Redaktiokritiikki

Redaktiokritiikki yksi historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen metodi. Redaktiokriittinen metodi arvioi Raamatun kirjoittajia lähdeaineiston muokkaajina. Redaktiokritiikki eroaa muotokritiikistä siten, että se ei tarkastele erilaisia kerronnalisia osia löytääkseen alkuperäisen muodon, vaan keskittyy siihen, kuinka redaktori on hahmottanut ja muovannut kerrontaa tuodakseen esiin teologisia päämääriään.

Redaktiokritiikissä tutkitaan niitä tapoja, joilla Raamatun kirjan kirjoittaja on toimittanut teoksensa. Siinä kiinnitetään huomiota siihen, miten lyhyet kertomukset on koottu yhteen. Useimmiten redaktikriittisen tutkimuksen tavoitteena on antaa selitys, miten evankelista on hyödyntänyt traditiota tuodakseen esille oman teologisen painotuksensa. Reflektoitu redaktiokriittinen metodi syntyi 1950-luvun keskivaiheilla.

Redaktiokritiikin lähtökohtaoletuksia

Redaktio- eli toimituskritiikin käsite on osin epämääräinen. Se voi tarkoittaa eri asioita eri yhteyksissä. Perustavana pyrkimyksenä redaktiokritiikissä on saada selville, millä tavalla esimerkiksi evankeliumien kirjoittaja on muokannut käytettävissään olevia lähteitä: kuinka hän on rakentanut asioiden käsittelyjärjestyksen, toimittanut ja hionut tekstiä ja muuttanut painotuksia. Todellisuudessa meillä ei kuitenkaan ole mitään varmaa historiallista tietoa evankelistojen käyttämistä lähteistä. Niinpä redaktiokritiikki joutuu toimimaan tältä osin olettamusten varassa. Yleensä redaktiokritiikkiä tehdään nykyään kaksilähdehypoteesin pohjalta, jonka mukaan Markuksen evankeliumi on kirjoitettu ensin. Tämän oletuksen mukaan Markus ja Q ovat varhaisimpia lähteitä, joita Matteus ja Luukas ovat muokanneet. Markuksen katsotaan olevan kokonaan riippuvainen suullisen perinteen nimettömistä kertomuskatkelmista, jotka voidaan oletettavasti tunnistaa muotokritiikin avulla.

Jos kaksilähdehypoteesi osoittautuu vääräksi, ja esimerkiksi osoitetaan, että Matteus oli itse asiassa varhaisin evankeliumi, redaktiokriittinen tutkimus täytyy tehdä alusta alkaen kokonaan uudestaan. Ilman tietoa käytetyistä kirjallisista lähteistä tai muotokriittisiä oletuksia käytettyjen suullisten lähteiden muodosta ei ole mahdollista vertailla alkuperäistä lähdettä ja sen toimitustyötä.¹

Kaksilähdehypoteesin pohjalta esimerkiksi Matteuksen oletettua toimitustyötä tutkitaan ennen kaikkea vertaamalla Matteuksen ja Markuksen evankeliumeja toisiinsa sen oletuksen pohjalta, että Matteus on käyttänyt Markusta lähteenään. Tosiasiassa emme tiedä, onko Matteus käyttänyt Markusta lähteenään ja jos on, niin missä määrin, ja mitä muita lähteitä hänellä on ollut käytettävissään. Koska varhaiskirkon perimätiedon mukaan Matteuksen evankeliumin kirjoittaja on Jeesuksen opetuslapsi, joka on läheltä seurannut Jeesuksen elämää ja todennäköisesti tehnyt muistiinpanoja Jeesuksen puheista ja hänen elämänsä tapahtumista, hänellä on ollut myös käytettävissään ensi käden lähteitä sekä omat muistitietonsa Jeesuksen elämästä. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi tämän päivän suomalaisessa tutkimuksessa Jukka Thurén². Hänen mukaansa väitteet, joiden mukaan apostoli Matteus ei olisi kirjoittanut Matteuksen evankeliumia, ”osoittautuvat kupliksi”³. Koska on mahdollista, että Matteuksen omat muistiinpanot ovat olleet laajemmin käytössä (ja on mahdollista, että paljon puhuttu Q-lähde koostuu nimenomaan Matteuksen muistiinpanoista), Matteuksen itsenäisyys kirjoittajana voi olla paljon suurempi kuin yleensä luullaan.

Koska kaksilähdehypoteesin oletuksen mukaan ensimmäiseksi kirjoitettua Markuksen evankeliumia ei voida verrata tunnettuihin lähteisiin, redaktiokritiikki muuttuu sen kohdalla epämääräiseksi tutkimuskategoriaksi, johon sisältyy lähdekritiikkiä ja traditiokritiikkiä. On vaikea sanoa mitään toimitustyöstä, jollei ole jotakin käsitystä siitä tekstistä, joka on oletettavasti toimitustyön kohteena. Tämä puute ei kuitenkaan ole estänyt redaktiokriitikkoja tekemästä pitkälle meneviä oletuksia toimitustyöstä.

