Traditiokritiikki

Traditiokritiikki on yksi historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen käyttämistä menetelmistä. Muotohistoriallisen tutkimuksen piirissä on kehitetty kriteerejä, joiden oletetaan pystyvän paljastamaan sen, mitkä kertomukset ovat sisällöllisesti aitoja. Tällaisia kriteerejä ovat mm. erilaisuuden kriteeri ja yhteenkuuluvuuden kriteeri. Tällaisten kriteerien soveltamista kutsutaan traditiokritiikiksi.

Erilaisuuden kriteeri

Erilaisuuden kriteerin niin sanotun negatiivisen tulkinnan mukaan Jeesuksen aitoina lausumina voidaan pitää vain sellaisia, joilla ei ole vastaavuutta sen enempää juutalaisuudessa kuin varhaiskristillisessä ajattelussakaan.

Traditiokritiikissä sovellettuja kriteerejä käytettiin pitkään tieteisuskoisen optimismin valtaamina ja uskottiin, että niiden avulla on mahdollista määrittää, mikä evankeliumeissa on aitoa ja mikä ei, mikä perustuu alkuperäiseen suulliseen traditioon ja mikä on evankeliumin kirjoittajien toimituksellisen muokkauksen seurausta. Naturalistinen tutkimus tarvitsi tällä tavalla sovellettua traditiokritiikkiä, koska se pyrki välttämään sen epämiellyttävän tosiasian kohtaamista, että evankeliumit kuvaavat Jeesuksen henkilöksi, joka oli tietoinen siitä, että hän on Jumalan vertainen. Niinpä naturalistinen traditiokritiikki käytti erilaisuuden kriteeriä pyrkiessään todistamaan, että kaikki Jeesuksen ”Minä olen” –lausumat ovat varhaiskristillisen seurakunnan keksintöä, eivät aitoja Jeesuksen lausumia. Tällä tavalla se pyrki selittämään evankeliumien keskeisen sanoman Jeesuksesta Jumalan Poikana myöhemmäksi keksinnöksi, jolla ei ole mitään tekemistä itse Jeesuksen oman itseymmärryksen kanssa. Kun se mielestään onnistuu selittämään nämä lausumat myöhemmiksi lisäyksiksi, sen ei tarvitse ottaa kantaa Jeesukseen henkilönä, joka väittää olevansa ihmiseksi tullut Jumala.

Tämä ennakkoluuloinen lähestymistapa kuitenkin menettää uskottavuutensa, kun sitä arvioidaan evankeliumien tarjoaman aineiston valossa. Jos otetaan lähtökohdaksi ne Uuden testamentin jakeet, joita erilaisuuden kriteerin kaikkein radikaaleimman sovelluksen pohjalta voidaan pitää aitoina Jeesuksen opetuksina, jopa äärimmäisen naturalismin edustajat joutuvat myöntämään, että näissäkin opetuksissaan Jeesus olettaa omaavansa ainutlaatuisen arvovallan antaa syntejä anteeksi, kutsua ihmisiä seuraajikseen, päättää, mikä on Jumalan tahto ja miten Raamattua on tulkittava. Jeesus kumoaa useissa olennaisissa kohdissa koko vallitsevan juutalaisen raamatunselityksen perinteen yksinkertaisesti sanomalla: ”Mutta minä sanon teille.” Hän kuvaa omat sanansa siemeneksi, joka kantaa hedelmää iankaikkiseen elämään. Lyhyesti sanottuna hän toimii ja opettaa ikään kuin hän olisi Jumalan asemassa. Gruenler¹argumentoi yksityiskohtaisesti, että kun erilaisuuden kriteeriä käytetään radikaalin kritiikin vaatimusten mukaisesti, se vastoin kriitikkojen toiveita tuottaa lujia todisteita siitä, että Jeesus tiesi olevansa Jumalan vertainen. Tällä tavalla sovellettuna kriteeri tekee samalla itsensä tarpeettomaksi. Ei ole mitään perustetta enää pitää Jeesuksen omia ”Minä olen” lausumia epäaitoina, koska ne sopivat yhteen hänen muun opetuksensa ja toimintansa kanssa. Tällöin tulee myös perusteettomaksi erottaa Jeesuksen itseymmärrys Vanhan testamentin messiaanisista ennustuksista. Kun joudutaan hyväksymään Jeesuksen itseymmärrys itsestään Jumalan vertaisena, joudutaan myös ottamaan vakavasti se, että hänestä on olemassa yksityiskohtaisia ennustuksia Vanhassa testamentissa.²

