Metodologinen naturalismi

Metodologinen naturalismi on tieteessä usein itsestäänselvyyden aseman saanut, mutta maailmankatsomuksellisesti sitoutunut metodologinen lähestymistapa, jonka mukaan kaikki tapahtuminen on selitettävä luonnollisten syiden perusteella. Kun tähän yhdistyy käsitys, että tieteellinen menetelmä on ainoa luotettava tapa saada tietoa, on seurauksena näkemys, joka sivuuttaa kokonaan sen mahdollisuudenkin, että Jumala toimisi aktiivisesti maailmassa tai että hänestä voitaisiin saada mitään tietoa.

Metodologinen naturalismi on ollut viimeiset sata vuotta vallalla oleva näkemys tieteessä, ja se on ollut yleinen käsitys myös kristittyjen tieteentekijöiden keskuudessa.

Historia

Tieteen suuret uranuurtajat kuten Newton, Maxwell, Faraday ja Boyle eivät olleet metodologisen naturalismin kannattajia. Sittemmin tällainen rajaus on silti ollut hyväksyttynä tieteenfilosofian valtavirtaan. Demarkationismin romahdus uusimmassa tieteenfilosofiassa enteilee kuitenkin muutosta vallinneeseen tilanteeseen.

Yleisimmät perustelut

Metodologiselle naturalismille annetaan yleensä seuraavia perusteluja:

1. Naturalististen selitysten toimivuus tieteen historiassa.
2. Yhteinen pelikenttä eri maailmankatsomuksista lähteville tutkijoille.

Ongelmat

Metodologinen naturalismi näyttää olevan ennemmänkin kulttuurinen myytti ja tuntuma kuin argumentein perusteltu käsitys. Tieteen, filosofian ja teologian rajat ovat vain ihmisen rajauksia yhden kokonaisen todellisuuden kuvauksien jaottelemiseksi. Mitään selvää jakoa tuskin voidaan löytää, koska tämä edellyttäisi, että todellisuus itse olisi jakautunut.

Suurin ongelma metodologisessa naturalismissa on, että kun tiede sitoutetaan tällaiseen vahvaan lähtökohtaoletukseen, tiede lakkaa olemasta totuuden etsimistä ja tieteen selitykset ohjautuvat oletuksen mukaisesti. Tieteen alueen laajetessa myös todellisuus aletaan nähdä tehdyn naturalistisen lähtökohtaoletuksen mukaisena. Kaikki ennakko-oletukset ovat siis varsin vaarallisia tieteessä, vaikka niitä usein tehdäänkin, ja niitä pitäisi voida perustella erityisen vahvasti, jotta ne olisivat uskottavia.¹

Määritelmän ongelma

Todellisuudessa on erittäin vaikea määritellä sitä, mikä on naturalistinen eli "luonnollinen" selitys. Tämä riippuu paljon henkilön maailmankatsomuksesta. Esimerkiksi kristitylle Jumalan erityinen asioihinpuuttuminen voi joissain tapauksissa² olla saatujen havaintojen "luonnollinen"³ selitys.

Vallitsevassa tilanteessa naturalistinen selitys tuntuu käytännössä samaistuvan aineellisen selityksen tai luonnonlain kanssa. Valitettavasti sekä "aineellisuuden" että "luonnonlain" käsite ovat myös avoinna tulkinnalle. Käytännössä "aineellisella" tarkoitetaan niitä entiteettejä, joiden olemassaolo nykyfysiikassa edellytetään. Tästä seuraa, että mikä tahansa, jonka varaan fysiikkaa rakennetaan tai voitaisiin rakentaa, voi olla luonnollista. Nykyään fysiikassa on muotia uskoa pimeään energiaan ja aineeseen, joista on vain kiistanalaisia⁴, epäsuoria havaintoja. Yliluonnollisestakin voi olla epäsuoria havaintoja. "Luonnonlain" paras määritelmä on toistaiseksi se, että luonnonlaki on ilmeisesti jotain, joka saa havaintotapahtumat toistumaan tietyllä tavoin, kun jotkut muut asiat ovat riittävän yhdenmukaisia. Tämän määritelmän alle sopii melkein mitä vain.

