Jeesus-seminaari

Jeesus-seminaari on lähes parin sadan akateemisen Uuden testamentin eksegetiikan asiantuntijan tutkijaryhmä, joka perustettiin 1985. Seminaarin tarkoituksena on ollut määritellä mitä Jeesus on historiallisena henkilönä saattanut opettaa tai tehdä. Seminaarin perusti Robert W. Funk ja se toimii Westar-instituutin suojeluksessa. Vaikka Jeesus-seminaari edustaa vain raamatuntutkijoiden vähemmistön kantaa, se on saanut huomattavaa julkisuutta sensaatiohakuisten ja perinteisestä Jeesus-kuvasta poikkeavien päätelmiensä takia.

Craig A. Evans tuo kirjassaan Fabricating Jesus: How Modern Scholars Distort the Gospels (2006) mielenkiintoisella tavalla esille oppineiden raamatuntutkijoiden taipumusta ajautua käsityksiin, jotka ilmentävät heikkoa arvostelukykyä. Hän keskittyy analyysissaan erityisesti Uuden testamentin luotettavuuteen kriittisesti suhtautuvan Jeesus-seminaarin edustaman naturalistisen raamattukritiikin ongelmiin. Suomen kielellä on Jeesus-seminaarista ilmestynyt Gregory Boydin kirjoittamana kirja Jeesus median myllyssä (1996).

Jeesus-seminaarin tutkimus merkitsee joiltakin osin paluuta 1800-luvun vahvan naturalismin edustamaan tutkimusmetodiin ja lähestymistapaan. Albert Schweitzer osoitti jo 1900-luvun alussa, että tämä naturalistiseen uskoon perustuvan historiallisen Jeesus-tutkimuksen ensimmäinen vaihe tuotti kuvia Jeesuksesta, jotka kertoivat enemmän tutkijoiden omista mieltymyksistä kuin historiallisesta Jeesuksesta. Historiallisen Jeesus-tutkimuksen toista vaihetta edustivat Rudolf Bultmann ja hänen seuraajansa, joista Norman Perrin oli yksi huomattavimmista. Tällä hetkellä on menossa historiallisen Jeesus-tutkimuksen kolmas vaihe, jossa tukeudutaan heikkoon eli metodologiseen naturalismiin. Tämän tutkimussuunnan huomattavia edustajia ovat Ben Meyer, E. P. Sanders ja A. E. Harvey. Jeesus-seminaari poikkeaa tästä Jeesus-tutkimuksen valtavirrasta ja edustaa siinä mielessä epätyypillistä esimerkkiä, joten sen ongelmia ei voi yleistää koskemaan koko naturalistista tutkimusohjelmaa. Tässä yhteydessä on tarkoitus kiinnittää huomiota siihen, miten älykkäät ja oppineet ihmiset voivat Raamattua tutkiessaan syyllistyä karkeisiin virheisiin ja olla siltä osin tyhmempiä kuin tavalliset maallikot ja miten joukkotiedotusvälineissä helposti annetaan huomiota juuri äärikantoja edustavalle tutkimukselle, jonka tieteellinen arvo voi olla kyseenalainen.

Yhdysvalloissa vuodesta 1985 alkaen kokoontunut Jeesus-seminaari on joukko Uuden testamentin tutkijoita, jotka kokoontuvat keskustelemaan Uudessa testamentissa olevien Jeesuksen sanojen luotettavuudesta. Erityistä huomiota on herättänyt heidän tapansa äänestää Jeesuksen sanojen luotettavuudesta käyttäen äänestyslippuina erivärisiä helmiä. Ne Jeesuksen sanat, joita he pitivät ”varmasti Jeesukselta peräisin olevina”, saivat värin punainen. Ne jotka ”luultavasti ovat peräisin Jeesukselta”, saivat vaaleanpunaisen värin. Harmaalla osoitettiin ne sanonnat, joista nämä teologit olivat sitä mieltä, että ”on hyvin epätodennäköistä, että Jeesus olisi sanonut näin”. Mustaa väriä käytettiin niiden kohdalla, joista ajateltiin, että ”Jeesus ei ole mitenkään voinut sanoa näin”.