Kun erilaisuuden kriteeriä käytetään sensuroimaan Jeesuksen ”Minä olen” lausumia ja selittämään niitä myöhemmiksi lisäyksiksi, sitä ei käytetä historiallisen tutkimuksen vaatimalla täsmällisyydellä. Kyseessä ei ole neutraali historiallisen aitouden kriteeri, vaan sen negatiivista käyttöä motivoi ateistinen tai agnostinen uskonnollisuus. Tämä kriteerin ideologinen käyttö on epäasianmukaista, koska jumalallinen itseymmärrys on peitetysti läsnä myös niissä Jeesuksen opetuksissa, joita ei edes erilaisuuden kriteerin radikaalin sovelluksen pohjalta pystytä sensuroimaan Uuden testamentin sanomasta. Tällainen vertailu osoittaa erilaisuuden kriteerin kielteisessä käytössään epäpäteväksi ja epätieteelliseksi kriteeriksi. Siitä kiinni pitäminen estää tosiasioiden avointa ja tieteellistä analyysia.²

Erilaisuuden kriteerin epätarkkuus ja jopa typeryys tulee ilmeiseksi tarkemman analyysin pohjalta. On vaikea ymmärtää mitään järjellistä perustelua kriteerille, jonka mukaan Jeesuksen aitona opetuksena voidaan pitää vain sellaisia lausumia, joilla ei ole mitään vastaavuutta sen enempää varhaisseurakunnan kuin ympärillä olevan juutalaisuuden kanssa. Vielä vähemmän on mahdollista ymmärtää mitään historiallisen tutkimuksen vaatimuksista nousevaa syytä tällaiselle kriteerille. Parhaimmillaan tämä kriteeri pystyy tuomaan esille sen, mikä Jeesuksen opetuksissa on täysin erilaista kuin hänen kulttuuriympäristössään. Se ei varmasti onnistu tuomaan esille sitä, mikä Jeesuksen opetukselle on luonteenomaista. Tämä kriteeri olettaa, ettei historiallinen henkilö sano mitään samankaltaista ympäristössään olevien käsitysten kanssa. Jos kaikki Jeesuksen puhe kuitenkin olisi ollut täysin omaperäistä, se olisi ollut myös lähes käsittämätöntä. Lisäksi se olettaa, ettei kyseinen historiallinen henkilö pysty millään tavalla vaikuttamaan seuraajiinsa, niin että kaikkea sellaista, mikä hänen käsityksissään on samanlaista kuin seuraajien käsityksissä, on pidettävä epäaitona ja luettava seuraajien keksinnöksi. Tämän kriteerin soveltamisesta tulee erityisen ongelmallista silloin, kun sen avulla pyritään saamaan selville, mikä on aitoa maailmanhistorian kaikkein vaikutusvaltaisimman henkilön lausumissa. Erilaisuuden kriteeri tulee vielä ongelmallisemmaksi, kun se liitetään yhteenkuuluvuuden kriteeriin. Muut redaktiokritiikissä käytetyt kriteerit, joiden avulla pyritään erottamaan suullinen perinne redaktiosta, eivät ole merkittävästi parempia.³

