Evoluutio (kirja)

Evoluutio¹ on maineikkaan evoluutiobiologi Ernst Mayrin kirjoittama evoluutioteorian yleistajuinen oppikirja.

Osa 1 Mitä on evoluutio

Luku 1 Millaisessa maailmassa elämme?

Ensimmäisessä luvussa Mayr esittelee kolme maailmanselitysmallia:

1. Ikuinen maailma. Tämä oli kreikkalaisen filosofin Aristoteleen näkemys. Hän uskoi maailman olleen aina olemassa. Joidenkin filosofien mukaan maailma oli ikuisen lisäksi muuttumaton, toisten mielestä se kävi läpi erillaisia vaiheita. Näiden vaiheiden jälkeen maailma palasi taas varhaisemmalle asteelleen. Näkemys ei ole koskaan ollut suosittu, sillä ihmiset ovat tunteneet enemmän vetoa ajatukseen, että maailmalla olisi alku.²
2. Nuori, muuttumaton maailma. Mayr väittää tämän olevan Raamattuun perustuva näkemys ja kertoo sen olleen vallassa keskiajalta 1800-luvun puoliväliin asti. Hän väittää, että kreationistit uskovat Jumalan luoneen kaikki eliölajit jo täysin sopeutuneiksi nykyisiin ekologisiin lokeroihinsa ja luomakunnan olevan samassa tilanteessa kuin luomisviikollakin.³ Nykyään edes nuoren maan kreationistit eivät usko näin. Kreationistit hyväksyvät eliöiden muuntelevan Jumalan luoman luodun tyypin⁴ sisällä. He uskovat maailman rapistuvan syntiinlankeemuksen takia, eivätkä pidä ekosysteemiä muuttumattomana, vaan uskovat sen mullistuneen esimerkiksi vedenpaisumuksen yhteydessä katastrofaalisesti.
   Muuttumattoman maailman esitteleminen ainoana vanhan maailman vaihtoehtona on harhaanjohtavaa. Lajien tai koko ekosysteemin muuntumiskyvystä ei tietenkään voida vielä tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä koskien maan ikää. Mayr syyllistyy väärään vastakkainasetteluun, koska kyseessä on vain yksi Raamattuun uskovien kreationistien historian varrella esittämistä näkemyksistä. Nykyään kaikki merkittävimmät nuoreen luomiseen sitoutuvat kreationistijärjestöt irtisanoutuvat tästä näkemyksestä.⁵
3. Kehittyvä maailma. Mayrin mukaan 1600-luvun tieteellisen vallankumouksen myötä päädyttiin siihen, että havainnot olivat ristiriidassa Raamatun kanssa. Pääteltiin maapallon huima ikä ja todettiin, ettei luonto ollutkaan staattinen. Mayr kertoo kuinka Raamatun ja luonnontieteellisten havaintojen ristiriidan selvittämiseksi kehiteltiin Scala Naturae eli suuri olemassaolon ketju. Mayr kirjoittaa evoluution olevan epäsäännöllinen prosessi, kuten esimerkiksi maannerlaattojen liikkeet. Mayr määrittelee evoluution seuraavasti:

”	Evoluutio on eliöiden muodostamien populaatioiden ominaisuuksissa ajan mittaan tapahtuvaa muutosta.	”
—Ernst Mayr, Evoluutio s.30

Tämän jälkeen Mayr selvittää Darwinin elämää ja taustaa hänen teorialleen.

Mayrin mukaan kopernikaaninen vallankumous näytti ensimmäisenä toteen, että kaikkia Raamatun väitteitä ei voitu ottaa kirjaimellisena totuutena.⁶ Kopernikaaninen vallankumous tarkoittaa siirtymistä maakeskeisestä maailmankuvasta aurinkokeskeiseen. Kyseessä oli Ptolemaioksen 100-luvulla kehittämä maakeskeinen maailmankuva, jota tiedemaailma tuki ja kehitteli tuhannen vuoden ajan asettamatta sitä lainkaan kyseenalaiseksi. Myös katolinen kirkko tuki tätä näkemystä, vaikka Raamattu ei sitä edellytäkään.⁷

Evoluutio ja entropia

Mayr ottaa esille myös toisinaan esitetyn väitteen siitä, että evoluutioteoria on ristiriidassa entropian lain kanssa, koska entropian lain mukaan pitäisi ajan kuluessa epäjärjestyksen lisääntyä, mutta evoluutioteorian mukaan järjestys lisääntyy. Hän selittää tämän sillä, että entropian laki toimii vain suljetuissa järjestelmissä, mutta evoluutio tapahtuu avoimessa järjestelmässä. Tämä taas tarkoittaa hänen mukaansa, että organismit voivat vähentää entropiaa ympäristön kustannuksella järjestelmässä, jossa aurinko tarjoaa koko ajan lisää energiaa.⁸ Väite ei ole täysin ongelmaton, sillä pelkkä auringon säteilemä energia ei johda kehitykseen. Hirsipinoon vuosikausiakaan paistava aurinko ei rakenna taloa, vaan pikemminkin hirsipino lahoaa vähitellen luonnollisten prosessien vaikutuksesta. Bensiininkin palamisesta saadaan enemmän hyötyä irti, kun se poltetaan monimutkaisessa moottorissa, jolloin bensiinin kemiallinen energia voidaan ohjata mekaaniseksi liike-energiaksi.⁹ Argumentilla voidaan kuitenkin osoittaa, ettei entropian laki estä paikallisen järjestyksen lisääntymistä, vaikka tekeekin ohjaamattomasta järjestyksen lisääntymisestä suuressa mittakaavassa epätodennäköistä.