Yksittäisten tekstijaksojen redaktiokriittisessä tutkimuksessa käytetään paljon sanaston ja tyylin analyysia. Tällainen tutkimus on kuitenkin näennäisestä tieteellisyydestään huolimatta perin subjektiivista. Ei ole olemassa mitään selkeitä kriteerejä sille, miten kirjoitustyyli määritellään. Ei ole mitään yleispäteviä kriteerejä sille, miten pysyvä kirjoitustyyli on eri ikäkausina, eri elämäntilanteissa, eri asioita käsiteltäessä ja eri kohderyhmille kirjoitettaessa. Tilastotieteen näkökulmasta tällaiset päätelmät jäävät merkityksettömiksi.

Redaktiokriitikkojen työtä ohjaa maailmankatsomuksellinen ja uskonnollinen motivaatio, kuten yleensäkin tutkimustyötä. Naturalistinen redaktiokritiikki suhtautuu epäilevästi evankelistojen tunnontarkkuuteen Jeesuksen elämää ja opetuksia raportoitaessa. Se olettaa, että evankeliumin kirjoittaja eli redaktori voi tehdä traditioon omia lisäyksiään, sen lisäksi että hän voi tehdä poistoja muokata traditiota. Redaktiokritiikkiä käytetään naturalistisessa viitekehyksessä tavallisesti selittämään evankeliumeissa oleva yliluonnollinen aines myöhäisemmän toimitustyön tulokseksi. Tällä tavalla selitetään myöhemmiksi lisäyksiksi esimerkiksi kaikki Jeesuksen lausumat, jossa hän avoimesti sanoo olevansa Jumalan vertainen. Tältä pohjalta oletetaan, että kaikki Jeesuksen ”Minä olen” – lausumat ovat evankelistojen lisäystä, vaikka tälle oletukselle ei ole mitään historiallisia perusteita ja vaikka se on itse asiassa historiallisen todistusaineiston vastainen. Tällaista redaktiokritiikkiä motivoi naturalistinen maailmankatsomus tai naturalistinen tietoteoria. Gruenler analysoi tätä naturalistista väitettä hyvin kriittisesti:

Toivon tutkimukseni herättävät keskustelua metodologiasta ja yleisesti harjoitetun raamattukritiikin epäonnistumisesta pysyvien ja luotettavien tutkimustulosten saavuttamisessa. - - Tutkimukseni perusteella en voi rehellisesti sanoa löytäneeni yhtään Jeesuksen avoimesti lausumaa kristologista väittämää evankeliumeissa, Johanneksen evankeliumi mukaan luettuna, joka ei sopisi yhteen hänen niihin puheisiinsa sisältyvien väittämien kanssa, joita on pidettävä aitoina jopa erilaisuuden kriteerin negatiivisen käytön pohjalta. Tutkimukseni johtavana kysymyksenä on ollut: ”Millainen henkilö esittäisi tällaisia väitteitä ja toimisi tällä tavalla?” Jeesuksen elämän ja puheiden pohjalta löytämäni vastaus on ravistellut aikaisempia liberaaliteologisia olettamuksiani Jeesuksesta ja evankeliumeista kuten myös siitä, kuinka raamattukritiikkiä pitäisi harjoittaa.

– Gruenler⁴

Koska naturalistisen redaktiokritiikin taustalla oleva uskonnollinen motivaatio on vieras evankeliumien sanomalle, se pyrkii pakottamaan evankeliumien sisällön näille vieraaseen uskonnolliseen muottiin. Tämä onnistuu vain ottamalla ylimääräisiä vapauksia redaktiokriittisten metodien käytössä, niin että redaktiokritiikkiä ei tavallisesti sovelleta minkään täsmällisten ja johdonmukaisten metodisten kriteerien pohjalta. Niinpä naturalistinen redaktiokritiikki ei ole onnistunut saavuttamaan pysyviä tai yksimielisiä tuloksia, vaan kukin kriitikko kertoo vapaasti omia luovia arvauksiaan.

Redaktiokritiikkiä voidaan kuitenkin käyttää evankeliumitutkimuksessa myös mielekkäällä tavalla pyrittäessä selvittämään, miten evankelistat tuovat esille eri puolia Jeesuksen persoonasta antaakseen meille toisiaan täydentäviä näkökulmia siihen, kuka Jeesus todella oli. Supranaturalistinen redaktiokritiikki lähtee siitä, että redaktori on uskollinen Jeesusta koskevalle suulliselle ja kirjalliselle muistitiedolle, mutta hän voi muokata sitä tuodakseen esille jonkin tietyn puolen Jeesuksen persoonasta. Hän voi pyrkiä avaamaan Jeesuksen toimintaan ja sanoihin liittyvää merkitystä niin, että Jeesuksen persoona tulee elävällä tavalla todelliseksi lukijalle.