Boyd kommentoi Jeesus-seminaarin tutkimusta: ”Naturalistisen tutkimuslähtökohtansa vuoksi nämä tutkijat ovat hylänneet niin suuren osan Jeesusta koskevista konkreettisista tiedoista ja pitäneet niitä periaatteessa mahdottomina hyväksyä, että he ovat samalla tulleet verhonneeksi historiallisen Jeesuksen läpitunkemattomaan pimeyteen.” Kaikissa Raamatun sisältämissä varhaisimmissa tiedoissa Jeesus on ihmeitä tekevä Jumalan Poika, mutta kyseiset tutkijat pitävät luonnonlait rikkovia ihmetekoja mahdottomuuksina. ”Tällöin ei ole tehtävissä muuta kuin arvailla, kuka on tämän myyttiverhon takana ja arvailla sitäkin, miten myyttiverho on syntynyt. Toisin sanoen ensin luodaan ongelma ja sitten arvaillaan miten se tulisi ratkaista.” (Boyd 1996: 38.)

Näiden tutkijoiden lähtökohtana on, ettei evankeliumien kertomus voi olla totta! He lähtevät siitä, ettei sellaista kuin neitseestäsyntyminen, ihmeparantaminen ja kuolleista nouseminen voi tapahtua ja siksi heidän on pakko selittää, miksi Jeesuksen varhaiset seuraajat luulivat sellaista tapahtuneen. Sitä yksinkertaista ja järkeenkäypää selitystä, että Jeesuksen seuraajien mielipide johtui siitä, että sellaista oli todella tapahtunut, ei pidetä pätevänä ”selityksenä”. (Boyd 1996: 37.)

Yksi Jeesus-seminaarin tutkijoista John Dominic Crossan tunnusti Newsweek-lehdelle antamassaan haastattelussa, että alkuperäisten Jeesus-seminaarin osanottajien ”tietoisena tavoitteena oli tiedotusvälineiden suosioon pyrkiminen”. Siksi he esimerkiksi käyttivät värillisiä helmiä äänestäessään, mitkä Jeesuksen sanoista ovat alkuperäisiä. ”Meistä värit olivat kuvauksellisempia.”

Tällaisella julkisuuteen suuntautuvalla ja yleistä mielipidettä kosiskelevalla tutkimusasenteella on hintansa tutkimuksen tieteellisyyden kannalta. Luke Timothy Johnsonin (1997: 1) mukaan Jeesus-seminaari ”on paljon parempi esimerkki joukkotiedotusvälineiden manipuloinnista kuin vakavasti otettavasta tutkimuksesta”. Tätä ongelmaa pahentaa monien Uuden testamentin tutkijoiden koulutuksen yksipuolisuus. Evans (2006: 12) kiinnittää huomiota siihen, että monilta Uuden testamentin tutkijoilta puuttuu koulutus, joka tekisi heille mahdolliseksi tehdä oikeutta Uuden testamentin seemiläiselle (juutalaiselle) taustalle. He ovat opiskelleet kreikkaa ja tuntevat kreikkalais-roomalaista maailmaa, mutta heillä on vain heikot tiedot heprean ja aramean kielissä. Useimmat heistä tietävät vain vähän rabbiinisesta kirjallisuudesta ja arameankielisistä targumeista (arameankielisistä Vanhan testamentin vapaista käännöksistä).

