Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus

Raamatun tieteellistä tutkimusta on parin vuosisadan ajan hallinnut historiallis-kriittinen tutkimus. Historiallis-kriittistä tutkimusta voidaan toteuttaa joko naturalistisen tai supranaturalistisen tutkimusohjelman pohjalta. Tutkimusohjelmalla tarkoitetaan tässä yhteydessä niiden tietolähteiden yhdistelmää, jotka hyväksytään tieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi.

Tutkimusmenetelmä on laajempi käsite kuin tutkimustekniikka. Yhden ja saman menetelmällisen lähestymistavan sisällä käytetään useita erilaisia tutkimustekniikoita tutkimuksen eri vaiheissa. Käytettäessä ilmaisua”historiallis-kriittiset menetelmät” tarkoitetaan tavallisesti erilaisia historiallis-kriittisiä tutkimustekniikoita kuten lähdekritiikkiä, muotokritiikkiä, traditiokritiikkiä ja redaktiokritiikkiä. Metodi sisältää tekniikoiden lisäksi tutkimuskohteen luonnetta ja tiedon luonnetta koskevia oletuksia, joiden valossa tutkimustekniikoita käytetään. Lisäksi metodin eli menetelmän käsite on ymmärrettävä kahdella eri tasolla. On tavallista puhua historiallis-kriittisestä menetelmästä, ikään kuin olisi olemassa vain yksi tapa käyttää historiallis-kriittisiä tutkimustekniikoita. Itse asiassa voisi olla asiaankuuluvampaa puhua erilaisista tutkimuksellisista paradigmoista, joiden ehdolla harjoitetaan historiallis-kriittistä tutkimusta. Historiallis-kriittisiä tutkimustekniikoita voidaan soveltaa joko naturalistisessa tai supranaturalistisessa viitekehyksessä. Naturalistinen ja supranaturalistinen lähestymistapa ovat kilpailevia tutkimuksellisia paradigmoja, laaja-alaisia metodisia viitekehyksiä. Sekä naturalistinen että supranaturalistinen viitekehys voidaan ymmärtää yksityiskohdissaan monilla eri tavoilla. Supranaturalismin osalta tässä artikkelissa on erityisesti kiinnostuttu kristillisestä supranaturalismista, koska keskustelun kohteena on nimenomaan Raamatun tutkimus.

Mitä on paradigma?

Tieteellinen paradigma on tieteellisen tutkimuksen laaja-alainen viitekehys, johon sisältyy ainakin seuraavankaltaisia oletuksia:

• Kun teoria ilmaistaan tietyn käsitejärjestelmän avulla, on jo sitouduttu niihin oletuksiin, jotka ovat perustana kyseiselle tavalle käsitteellistää todellisuutta.
• Kun tiettyjä asiaintiloja pidetään tosiasioina, on jo tehty oletuksia käsitteiden ja todellisuuden suhteesta.
• Kun tietyt esineet tai oliot oletetaan olemassa oleviksi, on jo tehty oletuksia todellisuuden luonteesta.
• Usko tiettyjen tiedon lähteiden kuten järjen ja havaintojen luotettavuuteen on perustana sille, mitä tiedon lähteitä on luvallista käyttää tieteellisessä tutkimuksessa.
• Tutkimus perustuu aina tietoteoreettisiin oletuksiin siitä, miten tietoa saadaan.
• Tutkimustyön taustalla on arvostuksia, jotka ohjaavat käsityksiä siitä, mitkä metodit ovat luotettavia ja minkälaisia teorioita pidetään hedelmällisinä.
• Teoria perustuu osin myös maailmankatsomuksellisiin taustaoletuksiin: todellisuus nähdään tietystä maailmankatsomuksesta käsin.

Vahva naturalistinen paradigma

Voimme luonnehtia vahvaa naturalistista viitekehystä seuraavaan tapaan:

• Naturalistinen käsitejärjestelmä pitää kaikkea yliluonnollista vain ihmisten kokemuksina tai ajatuksellisina luomuksina. Niinpä yliluonnollisesta tulee kokemuksen tai mielikuvituksen kategoria. Naturalistiset käsitejärjestelmät ovat siten pelkistäviä, redusoivia. Ne pyrkivät redusoimaan yliluonnollisen johonkin luonnolliseen kategoriaan.
• Yliluonnollista pidetään epätodellisena sillä perusteella, että yliluonnollinen suljetaan tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. Näin oletetaan, että tiede määrää todellisuuden rajat.
• Todellisuus ilmaistaan kokonaan luonnollisten tapahtumakulkujen pohjalta. Siispä sitoudutaan todellisuuteen, jossa ei ole muita kuin luonnollisia tapahtumakulkuja.
• Naturalistisen käsityksen mukaan Jumalan sanallinen ilmoitus ei ole tieteessä luotettavan tiedon lähde. Tämä sisältää oletuksen, että Jumala ei ole ilmoittanut itseään sanallisesti.
• Kun Jumalaa koskevaa tietoa ei hyväksytä tieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi, oletetaan, että meillä ei ole tietoa Jumalasta.
• Kun hyväksyttävinä pidetään ainoastaan teorioita, jotka vetoavat luonnollisiin tekijöihin ja tapahtumakulkuihin, oletetaan, että ne riittävät selittämään todellisuuden. Kun luotettavina pidetään vain metodeja, jotka kohdistavat huomionsa ilmiöiden luonnolliseen puoleen, oletetaan, että mistään muusta ei ole mahdollista saada luotettavaa tietoa.
• Kun koko todellisuus pyritään ymmärtämään irrallaan Jumalasta, oletetaan, että todellisuus voidaan parhaiten ymmärtää irrallaan Jumalasta. Näin oletetaan, että Jumalalla ei voi olla keskeistä asemaa todellisuudessa.

Heikko naturalistinen paradigma

Koska vahva naturalistinen paradigma on maailmankatsomuksellisesti sitoutuneessa perusmuodossaan ilmeisen sitoutunut tiettyihin kiistanalaisiin ennakko-olettamuksiin, Raamatun tieteelliseen tutkimukseen on pyritty soveltamaan myös lähestymistapaa, jossa ei suoranaisesti oteta kantaa siihen, onko Jumala olemassa vai ei ja voiko hän toimia historiassa vai ei. Tämä heikko naturalistinen paradigma on kuitenkin naturalistinen siinä mielessä, että siinä on sitouduttu naturalistiseen tietoteoriaan ja tutkimusohjelmaan. Siksi heikkoa naturalistista paradigmaa kutsutaan toisella nimellä metodologiseksi naturalismiksi. Se nojautuu valistuksen näkemykseen, jonka mukaan tutkimus tulee perustaa pelkästään sellaiseen, mistä voidaan saada tietoa ihmisjärjen ja havaintojen avulla. Jumalan ilmoitusta ei hyväksytä tietolähteeksi. Jumalan todellisuutta ja ihmeiden mahdollisuutta ei kielletä eikä myönnetä, mutta niiden ei kuitenkaan katsota kuuluvan tutkimuksen piiriin. Niinpä tutkimuksen pohjaksi ei oleteta mitään sellaista tietoa, mikä voidaan saada vain Jumalan ilmoituksesta. Heikko naturalistinen paradigma pyrkii pitäytymään sellaiseen, minkä kaikki tutkijat voivat hyväksyä. Se pitää itsestään selvänä agnostista oletusta, jonka mukaan tieto Jumalasta ei ole yhteistä kaikille ihmisille. Se hylkää kristinuskon käsityksen, jonka mukaan kaikilla ihmisillä on tieto Jumalasta, jonka he torjuvat syntinsä tähden.