Näin sovellettuna erilaisuuden kriteeri on järjen- ja tieteellisyyden vastainen. Sitä käytetään oikeuttamaan tutkijan ennakkoluuloja. Morna Hooker kritisoi muotokriitikkoja siitä, että he käyttävät traditiokriittisiä kriteerejä subjektiivisesti. Hän ottaa esimerkiksi sen, että sekä Jeesus että alkukirkko käyttivät usein ilmausta ”Jumalan valtakunta”, kun taas ilmausta ”Ihmisen Poika” käyttää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lähes yksinomaan Jeesus. Erilaisuuden kriteerin mukaan muotokriitikkojen pitäisi päätellä, että Jeesus ei puhunut koskaan Jumalan valtakunnasta, mutta puhui usein itsestään Ihmisen Poikana. Mutta mitä ovat muotokriitikot päätelleet? He kaikki pitävät Jumalan valtakuntaa Jeesuksen opetuksen ytimenä, mutta ovat kieltäneet useimpien Ihmisen Poikaa koskevien lausumien olevan aidosti Jeesuksen sanoja. Tämä johtunee siitä, että Ihmisen Poika –lausumat liittyvät Danielin ennustukseen, jossa Ihmisen Poika tulee Ikiaikaisen tykö ja hänelle annetaan valta, kunnia ja valtakunta: ”Minä näin yöllisessä näyssä, ja katso, taivaan pilvissä tuli Ihmisen Pojan kaltainen; ja hän saapui Vanhaikäisen tykö, ja hänet saatettiin tämän eteen. Ja hänelle annettiin valta, kunnia ja valtakunta, ja kaikki kansat, kansakunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei lakkaa, ja hänen valtakuntansa on valtakunta, joka ei häviä.” (Dan. 7:13-14) Naturalistiset kriitikot ovat haluttomia myöntämään, että Jeesus piti itseään Jumalan vertaisena. Sen sijaan he mielellään siirtävät huomion pois Jeesuksen persoonasta ja hänen jumalallisesta itseymmärryksestään ja puhuvat Jumalan valtakunnasta jossain persoonattomassa merkityksessä. Jumalan valtakunta muuttuu persoonattomaksi käsitteeksi ja Jeesuksesta tehdään tämän persoonattoman valtakunnan välikappale. Tällä tavalla huomio siirretään pois hänen persoonansa ihmiselle asettamasta haasteesta. Hooker vetääkin johtopäätöksen analyysistään:

Uuden testamentin tutkijan antamat vastaukset eivät lopulta seuraa siitä, että hän soveltaa objektiivisia testejä ja käyttää tarkkoja tutkimusvälineitä; ne ovat hyvin suurelta osin seurausta hänen omista ennakko-oletuksistaan ja ennakkoluuloistaan.

– Hooker⁴

Jopa Rudolf Bultmann myöntää muotohistoriallisen tutkimuksen käyttävän kehäpäättelyä:

On oleellista ymmärtää, että muotohistoriallisen tutkimuksen - - täytyy kulkea kehässä. Kirjallisen perimätiedon muotoja täytyy käyttää selvittämään, mitkä tekijät vaikuttivat yhteisön elämässä, ja yhteisön elämää täytyy käyttää tekemään itse muodot ymmärrettäviksi.

– Bultmann⁵

Heikki Räisänenkin myöntää tutkimuksen etenevän kehässä:

Tutkimus joutuu jälleen liikkumaan paljolti kehässä. Esim. eri evankeliumien tulkinnan kannalta olisi tärkeä tuntea se historiallinen tilanne, jossa evankelista on toiminut. Tilanteen määrittämiseen ei kuitenkaan ole juuri muita keinoja kuin evankeliumin sisällöstä saatavat viitteet.

– Räisänen⁶

Birger Gerhardsson⁷ kiinnitti jo 1960-luvulla huomiota siihen, että muotokriittinen tutkimus oli pysähtynyt paikoilleen, koska muotokriitikot olivat jättäneet huomiotta tai hylänneet suurimman osan tutkimustyötään vastaan esitetystä kritiikistä ja kritiikin paljastamista laaja-alaisista ongelmista.