Esimerkiksi Gruenler luonnehtii käyttämäänsä supranaturalistista redaktiokritiikkiä näin:

Tässä tutkimuksessa sovelletaan historiallis-kriittisiä metodeja evankeliumeihin niin, että niiden avulla pyritään tuomaan esille evankeliumeissa ilmenevä persoona. Tutkimukseni tuo esille vakuuttavaa todistusaineistoa sen puolesta, että Jeesuksen käsitys itsestään on niin ainutlaatuinen, että on saivartelua pyrkiä erottamaan hänen avoimet kristologiset väitteensä hänen peitetyistä väitteistään. Niinpä on harhaanjohtavaa käyttää redaktiokritiikkiä erottamaan nämä kaksi väiteryhmää toisistaan. Näin sovellettuna redaktiokritiikkiä käytettäisiin metodisesti väärin. Tällöin ei pystyttäisi tekemään oikeutta evankeliumissa ilmenevälle persoonalle. Jos perusteluni ovat päteviä, redaktiokritiikin tulisi rajoittua analysoimaan neljän evankeliumin Jeesuksesta luomien kuvien nyanssieroja. Evankelistat kuvaavat Jeesuksen persoonan monipuolista merkitystä toisiaan täydentävistä näkökulmistaan kiinnittämällä huomionsa Jeesukseen sellaisena kuin hän ilmaisee itseään puheensa ja käyttäytymisensä välityksellä. Jeesuksen persoonan perustava yhtenäisyys läpäisee neljä evankeliumia samalla kun evankeliumien erot tuovat esille hänen syvällisen merkityksensä luotaamattoman rikkauden – kuten moniulotteinen helmi, joka heijastaa kauneuttaan useilla eri pinnoillaan ja jota voidaan katsoa monista eri näkökulmista.

– Gruenler⁵

Persoona on niin moniulotteinen, ettei yhdestä näkökulmasta luotu kuvaus tavoita persoonan koko rikkautta. Siksi evankelistat tarkastelevat tietoisesti Jeesuksen persoonaa eri näkökulmista auttaakseen lukijoita ymmärtämään hänen persoonansa eri puolia. Evankelistojen kuvaukset ovat toisiaan täydentäviä. Evankelistojen pyrkimys auttaa lukijaa tuntemaan historiallista Jeesusta henkilökohtaisesti ohjaa heidän kuvaustapaansa. Heidän tarkoituksensa on auttaa lukijaa ymmärtämään Jeesuksen kokonaisvaltaista merkitystä. Vastuullinen redaktiokritiikki tekee oikeutta tälle evankelistojen pyrkimykselle ja tarkastelee evankeliumeja niiden perimmäisen tarkoituksen valossa. Redaktiokritiikki kiinnittää helposti huomiota epäolennaisuuksiin, jos se ei tiedosta evankelistojen perimmäisenä kiinnostuksen kohteena olevan nimenomaan auttaa lukijaa ymmärtämään Jeesuksen persoonaa.

Redaktiokritiikin käsite saa siis hyvin erilaisen merkityksen naturalistisessa ja supranaturalistisessa viitekehyksessä. Supranaturalistisessa viitekehyksessä redaktiokritiikki tarkoittaa tutkimusta, jossa analysoidaan tekijälle ominaisia painotuksia ilman että näiden painotuserojen katsotaan merkitsevän alkuperäisen historiallisen aineiston vääristelyä. Jos redaktiokritiikkiä käytetään supranaturalistisessa viitekehyksessä, se voi auttaa ymmärtämään evankelistojen pyrkimystä tuoda esille tiettyjä piirteitä Jeesuksen opetuksista ja Jeesuksen persoonasta temaattisella tavalla. Temaattiset näkökohdat ovat joissakin tapauksissa ratkaisevia tapahtumien kertomajärjestykselle.

Naturalistiset tutkijat pyrkivät redaktiokritiikin avulla paljon vahvempiin tuloksiin, jotka ovat sidoksissa heidän ennakko-oletuksiinsa. Maailmankatsomuksellinen naturalisti pyrkii osoittamaan Raamatun yliluonnollisten kertomusten olevan historiallisesti epäaitoja, koska muuten niistä tulee todistusaineistoa naturalistista maailmankatsomusta vastaan. Jos kertomukset Jeesuksen ihmeteoista ja ruumiillisesta ylösnousemisesta ovat historiallisesti aitoja, ne uhkaavat naturalistisen tutkijan perustavia vakaumuksia.

Maailmankatsomuksellisesti sitoutuneen vahvan naturalistin on oletettava, että kaikki yliluonnolliset kertomukset ovat seurausta tosiasioiden vääristelystä, koska ne ovat suoranaisessa ristiriidassa naturalistisen maailmankatsomuksen kanssa. Tällainen naturalisti olettaa, että aito historia sisältää vain luonnollisia tosiasioita. Hän uskoo voivansa redaktiokritiikin avulla erottaa evankeliumikertomuksen aidon historiallisen ytimen ja redaktorin tekemän muokkauksen toisistaan. Naturalististen ennakko-oletusten mukaan tämä ydin ei voi sisältää mitään yliluonnollista.

Naturalistinen redaktiokritiikki on perinteisesti olettanut, että jos jokin sana tai lause on redaktorin lisäystä, se ei ole historiallisesti aitoa. Kuten Caird⁶ toteaa:

”Redaktiokritiikki käsittelee evankelistoja tulkitsijoina, mutta aivan liian usein lausumattomana oletuksena on, että tulkinta merkitsee väärintulkintaa. Ottaen huomioon, että redaktiokriitikot ovat itse ammattimaisia tulkitsijoita, voisi olla viisaampaa hyväksyä mahdollisuus, että tulkinta voi joskus olla oikeaan osuva.