Heikon naturalistisen paradigman olennaisia piirteitä voidaan luonnehtia seuraavalla tavalla:

• Tutkimuksessa ei oteta kantaa siihen, onko yliluonnollisia tapahtumia todella tapahtunut. Tutkimus rajoitetaan siihen, mitä tekstien kirjoittajat ovat kirjoituksillaan tarkoittaneet ja miten aitoina kyseisiä tekstejä on pidettävä. Kysymys tekstien pohjana mahdollisesti olevista yliluonnollisista tapahtumista, ei kuulu tämän näkemyksen mukaan tieteellisen tutkimuksen pohjalta ratkaistavien kysymysten piiriin.
• Yliluonnollinen suljetaan tieteellisen keskustelun ulkopuolelle sillä perusteella, ettei sitä voida tieteellisesti tutkia.
• Tutkimus ei ota kantaa siihen, voiko yliluonnollinen vaikuttaa luonnollisiin tapahtumasarjoihin. Tieteellisen tutkimuksen on rajoituttava tapahtumien luonnollisiin piirteisiin.
• Jumalan sanallinen ilmoitus ei voi olla tieteessä tietolähteenä, koska se ei ole kaikkien hyväksymä. Tieteessä on rajoituttava sellaisiin tietolähteisiin kuten järkeen ja havaintoihin, jotka kaikki hyväksyvät, niin että tieteellistä tutkimusta voidaan harjoittaa yhteistyössä erilaisten maailmankatsomusten edustajien välillä. Heikossa naturalistisessa paradigmassa ei riittävästi tiedosteta järjellisyyden käsitteen sitoutumista erilaisiin lähtökohtaoletuksiin, jotka ovat perimmältään uskonnollisia.
• Tietona voidaan pitää vain sellaisia tutkimustuloksia, jotka on saavutettu yleisesti hyväksyttyjen tietolähteiden pohjalta. Kaikki muu on uskon aluetta, joka on jokaisen henkilökohtainen asia.
• Tieteelliset teoriat voivat vedota vain luonnollisiin tekijöihin ja tapahtumakulkuihin. Yliluonnollista voidaan lähestyä vain ihmisten kokemusten ja kertomusten kategoriana. Heikko naturalistinen lähestymistapa ei kuitenkaan oleta, että tieteellinen kuva maailmasta käsittäisi koko todellisuuden.
• Heikossa naturalistisessa paradigmassa pyritään tieteellinen tutkimus toteuttamaan irrallaan maailmankatsomuksellisista oletuksista, koska niiden katsotaan haittaavan tieteellistä yhteistyötä eri tavalla ajattelevien tutkijoiden välillä. Jokainen täydentää tieteen tarjoamaa maailmankuvaa oman maailmankatsomuksensa pohjalta ja sijoittaa tieteellisen tiedon osaksi omaa maailmankatsomustaan.

Vaikka heikko naturalistinen paradigma pyrkii puolueettomuuteen monissa naturalismin ja supranaturalismin välisissä kiistakysymyksissä, se käytännössä kuitenkin toimii naturalistisen tietoteorian ja tutkimusohjelman ehdoilla. Sen puolueettomuus on suurelta osin pinnallista ja näennäistä.

Heikon ja vahvan naturalistisen paradigman lisäksi raamattukritiikissä on viimeisten vuosikymmenten aikana vaikuttanut myös postmoderni paradigma. Sen mukaan Raamatun tekstit eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen. Jokaisen tutkijan tulee tulkita tekstejä avoimesti omasta lähtökohdastaan, koska tekstillä ei ole mitään objektiivista merkitystä. Jumalan on mahdotonta ilmoittaa itseään ihmisille, koska ihmiset eivät pysty ymmärtämään mitään ulkoapäin tulevaa sanomaa muuta kuin omista lähtökohdistaan, niin että sanoma olennaisesti muuttuu tulkitsijan mukaan. Jumala on pelkkä inhimillinen konstruktio, jolla ei ole vastaavuutta todellisuudessa. Postmodernia paradigmaa voidaan pitää sellaisena muunnelmana naturalistisesta paradigmasta, jossa on jo tultu tietoiseksi naturalistisen tutkimusohjelman ytimessä olevasta tietoteoreettisesta umpikujasta, joka tekee mahdottomaksi saavuttaa tiedollisesti oikeutettuja käsityksiä todellisuudesta.

Raamattukritiikkiä on naturalistisessa viitekehyksessä perinteisesti toteutettu historiallis-kriittisten tutkimustekniikoiden avulla. Naturalismin ehdoilla sovellettu historiallis-kriittinen menetelmä ei ole pelkkä neutraalien tutkimustekniikoiden kokonaisuus, vaan tutkimuksellinen paradigma, johon liittyy tietty maailmankatsomuksellisesti sitoutunut käsitys kriittisyydestä ja tietty käsitys historiasta. Valistuksen käsitys kriittisyydestä on myös heikon naturalistisen paradigman perustava oletus. Palaan niihin myöhemmin. Tutkimustekniikoiden tasolla voi naturalistisessa ja supranaturalistisessa tutkimuksessa olla yhteisiä piirteitä. Tutkimustekniikat voivat kuitenkin palvella tieteellistä tutkimusta vain osana systemaattista metodologiaa. Metodologia puolestaan ei ole koskaan riippumaton tieteellisestä paradigmasta, johon sisältyy perustavia filosofisia olettamuksia ja perustava uskon varmuus tiettyjen tiedon lähteiden luotettavuudesta. Naturalistinen ja supranaturalistinen lähestymistapa sisältävät erilaisen arvion käytetyn tutkimustekniikan relevanssista ja sovellustavoista. Metodin käsite sisältää siis tutkimustekniikoiden lisäksi myös käytettyjen tutkimustekniikoiden tulkinnallisen viitekehyksen.