Naturalististen selitysten toimivuus

Metodologisen naturalismin tähänastinen ideologinen myötätuuli näyttäisi ilmentävän lähinnä vain sitä, että useimmissa jo tyydyttävästi selitettyinä pidetyissä luonnonilmiöissä – kuten painovoiman vaikutukset, kemialliset reaktiot jne. – suunnittelu-selitystä ei ole ennusteissa tarvittu, joten se on ollut järkevää jättää pois laskuista.⁵ Mutta näissä yhteyksissä ei-naturalististen selitysten etsimisestä pidättyminen ei ole perustunut metodologisen naturalismin vaatimuksiin vaan ennustavuuden kriteeriin (joka sekään ei ole absoluuttinen kriteeri).

Olemassa on kuitenkin jo tapauksia, joissa tyydyttävää naturalistista selitystä ei ole olemassa eikä näköpiirissäkään. Näin ollen on kornia yksinkertaistamista, kun sen perusteella, että Jumalan suoraan vaikutukseen vetoamista ei tieteellisessä selittämisessä ole aiemmin yleensä tarvittu, metodologisen naturalismin peräänkuuluttajat yhä päättelevät, ettei Jumalan vaikutukseen vetoaminen ylipäänsäkään käy päinsä minkään asian tieteellisessä selittämisessä. Eihän kvarkkejakaan käytetty selityksenä ennen kvanttiväridynamiikan keksimistä.

Jumalan – tai ylipäänsä jonkin tarkemmin tuntemattoman mutta riittävän mahtavan älyllisen suunnittelijan – vaikutuksen tulisi siis olla hyväksyttävä tieteellinen selitys silloin, kun se parhaan avoimessa keskusteluavaruudessa käytettävissä olevan tarkastelun mukaan todella ennustaa jotain paremmin kuin muut selitykset. Tulisi myös hyväksyä se seikka, että vaikka huomattava osa nykytutkijoista ei henkilökohtaisesti metodologiseen naturalismiin sitoutuneina voisi kuvitellakaan koskaan julkaisevansa mitään tämänsuuntaista tutkimustulosta, tällaisen ideologisen sitoutuneisuuden tulisi olla kaikille tutkijoille vapaaehtoista, ei "ammatillisen ryhmäkurin" ulkoapäin pakottamaa.

Toistettavuus

Olennaisena erona suunnittelijan ja luonnonlakien vaikutustapojen välillä on ainakin toistettavuus: suunnittelija ei välttämättä eikä luultavastikaan orjallisesti toista samassa tilanteessa samaa toimintaa. Sikäli kuin psykologia, arkeologia, historia ja yleensäkin tieteenalat, joissa ei käytetä toistokokeita, voidaan luokitella tieteeksi, ID ja Jumala-selityskin ovat yhtä kaikki hyväksyttävää tiedettä.

Tämä toistettavuusvaatimuksesta luopuminen ei ole luonnonhistoriallisessa tutkimuksessa edes mitään uutta, sillä metodologisen naturalismin puitteissakin pidetään selviönä, että tutkittavat, nykytilanteeseen olennaisesti vaikuttavat menneisyyden ilmiöt eivät kuvitellussa uusintakokeessa toistuisi samanlaisina. Näin ollen tarkoituksellisuusselitysten torjuminen niiden ennustamattomuuteen vedoten vaikuttaakin pikemminkin älyllisesti epärehelliseltä retoriselta tempulta kuin suunnitteluselitysten aidosti tieteelliseltä kriitiikiltä: toistamattomissa olevan, "tähtitieteellisen epätodennäköisen" tarkoituksettoman sattuman vaikutuksiin vetoamisessahan ei olisi havaittu mitään metodista ongelmaa.

Yhteinen keskustelukenttä

Väite siitä, että metodologinen naturalismi antaa tieteelle sen tarvitseman keskustelukentän, jonka perusteella eri maailmankatsomuksista lähtevät tutkijat voivat keskustella asioista, on harhaanjohtava. Ei ole mitään syytä, miksi yksi maailmankatsomus, naturalismi, pitäisi etuoikeuttaa kaikille yhteiseksi keskustelukentäksi. Pikemminkin yhteinen keskustelukenttä tulisi muodostaa yhteisistä päättelysäännöistä, todennäköisyyslaskennasta ja muista kestävän päättelyn kriteereistä. Tieteenharjoitusta yhdistävänä tekijänä tulisi siis olla pikemminkin "yhteinen kieli" kuin kollektiivisen pakkoideologian keinoin koulutusputkessa kuosiinsa taottu "yhteinen mieli".