– Caird⁶

Naturalistinen redaktiokritiikki ei halua myöntää yhdenkään evankeliumin olevan Jeesuksen opetuslapsen kirjoittama. Niinpä redaktorin lisäykset eivät tämän oletuksen mukaan voi olla peräisin historiallisen Jeesuksen elämää koskevista tosiasioista. Tämän päättelyn pohjana on oletus, ettei evankeliumin kirjoittajien joukossa ollut tapahtumien silminnäkijöitä tai sellaisia, joilla oli käytettävissään silminnäkijöiden todistuksia. Lisäksi oletetaan, ettei evankeliumin kirjoittajan käytössä ollut kirjallisia lähteitä, joissa oli Jeesuksen ajalta peräisin olevia muistiinpanoja Jeesuksen puheista ja hänen elämänsä tapahtumista.

Raamatun yliluonnollisia kertomuksia pidetään naturalistisessa redaktiokritiikissä melkein rutiininomaisesti epäaitoina. Niiden katsotaan olevan seurausta toimitustyöstä, jossa tekstin toimittaja muuntaa kertomusta palvelemaan omia teologisesti värittyneitä tarkoitusperiään. Evankeliumien kirjoittajia ei maailmankatsomuksellisesti sitoutuneessa naturalistisessa redaktiokritiikissä ymmärretä historian kirjoittajiksi, joiden perimmäisenä tarkoituksena on kuvata Jeesuksen elämän tapahtumat mahdollisimman totuudenmukaisesti. Heidät ymmärretään tiettyä näkemystä propagoiviksi toimittajiksi, jotka ovat muokanneet ja itse asiassa vääristäneet historiallista aineistoa palvelemaan teologisia tarkoitusperiään. Kyseiset teologiset tarkoitusperät tulkitaan naturalistisessa viitekehyksessä eräänlaiseksi toiveajatteluksi, jolla ei ole mitään perustaa historiassa. Tämän mukaisesti evankelistat ovat oletettavasti lukeneet Jeesukselle käsityksiä, joiden he ajattelevat vahvistavan oman aikansa seurakuntien uskoa. Evankeliumien kirjoittajat eivät oletettavasti pitäneet ongelmallisena esittää Jeesuksen sanomiksi ja tekemiksi asioita, joita Jeesus ei koskaan sanonut tai tehnyt.

Redaktiokriitiikkiä toteutetaan naturalistisessa viitekehyksessä tavallisesti sen oletuksen pohjalta, että uskon maailma on epätodellinen toiveajattelun maailma. Kristittyjen usko Jeesuksen ylösnousemukseen oli tämän oletuksen mukaan niin vahva, että heillä menivät uskon maailma ja todellisuus sekaisin. Uskolla Jeesuksen ylösnousemukseen oli motivoiva merkitys. Evankeliumit pyrkivät motivoimaan täysipainoiseen elämään, siksi ne eivät edes pyri kuvaamaan Jeesuksen elämän historiallisia tosiasioita oikein. Niiden tarkoituksena on oletettavasti vain kertoa Jeesuksesta sellaisia kertomuksia, jotka lohduttavat tai muuten auttavat varhaisia kristillisiä seurakuntia.⁷

Tämä redaktiokriittinen oletus on ristiriidassa viimeaikaisten tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan evankeliumit kuuluvat kirjallisuuslajina muinaisen maailman elämänkerrallisen historiankirjoituksen piiriin. Esimerkiksi Richard A. Burridgen⁸ mukaan evankeliumit ovat kreikkalais-roomalaisen mallin mukaan laadittua bios-kirjallisuutta (elämänkertakirjallisuutta). Niistä löytyy monia teknisluontoisia yhtäläisyyksiä ja vastaavuuksia tälle lajityypille ominaiseen kirjallisuuteen kreikkalais-roomalaiselta ajalta.

On olemassa paljon vastaavuuksia kreikkalais-roomalaisen elämänkertahistorioiden ja synoptisten evankeliumien välillä. Evankeliumeissa on enemmän näitä piirteitä kuin tämän kirjallisuuslajin reunoilla olevilla tekijöillä kuten Isokrateella, Xenofonilla ja Filostratoksella. Synoptisissa evankeliumeissa on riittävästi näitä piirteitä, jotta niiden kirjallisuuslaji on selvä. Ne kuuluvat historiallisen elämänkertakirjoituksen lajityyppiin, vaikka ne ehkä muodostavatkin siinä oman alalajinsa sikäli, että niillä on yhteinen sisältö.