Supranaturalistinen paradigma

Raamatun historiaan kohdistuva supranaturalistinen tutkimustyö tapahtuu avoimena sille mahdollisuudelle, että jonkin tietyn historiallisen tapahtuman selitys vaatii vetoamista Jumalan toimintaan. Voimme luonnehtia kristillistä supranaturalistista viitekehystä seuraavaan tapaan:

• Supranaturalistinen käsitejärjestelmä ei etsi todellisuuden yhtenäisyyden perustaa luonnollisen todellisuuden sisältä. Siksi se pystyy luomaan käsitejärjestelmäänsä yhtenäisyyden ei-reduktiivisella tavalla. Koska todellisuuden yhtenäisyyden perusta on Jumalan Sana, Kristus, jonka kautta ja jota varten kaikki on luotu, mitään luodun todellisuuden osaa ei ole tarpeellista ottaa perimmäiseksi selitysperustaksi. Tästä seuraa ei-reduktiivinen, ei-pelkistävä käsitteenmuodostuksen menetelmä, jossa pyritään tekemään oikeutta sille, että todellisuuden osa-alueet ovat suhteellisen itsenäisiä, vaikka ne toimivatkin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa. Tältä pohjalta kristillinen supranaturalismi hylkää erilaiset ismit kuten materialismin, fysikalismin, biologismin, psykologismin, positivismin, logisismin jne., joissa koko todellisuus pyritään selittämään yhden sen osa-alueen ehdoilla.
• Jumala on vapaassa tahdossaan voinut luoda todellisuuden sellaiseksi, ettei se vastaa ihmisen odotuksia. Siksi tutkimuksen on nojattava olennaisesti kokemuksen kautta saatavaan tietoon. Tieteentekijöiden luovat arvaukset ja hypoteesit on todennettava todistusaineiston valossa. Historiallinen tutkimus nojautuu perustavalla tavalla tapahtumiin osallistuneiden silminnäkijöiden todistukseen. Myöhemmin eläneiden historiantutkijoiden ”kriittinen järki” tai ”informoitu mielikuvitus” ei voi korvata tätä todistusta, koska ei ole syytä olettaa, että kriittinen järki pystyy tavoittamaan sen, mikä on ainutlaatuista historiassa.
• Supranaturalismin mukaan olennainen kysymys koskee sitä, miksi yleensä on olemassa jotakin sen sijaan, ettei olisi olemassa mitään. Luonnollinen todellisuus ei voi olla selitys omalle olemassaololleen, koska se on saanut alkunsa tyhjästä ja on ollut olemassa vain rajallisen ajan. Koska koko todellisuuden perusta on yliluonnollinen, ero luonnollisten ja yliluonnollisten tapahtumakulkujen välillä ei ole ehdoton. Mikään luomakunnassa ei ole itseriittoista.
• Järjen, havainnon, muistin ja toisten ihmisten todistuksen lisäksi Jumalan sanallinen ilmoitus on luotettava tiedon lähde, jolla on keskeinen merkitys myös tieteessä, koska tieteen on tarkoitus rakentaa parhaan olemassa olevan tiedon varaan.
• Jumalaa koskeva tieto on tieteellisen tutkimuksen lähtökohta. Tämä tieto on kaikkien saatavilla. Tieteen perusta on Jumalan ilmoituksessa, jonka mukaan koko luomakunta on kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan persoonallisen Jumalan luomistyötä. Tältä pohjalta on mielekästä etsiä luonnosta järjestystä. Ihmisen älyllisiin kykyihin on mielekästä luottaa, koska ihminen on Jumalan kuvaksi luotu olento.
• Todellisuutta ei pystytä tyydyttävällä tavalla selittämään pelkästään luonnollisten tekijöiden ja tapahtumakulkujen varassa. Todellisuus on perimmältään yhtenäinen: koko todellisuus voidaan ymmärtää sen alkuperästä käsin. Siksi Kristus on tieteellisen ja filosofisen ajattelun perimmäinen lähtökohta, Arkhimedeen piste.
• Jumalalla on keskeinen asema todellisuudessa. Jos tieteellinen kuvaus sivuuttaa hänen merkityksensä maailmankaikkeuden selittämisessä, todellisuudesta annetaan puutteellinen kuva. Ilman tietoa Jumalasta emme tiedä kaikkein tärkeintä asiaa itsestämme, toisista ihmisistä ja maailmasta. Kaikkein tärkein tosiasia itsestämme ja maailmasta on, että olemme Jumalan luomia ja että olemassaolomme on jatkuvasti täysin riippuvaista hänestä.

Supranaturalistinen lähestymistapa hallitsi kristillistä eksegetiikkaa kristinuskon syntyajoista aina valistuksen aikaan saakka. Myös valistuksen jälkeen on vaikuttanut merkittäviä supranaturalistisia eksegeettejä ja raamattuteologeja. Heidän ajattelussaan on suuria eroja siinä, miten johdonmukaisesti he soveltavat supranaturalistista lähtökohtaa, mutta ainakin he torjuvat dogmaattisen naturalismin, joka kieltää yliluonnollisen todellisuuden kokonaan. Esimerkkejä tällaisista tutkijoista ovat Johann Albrecht Bengel (1687-1752), Johann Georg Hamann (1730-1788), Johann Christian Kondrad von Hofmann (1810-1877), Franz Delitzsch (1813-1890) J. Köberle (1871-1908), Adolf Schlatter (1852-1938), O. Procksch (-1947), Wilhelm Möller, Martin Albertz (1882-1956), Hugo Odeberg (1898-1973), G.E. Ladd, J. B. Green, R. T. France, Ben Witherington, Craig Blomberg, Bruce Metzger, Robert Stein, Donald Guthrie, D. A. Carson, Darrell Bock, Anthony Thiselton ja Kevin Vanhoozer.

Tutkimusohjelma

Raamatun tieteellisen tutkimuksen perustava kysymys koskee tutkimuksessa käytettävän tutkimusohjelman valintaa. Tutkimusohjelmalla tarkoitetaan yhdistelmää niistä tiedon lähteistä, joita pidetään luotettavina. Naturalistinen tutkimusohjelma pitää havaintoa, järkeä, muistia ja teorian valinnan kriteerejä perustavina tiedonlähteinä. Naturalismi hylkää täysin ajatuksen siitä, että Jumalan ilmoitus voisi toimia itsenäisenä tietolähteenä. Supranaturalistinen tutkimusohjelma puolestaan pitää havainnon, järjen ja muistin lisäksi myös Jumalan sanallista ilmoitusta perustavana tiedonlähteenä. Erilaiset supranaturalistiset lähestymistavat puolestaan eroavat siinä, mitä tekstikokoelmaa ne pitävät Jumalan ilmoituksena. Kristillinen supranaturalismi on perinteisesti pitänyt ainoastaan Raamatun kaanoniin kuuluvia tekstejä Jumalan sanana. Johdonmukainen kristillinen supranaturalismi pitää tältä pohjalta Raamatun sanoja yhtä luotettavina kuin Jumalan sanoja. Kristillinen supranaturalismi esiintyy kuitenkin vain harvoin näin johdonmukaisessa muodossa valistuksen jälkeisessä eksegeettisessä tutkimuksessa, koska maailmankatsomukseltaan supranaturalistisetkin eksegeetit toimivat tavallisesti osin naturalistisen tutkimustradition ehdoilla. Tämä johtuu osin siitä, että tutkimukselliset resurssit ovat valistuksen jälkeen yhä enemmän keskittyneet naturalistien käsiin ja siksi supranaturalistinen eksegeetti joutuu tekemään työtään tutkimuksen valtavirtaa vastaan. Itse asiassa johdonmukaista kristillistä supranaturalismia esiintyy nykyään suhteellisesti enemmän ammattifilosofien kuin ammattieksegeettien parissa. Tämä johtuu siitä, että naturalistisen tutkimusohjelman tietoteoreettiset ongelmat on tiedostettu filosofiassa, mutta teologit elävät tässä suhteessa vielä osin naiivin tieteisuskon valtaamina.