Ei ole epäilystäkään, että tämä kyvyttömyys ottaa kritiikkiä huomioon johtuu suurelta osin siitä, että he päättelevät kehässä. Muotokriitikot rakentavat oman talonsa ja vahvistavat oman traditionsa. On helppo puolustaa traditiota, jos keskusteltaessa varhaisseurakunnan tilanteesta pidetään luvallisena lähteä perusteluissa liikkeelle siitä, miten itse käsittää evankeliumimateriaalin luonteen, ja vastata teorioihin evankeliumien lähteistä käyttämällä lähtökohtana omaa käsitystä varhaisseurakunnan tilanteesta.

– Gerhardsson⁷

Bultmann on suojautunut kritiikiltä pakenemalla olennaisissa kohdissa kehäpäättelyyn. Bultmann muodostaa käsityksensä evankeliumien pohjana olevan tradition alkuperästä tukeutumalla siihen käsitykseen, jonka hän on muodostanut Jeesuksesta ja hänen toiminnastaan. Perimmältään evankeliumitutkijan päätelmät nojaavat hänen käsitykseensä itse Jeesuksen persoonasta. Bultmannin käsitys ei edusta mitään yleisesti hyväksyttyä tieteellistä käsitystä. Se eroaa olennaisesti muiden tutkijoiden vastaavasta käsityksestä, koska erilaisia käsityksiä Jeesuksen persoonasta ja hänen toiminnastaan on käytännöllisesti katsoen yhtä monia kuin on tutkijoitakin.⁸

Bultmann itsekin myöntää, että muotohistoriallinen tutkimus on varsin subjektiivista.

Luonnollisestikaan emme tee päätöstä objektiivisten kriteerien perusteella, vaan päätöksemme riippuu mausta ja arvostelukyvystä.

– Bultmann⁹

Sama ongelma pätee myös laajemmin kirjallisuuskriittiseen tutkimukseen. Timo Veijola¹⁰ uskoo kuitenkin, että pitkälle edenneen tutkijan "harjaantunut silmä" pystyy tunnistamaan Raamatun tekstien lähteet pelkän tyylin perusteella. Hän toteaa: "Myöhempien lisäysten tunnistaminen yksinomaan kielen perusteella on enemmän asiantuntijan kuin aloittelijan alaa."¹⁰ Koska "aloittelija" ei pysty siihen, mihin asiantuntijan "harjaantunut silmä", aloittelija jätetään riippuvaiseksi asiantuntijan auktoriteetista ilman objektiivisia kriteereitä asiantuntijoiden intuitioiden tarkistamiseksi. Veijola jättää tässä yhteydessä mainitsematta, miten epävarmaa ja spekulatiivista koko tällainen "tutkimus" on ja miten erilaisiin tuloksiin asiantuntijat tällä tavalla päätyvät. Mitään objektiivisia kriteerejä tällaisen erottelun tekemiseksi ei ole esitetty.

N. T. Wright¹¹ pohtii traditiokritiikin merkitystä Raamatun tekstien aitouden määrittämisessä:

On esitetty valtava määrä erilaisia ehdotuksia sen osalta, mikä ryhmä varhaisessa seurakunnassa halusi lisätä minkäkin kiven tradition kasvavaan kivikasaan, ja siitä, mitä eri evankelistat ja heidän lähteensä pyrkivät puolestaan viestimään lukijoilleen - -. Kaikkien tällaisten teorioiden ongelma on, etteivät ne itse perustu millekään muulle kuin laajamittaiselle arvaustehtailulle. - - Kun traditiohistoriallinen tutkimus (- -) rakentaa pilvilinnoja, tavallisen historioitsijan ei tarvitse tuntea itseään toisen luokan kansalaiseksi kieltäytyessään vuokraamasta niistä tilaa itselleen.