– Burridge⁹

Sekä evankeliumeissa että muinaisessa historiankirjoituksessa painotettiin silminnäkijöiden todistusta, ”elävää ääntä”. Polybius kritisoi Timaeuksen historianteoksia siitä, että tämä nojautui kokonaan kirjallisiin lähteisiin. Sekä Polybius että Thukydides painottivat elävien silminnäkijätodistajien merkitystä. Ihanteellisena pidettiin sitä, että historiankirjoittaja itse oli osallinen tapahtumiin, joita hän kuvaa. Niinpä Josefus perustelee juutalaissotaa koskevan teoksensa arvoa sillä, että hän itse osallistui juutalaissotaan ja jouduttuaan roomalaisten vangiksi pystyi ensi kädeltä seuraamaan tapahtumien kulkua ja raportoimaan asioista luotettavasti. Jos muinainen historioitsija ei itse pystynyt osallistumaan apahtumiin, hän piti toiseksi parhaimpana vaihtoehtona sitä, että hänellä oli käytettävissään sellaisten silminnäkijöiden todistuksia, jotka olivat olleet tapahtumien keskuksessa. Paljon alempiarvoisempana pidettiin sellaista historiankirjoitusta, joka joutui toimimaan ensisijaisesti kirjoitettujen lähteiden varassa, koska tällöin ei ollut mahdollista tarkistaa tallennettujen tietojen todenperäisyyttä. Ainoastaan sellaisia historiallisia tapahtumia voitiin kunnolla tutkia, joista saatiin tietoa eläviltä silminnäkijätodistajilta. Nimetöntä suullista perinnettä ei pidetty historiallisesti todistusvoimaisena.¹⁰

Naturalistisen redaktiokritiikin pyrkimys erottaa redaktorin suorittama toimitustyö sen pohjana oletettavasti toimineesta suullisesta perinteestä tai kirjallisista lähteistä on mielekäs ainoastaan, jos on olemassa kriteereitä, joiden avulla tällainen erottelu voitaisiin metodisesti kontrolloidulla tavalla toteuttaa. Erottelun pohjaksi pitäisi olla mahdollista tunnistaa puhdas muoto, joka kertoo siitä, että teksti on peräisin suullisesta perinteestä. Jos muodossa on säröjä, silloin voidaan todeta redaktorin muokanneen aineistoa. Käytännössä ei kuitenkaan ole onnistuttu kehittämään kriteerejä, joilla puhdas muoto voitaisiin erottaa toimitustyöstä. Niinpä naturalistinen redaktiokritiikki ei tee päätelmiään tieteellisesti kontrolloidulla tavalla, vaan sille on ominaista hämmentävä subjektiivisuus ja tutkimustulosten ristiriitaisuus. Redaktiokritiikin perusongelma seuraa ensinnäkin siitä, ettei meillä ole mitään varmaa tietoa evankeliumien kirjoittajien oletetusti käyttämistä kirjallisista lähteistä. Toiseksi ongelmana on se, että muotokritiikki ei tarjoa mitään perusteita tehdä päätelmiä tilanteessa, jossa tekstin kirjoittajilla on käytettävissään silminnäkijöiden kuvauksia tapahtumista tai jossa tekstin kirjoittaja on itse silminnäkijä. On tietysti mahdollista erotella erilaisia kertomuslajeja kuten ihmekertomuksia, kärsimyskertomuksia ja opetuskertomuksia niiden muodon perusteella. Tämä muoto ei kuitenkaan anna meille mitään tietoa tekstin alkuperästä, koska kertomukset omaksuvat tietyn muodon jo silminnäkijätodistajan kertoessa omista kokemuksistaan. Ei ole onnistuttu kehittämään mitään kriteerejä, joiden avulla olisi mahdollista erottaa silminnäkijöiden kertomusten alkuperäinen muoto ja kyseinen muoto suullisen perinteen siirtyessä henkilöltä toiselle. Ei ole myöskään muotokriittisiä perusteita tehdä eroa suullisen perinteen ja toimitustyön välillä. Näin katoaa myös mahdollisuus todentaa naturalistisesti ymmärretyn redaktiokritiikin perusoletusta, jonka mukaan redaktorit ovat muokanneet suullista perinnettä tarkoitushakuisesti.

Naturalistiseen redaktiokritiikkiin sisältyy siis pahanlaatuinen kehäpäättely. Redaktiokritiikki ja muotokritiikki pyrkivät erottamaan myöhemmät lisäykset alkuperäisestä suullisesta perinteestä. Suullinen perinne on muotohistoriallisen oletuksen mukaan prosessi, jossa muistiaines vähitellen karsiutuu, kiteytyy ja omaksuu tietyn muodon. Poikkeamat suulliselle perinteelle ominaisesta muodosta voivat siten kertoa kahdesta asiasta: joko suullinen perinne ei ole vielä kehittynyt tarpeeksi kauan niin, että muistiaines olisi omaksunut suulliselle perinteelle ominaisen muodon. Tai se voi johtua siitä, että myöhempi redaktori tai perinteen välittäjä tekee lisäyksiä suulliseen perinteeseen. Muotohistoriallinen tutkimus ja redaktiokritiikki eivät kuitenkaan ole onnistuneet kehittämään mitään kriteeriä, jolla voitaisiin erottaa varhaiset ainekset myöhemmistä lisäyksistä. Niinpä se, mikä luetaan myöhemmäksi lisäykseksi voisi muoto- ja redaktiokritiikin oman logiikan mukaisesti olla itse asiassa osoitus aikaisemmasta aidosta muistiaineksesta, joka ei ole muokkautunut suullisen perinteen vaikutuksesta. On siis mielivaltaista lukea tietty aines myöhemmäksi lisäykseksi ja pitää sitä epäaitona.¹¹