Näin eri katsomuksia edustavat ja niistä insipiraatiota ammentavat tutkijat voisivat neutraalimmin tarkastella jopa omaa ja toistensa maailmankatsomuksia, niiden vaikutusta tulkintaan ja – kääntäen – sitä, minkä maailmankatsomuksen pohjalta rakennettu teoria kussakin tapauksessa antaa lopulta luontevimman tulkinnan havainnoille.

Yhteiskunnalliset vaikutukset

Metodologinen naturalismi on siis sekä todellisuuden että sitä tutkivan tieteen rajauskriteerinä viime kädessä täysin perusteeton yksinkertaistus. Sitä soveltaen kristitty voi tosin pintatasolla keskittyä tieteenharjoitukseensa ilman häiritseviä tai suorastaan tutkijanuralleen tuhoisia konflikteja ateististen kollegoidensa kanssa. Samalla sen soveltaja kuitenkin luovuttaa ulottuvillaan olleen julkisen foorumin ja kaikki yhteiskunnan omaan tutkimustyöhönsä osoittamat resurssit itselleen merkittävän tiedon alueen osalta itselleen vieraalle maailmankatsomukselle – tässä tapauksessa siis naturalismille – aivan ilmaiseksi.⁶

Metodologisen naturalismin suurin ongelma on, että kun tiede sitoutetaan tällaiseen vahvaan lähtökohtaoletukseen, tiede lakkaa olemasta totuuden etsimistä ja tieteen selitykset ohjautuvat oletuksen mukaisesti. Tieteen alueen laajetessa ja sen tutkimustulosten muodostuessa sekä kouluopetuksen että yhteiskunnallisen päätöksenteon lähtökohdiksi myös sen – omien metodisten rajoitteidensa alaisena – kuvaama todellisuus aletaan muissakin kuin tutkimuksellisissa yhteyksissä nähdä vaivihkaa taustalla vaikuttaneen naturalistisen lähtökohtaoletuksen mukaisena. Metodologinen naturalismi voidaankin nähdä suurena, ellei suorastaan suurimpanakin, syynä länsimaisen ajattelun maallistumiselle.⁷

Teistinen vaihtoehto

Kristillinen vaihtoehto tieteen tekemiseen on kristillinen tieteellinen realismi, jossa Jumalaa ja suunnittelua käytetään estoitta selityksenä silloin, kun se on hyvä selitys – eli kun sillä on selitysvoimaa, se tekee riittävän hyviä ennusteita, tai olemassaolevat vaihtoehdot ovat epäuskottavia. Tämä on normaalia hypoteesien vertailua, jossa hypoteesin A todennäköisyys kasvaa silloin, kun A:n oma ennuste havainnoille kasvaa tai kilpailevan hypoteesin ennuste havainnoille laskee.

Kuten aina tieteessä, myös välitön Jumala-selitys on yksittäisten asioiden kohdalla tilapäinen, ja mikäli parempia selityksiä ilmaantuu, suorasta Jumala-selityksestä voidaan kyseisen asian kohdalla luopua. Näinhän tiede toimii. Samalla teistinen tutkimussuunta kehittää Jumala-selityksen ennustetta ja paljastaa lisää naturalististen selitysten ongelmia. Kristillinen realisti voi olla naturalististen selitysten ongelmien suhteen rehellinen, ja hän voi paljastaa naturalististen selitysten takana olevia mielivaltaisia oletuksia, jotka siten alentavat näiden selitysten todennäköisyyttä. Teististen selitysten legitiimisyys tieteessä ei siis, vastoin naturalistisia epäluuloja, suinkaan merkitse kriittisestä ajattelusta luopumista ja siten tieteen tason kohtalokasta laskua vaan päinvastoin tieteellisen kriittisyyden kasvua ja siitä seuraavaa tieteen tason nousua. Ideologinen monopolihan ei etenkään ajan mittaan tee hyvää millekään, kaikkein vähiten tieteelle.