Auringonvalon säteilyenergia ei esimerkiksi suoraan elätä ihmistä, vaan tämä energia täytyy ensin sitoa kemialliseen muotoon kasvien viherhiukkasissa. Tämän jälkeen säilötty energia täytyy ohjata niin, että se saadaan valjastettua elintoimintojen kannalta tarkoituksenmukaiseen käyttöön.¹⁰ Auringonvalon energia ei voi myöskään kasvattaa kasvia ilman solujen tarkoituksenmukaisesti toimivia molekyylikoneita, jotka ohjaavat energian kasvun kannalta tarkoituksenmukaisiin kemiallisiin reaktioihin.

Perinnöllisen muuntelun kohdalla ainoa ohjaava tekijä on kuitenkin luonnonvalinta, joka ei pyri kehittämään eliöitä monimutkaisemmiksi. Luonnonvalinnan kautta lajit muuntuvat ainoastaan sellaisiksi, että ne selviävät ja tuottavat mahdollisimman paljon jälkeläisiä mahdollisimman tehokkaasti vallitsevissa olosuhteissa. Tällainen muuntelu tapahtuu kuitenkin pääsääntöisesti tuhoamalla olemassaolevia monimutkaisia rakenteita, eikä rakentamalla uusia. Siksi auringon valon energia ei itsessään riitä rakentamaan eliöissä uudenlaista monimutkaisuutta.

Luku 2 Millaisia todisteita evoluutiosta on?

Tässä luvussa Mayr lähtee käsittelemään evoluutioteorian todisteita. Hänen mukaansa evoluutioteoria on varma totuus, jota tukevat kaikki todisteet biologian eri aloilta. Hänen mukaansa niitä ei voi itse asiassa edes ymmärtää ilman evoluutioteoriaa. Mayr argumentoi evoluutioteorian vakuuttavimman näytön olevan fossiileissa, joskin harmittelee fossiiliaineiston "töksähtelevyyttä". Tämän hän kuitenkin selittää sillä, että monet fossiilit ovat pyyhkiytyneet pois monissa luonnonmullistumissa. Lisäksi on hyvin epätodennäköistä, että eliö ylipäänsä fossiloituu, sillä se vaatii eliön hautautumisen nopeasti täysin hapettomaan tilaan¹¹.

Silloin tällöin kuitenkin löytyy Mayrin mukaan onnekkaasti joku harvinainen välimuotofossiili, ja näistä esimerkiksi hän nostaa Archaeopteryxin. Hän kirjoittaa Archaeopteryxin olevan alkukantaisen linnun fossiili jurakaudelta, jolla oli monia esimuodoilta polveutuneita ominaisuuksia, kuten hampaat ja pitkä pyrstö. Lisäksi sillä oli monia lintumaisia piirteitä, kuten silmät, höyhenet, siivet ja aivot¹².

Archaeopteryxin ylimenomuotouteen liittyy kuitenkin monia ongelmia. Kunnollisella ylimenomuodolla tulisi olla rakenteita, jotka ovat muuntumassa esi-isälajin rakenteesta lapsenlapsilajin rakenteeksi, mutta eivät edusta kumpaakaan. Sen sijaan Archaeopteryxillä on mosaiikkimaisesti sekä matelijoiden, että lintujen rakenteita. Tyypillisiä matelijan tuntomerkkejä ovat hampailla varustetut leuat, puuttuva rintalastan harja, kynnelliset raajat, selkänikamat, koukkulisäkkeettömät kylkiluut ja pitkä pyrstöranka. Linnuille tyypillisiä piirteitä puolestaan ovat höyhenpeite, eturaajan luusto sekä lantion ja jalkojen luusto. Esimerkiksi sulat eivät edusta välimuotoa matelijan suomujen ja linnun sulkien välillä, vaan ne ovat kaikin puolin samanlaiset kuin linnun sulat. Lisäksi matelijamaiset piirteet eivät ole yhteisiä millekään tietylle matelijaryhmälle, joten archaeopteryxin esi-isän määrittäminen on ongelmallista. Hampaat eivät myöskään ole itsestäänselvästi merkki matelijamaisuudesta, sillä kaikissa selkärankaisryhmissä on sekä hampaallisia että hampaattomia muotoja, ja näin on myös linnuissa. Archaeopteryxin hampaat muistuttavat krokotiilien hampaita, mutta krokotiilin kaltaisilla matelijoilla on erilainen lantio ja niiltä puuttuvat solisluut. Millään nykyisin tunnetulla linnulla ei ole samanlaisia nikamia kuin Archaeopteryxillä, mutta sen sijaan kalaliskoilla on vastaavat nikamat. Kalaliskot eivät kuitenkaan muiden rakennetuntomerkkiensä osalta sovellu esi-isäksi. Yleensä Archaeopteryxin esi-isänä pidetään Ornitischioita, lintulantioista dinosauruslahkoa, joilla ei kuitenkaan ole solisluita. Eturaajojen kynnet muistuttavat Saurichioiden eli liskonlantioisten dinosaurusten kynsiä, mutta niiden lantio on kuitenkin väärän mallinen. Toisaalta myös joillakin linnuilla kuten hoatsinilla ja turakolla on saman tyyppiset liikuteltavat kynnet. Archaeopteryx on siis tyypillinen mosaiikkimuoto, eikä sitä voida pitää selkeänä yhdistävänä linkkinä minkään kahden eliöryhmän välillä.¹³