Naturalismi ja supranaturalismi ovat siis kaksi perustavasti erilaista lähestymistapaa tieteelliseen tutkimukseen. Naturalismissa voidaan erottaa ainakin kolme erilaista ulottuvuutta. Metafyysisen naturalismin mukaan Jumalaa ei ole olemassa. Niinpä ei ole olemassa mitään syytä myöskään pohtia Jumalan ilmoituksen mahdollisuutta. Metodologisen naturalismin mukaan koko todellisuus on selitettävissä luonnollisten prosessien pohjalta. Ei ole olemassa sellaista Jumalaa koskevaa tietoa, jolla olisi tiedollisesti oikeutetun perususkomuksen asema. Niinpä tieteellinen tutkimus ei voi koskaan ottaa lähtökohdakseen Jumalaa koskevaa tietoa. Naturalismi myöntää, että tieteellisissä selityksissä on tällä hetkellä aukkoja. Sen mukaan turvautuminen yliluonnollisiin selityksiin merkitsisi kuitenkin varsinaisesta tieteellisestä lähestymistavasta luopumista. Tutkimusohjelmallisen naturalismin mukaan luotettavia tiedon lähteitä ovat ainoastaan järki, havainto, muisti ja teorian valinnan kriteerit. Vahva naturalistinen paradigma sitoutuu kaikkiin kolmeen oletukseen. Heikko naturalistinen paradigma sitoutuu kahteen viimemainittuun.

Supranaturalistinen lähestymistapa voidaan jakaa samalla tavalla kolmeen erilaiseen ulottuvuuteen. Metafyysisen supranaturalismin mukaan Jumala on olemassa. Hän hallitsee ja pitää yllä koko luonnollista todellisuutta ja ihmisen historiaa. Useimmilla supranaturalisteilla on myös jokin näkemys tekstikokoelmasta, joka on aitoa Jumalan ilmoitusta. On tietysti olemassa useita niin sanottuja pyhiä kirjoja, jotka väittävät olevansa Jumalan ilmoitusta. Niinpä supranaturalistin näkökulmasta yksi ensimmäisiä tehtäviä on Jumalan aidon ilmoituksen tunnistaminen ja tähän tehtävään liittyvien kriteerien pohtiminen. Ratkaiseva kysymys koskee sitä, mikä tekstikokoelma auttaa ihmistä näkemään Jumalan, itsensä ja maailman oikeasta näkökulmasta. Aidon Jumalan tuntemisen seurauksena ihminen saa oikean tiedollisen näkökulman maailmaan ja hän myös oppii ymmärtämään itseään syvällisemmin. Metodologisen supranaturalismin mukaan ilmiöiden perimmäinen selitys edellyttää vetoamista Jumalan luovaan ja ylläpitävään toimintaan. Luonnollisiin syihin vetoavat selitykset edellyttävät supranaturalistista lähtökohtaa, koska ei ole mielekästä etsiä järjestystä sellaisesta todellisuudesta, joka ei ole järjellisen suunnitelman tulosta. Erityisesti kristillinen supranaturalismi korostaa sitä, että ilmiöt voidaan selittää luonnollisten syiden perusteella, koska Jumala on luonut maailman järjestyneeksi kokonaisuudeksi, jonka toimintaa ohjaavat yleispätevät lainalaisuudet ja periaatteet. Tutkimusohjelmallisen supranaturalismin mukaan Jumalan sanallinen ilmoitus voi toimia luotettavana tiedon lähteenä tieteellisessä tutkimuksessa järjen ja havaintojen lisäksi.

Supranaturalistisen argumentin mukaan tutkimuksen tiedollinen pohja murenee ilman Jumalan ilmoitusta. Inhimillinen tiedonhankinta ei toimi optimaalisesti ilman Jumalan ilmoitusta neljästä syystä:

1. Jumalan ilmoitus tarjoaa tutkimukselle välttämättömän tiedon maailmankaikkeuden alkuperästä, kokonaistarkoituksesta ja sen osa-alueiden välisestä yhteydestä. Ilman tätä tietoa mitään yksityiskohtia ei tulkita oikeassa yhteydessään. Yksi osa tutkimuksen itsekriittisyyttä on tutkijan kyvyssä tiedostaa omat perustavat lähtökohtansa ja ennakko-olettamuksensa ja tehdä niistä kriittisesti selkoa.
2. Tieto todellisuuden ja ihmisen alkuperästä on edellytys tutkijan itseymmärrykselle. Kun ihminen tuntee alkuperänsä, hänen on mahdollista tuntea itsensä. Vain tuntemalla alkuperänsä ihminen voi saada tiedollisesti oikeutetun käsityksen omien älyllisten kykyjensä luotettavuudesta. Jos ihminen ei ole Jumalan kuvaksi luotu olento vaan sattumanvaraisen kehitysprosessin tulos, ei ole syytä uskoa älyllisten kykyjen olevan luotettavia¹. Tällöin katoaa pohja tehdä tutkimusta, koska ei ole syytä olettaa tutkimuksen tuottavan luotettavaa tietoa. Ainoastaan Jumalan ilmoituksen pohjalta ihminen tietää olevansa Jumalan kuvaksi luotu olento. Tältä pohjalta ihminen voi oikeutetusti luottaa siihen, että hänen älylliset kykynsä kuten järki, havainto ja arvointuitio tarjoavat luotettavaa tietoa todellisuudesta.
3. Ilman Jumalan ilmoituksen tarjoamaa valoa ihminen ei opi tuntemaan omaa pahuuttaan. Jumalan ilmoitus on välttämätön edellytys sille, että tutkija saa itsekriittisen näkemyksen omiin ennakkoluuloihinsa ja vääristyneisiin motiiveihinsa.
4. Jumalan ilmoitus tarjoaa ihmiselle itsekriittisen näkökulman niihin myytteihin, jotka pyrkivät ottamaan Jumalan paikan ihmisen tietoisuudessa. Tällaiset myyttiset mielikuvat ovat viimeisen parin sadan vuoden aikana hallinneet pitkälti myös tieteellistä raamatuntutkimusta.