Niinpä redaktiokriittinen päättely voi osoittaa redaktorin muokanneen suullista perinnettä vain kun on ensin oletettu, ettei kyseinen suullisen perinteen muodoista poikkeava tekstiaines ole alkuperäistä silminnäkijän kertomusta, joka ei ole koskaan muuttunut suulliseksi perinteeksi. Redaktori on pitkälti raamattukriitikkojen oma luomus: ”Voimme sanoa tämän lähestymistavan sisältävän sen, että tutkijat itse asiassa luovat redaktorin, jonka he katsovat muokanneen tekstiä. Tutkijat tekevät tämän kiinnittämällä huomiota tekstissä oleviin jännitteisiin ja painottamalla niitä.”¹²

Redaktiokritiikistä puhutaan usein kirjallisuusanalyyttisena työvälineenä. Tämä synnyttää vaikutelman tieteellisestä tarkkuudesta ja täsmällisyydestä. Itse asiassa redaktiokriittisten tutkimusten vertailu osoittaa, että nämä kirjallisuusanalyyttiset työvälineet ovat hyvin epämääräisiä ja johtavat subjektiivisiin tulkintoihin, jotka vaihtelevat tutkijasta toiseen.

Redaktiokriittisten tutkimusten haasteena on pystyä osoittamaan kohtuullisella todennäköisyydellä, että tutkija on onnistunut löytämään toimituksellisen vivahteen. Tutkimusala on taipuvainen tuottamaan hyvin arvauksenomaisia teorioita, koska johtopäätökset riippuvat kokonaan siitä, kuinka tosiasia-aineisto valitaan ja organisoidaan. Jos kaikkea aineistoa ei tavoiteta ja jos muutoksia ei tutkita huolellisesti, on mahdollista esittää täysin vastakkaisia teorioita. - - Redaktiokriittisten tutkimusten tuottamien teorioiden hämmentävä moninaisuus vie pohjan väitteeltä, että metodi johtaisi varmoihin tuloksiin. Carson väittää jopa, että ”työvälineet ovat kykenemättömiä tuottamaan neutraalia ja yksimielistä arviota siitä, mikä on aitoa”. Tässä syytöksessä on paljon totuutta, sillä jokainen tutkija näyttää tuottavan erilaisia tuloksia samasta tosiasia-aineistosta, tuloksia jotka epäilyttävästi muistuttavat kyseisen tutkijan lähtökohtaoletuksia.

– Osborne¹³

Tutkimustuloksista tulee usein mielivaltaisia julistuksia sen sijaan että niissä onnistuttaisiin osoittamaan mitään sellaisella yleispätevyydellä, että se vakuuttaisi edes toisia naturalistisesti orientoituneita redaktiokriitikkoja. Redaktiokritiikki ei ole esimerkiksi onnistunut kehittämään mitään metodisesti kontrolloitua tapaa erottaa Jeesuksen puheissa ilmeneviä yksityiskohtaisia eroja eri evankeliumeissa: ovatko ne Jeesuksen eri tilanteissa lausumia samankaltaisia lausumia vai seurausta evankeliumien kirjoittajien suorittamasta aineiston muokkauksesta. Kiertävä saarnaaja opettaa eri tilanteissa samoja asioita hiukan eri sanoin. Miten redaktiokritiikki erottaa nämä vaihtelut evankeliumien kirjoittajien oletettavasti toteuttamasta aineiston muokkauksesta? Käytännössä mitään kriteeriä ei ole olemassa ja jokainen redaktiokriitikko voi rakennella arvauksiaan omien subjektiivisten mieltymystensä mukaisesti.

Redaktiokriittiset työvälineet eivät tarjoa mitään metodisesti kontrolloitua tapaa määrittää, mikä tekstissä on aitoa historiaa ja mikä ei. Redaktorien muokkaukset voivat redaktiokritiikin logiikan mukaan olla seurausta redaktorien teologisista pyrkimyksistä, mutta yhtä hyvin ne voivat olla seurausta tyylillisistä näkökohdista tai ne voivat olla seurausta informaatiosta, jota on saatu muista lähteistä. Koko vastakkainasettelu teologisten ja historiallisten näkökohtien välillä edellyttää naturalistisia ennakko-oletuksia. Vastoin naturalistista oletusta evankeliumien kirjoittajien teologia on seurausta siitä, että he ovat tunteneet läheisesti Jeesuksen elämän historian eikä heidän ollut yhtä helppo keksiä naturalistisia verukkeita yliluonnollisen aineksen historiallisuuden kieltämiseksi kuin tämän päivän tutkijoilla.

