Retorinen kritiikki (raamatuntutkimus)
Retorinen kritiikki kiinnittää huomiota siihen, millä keinoin kirjoittaja pyrkii vaikuttamaan lukijoihinsa ja miten kerronnan piirteet edistävät näitä päämääriä. Retorisen kritiikin keskeisiä kysymyksiä ovat: Miten kirjoittaja pyrkii vaikuttamaan lukijoihinsa? Mihin perustuu se voima, jolla teksti vaikuttaa lukijaan? Millaisesta kulttuurista, arvoista ja ajatusmalleista hänen käyttämänsä kieli kertoo?
Retorinen kritiikki voi saada monia erilaisia muotoja, mutta Raamatun tutkimuksessa sen kaksi hallitsevaa suuntausta ovat pyrkimys päästä selville ”tekstin laadinnan taiteesta” ja ”vakuuttamisen taiteesta”.1
Ensimmäinen lähestymistapa liittyy James Muilenburgiin ja hänen seuraajiinsa. Muilenburgin käsityksen mukaan retorinen kritiikki on suurelta osin yritystä voittaa muotokritiikin puutteet kiinnittämällä enemmän huomiota tekstin ainutlaatuisiin tyylillisiin ja esteettisiin ominaisuuksiin. Kiinnittämällä huomio tekstin ainutlaatuisiin piirteisiin pyritään täydentämään ja korjaamaan muotokritiikin pitäytymistä siihen, mikä on tyypillistä ja tavanomaista.
Toisessa lähestymistavassa kiinnitetään huomiota siihen, miten teksti pyrkii vakuuttamaan lukijoitaan. Huomion keskipisteessä on retoriikka argumentaationa ja sen kiinnostusta voidaan luonnehtia sosiolinguistiseksi, koska se pitää kaikkea puhetta sosiaalisena puheena, jota ei voida erottaa laajemmista sosiaalisista suhteista kirjoittajien tai puhujien ja heidän yleisönsä välillä. Tässä mallissa inhimillinen puhe ymmärretään toiminnaksi, joka pyrkii muuttamaan todellisuutta ja jota on vaikea ymmärtää irrallaan niistä sosiaalisista tarkoitusperistä ja olosuhteista, joista se on peräisin.
Jälkimmäinen malli on ollut vallitseva Raamatun tutkimuksessa. Sen pohjalle rakentuva retorinen kritiikki etenee viidessä eri vaiheessa. Ensinnäkin tutkija identifioi tekstin retoriset yksiköt eli argumentatiiviset yksiköt, joiden on tarkoitus vaikuttaa lukijan päättelyyn ja mielikuvitukseen. Toiseksi huomio kiinnitetään retoriseen tilanteeseen, joka määrittää retoriikan käyttäjän valintoja ja siihen, mitä retoriikan avulla on tarkoitus muokata. Kolmanneksi identifioidaan puhujan käyttämät retoriset lajit. Neljänneksi tutkitaan tekstin tyyliä ja retorista strategiaa. Viimeisessä vaiheessa tutkija pohtii puheen vaikuttavuutta.
Retorisen kritiikin yksi myönteinen piirre on ollut sen kyky tehdä oikeutta tekstin yhtenäisyydelle. Tämä voi toimia terveellisenä tasapainottajana yli-innokkaiden lähdekriitikkojen taipumukselle jakaa teksti yhä uusiin lähteisiin joka kerta kun tekstissä ilmenee vastakkainasetteluja tai vaihtelua. Jos tekstin tarjoama todistusaineisto voidaan menestyksellisesti selittää retoristen näkökohtien pohjalta, ei voida enää lähdekriittisesti puolustaa tekstin jakamista erillisiin lähteisiin. Retorisen kritiikin näkökulmalla on sikäli etusija lähdekriittiseen näkökulmaan, että tutkimuksen kohteena oleva teksti on edessämme yhtenäisenä kokonaisuutena, niin että sen jakaminen erillisiin lähteisiin vaatii lisäperusteluja. Niinpä kun James S. Ackerman2 väittää, että Joosefin kertomuksissa olevilla toistoilla on kirjallinen päämäärä, hän samalla kyseenalaistaa lähdekriittiset spekulaatiot siitä, että kyseessä olisi erillisten lähteiden yhteensulattaminen.
