Kirjallisuushistoriallinen menetelmä (raamatuntutkimus)
Historiallisesti orientoituneen kirjallisuuskritiikin eli kirjallisuushistoriallisen menetelmä on yksi historiallis-kriittinen menetelmä. Sekaannusta voi aiheuttaa, että kirjallisuuskritiikiksi kutsutaan myös yhtä eksegeettistä tuktimustapaa, joka ei kuulu historiallis-kriittisen tutkimusperinteen piiriin.
Kirjallisuushistoriallisen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Raamatun kirjojen kirjoittamisen tarkoitus, kirjoittamisolosuhteet, kirjoittamisaika, kirjoittaja ja käytetyt lähteet. Naturalististen oletusten varaan rakentuva historiallis-kriittinen kirjallisuuskritiikki ei yleensä anna kovin suurta merkitystä Raamatun omalle todistukselle siitä, mitkä ovat sen kirjojen kirjoittajat, kirjoittamisen aika ja kirjoittamisen olosuhteet. Taustalla on oletus, että pari vuosituhatta myöhemmin kysymystä tutkivat teologit pystyvät luotettavammin ja rehellisemmin määrittämään tekstin syntyhistorian kuin tekstin kirjoittajat itse. Seurauksena tästä historiallisten dokumenttien oman todistusarvon sivuuttamisesta on ollut suuri määrä keskenään ristiriitaisia hypoteeseja, jotka elävät omaa elämäänsä sadoissa ja tuhansissa julkaisuissa ilman että niiden tueksi voitaisiin esittää mitään varsinaisia historiallisia perusteita.
Historiallis-kriittisen kirjallisuuskritiikin alle sijoittuvat esim. seuraavat kysymykset: Pseudonimien käyttö, dokumentaarihypoteesi, evankeliumien ajoitus, ja synoptinen ongelma.
Lähdekritiikin oletuksia
Ennakko-olettamukset ohjaavat voimakkaasti lähdekriittisiä päätelmiä, koska Raamatun kirjoittajat antavat vain niukasti suoranaista tietoa käyttämistään lähteistä. Parhaimmassakin tapauksessa meillä on ainoastaan joitakin mainintoja käytettyjen lähteiden nimistä, mutta yksikään Raamatun kirjoittajien mainitsemista lähteistä ei ole säilynyt meidän päiviimme asti. Koska ennakko-oletuksilla on lähdekritiikissä näin ratkaiseva asema, on ensisijaisen tärkeää tehdä ennakko-oletukset näkyviksi. Tässä luvussa on tarkoitus tehdä joitakin huomioita tätä tarkoitusta silmällä pitäen.
Raamatun kirjoissa on joitakin viitteitä siitä, että kirjoittajat ovat käyttäneet hyväksi kirjallisia lähteitä. Esimerkiksi Luukas 1: 1-4 kirjoittaa:
Jo monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineet kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet, sen mukaan kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä ja joista tuli sanan palvelijoita. Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.
Felixin (1998) analyysin mukaan Luukkaan käyttämä ilmaisu ”ovat ryhtyneet” sisältää vihjauksen, että hän oli jossakin määrin tyytymätön aikaisempiin kirjallisiin selontekoihin. Koska ei ole luultavaa, että hän olisi ollut tällä tavalla tyytymätön opetuslapsi Matteuksen tai Pietarin oppilaan Markuksen kirjoittamiin evankeliumeihin, Felix päättelee, että Luukkaan käyttämien lähteiden joukkoon ei kuulunut kumpaakaan evankeliumia. Tämä Felixin päättely voidaan kuitenkin kyseenalaistaa: Luukas on saattanut olla kyseisiin evankeliumeihin tyytymätön siinä mielessä, että hän ajattelee niiden tarvitsevan täydennystä. Joka tapauksessa Luukas korostaa sitä, että hän on ottanut alusta asti tarkan selon asioista. Tämä sulkee pois sen, että hänellä olisi ollut käytettävissään ainoastaan Markuksen evankeliumi ja oletettu Q-lähde, ja että hän olisi vapaasti muokannut niitä oman mielikuvituksensa varassa. Luukas kertoo, että hän on joutunut tekemään huolellista tutkimustyötä laatiakseen järjestelmällisen kertomuksen sen perusteella, mitä hän on saanut tietää silminnäkijöiden todistuksista. Hän korostaa sitä, että hänen evankeliuminsa on itsenäisen tutkimustyön tulosta, jonka perustana ovat silminnäkijöiden todistukset. Alfred Plummerin sata vuotta sitten asiasta kirjoittama lausuma on edelleen pätevä:
Tämä esipuhe sisältää kaiken, mitä me todella tiedämme Kristuksen elämää koskevien varhaisten kertomusten laatimisesta. Se on koetinkivi, jonka avulla on arvioitava evankeliumien alkuperää koskevia teorioita. Mikään sellainen hypoteesi ei luultavasti ole tosi, joka ei sovi yhteen tässä kerrotun kanssa. (Plummer 1896: 2.)