Monet viimeaikaiset teologiset tutkimukset kiinnittävät huomiota siihen, että nimenomaan Jeesuksen ruumiillisen ylösnousemuksen historiallinen tosiasia muokkasi olennaisella tavalla alkukristittyjen teologiaa. Monet teologiset totuudet hyväksyttiin nimenomaan Jeesuksen historiallisen ylösnousemuksen seurauksena. Uuden testamentin keskeiset teologiset opetukset lepäävät historiallisten tosiasioiden varassa. Historian ja teologian välinen vastakkainasettelu on vieras Uuden testamentin maailmalle, jossa teologia rakentuu historian varaan.¹⁴

Redaktiokritiikillä ei ole mitään metodisesti kontrolloitua tapaa erottaa evankelistojen teologiaa ja historiaa toisistaan. Redaktiokriittiset työvälineet eivät itse asiassa ole tieteellisiä analyysivälineitä missään täsmällisessä merkityksessä. Koska jokainen redaktiokriittinen päätelmä jättää huomiotta lukuisia relevantteja kysymyksiä, sen tutkimustuloksilla ei ole tiedollista merkitystä, koska huomiotta jätetyt tosiasiat olisivat voineet olennaisesti muuttaa tutkimustuloksen. Redaktiokriittisen analyysitavan perustava metodinen heikkous on siinä, ettei sen tuloksia voida arvioida metodisesti kontrolloidulla tavalla.¹⁵

Carson¹⁶ päätteleekin, että redaktiokritiikin käyttäminen tekstin aitouden määrittämiseen on lähestulkoon hyödytöntä. ”Se pystyy poimimaan epätavallisia katkelmia sieltä ja täältä, mutta silloinkin Jeesuksesta piirretty vääristynyt kuva vaihtelee suunnattomasti tutkijasta toiseen.” Naturalistisen redaktiokritiikin oletukset ovat niin todellisuuden vastaisia, että sen metodinen vararikko on yleisen keskustelun kohteena. Se ei ota huomioon ajan lyhyyttä evankeliumien kirjoittamisen ja niiden kuvaamien tapahtumien välillä. Se käyttää pohjanaan suulliseen traditioon kohdistuneita vertailevia folkloristisia tutkimuksia, jotka kohdistuvat vuosisatojen pituisiin suullisen perinteen jaksoihin ja soveltaa niitä kritiikittömästi evankeliumien tutkimukseen, vaikka evankeliumit on kirjoitettu silminnäkijöiden vielä eläessä. Monilla redaktiokriittisillä tutkimuksilla on taipumus kieltää yhteys Jeesuksen ja juutalaisuuden välillä tai edes Jeesuksen opetusten ja hänen opetuslastensa opetusten välillä. Ne perustuvat tavallisesti dogmaattisiin oletuksiin synoptisesta ongelmasta ja sen ratkaisusta. Näin hatarien oletusten varaan rakentuva tutkimus voi tuskin tuottaa mitään tieteellisesti mielenkiintoisia tuloksia, koska ne kertovat enemmän tutkijoiden mieltymyksestä ja mielikuvituksesta kuin itse tutkimuskohteesta.

Naturalistisen redaktiokritiikin ongelmia

Naturalistisesti sovelletun redaktiokriittisen tutkimuksen ongelmia voidaan yhteenvedonmaisesti koota seuraavaan muotoon¹⁷:

