Eksegetiikka

ApoWikistä
Versio hetkellä 14. heinäkuuta 2020 kello 07.56 – tehnyt Samuli Koivisto (keskustelu | muokkaukset) (→‎Uudet tutkimustavat: sisäinen linkitys korjattu)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Eksegetiikka (muinaiskreikaksi ἐξηγέομαι eksēgeomai johdattaa, selittää, kuvata yksityiskohtaisesti) on teologian osa-alue, joka tutkii ja tulkitsee (erityisesti uskontojen pyhiä) kirjoituksia kriittisesti. Yleensä sillä viitataan raamatunselitysoppiin, joka tutkii Raamatun alkutekstejä ja muita varhaisia juutalais-kristillisiä kirjoituksia. Nämä kirjoitukset on useimmiten kirjoitettu joko heprean, aramean, koinee-kreikan, syyrian, koptin tai latinan kielillä. Eksegetiikka voi tutkia myös muun muassa Talmudia, Midrashia, Koraania, jne.

Erityisen tärkeää roolia eksegetiikassa näyttelee erilaisten säilyneiden tekstiversioiden tutkimus sekä pyrkimys löytää kustakin tekstistä sen mahdollisimman alkuperäinen versio. Lisäksi tekstejä pyritään tulkitsemaan niiden historiallista, yhteiskunnallista ja kulttuurista taustaa vasten. Eksegetiikkaan liittyy läheisesti Raamattuun liittyvä arkeologia. Lisäksi eksegetiikassa käytetään muun muassa kielitieteen, yleisen uskontohistorian ja uskontopsykologian metodeja.

Termi eksegeesi (muinaiskreikaksi ἐξήγησις eksēgēsis) tarkoittaa kirjaimellisesti tulkintaa, tekstin merkityksen löytämistä. Käytännössä eksegeesi tarkoittaa teoriaa tekstin merkityksestä, tai laajempaa teosta jonkin tekstikokonaisuuden merkityksestä syntykontekstissaan. Eksegeesiin kuuluu oleellisesti tekstin tutkiminen objektiivisesti. Eksegetiikan harjoittajaa kutsutaan eksegeetiksi. Eksegeesin vastakohtana voidaan nähdä eisegeesi, (muinaiskreikaksi εἰσήγησις eisēgēsis "sisään tuominen"), joka tarkoittaa subjektiivista oman tulkinnan lukemista mukaan tekstiin.

Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus

Eksegeettistä tutkimusta on viimeiset pari sataa vuotta hallinnut historiallis-kriittinen raamatuntutkimus eli raamatunkritiikki. Historiallis-kriittistä raamantutkimusta voidaan toteuttaa joko supranaturalistisessa tai naturalistisessa viitekehyksessä. Naturalismista puolestaan on olemassa heikko ja vahva versio.

Raamatun eksegetiikka jakaantuu Vanhan ja Uuden testamentin eksegetiikkaan. Kirkon perinteiden kautta muodostuneessa kanonisessa lukutavassa Raamattu nähdään yleensä kokonaisuutena, pyhien kirjoitusten kaanonina, jonka kaikki osat selittävät toisiaan — Vanhan testamentin katsotaan selittävän Uutta testamenttia, ja Uuden testamentin toimivan Vanhan testamentin avaimena. Raamatun ilmoitusluonteen tunnustava supranaturalistinen historiallis-kriittinen tutkimus pyrkii tekemään oikeutta tälle yhteydelle. Naturalistisesti orientoitunut historiallis-kriittinen tutkimus puolestaan kieltää mahdollisuuden saada tietoa Jumalan ilmoituksesta ja pyrkii ymmärtämään kunkin kirjoituksen siten, että sen historiallinen tausta tulkitaan naturalistisessa viitekehyksessä. Näin ollen naturalistinen eksegetiikka ei tulkitse Vanhaa testamenttia Uuden testamentin valossa.

Historiallis-kriittisiä tutkimustapoja

  • Tekstikriittinen eli tekstihistoriallinen lukutapa – tutkii alkutekstien oikeaperäisyyttä ja käännösten tarkkuutta. Päämääränä selvittää tekstin alkuperäinen muoto.
  • Redaktiokriittinen eli redaktiohistoriallinen lukutapa – tutkii miten teksti on päätynyt lopulliseen muotoon. Tutkii Raamatun kirjoittajien omia korostuksia eli mitä kirjoittaja haluaa tuoda esille, miten käyttää lähdeaineistoa ja millaisia kirjallisia tekniikoita kirjoittaja on käyttänyt.
  • Kirjallisuushistoriallinen lukutapa – tutkii tekstien lähteitä ja teksteihin myöhemmin tehtyjä lisäyksiä.
  • Muotokriittinen eli muotohistoriallinen lukutapa – tutkii tekstien esteettistä muotoa ja yhteyttä arkielämään tekstien historiallisessa tilanteessa.
  • Traditiokriittinen eli traditiohistoriallinen lukutapa – tutkii tekijöitä jotka vaikuttavat perimätiedon välittymiseen ja sen muutoksiin.

Uudet tutkimustavat

Viimeisen vuosikymmenten aikana eksegeettisessä tutkimukesssa on tapahtunut murros, jossa on siirrytty historiallis-kriittisistä menetelmistä yhä enemmän kirjallisuuskriittisiin menetelmiin kuten narraatiotutkimukseen, struktuurianalyysiin ja retoriseen tutkimukseen, ja toisaalta käyttäytymistieteellisiin, yhteiskuntatieteellisiin ja kulttuuriantropologisiin menetelmiin kuten esimerkiksi sosiologiseen kritiikkiin. Kiinnostus tekstien totuuteen koetaan yhä toisarvoisemmaksi. ”Merkitys, joka aikaisemmin sidottiin tekstiin suhteessa sen viitekehykseen, rajoitetaan nyt usein pelkästään tekstin sisäiseksi asiaksi.” (Hens-Piazza 2002: 2) Mielenkiinnon kohteena ovat tekstit kirjallisina tuotteina riippumatta niiden historiallisesta totuudesta.

Kirjallisuuskritiittisiä lähestymistapoja:

Yhteiskuntakriittisiä lähestymistapoja:

Menetelmällinen murros

Historiallis-kriittisen menetelmän edustajat olivat erityisesti suuntautuneet pääsemään selville historiallisesta totuudesta, vaikka naturalistinen tutkimusorientaatio tekikin vaikeaksi tai mahdottomaksi tehdä oikeutta Jumalan toiminnalle historiassa. Uudemmat kirjallisuuskriittiset menetelmät usein tarkastelevat Raamatun tekstejä kokonaan irrallaan historiasta.

Eksegeettinen tutkimus on siis tällä hetkellä murrosvaiheessa. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana tieteellisessä maailmassa on käynnistynyt laajamittainen pohdinta naturalistisen tutkimusohjelman pohjalta toteutetun historiallis-kriittisen lähestymistavan ongelmista. Naturalistisessa viitekehyksessä sovellettu historiallis-kriittinen lähestymistapa on joutumassa sivuosaan eksegeettisessä tutkimuksessa ja sen puutteista on tullut yleinen keskustelun ja kritiikin aihe. Kyseinen lähestymistapa on parin vuosisadan aikana tuottanut niin monia keskenään ristiriitaisia tuloksia, että sen tieteellinen uskottavuus on kärsinyt. Se on menettänyt uskottavuuttaan, vaikka sen kannattajilla oli hallussaan useimmat merkittävät teologian alan yliopistolliset oppituolit ja sen edustajat hallitsivat teologisia aikakauslehtiä.