Evankeliumien oman todistuksen perusteella voimme tietää evankelistojen käyttäneen lähteitä. On kuitenkin aivan eri asia väittää evankelistojen käyttäneen lähteitä kuin väittää, että pystymme tunnistamaan evankelistojen käyttämät lähteet evankeliumien tekstien perusteella. Lähdekriittiset teoriat ovat luonteeltaan hyvin arvauksenomaisia ja monet niistä perustuvat kyseenalaisille filosofisille olettamuksille. ”Liian monet aikamme rekonstruktioista lähtevät liikkeelle epämääräisestä ja tuskin havaittavasta Jeesuksesta, lisäävät tähän oletuksen lukuisista lähteistä, ja kaiken huipentumana on lahjakas evankelista.” (Carson 1991: 43.) Lähdekriittiset teoriat voivat olla älykkäitä, kekseliäitä ja osoittaa suurta oppineisuutta, mutta silti niiden historiallinen todistusarvo voi olla olematon.
Arvovaltaisetkin tutkijat saattavat esittää lähdekriittisiä teorioita, jotka ovat kokonaan vailla historiallista pohjaa. Voimme ottaa esimerkiksi Raymond A. Brownin tutkimuksen Johanneksen evankeliumista ja Johanneksen kirjeistä. Brown analysoi näitä neljää dokumenttia, tekee oletuksia niiden lähteistä ja tekstin laatimisen vaiheista, ja pyrkii tältä pohjalta rakentamaan historiallisen kuvauksen ”Johanneksen yhteisön” elämästä, jota ei muuten pystytä paikallistamaan sen enempää paikallisesti kuin ajallisestikaan (Community of the Beloved Disciple, 1979). Tällaisen yrityksen ongelmat ovat ilmeiset. Johanneksen evankeliumia ja Johanneksen kirjeitä koskevat lähdekriittiset teoriat ovat täysin arvauksenomaisia eikä meillä ei ole mitään tapaa kontrolloida aiheesta esitettyjä oletuksia. Jotta lähdekriittistä teoriaa voitaisiin pitää edes jossakin mielessä tieteellisenä, sen pitäisi tarjota perusteltuja vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Minkä periaatteiden pohjalta lähteitä ja niiden laatimisen vaiheita erotellaan? Mitä syitä voidaan esittää sen puolesta, että oletetut palaset asetetaan tiettyyn järjestykseen? Mitä tapahtuisi, jos järjestys muutettaisiin? Luke Timothy Johson suhtautuu hyvin kyynisesti Brownin tutkimustuloksiin:
Jälleen kerran tällainen harjoitelma tulisi ymmärtää mielikuvituksen leikiksi ennemmin kuin asialliseksi historiankirjoitukseksi. Otan esimerkiksi Raymond Brownin juuri siksi, että hän on tieteellisen kunnioitettavuuden ja asiallisuuden ruumiillistuma. Hänen nimeään ei yhdistetä sellaiseen, mikä on mielikuvituksellista ja muodin oikkujen mukaista. Kuitenkin koko hänen Johanneksen yhteisön ”historiaa” koskevan rakennelmansa perustana ei ole mitään sen vakaampaa perustaa kuin subjektiivisia arvioita ja epäilyttäviä metodologisia olettamuksia. (Johnson 1997: 100.)