Tämä monia Uuden testamentin tutkijoita vaivaava puute auttaa selittämään Robert Funkin vuonna 1985 perustaman Jeesus-seminaarin tutkimustulosten omituisuutta. Monet seminaarin jäsenet ovat tutustuneet kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin, mutta monilta heistä näyttää puuttuvan Jeesuksen seemiläisen (juutalaisen) maailman tuntemukseen vaadittava pätevyys. Harvat heistä ovat tutustuneet Israelin maantieteeseen. Harvat ovat tehneet mitään arkeologista työtä. Harvat tuntevat rabbiinista kirjallisuutta ja arameankielisiä targumeja. Näiden puutteiden seurauksena ei ole yllättävää, että Jeesus-seminaari on päätynyt niin moniin omituisiin ja epäuskottaviin johtopäätöksiin. Seminaari ei esimerkiksi ymmärrä, mitä Jeesus tarkoitti puhuessaan ”Jumalan valtakunnasta”. Seminaari on täysin väärinymmärtänyt eskatologian merkityksen ja pitäytyy vääristyneeseen käsitykseen Jeesuksen itsestään käyttämästä ilmaisusta ”Ihmisen Poika”. Seminaari ei ymmärrä Vanhan testamentin merkitystä Jeesuksen itseymmärryksessä ja opetuksessa. Seminaarin virheet ovat räikeitä ja monilukuisia. Valitettavasti seminaari on saanut paljon huomiota joukkotiedotusvälineissä ja on tuottanut sarjan kirjoja, joissa puolustetaan harhaisia ja virheellisiä käsityksiä Jeesuksesta ja evankeliumeista. (Evans 2006: 12.)

Koska Jeesuksen opetus nojautuu vahvasti Vanhan testamentin maailmaan ja juutalaiseen taustaan, tämän taustan puutteellinen ymmärrys tietysti vääristää Jeesuksen opetukselle annettavia tulkintoja.

Chicago Tribune Magazinelle antamassaan haastattelussa Crossan tunnusti, että ”historialliseen Jeesukseen kohdistuva tutkimus alkaa jo olla jonkinlainen huono akateeminen vitsi”. Jeesus-seminaarin tutkijat eivät tunnusta Uuden testamentin dokumenttien historiallista luotettavuutta. He joutuvat siksi rakentamaan jonkinlaisen kuvauksen ”historiallisesta Jeesuksesta” paljolti oman mielikuvituksensa varassa.

Miksi tällaisesta tutkimuksesta on tullut ”huono akateeminen vitsi”? Syy on yksinkertainen. Yleensä oletetaan, että eri tutkijat päätyvät tieteellisellä menetelmällä samoihin tai lähes samoihin tuloksiin tutkiessaan samaa ilmiötä. Jos tutkijat päätyvät jatkuvasti hyvin erilaisiin ja toistensa kanssa ristiriitaisiin tuloksiin, silloin voi olla syytä olettaa, että käytetyissä tutkimusmenetelmissä tai niiden taustalla olevissa ennakko-olettamuksissa on jotakin perustavasti vialla.

Raamattu on ainoa riittävän yksityiskohtainen historiallinen dokumentti, joka tekee mahdolliseksi luoda kokonaiskuvan monista pelastushistorian kannalta tärkeistä historiallisista tapahtumista, erityisesti Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ruumiillisesta ylösnousemisesta. Jeesus-seminaarin naturalistiset raamattukriitikot pitävät kuitenkin tieteellisesti korrektina hylätä Raamatun dokumenttien historiallisen luotettavuuden, koska Raamattu kertoo ihmiseksi tulleesta Jumalasta, joka teki ihmeitä, sovitti maailman synnit kuolemallaan ja ruumiillisella ylösnousemuksellaan ja nousi taivaaseen alkuperäiseen valta-asemaansa. Vallitsevat tieteelliset ennakkoluulot kieltävät kokonaan Jumalan yliluonnollisen toiminnan historiassa tai pitävät ainakin mahdottomana ottaa tieteessä huomioon Jumalaa koskevaa tietoa. Tieteellistä yhteisöä tällä hetkellä hallitsevan naturalistisen maailmankatsomuksen mukaan Jumalaa tai mitään yliluonnollista ei ole olemassa tai ainakaan mikään yliluonnollinen ei voi vaikuttaa historiallisten tapahtumien kulkuun. Vähintäänkin pidetään mahdottomana, että tieteessä voitaisiin ottaa kantaa Jumalan toimintaan historiassa. Monet raamattukriitikot ovat naturalisteja, koska he haluavat tulla hyväksytyksi modernissa tiedeyhteisössä.