Tutkimuksen lähtökohtien analyysi voi olla monimutkaista, koska tutkija saattaa olla esimerkiksi metafyysinen supranaturalisti, mutta metodologinen ja tutkimusohjelmallinen naturalisti. Tämä johtuu osittain tieteensosiologisista syistä. Naturalismi on tällä hetkellä vallitseva metodologinen ja tutkimusohjelmallinen lähestymistapa. Jos supranaturalisti haluaa saada asemaa tiedeyhteisössä, hän joutuu ottamaan huomioon vallitsevan ajattelutavan. Hänen on vaikea saada tutkimuksiaan julkaistuksi arvostetuissa tieteellisissä aikakauskirjoissa, jos hän on toteuttanut tutkimuksensa johdonmukaisesti supranaturalistisen menetelmän ja tutkimusohjelman pohjalta. Siksi monet metafyysiset supranaturalistit käyttävät naturalistista metodologiaa ja tutkimusohjelmaa, vaikka he ottavat etäisyyttä naturalistiseen maailmankatsomukseen. Tämä voi tapahtua luonnostaan jo siksikin, että heidän tieteellinen koulutuksensa tapahtuu useimmiten täysin naturalistisessa viitekehyksessä.

Tutkimusohjelman osalta ei ole eroa ideologisesti sitoutuneen vahvan naturalismin ja siitä etäisyyttä ottavan heikon naturalistisen lähestymistavan välillä, koska kumpikaan ei hyväksy Jumalan ilmoitusta tietolähteeksi. Naturalistinen tutkimusohjelma kieltää, että Jumalan toiminta voitaisiin ottaa huomioon historiallisia tapahtumia selitettäessä tai että ihmisen tieto ja erityisesti tieteellinen tieto olisi eräiltä osin riippuvaista Jumalan sanallisesta ilmoituksesta.

Naturalistisen lähestymistavan valta-asemaa on pyritty vahvistamaan julistuksilla, joissa sille vaaditaan etuoikeutettua asemaa Raamatun tieteellisessä tutkimuksessa. Vielä 1981 Heikki Räisänen esitti, että historiallis-kriittinen metodi on ainoa varteenotettava menetelmä Raamatun tutkimuksessa. ”Muunlaista vakavasti otettavaa raamatuntutkimusta kuin historiallis-kriittinen ei kuitenkaan ole olemassa. Kirjani on kirjoitettu tämän väitteen todistamiseksi.”² Tässä lausumassa ilmenevä voimakas usko naturalistisesti sovellettuun historiallis-kriittiseen paradigmaan ja tästä uskosta nouseva pyrkimys korostaa sen merkitystä on ymmärrettävää, koska tieteellisessä viitekehyksessä (paradigmassa) tapahtuvat murrokset merkitsevät usein aikaisemman paradigman pohjalta tehtyjen tutkimusten vanhentumista. Jokainen tieteentekijä joutuu kamppailemaan oman asemansa ja tutkimuksensa merkityksellisyyden puolesta.

Aivan vastakkaista lähestymistapaa edusti Gerhard Maier, joka kirjoitti 1974 teoksen Das Ende der historisch-kristischen Methode³ (Historiallis-kriittisen metodin loppu). Hänen mielestään naturalistisesti sovellettu historiallis-kriittinen menetelmä oli ajanut teologian umpikujaan. Teologinen tutkimus oli ajautunut loputtomiin sisäisiin ristiriitaisuuksiin, koska se käytti tutkimuksessaan lähestymistapaa, joka ei luonteensa puolesta pystynyt tekemään oikeutta tutkimuskohteelleen, Raamatulle. Naturalistisen tutkimusohjelman varaan rakentuva historiallis-kriittinen metodi rajasi todellisuuden niin kapeasti, ettei se pystynyt havaitsemaan tutkimuskohteensa olennaisia piirteitä eikä tekemään niistä käsitteellisesti selkoa.

Naturalistinen tutkimusyhteisö on itsekin joutunut jossain määrin kohtaamaan omaan lähtökohtaansa liittyvää ongelmallisuutta. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana naturalistisessa tutkimuksessa on tapahtunut murros, jossa on siirrytty historiallis-kriittisistä menetelmistä yhä enemmän kirjallisuuskriittisiin menetelmiin kuten narraatiotutkimukseen, struktuurianalyysiin ja retoriseen tutkimukseen, ja toisaalta käyttäytymistieteellisiin, yhteiskuntatieteellisiin ja kulttuuriantropologisiin menetelmiin. Tämä murros koskee tosin vain tutkimuksen pintatasoa. Se ei ulotu perustaviin naturalistisiin oletuksiin, jotka ovat säilyneet muuttumattomina, vaikka tutkimuksen pintatasolla onkin tapahtunut suuria muutoksia. Postmoderni tutkimus on tosin tullut tietoiseksi naturalismin tietoteoreettisesta umpikujasta ja sen itsensä kumoavasta luonteesta. Sen seurauksena postmodernismi ei kuitenkaan ole luopunut naturalismista vaan rationaalisuudesta, historiasta ja totuudesta. Kiinnostus tekstien totuuteen koetaan yhä toisarvoisemmaksi. ”Merkitys, joka aikaisemmin sidottiin tekstiin suhteessa sen viitekehykseen, rajoitetaan nyt usein pelkästään tekstin sisäiseksi asiaksi.”⁴ Mielenkiinnon kohteena ovat tekstit kirjallisina tuotteina riippumatta niiden historiallisesta totuudesta.

Raamatun tieteellisessä tutkimuksessa on tapahtunut metodinen käänne, mutta ei kaikilta osin välttämättä parempaan. Historiallis-kriittisen menetelmän edustajat olivat sentään kiinnostuneet historiasta, vaikka heidän naturalistiset ennakko-olettamuksensa tekivät vaikeaksi tai mahdottomaksi tehdä oikeutta Jumalan toiminnalle historiassa. Uudemmat kirjallisuuskriittiset menetelmät usein tarkastelevat Raamatun tekstejä kokonaan irrallaan historiasta.