Johnson (1997: 98) kritisoi sitä, että monien mielessä vakaumus tutkimuksen kyvystä analysoida Raamatun kirjojen oletettuja lähteitä on muuttunut eräänlaiseksi alkemistien viisauden kiveksi, jonka avulla kuvitellaan voitavan ratkaista kaikenlaisia historiallisia ongelmia. Tällaista arvauksien varaan rakentuvaa lähdekriittistä menetelmää on sovellettu jokaiseen Vanhan ja Uuden testamentin kirjaan. Esimerkiksi 2. Korinttilaiskirjeen osalta on luotu oletus, että sen ”lähteinä” on kaiken kaikkiaan viisi Paavalin kirjoittamaa kirjettä. Tutkimus ei ainoastaan oleta pystyvänsä tunnistamaan näitä ”lähteitä”, vaan se olettaa voivansa asettaa ne oikeaan ajalliseen järjestykseen. Jokaisen lähteeksi oletetun kirjeen taustalle oletetaan Paavalin ja hänen vastustajiensa välinen poleeminen kiista. ”Lähdeteorian” pohjalta oletetaan nyt voitavan määrittää tämän kiistan eri historialliset vaiheet. Tällä tavalla rakennetaan kuvaus, joka näyttää oikealta historiankirjoitukselta. Samanlaista lähestymistapaa on sovellettu Filippiläiskirjeeseen. Tämä lyhyt kirje on jaettu neljäksi eri ”lähteeksi”. Nämä ”lähteet” järjestetään aikajärjestykseen ja näin luodaan vaikutelma aidosta historiallisesta kuvauksesta, jonka kohteena on Paavalin ja filippiläisten suhteen kehitys (tai taantuma). Yksi ainoa kirjoitus näyttää tarjoavan pohjan monimutkaiselle historialliselle tapahtumasarjalle.
Onko tämä kuitenkaan aitoa historiallista tutkimusta. Johnsonin (1997: 99) vastaus on kielteinen:
Edustaako tämä aitoa historiankirjoitusta? Ei tietenkään. Saavutetut tulokset eivät perustu millekään uudelle todistusaineistolle eikä saavutettuja tuloksia ole mahdollista mitenkään kontrolloida. Kaikki perustuu siihen, että subjektiivisten kirjallisten arviointien pohjalta tekstin rakenne hajotetaan osiin, näitä osia aletaan kutsua lähteiksi ja kullekin lähteelle annetaan oma roolinsa oletetun yhteisöllisen draaman osana. Kyseessä on yksinkertaisesti vain haavekuva, pelkkä korttitalo. Vedä pois yksi kortti ja koko rakennelma romahtaa kasaan. Jos yksi ”sauma” ei olekaan merkki ”lähteestä” vaan toimii kirjallisena ilmaisukeinona, silloin koko kuva muuttuu. Jos ”lähteet” muutetaan uuteen järjestykseen, on seurauksena eri tapahtumajärjestys. Ei ole mitään tapaa kontrolloida tutkimustuloksia; ne perustuvat mielikuvitukseen, joka on valjastettu palvelemaan pakkomielteen omaista tarvetta tehdä historiallista tutkimusta tavalla tai toisella. (Johnson 1997: 99-100.)
Lähdekritiikkiä on naturalistisen raamattukritiikin historiassa käytetty pitkälle menevien arvausten tekemiseen, jotka saattavat olla kokonaan vailla historiallista pohjaa. Tämä johtuu osittain akateemisen maailman urakehityksen perusehdosta, joka on uusien tutkimustulosten saavuttaminen. Koska naturalistinen lähdekritiikki ei vaadi, että lähteiden olemassaolosta pitäisi olla mitään itsenäistä todistusaineistoa, on mahdollista esittää arvauksia ja keksiä niiden olemassaololle uskottavan tuntuisia perusteluja. Tätä arvaustehtailua mahdollistaa myös se, että sitä voidaan toteuttaa länsimaisessa tiedeyhteisössä, jossa alkukielten ja alkuperäisen kulttuurin tuntemus on omaksuttu akateemisten opintojen yhteydessä. Tällainen teoreettinen hallinta ei tietenkään voi vastata synnynnäisten kulttuurin jäsenten kielellistä ja kulttuurista tajua.
Lähdekritiikkiä voidaan harjoittaa useista erilaisista filosofisista lähtökohdista ja lisäksi se eroaa joiltakin osin Vanhan ja Uuden testamentin tutkimuksessa. Esitän seuraavassa esimerkinomaisesti joitakin huomioita niistä ennakko-oletuksista, joiden varassa naturalistinen tutkimus yleensä harjoittaa Vanhan testamentin lähdekritiikkiä.
Vanhan testamentin tutkimuksessa naturalistinen lähdekritiikki tekee joko vahvan tai heikon naturalismin perusvakaumuksen lisäksi kaksi muuta perustavaa oletusta. Ensimmäisen oletuksen mukaan vaihtelu sanojen valinnassa, tyylissä ja käsiteltävissä aiheissa merkitsee sitä, että tekstillä on monia lähteitä ja tekijöitä. Teksti voidaan jakaa eri lähteisiin näiden erojen perusteella. Tyylin käyttäminen lähteitä erottelevana kriteerinä on kuitenkin epätieteellistä, koska kukaan ei ole onnistunut kehittämään kriteerejä sille, miten paljon tyylillistä vaihtelua yhdellä tekijällä voi olla. Tällaisia kriteerejä kehitettäessä olisi otettava huomioon erot yhden ja saman tekijän tyylissä kun hän kirjoittaa eri kirjallisuuslajeja. Lisäksi olisi otettava huomioon tekijän tyylin kypsyminen ja kehittyminen hänen kirjallisen uransa aikana. (Baker 2003: 803.)