Teistinen realisti ei siis käytä Jumalan suoraa toimintaa selityksenä kaikelle, vaan vain niille asioille, jotka selittyvät Jumalan suoralla toiminnalla tällä hetkellä parhaiten. Luonnonlait voidaan nähdä (ja on historiallisesti nähty, esim. Newton) Jumalan epäsuorana toimintana ekonomisen luonnonlain kautta. Siksi luonnonlakien etsiminen kuuluu yhä itsestäänselvänä osana myös kristillisen realismin mukaiseen tutkimusohjelmaan. Mutta luonnonlait eivät ole kristillisen realismin puitteissa perimmäisiä absoluutteja vaan vain kauniita säännönmukaisuuksia, jotka ovat voimassa, kun tietyt ehdot täyttyvät. Jumala voi ohittaa säätämänsä lait tai lisätä niiden päälle halutessaan jotain uutta.

Teistinen realismi mahdollistaa myös sen, että tutkija ei absolutisoi nykyisiä käsityksiä luonnonlaeista.⁸ Näin teistinen realisti on lähtökohtansa puolesta intuitiivisempi ja avoimempi uusille ideoille kuin naturalisti, jolle "ehdoton luonnonlaki" edustaa koko todellisuuden⁹ perimmäistä perustaa, josta hänen on siten myös kipeämpää luopua.

On myös hyvä huomata, että koska maailmankaikkeuden ymmärrettävyys ja lainomaisuus seuraa luontevammin kristinuskosta kuin naturalismista ja koska tieteellinen metodi on kehitetty kristillisessä viitekehyksessä, myös tieteen menestys, luonnonlakien löytyminen ja kosmoksen suuri järjestys lisäävät kristinuskon uskottavuutta verrattuna naturalismiin.

Metafyysisen naturalismin kulttuurinen tulevaisuus

Teismin ja naturalismin välinen yhteiskunnallis-metafyysinen kilpailuasetelma ei asian luonteen nojalla ole viime kädessä verrattavissa ikään kuin jalkapalloon, jossa luonnonlain löytyminen vastaisi naturalistijoukkueen tekemää maalia ja sellaisen löytymättömyys puolestaan teistijoukkueen maalia; sen sijaan "naturalistijoukkue" pystyisi loogisesti ottaen voittamaan ainoastaan tilanteessa, jossa vastapäiseen maaliin tulee viljalti osumia "oman maalin" jäädessä täysin tai vähintäänkin lähes koskemattomaksi¹⁰; kun lähtötilanne siis on naturalistien kannalta näin kriittinen, ei inhimillisesti katsoen ole suurikaan ihme, että monet heistä ovat tahtoneet "varmistaa voiton" lahjomalla tai kiristämällä jo etukäteen "erotuomarin" hylkäämään kaikki "naturalistien omaan maaliin" kohdistuneet osumat. Juuri tällaisesta "erotuomaripelistähän" metodologisessa naturalismissa viime kädessä on metafysiikan ja kulttuurihistorian näkökulmasta kysymys.¹¹

Sen sijaan asetelma on sellainen, että mikäli Jumala-selityksiä rehellisessä tieteessä todella tarvitaan johonkin, niin teistinen katsomus saa tieteellisen vahvistuksen myös tulkitessaan luonnonlait Jumalan epäsuoraksi toiminnaksi eikä naturalismin mukaiseksi tarkoituksettomaksi itsenäiseksi perimmäisyydeksi. Tällöin nimenomaan metafyysisen naturalismin¹² kulttuurinen uskottavuus olisi vaarassa romahtaa sen osoittautuessa perimmältään pelkäksi aatehistoriallisesti mahon antiikin epikurolaisuuden kehäpäättelyllisen toiveajattelumaailman moderniksi uudelleenlämmitelmäksi.¹³ Metodologinen naturalismi on siis yhdeltä osaltaan myös eräänlainen metafyysisen naturalismin Troijan hevonen, jonka avulla tämä pyrkii näennäisen neutraalisti pitämään yllä kulttuurista valta-asemaansa niin tieteessä kuin koko sitä ympäröivässä yhteiskunnassammekin.

Katso myös

Internet

• David Papineau: Methodological Naturalism, Stanford Encyclopedia of Philosophy.