Raamatun tieteellinen tutkimus on siis tällä hetkellä murrosvaiheessa. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana tieteellisessä maailmassa on käynnistynyt laajamittainen pohdinta naturalistisen tutkimusohjelman pohjalta toteutetun historiallis-kriittisen lähestymistavan ongelmista. Naturalistisessa viitekehyksessä sovellettu historiallis-kriittinen lähestymistapa on joutumassa sivuosaan eksegeettisessä tutkimuksessa ja sen puutteista on tullut yleinen keskustelun ja kritiikin aihe. Kyseinen lähestymistapa on parin vuosisadan aikana tuottanut niin monia keskenään ristiriitaisia tuloksia, että sen tieteellinen uskottavuus on kärsinyt. Se on menettänyt uskottavuuttaan, vaikka sen kannattajilla oli hallussaan useimmat merkittävät teologian alan yliopistolliset oppituolit ja sen edustajat hallitsivat teologisia aikakauslehtiä.

Tutkimuksen maailmankatsomuksellinen lähtökohta

Paitsi että kritiikissä on kiinnitetty huomiota historiallis-kriittisen tutkimuksen moniin yksityiskohtaisiin puutteisiin, on myös yhä tavallisempaa kuulla kannanottoja, joiden mukaan historiallis-kriittistä menetelmää, sen enempää kuin mitään muutakaan menetelmää, ei ole mahdollista soveltaa maailmankatsomuksellisesti neutraalilla tavalla. Tieteellisten tutkimusmenetelmien soveltaminen on aina sitoutunut joihinkin maailmankatsomuksellisiin olettamuksiin. Kritiikin kohteena on ollut yhtäältä lähestymistapa, jossa historiallis-kriittiseen menetelmään liitetään niin dogmaattinen maailmankatsomuksellinen asenne, ettei olla edes valmiita keskustelemaan kilpailevien lähestymistapojen kanssa. Kritiikille altis on myös metodologinen naturalismi, jossa tieteellisen raamatuntutkimuksen alue rajataan niin kapeaksi, että hyväksyttävänä pidetään vain sellaista agnostista lähtökohtaa, joka ei suoranaisesti myönnä tai kiellä yliluonnollista todellisuutta. Viime mainittu lähestymistapa on avoin vain teoriassa, koska se käytännössä usein sulkee supranaturalistisen tutkimuksen tieteen ulkopuolelle. Jos naturalistista lähestymistapaa joko sen maailmankatsomuksellisessa tai metodologisessa merkityksessä pidetään ainoina varteenotettavina lähestymistapoina, ei ole tarvetta olla avoin vaihtoehtoiselle supranaturalistiselle lähestymistavalle ja siitä käsin nousevalle kritiikille. Tieteellisen tutkimuksen sitoutuminen laaja-alaisiin uskomusjärjestelmiin on tietysti melko yleisesti tunnustettu tosiasia aikamme tieteenfilosofisessa keskustelussa. Ongelmalliseksi tilanne muodostuu, jos tällainen sitoutuminen johtaa siihen, että tutkija ei ole valmis tekemään kriittisesti selkoa perustavista lähtökohtauskomuksistaan ja asettamaan niitä kriittisen arvioinnin kohteeksi.

Tavallisesti historiallis-kriittistä tutkimusta toteutetaan sitoutuneena naturalistiseen maailmankuvaan, jossa oletetaan, että mitään yliluonnollista ei ole olemassa tai että mikään yliluonnollinen ei voi ainakaan olla osa asioiden tieteellistä kuvausta. Leslie Newbigin katsoo, että tässä mielessä historiallis-kriittistä tutkimusta leimaa ”tunnustuksellinen ote”. Tietyt perustavat maailmankatsomukselliset lähtökohdat hyväksytään tosiksi itsestään selvyyksinä, jo ennen kuin tutkimuksessa on edes päästy alkuun. Näiden lähtökohtaoletusten ”tunnustuksellisuutta” ei huomata, koska ne osuvat yhteen ajassamme vallitsevien uskomusten kanssa. Jukka Keskitalo⁵ kuvaa asiaa seuraavalla tavalla:

Leslie Newbigin puolestaan kiinnittää huomiota siihen, että historiallis-kriittisen tutkimuksen harjoittajat vetoavat usein tutkijoiden ”suureen enemmistöön” kumotakseen niiden tulkitsijoiden näkemykset, jotka lukevat Raamattua sitoutuneena sen kirjoittajien omaan uskonvakaumukseen. Jos asiaa tarkastellaan ottaen huomioon koko maailmanlaajan kristikunnan ymmärrys Raamatusta ja raamatuntulkinnan vuosituhantinen aikaperspektiivi myös taaksepäin, on Newbiginin mukaan oikein sanoa, että erittäin pieni, kuihtuvassa kulttuurissa oleva vähemmistö vaatii itselleen auktoriteettia, joka huonosti sopii heidän tilanteeseensa. Joillakin historiallis-kriittistä tutkimusta harjoittavilla tutkijoilla on Newbiginin mukaan kuitenkin erittäin suuria vaikeuksia sopeutua siihen tosiasiaan, että moderni, yksinomaan kausaliteetille rakentuva maailmankuva on murenemassa heidän ympärillään. Silti he voivat edelleen ansaita medialta radikaalin tittelin, jos he pitäytyvät tähän modernin kulttuurin uskontunnustukseen.

Myös Antti Laato⁶ kiinnittää huomiota siihen, että naturalistisista lähtökohdista tutkimustaan harjoittavaa tiedettä luonnehtii tietynlainen rajoittuneisuus ja puolueellisuus. Naturalismi ei hyväksy sitä, että tieteessä vaikuttaisi perustavien oletusten osalta kilpailevia hypoteeseja. Se ei salli edes sellaisen hypoteesin esittämistä, jonka mukaan koko todellisuus selittyy Jumalan luomisteon ja hänen ylläpitävän voimansa pohjalta.

Valistuksen ajan ongelmana oli se, että tieteestä haluttiin tehdä absoluuttinen ja totaalinen vaihtoehto uskonnolle. Alettiin ajatella, että tiede jossa Jumalan vaikutusmahdollisuudet suljetaan ulkopuolelle, kykenee antamaan vastaukset kaikkiin ongelmiin. Monet tieteenalat lähtivät kehittymään ideologisen latauksen voimalla: Maailman syntyminen voidaan selittää ilman Luojaa; uskontojen kehittyminen nähdään psykologisten ja sosiologisten lainalaisuuksien aikaansaannokseksi jne. Alettiin myös korostaa tieteen kykyä osoittaa kristinuskon perustotuuksia vääriksi. Vielä nykyäänkin kuullaan näitä ideologisia väitteitä: ”Tiede on osoittanut, ettei Jumala luonut maailmaa. Tiede on osoittanut, etteivät Jeesuksen ihmeet ole todellisuudessa tapahtuneita. Tiede on osoittanut - -”

