historiallisen tiedon mahdollisuuksiin. Vastoin McKnightin oletusta ei ole perusteita siirtää syrjään historiallisen dokumentin todistusarvoa sillä perusteella, että emme onnistu tekemään selkoa historiallisen dokumentin jokaisesta yksityiskohdasta. Koska ihminen ei koskaan saavuta kaikkitietävän olennon näkökulmaa, vaan tietomme on aina rajallista, joudumme historiallisen tiedon osalta tyytymään siihen, että emme pysty tekemään selkoa jokaisesta yksityiskohdasta.

Supranaturalistisen lähestymistavan mukaan Raamatun ytimessä on ilmoitus Jumalasta, joka toimii historiassa ihmisten pelastamiseksi. Raamattu on historiallinen dokumentti, jolla on kirjallisia piirteitä. Sitä tulkittaessa on tehtävä oikeutta Jumalan ilmoituksen historialliselle luonteelle samalla kun tehdään oikeutta sen kirjallisille piirteille. Kevin Vanhoozer8 kiinnittää huomiota siihen, että Raamattuun sisältyvillä erilaisilla kirjallisuus- ja tyylilajeilla on merkitystä kristillisen käytännön ja kristillisen identiteetin kannalta. Kukin näistä kirjallisuuslajeista avaa uuden puolen elämästä ja auttaa näkemään sen Jumalan tarkoituksen näkökulmasta. Tyylien ja kirjallisuuslajien moninaisuus luo edellytykset sille, että kristillinen elämä on monipuolista ja että Jumalan sana koskettaa ihmisen olemuksen kaikkia puolia. Raamatun avaamat näkymät ihmiselämään täydentävät toisiaan. Vanhoozer kirjoittaa:

Uskova yhteisö lukee maailmaa Jumalan sanan valossa. Toisin sanoen seurakunta tulkitsee maailmaa ja ympäröivää kulttuuria Raamatun tekstin tarjoaman linssin läpi. Mutta on yhtä tärkeää, että sen uskon pohjalta nouseva tulkintaoppi johtaa Raamatun tekstin yhteisölliseen toteuttamiseen. Toisin sanoen: ei riitä, että kuuntelemme ja ymmärrämme. Meidän täytyy myös omaksua tekstin merkitys ja olla Sanan tekijöitä. Raamatun oikea ymmärtäminen on sen seuraamista. Seuraamiseen sisältyy kaksi merkitystä: ensinnäkin seuraamme tekstiä kun ymmärrämme sen. Mutta seuraaminen merkitsee myös sitä, että kuljemme tiettyä polkua tai tietä. Sanan seuraaminen tässä mielessä merkitsee, että elämme sen todeksi käytännössä, toimimme sen mukaan. Uskon tulkintaoppi ei vaadi mitään vähempää kuin opetuslapseutta. Usko tulee Jumalan sanan kuulemisesta ja lukemisesta. Kristillisen uskon seurauksena ihmisen ajattelu, mielikuvitus, kieli ja elämä muovautuvat Raamatun tekstin kautta – Raamatun lain, viisauden, laulujen, apokalyptiikan, profetian, evankeliumin ja opin kautta. Nämä Raamatun kirjalliset lajit määräävät sekä kristillistä identiteettiä että käytäntöä. Kirjallisuuskriitikko William Beardslee kirjoitti: ”tietty kirjallinen tyyli ei pelkästään sovi yhteen tietyn elämäntyylin kanssa vaan se myös luo tietyn elämäntyylin”. Raamatulle uskollinen on ihminen, jonka elämä ja ajattelu mukautuvat Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin.

Vanhoozer8

Kirjallisuuskriittistä lähestymistapaa voidaan siis mielekkäästi soveltaa supranaturalistisessa viitekehyksessä. Tällöin voidaan kiinnittää huomiota Raamatun eri tyyleihin ja kirjallisuuslajeihin, koska niillä katsotaan olevan merkitystä kristillisen elämän avartamisessa käsittämään koko elämän moninaisuus. Jumalan sana aktivoi kristittyä elämään ihmisyyden kaikilla ulottuvuuksilla. Sana on uutta luova ja elämää antava ei pelkästään sisältönsä vaan myös esitystapansa puolesta. Jumala lahjoittaa ihmiselle sanansa kautta sen, mitä hän sanassaan käskee. Tämän näemme selvimmin Jeesuksen huutaessa neljä päivää haudassa kuolleena olleelle ja jo mätänevälle Lasarukselle: ”Tule ulos.” Jeesuksen sana lahjoitti Lasarukselle elämän ja sen mukana voiman sanan toteuttamiseen. ”Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä.” (Joh. 11:43-44)

Viitteet

  1. ^ Powell, Mark Allan: The Bible and Modern Literary Criticism: A Critical Assessment and Annotated Bibliography. New York: Greenwood, 1992.
  2. ^ Mark Allan Powell: The Bible and Modern Literary Criticism: A Critical Assessment and Annotated Bibliography, s. 2. New York: Greenwood, 1992.
  3. ^ Merenlahti Petri‚ Thurén Lauri: Raamattu ja kirkon usko tänään, s. 95-96. Maarit Hytösen toimittama kirja. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2004.
  4. ^ Beardslee, Willam A.: Literary Criticism of the New Testament. Philadelphia: Fortress Press, 1969.
  5. ^ Spencer Aida Besancon: Literary Criticism, s. 231. Teoksessa David Allan Black & David S. Dockery (toim.): New Testament Critisism & Interpretation. Zondervan Publishing House, 1991.
  6. > 6,0 6,1 Carson, D. A.: Recent Developments in the Doctrine of Scripture, s. 32. Teoksessa D. A. Carson & John D. Woodbridge (toim.) Hermeneutics, Authority and Canon. Leicester: InterVarsity Press, 1986.
  7. ^ McKnight, Edgar V.: The Bible and the Reader. An Introduction to Literary Criticism, s. xvii, 9-10. Philadelphia: Fortress Press, 1985.
  8. > 8,0 8,1 Vanhoozer, Kevin: The World Well Staged? Theology, Culture, and Hermeneutics. Teoksessa D. A. Carson & John D. Woodbridge (toim.): God & Culture. Eedmans, 1993.