1. Lähdeoletukseen liittyvä heikkous. Koska redaktiokritiikin perustana on kaksilähdeteoria, se perii kaikki tähän olettamukseen liittyvät ongelmat. Jos kaksilähdeteoria osoittautuu vääräksi, sen pohjalta toteutettu redaktiokriittinen työ menettää merkityksensä. Jos taas redaktiokritiikkiä käytetään Markuksen evankeliumin ja Q-lähteen tutkimiseen, joudutaan tekemään arvauksenomaisia oletuksia niiden pohjana olevasta traditiosta tai itse lähteen koostumuksesta.
2. Kronologinen heikkous. Redaktiokritiikki pahentaa entisestään muotokritiikkiin liittyvää ajan lyhyyden ongelmaa. Suullisella perinteellä ei ole aikaa kehittyä muotokritiikin olettamalla tavalla siinä lyhyessä ajassa, mitä jää evankeliumien kuvaamien tapahtumien ja evankeliumien kirjoittamisen väliin. Redaktiokritiikki tuo tämän lyhyen ajan sisälle lisäksi vielä evankeliumien edellyttämän toimitustyön ja siihen oletettavasti sisältyvän kertomusten teologisesti tarkoituksenmukaisen muokkauksen vaatiman ajan.
3. Todistusaineistoon liittyvä heikkous. Redaktiokritiikki olettaa, että evankeliumien kirjoittajat saattoivat vääristellä Jeesuksen elämää koskevia historiallisia tosiasioita, vaikka silminnäkijätodistajia oli vielä elossa. Jos Matteus, Markus, Luukas ja Johannes olisivat panneet Jeesuksen suuhun sanoja, joita hän ei ollut sanonut, tai kertoneet hänen tehneen asioita, joita hän ei ollut tehnyt, silminnäkijätodistajat olisivat kiistäneet heidän selontekonsa.
4. Eettinen heikkous. Redaktiokriittinen tutkimus kyseenalaistaa evankeliumien kirjoittajien rehellisyyden. Tämä ei tee oikeutta sille, että kristinusko on alusta asti puolustanut totuudenmukaisuutta ja tämä korostus on hyvin vahva evankeliumeissa. Voisivatko tällaisen opin varhaiset edustajat väärentää Jeesuksen elämää ja opetusta koskevia tosiasioita, kun otetaan huomioon, miten voimakkaasti kristillinen perinne tuomitsee opin vääristelyn? Mikä voisi olla heidän motiivinsa luoda oppi, joka saattaa heidät ympäröivän yhteiskunnan vihan kohteeksi? Jos heidän tarkoituksenaan oli tehdä kristillisen yhteisön elämä helpoksi, he olisivat lukeneet Jeesuksen suuhun sanoja, joissa hän olisi sallinut keisarinpalvonnan.
5. Epänormaali historiallinen tutkimus. Redaktiokriitikot lähestyvät evankeliumeja eri tavoin kuin historioitsijat yleensä lähestyvät vanhoja tekstejä. Yleensä historioitsijat olettavat muinaisen maailman historiallisten dokumenttien olevan historiallisesti luotettavia, jollei tosiasia-aineisto anna syytä uskoa muuta, olivatpa nämä lähteet juutalaisia tai kreikkalaisia, koska historiallinen tieto täytyy rakentaa historiallisten dokumenttien varaan. Redaktiokriitikot sen sijaan olettavat tietävänsä evankeliumin kirjoittajia paremmin, miten alkuperäiset historialliset tapahtumat itse asiassa tapahtuivat. He olettavat saavansa tämän tiedon kirjoituspöytänsä äärellä mietiskelemällä. He katsovat voivansa sivuuttaa historiallisten dokumenttien todistuksen omien mielikuvituskertomustensa pohjalta. Redaktiokriitikot olettavat, etteivät evankeliumien kirjoittajat olleet kiinnostuneita historiallisten tapahtumien kulusta tai ettei heillä ollut mahdollisuutta päästä siitä selville. Kaksi tuhatta vuotta tapahtumien jälkeen elävien tutkijoiden on oletettavasti helpompi päästä selville todellisten historian tapahtumien kulusta pääasiassa mielikuvituksensa varassa. Redaktiokriitikot olettavat, että evankeliumien kirjoittajat keksivät tapahtumia tai muokkasivat niitä alkuseurakunnan tarpeiden mukaisiksi. He eivät kuitenkaan selitä, miten evankelistat olivat niin kyvyttömiä ottamaan huomioon alkuseurakunnan tarpeita, että he loivat heille opin, joka teki kristityistä aikansa vihatuimpia ja parjatuimpia ihmisiä. Redaktiokriitikkojen oletusten vastaisesti on ilmeistä, että varhaisilla kristityillä oli suuri historiallinen kiinnostus Jeesus nasaretilaisen elämään. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että kristinusko perustuu historiallisiin tosiasioihin. Evankeliumin kirjoittajien teologia perustui historiaan. Ainoa syy luoda näin epäsuosittu teologia oli se, että se perustui historiallisiin tosiasioihin.
6. Ennakkoluuloinen filosofinen perusta. Naturalistinen redaktiokritiikki lähtee dogmaattisesta oletuksesta, että mitään yliluonnollista ei voi tapahtua. Siksi he sijoittavat kaikki yliluonnolliset kertomukset uskon maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisten tosiasioiden kanssa. Tämän olettamuksensa pohjalta heidän on mahdotonta edes ottaa huomioon sitä mahdollisuutta, että evankeliumin kirjoittajat ovat muodostaneet teologiset vakaumuksensa historiallisten tosiasioiden perusteella.
7. Rajoittamaton subjektivismi. Redaktiokriittistä tutkimusta luonnehtii rajoittamaton subjektivismi. Tutkimuksen pohjana ei ole metodologisia kriteerejä, joiden noudattamista olisi mahdollista arvioida yleispätevästi. Jokainen redaktiokriitikko luo omat metodologiset sääntönsä ja tekee päätelmänsä subjektiivisten mieltymystensä mukaisesti. Redaktiokriittisten tutkijoiden väliset erot heijastelevat eroja heidän henkilökohtaisissa ennakko-olettamuksissaan. On mahdollista osoittaa redaktiokriittisen tutkimuksen metodinen epämääräisyys pelkästään viittaamalla heidän suuriin käsityseroihinsa. Esimerkiksi teoriat Markuksen evankeliumin tarkoituksesta katsovat Markuksen evankeliumin johtavan teeman olevan jokin seuraavista asioista:
   1. pyrkimys hyökätä väärää kristologiaa vastaan¹⁸,
   2. uusi Mooses¹⁹,
   3. liturginen kalenteri^20, 21,
   4. ristin puolustus²²,
   5. Jeesuksen korkein auktoriteetti²³,
   6. maantieteellis-teologinen perusperiaate²⁴,
   7. paavalilainen teologia²⁵.

Jos redaktiokriitikot eivät toistuvista yrityksistään huolimatta pysty tunnistamaan, mitä teologista teemaa Markus pyrki evankeliumillaan edistämään, hänellä ei ehkä ollut mitään tarkoitushakuista teologista teemaa, joka olisi ohjannut hänen kirjoitustyötään. Esitetyt teemat ovat lähtöisin redaktiokriitikkojen mielikuvituksesta.

Yllä mainituilla perusteilla tulee vaikeaksi pitää naturalistista redaktiokritiikkiä tieteellisenä menetelmänä. Sitä voidaan ehkä osuvammin luonnehtia ideologisesti värittyneeksi lähestymistavaksi, jonka pohjana ei ole mitään yksiselitteisiä metodologisia kriteerejä.