Carsonin3 mukaan retorisen kritiikin yksi ongelmallinen piirre on siirtää tulkinnassa syrjään tekstin suhde ulkoiseen todellisuuteen eli tekstin suhde niihin asioihin, joihin teksti todellisuudessa viittaa. Tästä muodostuu useille kriitikoille taipumus erottaa teksti sen suhteesta ulkoiseen todellisuuteen. Tähän suuntaan retorista tutkimusta on vienyt esimerkiksi Hans W. Freyn vaikutusvaltainen teos The Eclipse of Biblical Narrative4. Seurauksena on kaksitasoinen suhde historiaan ja jopa totuuteen. Yhtäältä historiaa ja totuutta tarkastellaan tekstin sisäisenä asiana. Toisaalta historiaa ja totuutta tarkastellaan tekstin ulkoisessa maailmassa. Näiden kahden tason välillä ei useiden kriitikoiden tutkimuksissa ole paljoakaan tekemistä toistensa kanssa. Tästä on tietysti monia ongelmallisia seurauksia, kun on kyseessä Raamatun ilmoitus, jonka ytimessä on Jumalan toiminta ihmisten historiassa. Jos Jumalan toiminta erotetaan todellisesta historiasta, Raamatun sanoma on muutettu vastakkaiseksi sen alkuperäiselle merkitykselle.
Retorista lähestymistapaa soveltavan tutkijan kiusauksena voi olla tulkita tekstiä liikaa retoriikan ehdoilla. Joissakin tapauksissa retorisen kritiikin käyttäjät pyrkivät luomaan melko keinotekoisia rakennelmia, joiden on tarkoitus kuvata profeetallisen puheen tai Uuden testamentin kirjeiden retorista argumentaatiota. Tutkimuksen kohteena olevan tekstin kirjoittajan esille nostamat todelliset ongelmat voidaan tulkita pelkäksi retoriikaksi. Tällä tavalla on tulkittu esimerkiksi Roomalaiskirjeen seitsemättä lukua. Ääriesimerkkinä tällaisesta keinotekoisesta lukutavasta on joidenkin tutkijoiden esittämä käsitys, jonka mukaan Paavalin teologiaan sopii huonosti hänen lausumansa, että hän on syntinen. Tätä keksittiin pitää pelkkänä retoriikkana. Väitettiin, ettei Paavali ollenkaan tarkoita itseään. Kuitenkaan antiikin kirjallisuudesta ei löydy tapaa puhua ensimmäisessä persoonassa ja kuitenkin sulkea itsensä ulkopuolelle.5
Merenlahti & Thuren5 ehdottavatkin, että retorinen tutkimus ei saa perustua pelkkään subjektiiviseen arvioon. Tutkimuksen kohteena olevaan tekstiin oletettavasti sisältyvät tehokeinot on tunnistettava antiikin retoriikan käsikirjoista tai muista teksteistä. Tutkijan on arvioitava, uskoiko kirjoittaja, että alkuperäisillä vastaanottajilla oli kykyä ymmärtää niitä oikein. Vaikeutena on se, että heprealainen retorinen traditio eroaa joissakin olennaisissa suhteissa kreikkalaisesta ja roomalaisesta retoriikasta, jonka perusta on Aristoteleen teoksessa Retoriikka. Heprealaista retorista perinnettä ei kuitenkaan ole vastaavalla tavalla systemaattisesti pohdittu ja analysoitu vanhoissa lähteissä.6
 |
Tämän artikkelin pohjana on käytetty Tapio Puolimatkan kirjan Usko, tiede ja Raamattu sisältöä tekijän luvalla. |
Viitteet
- ^ Trible, Phyllis: Rhetorical Criticism: Context, Method and the Book of Jonah, s. 32,41. Minneapolis: Fortress Press, 1994.
- ^ Ackerman, James S.: "Joseph, Judah and Jacob", teoksessa Kenneth R. Gros Louis & James S. Ackerman (toim.): Literary Interpretations of Biblical Narratives, Volume 2, s. 85-113. Nashville: Abingdon, 1982.
- ^ Carson, D. A.: Recent Developments in the Doctrine of Scripture, s. 32. Teoksessa D. A. Carson & John D. Woodbridge (toim.) Hermeneutics, Authority and Canon. Leicester: InterVarsity Press, 1986.
- ^ Frey, Hans W.: The Eclipse of Biblical Narrative: A Study in Eighteenth and Nineteenth Century Hermeneutics. New Haven, Conn.: Yale University Press, 1974.
- > 5,0 5,1 Merenlahti, Petri & Thurén, Lauri, teoksessa Hytönen, Maarit (toim.): Raamattu ja kirkon usko tänään, s. 98-99. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2004.
- ^ Soulen, Richard N. & Soulen R. Kendall: Handbook of Biblical Criticism, s. 164. Louisville, Ken.: Westminister John Knox Press, 2001.