– Laato⁷

Naturalistiset tieteenharjoittajat ovat tässä tapauksessa unohtaneet omien lähtökohtaoletustensa ja tutkimustulostensa välisen loogisen suhteen. ”Jos Jumala suljetaan tarkastelun ulkopuolelle, niin tieteen lopputuloksissa ei voida esittää arvioita siitä, mikä lähtökohdista käsin suljettiin ulkopuolelle.”⁸ Naturalistinen tiede ei siis osoita, ettei Jumala luonut maailmaa tai ettei Jeesus tehnyt ihmeitä. Se olettaa ensin, ettei Jumala luonut maailmaa. Tämän oletuksen pohjalta se pohtii, miten maailma näin ollen olisi voinut syntyä ja kehittyä. Tämän oletuksen pohjalta luodut teoriat maailman synnystä eivät todista, ettei Jumala luonut maailmaa, koska Jumala oli suljettu tieteen ulkopuolelle jo tutkimuksen lähtökohdassa. Samantapaiset rajoitukset on otettava huomioon myös silloin, kun tehdään päätelmiä siitä, onko Jeesus tehnyt ihmeitä. Naturalistinen tiede olettaa jo lähtökohdassaan, että luonnonlait ylittävät ihmeteot ovat mahdottomia tai että ne on ainakin suljettava tieteen ulkopuolelle. Niinpä sen itsestään selvänä pitämä lähtökohta on, ettei Jeesus tehnyt ihmeitä tai ettemme ainakaan voi tietää hänen tehneen ihmeitä. Tämän valossa lähdetään tekemään tutkimusta ja yritetään löytää jokin selitys sille, miten näin ollen kertomukset Jeesuksen ihmeteoista olisivat luonnollisesti selitettävissä. Tällaisen tutkimuksen tulokset eivät todista, ettei Jeesus tehnyt ihmeitä tai ettemme voi tietää Jeesuksen tehneen ihmeitä, koska nämä oli oletettu jo tutkimuksen lähtökohdassa.

Tiedemiehen puhe ”tiede on osoittanut...” kuulostaa aina julkisuudessa hyvin vakuuttavalta. Tieteenfilosofisesta näkökulmasta katsottuna kysymyksessä on kuitenkin enemmän tai vähemmän varma uskomus. Tiedemies on monessa suhteessa samalla lähtöviivalla uskonnollisen ihmisen kanssa. Tekemällä omista tieteellisistä johtopäätöksistään varmoja ja kaikenkattavia elämänkatsomuksellisia väitteitä tiedemies on perustanut uuden uskonnon. Tässä uskonnossa ei ole välttämättä tilaa Jumalalle, mutta monenlaisille uskomuksille kylläkin.

– Laato⁹

Tätä asiaa valaisemaan voidaan pohtia, miten naturalistinen lähestymistapa jo lähtökohdassaan rajoittaa hyväksyttäviä hypoteeseja. Tätä voidaan konkretisoida esimerkillä siitä, millä tavalla naturalistisesta lähtökohdasta tulkitaan kertomusta apostoli Paavalin kääntymyksestä. Naturalistinen tiede hyväksyy vain sellaiset selitykset, joissa oletetaan, että Jumalalla ei ollut mitään osuutta Paavalin kääntymykseen. Laato antaa esimerkin tällaisesta naturalistisesta tulkinnasta: ”Paavali oli pohjimmiltaan epävarma kristittyjä vastaan suunnattujen toimiensa oikeutuksesta. Tämä psyykkinen prässi kävi vähitellen sietämättömäksi ja lopulta purkautui rasittavalla Damaskoksen matkalla neuroottisena kokemuksena. Paavali joutui jonkinlaiseen hallusinaatiotilaan ja uskoi näkevänsä Jeesuksen, pahan omantuntonsa heijastumana. Tämän psyykkisen murtumisen seurauksena vanhasta fanaatikosta tuli uusi, tällä kertaa vain toisenlainen.”¹⁰ Tämän naturalistisen tulkinnan mukaan yhden maailmanhistorian merkittävimmän ajattelijan koko elämäntyön lähtökohtana oli neuroottinen kokemus, joka johtui uupumuksesta. Oletettavasti hän ei koskaan tiedostanut perustavan vakaumuksensa syntyneen puhtaasti neuroottisen kokemuksen pohjalta.

Tieteellisen avoimuuden ja kriittisyyden näkökulmasta on vaikea hyväksyä sitä, ettei tällaista epäuskottavaa (tai muuta vastaavaa) naturalistista selitystä voida haastaa selityksillä, jotka rakentuvat kokonaan toisenlaisiin lähtökohtaoletuksiin. Naturalistisen vakaumuksen mukaan tieteessä ei ole edes luvallista esittää vaihtoehtoista selitystä, jonka mukaan Paavali kohtasi ylösnousseen Kristuksen ja tämän kohtaamisen vaikutuksesta sai uuden näkökulman itseensä ja koko todellisuuteen. Tältä pohjalta hänelle kehittyi uudenlainen itsetuntemus ja ymmärrys Jumalan armosta.

Jos naturalismille annetaan itsestään selvän totuuden asema tieteessä, tieteen tutkimustuloksia ei voida käyttää todisteena naturalismin totuuden puolesta, koska se oli oletettu jo lähtökohdassaan. Naturalistisia tutkimustuloksia kuten kaikkia muitakin tutkimustuloksia on tarkasteltava suhteessa tutkimuksen lähtökohtana oleviin perususkomuksiin. Koska naturalistisia perususkomuksia ei itse asiassa voida pitää itsestään selvästi totuuksina, näiden uskomusten pohjalta saavutetut tutkimustulokset on mielekästä kyseenalaistaa pohtien sitä, miten lähtökohtaoletukset vaikuttavat tosiasioiden tulkintaan. Tieteen tuloksiin sisältyvien ennakko-oletusten tiedostamista edellyttää jo tieteellisen keskustelun avoimuus ja kriittisyys. Tutkimustuloksia on voitava tarkastella vaihtoehtoisten näkökulmien pohjalta etsittäessä sellaista kokonaiskuvaa todellisuudesta, joka tekee parhaiten oikeutta tosiasioille. Niinpä tieteellisen keskustelun avoimuus edellyttää, että tutkimustuloksia voidaan arvioida myös näkökulmasta, jossa todellisuutta tarkastellaan avoimena sille mahdollisuudelle, että Jumala voi vaikuttaa tapahtumien kulkuun. ”Mikäli asiantuntija haluaa antaa tilaa sille uskonnäkemykselle, että Jeesus on todella ilmestynyt Paavalille Damaskoksen tiellä, hän pitää avoimena sen mahdollisuuden, että Jumala on ilmestynyt ihmisille.”¹¹

Historiallis-kriittinen tutkimus ei toimi ilman lähtökohtaoletuksia

On erotettava toisistaan tutkimuksen lähtökohtaoletukset ja näiden lähtökohtaoletusten pohjalta tehtävä tutkimus. Lähtökohtaoletuksia ei ole mahdollista tieteellisesti kontrolloida, niistä on ainoastaan mahdollista tehdä itsekriittisesti selkoa. Siksi Samuel Byrskog¹² argumentoi, että ”akateemisen tutkimustyön usein julkilausumaton ohjelma on tehtävä näkyväksi ja ilmaistava sanoin. Olemme jo kauan sitten ohittaneet ajan, jolloin tutkijat voisivat väittää tekevänsä työtään käsitteellisessä tyhjiössä.” Tieteellisen tutkimuksen kautta saavutetulle tiedolle ei voi perustellusti antaa etuoikeutettua asemaa. Tieteellinen tieto on vain ”yksi ääni monien joukossa”.