Koska tyyliin liittyvä ennakko-oletus toimii ilman täsmällisiä kriteerejä, sen varassa on tehty ja tehdään jatkuvasti hyvin subjektiivisia päätelmiä, jotka vaihtelevat suuresti tutkijasta toiseen. Jotkut lähdekriittiset teoriat olettavat, että Raamatun kirjoittajat eroavat kaikista muista tunnetuista kirjoittajista kirjallisuuden historiassa sikäli, että he ainoina olivat kykenemättömiä käyttämään Jumalasta enempää kuin yhtä nimeä tai kirjoittamaan muuta kuin yhdellä kirjoitustyylillä, riippumatta siitä, mikä oli käsiteltävä aihe. He eivät tämän oletuksen mukaan pystyneet käyttämään enempää kuin yhtä vaihtoehtoa samamerkityksisistä sanoista tietyn idean ilmaisemiseksi, tai ilmaisemaan itseään enemmän kuin yhden teematyypin tai kiinnostuksen piirin sisällä. Jos tätä samaa periaatetta sovellettaisiin Raamatun ulkopuoliseen kirjallisuuteen, tämä merkitsisi johdonmukaisesti sovellettuna sitä, että mikään yksittäinen kirjailija, kuten John Milton, ei olisi mitenkään voinut kirjoittaa iloisia runoja kuten L’Allegro, korkealentoista eeppistä runoutta kuten Paradise Lost ja säkenöiviä proosaesseitä kuten Areopagitica. Jos hän olisi ollut Raamatun kirjoittaja, hänen tuotantonsa taustalle olisi oletettu ainakin kolme lähdettä A, B ja C. Naturalistinen raamattukritiikki käyttää usein lähdekritiikissään erikoislaatuisia olettamuksia, joiden ei ole voitu osoittaa pätevän minkään kansan tai aikakauden kirjallisuuteen. (Archer 1994: 114.) Naturalistisen lähdekritiikin taustalla on usein ylenmääräinen pyrkimys harmonisointiin: lähteiden oletetaan olevan täysin yhtenäisiä kokonaisuuksia sekä käsiteltyjen aiheiden että tyylin osalta.
Toisen Vanhan testamentin tutkimuksessa käytetyn naturalistisen oletuksen mukaan Israelin uskonnollinen historia seuraa samoja yleisiä malleja kuin muiden kansojen historiat. Israelin uskonnon kehitystä on poikkeuksetta tulkittava sellaisen naturalistisen teorian valossa, jonka mukaan uskonnollinen kehitys seuraa aina samoja kehitysmalleja.
Tämän oletuksen mukaan Israelin kansan uskonto oli alkuperältään täysin ihmislähtöinen, kuten kaikki muutkin uskonnot, ja voidaan selittää täysin luonnollisen kehitysprosessin tuotokseksi. Tässä oletuksessa ei oteta huomioon, että ainoastaan Israelin uskonnosta lähtöisin olevat uskonnot ovat koskaan päätyneet aitoon monoteismiin. Uskonnonhistoriallisen evolutionismin oletuksen mukaan israelilaisten on täytynyt uskonnollisen kehityksensä alussa olla animisteja ja karkeita polyteistejä, kuten kaikki muutkin muinaiset kulttuurit. Tästä oletuksesta on pidetty kiinni, vaikka koko Raamatun todistusaineisto Mooseksen kirjoista Malakian kirjaan kertoo siitä, että Israelin uskonto oli alusta alkaen monoteististä. Koko tämä todistusaineisto on jätetty huomiotta ja on dogmaattisesti pitäydytty opinkappaleeseen, jonka mukaan Jumala ei ole voinut ilmoittaa itseään yhdelle kansalle ja yhden tietyn tekstikokoelman välityksellä.
Paitsi että molemmat edellä esitetyistä oletuksista ovat vailla riittäviä perusteita, niiden yhdistelmä johtaa usein tulkinnan sisäisiin ristiriitaisuuksiin. Jos tarkastelemme esimerkiksi kuuluisan dokumentaarihypoteesin historiaa, saamme kuvan siitä, kuinka nämä kaksi oletusta johtavat toistensa kanssa ristiriitaisiin tuloksiin.
Katso myös