Boyd kutsuukin Jeesus-seminaarin tutkimuksen historiaa ”arvaustutkimuksen historiaksi”. Hylätessään suuren osan asiaa koskevista historiallisista dokumenteista, tutkijoille ei jää enää riittävästi historiallista pohjaa väitteidensä tueksi. Tällöin heille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin arvailla, mitä on tapahtunut. He rakentavat loogisen tuntuisen kertomuksen arvailujensa perusteluksi ja kutsuvat näitä arvailujaan tieteeksi.

Heidän argumentaationsa tyhjyys ei paljastu tavalliselle maallikolle, koska tavallinen maallikko ei usko, että tieteeksi voitaisiin kutsua jotakin niin arvauksenomaista ja epävarmaa päättelyä. Tavallinen maallikko olettaa, että tieteentekijät ovat löytäneet jotakin uutta historiallista todistusaineistoa, jonka pohjalta he esittävät väitteitään. Hänelle ei tule mieleenkään, että kyseessä on arvauksia, keksittyjä tarinoita ja selityksiä, joista rakennetaan loogisen tuntuinen kokonaisuus, jonka sitten katsotaan kumoavan historiallisten dokumenttien selonteon. Hän ei tiedosta, että tutkijoiden arvaukset ja hypoteesit ovat usein suoranaisessa ristiriidassa historiallisten dokumenttien kanssa. Hän ei tunne tarpeeksi raamattukritiikkiä tietääkseen, että eri tutkijoiden arvaukset poikkeavat toisistaan merkittävästi.

Kuten Boyd kirjassaan osoittaa, naturalistiset tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, minkälaiset todisteet kelpaavat todisteiksi historiallisesta Jeesuksesta. Kukin tutkija voi määritellä ne parhaaksi katsomallaan tavalla. Se jonka mielestä Jeesus on viisas tietäjä, ei pidä historiallisena mitään niistä apokalyptisista lausumista, joissa Jeesus esittää toiseen tulemiseensa liittyviä ennustuksia. Toisten mielestä taas Jeesus ei ole viisas tietäjä vaan apokalyptinen profeetta, joten nimenomaan nämä apokalyptiset lausumat kertovat meille historiallisen totuuden Jeesuksesta. Kukin on jo ennakolta päättänyt, millainen Jeesus on, ja he löytävät Raamatun tekstien takaa sellaisen Jeesuksen kuin he ovat etukäteen olettaneet, koska he pitävät historiallisesti luotettavina vain niitä tekstikatkelmia, jotka sopivat heidän valitsemaansa Jeesus-kuvaan. Odotukset ja niiden pohjalta laaditut arviointiperusteet ratkaisevat sen, mitä löydetään. Jotkut ”löytävät” feministin, toiset tasa-arvon puolestapuhujan, profeetan, rabbin, taikurin, kyynisen filosofin tai poliittisen kumouksellisen. Tutkija ei näe tutkimustyönsä tuloksena kuvaa Jeesuksesta vaan oman peilikuvansa. Kaikki arvaukset ovat samanarvoisia tai yhtä arvottomia. Kaikkia voidaan perustella näennäisesti argumentaatiolla, joka perimmältään rakentuu ”luovan mielikuvituksen” varaan. Ainoa vaihtoehto, joka on jo lähtökohdassaan suljettu pois, on että Jeesus on ihmiseksi tullut Jumala, joka sovitti maailman synnit.