– Wright¹¹

Tom Holménin¹² mukaan traditiohistoriallisia kriteerejä sovellettaessa on tiedostettava niiden rajoitukset. Evankeliumitekstien aitoutta selvittämään pyrkivä tutkija saa olla tyytyväinen, jos hän ”on onnistunut haalimaan käsiinsä edes muutamia jonkin verran käyttökelpoisia viitteitä siitä, miltä neitseellinen traditio on näyttänyt. Siksi menestykselliseen autenttisuusanalyysiin tarvitaan luovaa soveltamista ja mielikuvitusta.” Holménin mielestä tekstien aitouden määrittämisessä käytettyjen kriteerien ”todistusvoima usein jää melko heikoksi”¹³.

Holménin mukaan erilaisuuden kriteeri voidaan mielekkäästi määritellä seuraavalla tavalla: ”Tradition autenttisuutta puoltaa, jos se ei ilmennä varhaiskristillisyyden intressejä tai on jopa näiden vastainen.”¹⁴ Holménin mukaan aikaisempi traditiokritiikki meni harhaan siinä, että se pyrki soveltamaan tätä kriteeriä negatiivisesti:

Kriteeri ei tietenkään tarkoita sitä, että varhaiskristillisyyden intressien mukainen traditio olisi välttämättä epäautenttinen. Eihän voida ajatella, ettei alkuseurakunta olisi mielellään yhtynyt mihinkään, mitä Jeesus opetti. Tämä erilaisuuden kriteerin niin kutsuttu negatiivinen käyttö oli ennen yleistä, mutta viime aikoina on havaittu, että päätelmät onkin oikeastaan tehtävä päinvastaiseen suuntaan: jos sellaisiakin autenttisia Jeesuksen sanoja ja tekoja on säilytetty ja kerrottu edelleen, jotka eivät ole alkuseurakunnan intressien mukaisia, kuinka paljon enemmän onkaan säilytetty sellaista autenttista informaatiota, joka on hyvin sopinut alkuseurakunnan intresseihin.

– Holmén¹⁵

Holmén kehittelee tältä pohjalta myös muita traditiokritiikissä käytettyjä kriteerejä uskottavampaan muotoon. Hän toteaa lopuksi, että tutkijan ”ei pidä ryhtyä kuvittelemaan liikoja analyysilla saavutetuista tuloksista”, eikä hänen toisaalta ”tarvitse masentua sen tosiseikan edessä, ettei useinkaan pysty esittämään kovin sitovia argumentteja”¹⁶.

Eksegeettiselle tutkimukselle on ominaista pitkälle menevä alimääräytyneisyys: tutkimustuloksina esitetyt teoriat eivät määräydy tutkimusaineiston pohjalta, vaan vapaalle spekulaatiolle jää paljon tilaa. Niinpä valtaintressit ja oman edun tavoittelu pääsevät vaikuttamaan eksegeettisten käsitysten muodostumiseen. Tieteensosiologit ovat analysoineet tätä ongelmaa yleisemmin tieteessä:

Vaikuttaa siltä, että alimääräytyneisyyteen törmätessään tieteentekijät ovat taipuvaisia omaksumaan tulkintoja, teorioita tai tutkimuslinjoja, jotka tarjoavat heille mahdollisuuden saada yksinoikeus johonkin tutkimusalueeseen, torjua kilpailijoiden työ hedelmättömänä, epätieteellisenä ja rahoitusta ansaitsemattomana tai vastata tietyn luokan, valtion, poliittisen puoleen tai kirkkokunnan sosiaalisiin vaatimuksiin.

– Kusch¹⁷

Koska myös eksegeettinen tutkimus on eräs sosiaalisen toiminnan kenttä, se on valtaintressien läpäisemä. Valtaintressit ohjaavat teorioiden ja tutkimusohjelmien valintaa. Koska teologian asemaa tieteenä kyseenalaistetaan, teologialla on tarve tulla laajemman tiedeyhteisön hyväksymäksi. Läpäiseväksi intressiksi tulee valta-asemassa olevien lähestymistapojen ja ennakko-oletusten omaksuminen. Voidakseen saavuttaa aseman eksegeettisissä tiedeyhteisöissä, uuden tutkijan on omaksuttava sen perustavat oletukset.