Uuteen testamenttiin ja varhaiseen kristillisyyteen kohdistuvaa teologista tutkimusta vaaditaan tänä päivänä tunnustamaan, ettei se tuota historiallisesti tai tekstuaalisesti puolueettomia selontekoja. Samoin myös uskonnontutkijoiden akateemisella työllä on edessään yhtä vaikea tehtävä selventää, millaisia erilaisia filosofisia olettamuksia ja seuraamuksia on sillä, että tutkimustyö toteutetaan ja esitetään tietyllä tavalla. Kolmanneksi, on välttämätöntä selittää, miten akateeminen ymmärrys historiasta liittyy olennaisesti teologiaan.

– Byrskog¹²

Eri tutkijat voivat tehdä tutkimustaan erilaisten lähtökohtaoletusten pohjalta. Tiede ei ole suljettu kristillisen vakaumuksen pohjalta toteutetulta tutkimukselta, koska ”kristillinen ja seurakuntakeskeinen teologia, voi olla yksi niistä äänistä, jotka pyrkivät viestimään omien rajojensa ulkopuolelle”¹². Tämä ei estä tieteellistä kommunikaatiota. Itse asiassa lähtökohtaoletusten avoin tunnustaminen on edellytys kriittiselle kommunikaatiolle. Lähtökohtaoletustensa pohjalta tutkija esittää tieteellisesti kontrolloitavia väitteitään, joita voidaan arvioida niiden johdonmukaisuuden, perustelujen pätevyyden ja selitysvoiman osalta.

Francis Watson perustelee käsitystä, että Raamatun tieteellistä tutkimusta voidaan tehdä kristillisen uskon lähtökohdasta. Hän kritisoi valistuksen maallistunutta pelastususkoa naiiviudesta:

Valistuksen usko, että maailma tarjoaa maallisen pelastuksen kirkon ylläpitämästä Babylonian vankeudesta, asettaa herkkäuskoisuutemme vakavalle koetukselle, olipa tämä näkemys kuinka suosittu tahansa teologian ja uskonnon akateemisessa tutkimuksessa. Koska uskonyhteisö voi elää akatemiassa yhtä hyvin kuin millä muulla elämän alueella tahansa, Raamatun teksteihin ei ole välttämätöntä omaksua näkökulmaa, joka eroaa perustavasti seurakunnallisesta näkökulmasta. - - Koska akateeminen maailma ei aseta opillisia testejä, ei voi olla velvollisuutta omaksua maallistunutta pelastusmyyttiä ja lukea Raamatun tekstejä sen valossa.

– Watson¹³

Wolfgang Stegemann¹⁴ pitää mytologisena käsitystä, että olisi olemassa jokin puhtaaseen järkeen perustuva tieteellinen (historiallis-kriittinen) tapa tutkia varhaisen kristinuskon historiaa, joka tuottaisi objektiivisempaa tai neutraalimpaa tietoa kuin sellainen uskon lähtökohtaan tukeutuva tutkimus, jossa Anselmin sanoin ilmaistuna ”usko etsii ymmärrystä”. Stegemann kutsuu tällaista tieteisuskoista käsitystä Jacques Derridan ilmaisua käyttäen ”valkoiseksi mytologiaksi”: ”Valkoinen mies pitää omaa mytologiaansa, indoeurooppalaista mytologiaa, omaa logostaan, oman puhetapansa mythosta, yleispätevänä muotona, jota hän vielä haluaa kutsua Järjeksi.”¹⁵ Ajatus, että historiallis-kriittinen tutkimus tarjoaisi neutraalin ja objektiivisen vaihtoehdon teologialle on ”paljon melua tyhjäst䔹⁶.

Myös Plantinga^17, 18 kritisoi oletusta, jonka mukaan tieteessä olisi hyväksyttävää vain yksi lähestymistapa. Hänen mukaansa tieteellisen tutkimuksen avoimuuden ja kriittisyyden vastaista on kelpuuttaa tieteellisen tutkimuksen perustaksi vain yksi ainoa lähestymistapa sen sijaan että tieteessä käytettäisiin useita toistensa kanssa kilpailevia lähestymistapoja. Tieteellistä tutkimusta tulisi luonnehtia lähestymistapojen moninaisuus, pluralismi. Tieteellinen tutkimus joutuu aina tekemään joitakin maailmankatsomuksellisia ja uskonnollisia lähtökohtaoletuksia, joita se ei voi tieteellisesti perustella. Tutkimus ei ole mahdollista ilman tällaista lähtökohtaa. Aito näkemysten välinen kilpailu mahdollistuu tieteessä vain kun tieteellistä tutkimusta tehdään tietoisesti erilaisista uskonnollisista ja metafyysisistä lähtökohdista. Erilaiset uskonnolliset, maailmankatsomukselliset ja normatiiviset lähtökohdat ovat perustana keskenään kilpaileville tieteellisille lähestymistavoille. Kilpailevien lähestymistapojen paremmuutta arvioidaan niiden kyvyllä tehdä oikeutta todellisuuden asiaintiloille.

Plantingan mukaan suurin osa tieteellisestä tutkimuksesta ei ole uskonnollisesti neutraalia. Valtaosa tieteellisestä tutkimuksesta ei voi olla uskonnollisesti neutraalia, koska tutkimuksessa joudutaan tekemään jokin oletus maailmankaikkeuden alkuperästä ja järjestyksestä. Jotkin tieteen osat saattavat olla uskonnollisesti neutraaleja: jos mittaamme maapallon kokoa ja muotoa ja sen etäisyyttä auringosta tai jos tutkimme Pythagoraan teoreeman todistusta, olemme tekemisissä asioiden kanssa, jotka ovat jossakin järkevässä mielessä uskonnollisesti neutraaleja. Valtaosa tieteestä on tässä suhteessa kuitenkin erilaista. Ei ole mitään selvärajaista tapaa määritellä, mitkä tieteen osat voivat olla uskonnollisesti neutraaleja ja mitkä eivät: kyseessä on asteittain muuttuva jatkumo ennemmin kuin selvärajainen erottelu. Plantinga ehdottaa seuraavanlaista nyrkkisääntöä: Mitä keskeisemmin tieteellinen tutkimusalue pyrkii lisäämään ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen, sitä vaikeampi sen on olla uskonnollisesti neutraali.