Evans (2006: 16) kommentoi:

Minusta on erityisen hämmentävää, että tutkijoilta tulee paljon roskaa. Odottaisimme valetutkimuksia iltapäivälehtien puoskareilta, mutta emme odottaisi niitä tutkijoilta, jotka opettavat arvostetuissa korkeakouluissa. Modernit tutkijat ja kirjoittajat ovat joko vääristelleet tai laiminlyöneet Uuden testamentin evankeliumeita, koska heitä hallitsee loputon pyrkimys löytää jotakin uutta ja puolustaa uskaliaita teorioita vailla tosiasioiden tukea. Tämän seurauksena he ovat tuottaneet kokonaisen sarjan vale-jeesuksia. Monet eri tekijät ovat tuottaneet tämän tuloksen: (1) luottamus vääriin asioihin ja harhaiset epäilykset, (2) hatarat lähtökohtaoletukset ja ylikriittiset menetelmät, (3) myöhemmiltä vuosisadoilta peräisin olevat kyseenalaiset tekstit, (4) vetoaminen sellaisiin taustatekijöihin, jotka ovat vieraita Jeesuksen elinympäristölle, (5) Jeesuksen sanojen irrottaminen yhteydestään, (6) Jeesuksen voimatekojen huomiotta jättäminen, (7) epäilyttävä tapa käyttää Josefusta ja myöhäisen antiikin lähteitä, (8) väärään historialliseen aikaan kuuluvien ajatusten käyttäminen ja liioitellut väitteet, (9) nojautuminen hölynpöly historiaan ja tekaistuihin löytöihin. Lyhyesti sanottuna, lähes kaikki kuviteltavissa olevat virheet on tehty. Jotkut kirjoittajat onnistuvat syyllistymään näihin kaikkiin. (Evans 2006: 16.)

Raymond E. Brown (1997) suhtautuu kriittisesti niihin kriteereihin, joita Jeesus-seminaarin tutkijat käyttävät pyrkiessään tunnistamaan historiallista Jeesusta. Nämä kriteerit on suunniteltu niin, että ne eliminoivat historiallisesta Jeesuksesta kaiken sellaisen, mikä voisi olla peräisin sen ajan juutalaisuudesta tai mikä voisi muistuttaa Jeesuksen seuraajien kristillistä julistusta. ”Tällaisten kriteerien tiukka soveltaminen jättäisi meille irvikuvan: Jeesuksen, joka ei koskaan sanonut, ajatellut tai tehnyt mitään, mitä muut juutalaiset ajattelivat tai tekivät, ja Jeesuksen, jolla ei ollut mitään yhteyttä tai suhdetta siihen, mitä hänen seuraajansa sanoivat, ajattelivat tai tekivät suhteessa häneen sen jälkeen kun hän kuoli.” (Brown 1997: 827.)

Aikamme huomattavimpiin juutalaisiin teologeihin kuuluvan Jacob Neusnerin mielestä Jeesus-seminaari on joko suurin tutkimuksellinen huijaus Piltdownin ihmisen jälkeen tai se edustaa Uuden testamentin tutkimuksen vararikkoa. (Jacob Neusner, Richard N. Ostlingin lainaamana artikkelissa “Jesus Christ, Plain and Simple”, Time, January 10, 1994, s. 39.) Kuuluisa Piltdownin ihminen oli väärennös, ihmisen kallon ja orangin alaleuanpalasen yhdistelmä. Orangin alaleuan hampaat oli viilattu näyttämään siltä, että ne kuuluisivat ihmiselle ja sopisivat yhteen kallon yläleuassa olevien hampaiden kanssa. Piltdownin fossiilit löydettiin 1908 ja 1915 ja niitä säilytettiin British Museumissa. Vasta vuonna 1953 havaittiin, että Piltdownin ihminen oli huijaus. Niinpä yksi kokonainen sukupolvi eli sen harhauskon vallassa, että Piltdownin fossiilit ovat aitoja. On helpompi esittää arvauksia tieteen nimissä kuin kumota niitä, koska arvauksien kumoaminen edellyttää perusteellista tutkimustyötä.