Virallinen iänmääritys sijoittaa Archaeopteryxin sukupuussa "väärään kohtaan". Archaeopteryx on ajoitettu noin 153 miljoonaa vuotta vanhaksi, ja jopa nokkalintu Confuciusornis on ajoitettu 135 miljonaa vuotta vanhaksi. Polveutumisopin mukaiset Archaeopteryxin dinosaurusesi-isät, kuten Sinosauropteryx ja Caudipteryx on ajoitettu 125 miljoonaa vuotta vanhoiksi. Näin ollen Archaeopteryx ja Confuciusornis on ajoitettu miljoonia vuosia vanhemmiksi kuin niiden oletetut dinosaurus esi-isät. Lintutieteilijä Alan Feduccia onkin kritisoinut dinosauruksista lintuun -opinkappaletta toteamalla, että eihän kukaan voi olla isoisäänsä vanhempi. Dinosauruksista lintuhin -kehityskulkuun uskovat ovat toisinaan vastanneet tähän toteamalla, että isoisä voi elää pidempään, kuin lapsenlapsi. Jos tämä on totta, on vaikea ymmärtää, että kehittynyt nokkalintu Confuciusornis voisi ilmaantua 10 miljoonaa vuotta aikaisemmin, kuin sen höyhenpeitteiset esi-isät.¹⁴ Tämä edellyttää käytännössä sitä, että kaikki lapsenlapsilajia varhaisemmat isoisälajin edustajat ovat kadonneet fossiiliaineistosta.

Archaeopteryxillä on myös ainutlaatuisesti sunnitellut läpivirtauskeuhkot. Ilma kulkee keuhkoissa vain yhteen suuntaan mahdollistaen näin maksimaalisen hapenottokyvyn. Tämä järjestelmä on täysin erillainen, kuin matelijoiden paljekeuhkot, jollaiset ovat jopa Sinosauropteryxillä. Ensimmäisillä välimuodoilla olisi reikä palleassa¹⁵, jolloin luonnovalinta toimisi sitä vastaan. Sen keuhkot vaativat myös tuekseen kiinnityksen reisiluihin, jotka dinosauruksilla ovat liikkuvat, eivätkä siten voi tarjota tukea lintumaiselle keuhkojärjestelmälle.¹⁶

Fossiililinjat ja homologia

Mayr mainitsee joidenkin fossiililinjojen olevan esimerkillisen täydellisiä. Esimerkeikseen hän ottaa kehityslinjan nisäkäsliskoista (Therapsidae) nisäkkäisiin, joiden kohdalla hän mainitsee joidenkin fossiilien olevan niin selviä välimuotoja, että niiden sanominen nisäkkääksi tai matelijaksi on täysin mielivaltaista. Myös valaiden sukupuu on Mayrin mukaan vahva todiste siitä, että valaat ovat kehittyneet sorkka- ja kavioeläimistä. Mayr pitää kaikkein parhaimpana todisteena evoluutiosta kuitenkin hevosten sukupuuta, jossa on hänen mukaansa täydellinen sarja fossiileita kantalajista (Eohippus) nykyiseen hevoseen (Equus). Mayrin mukaan polveutumisen tutkimus on lähinnä homologisten ominaisuuksien tutkimista sen takia, että kaikki lajit ovat polveutuneet lähimmästä yhteisestä kantamuodostaan. Sen johdosta voidaan homologisten ominaisuuksien perusteella päätellä polveutuminen. Mayrin mukaan fossiiliaineistosta löydettävien kehityslinjojen luotettavuutta kasvattaa se, että fossiileja löytyy vain siitä kerrostumasta, mistä niitä oletetaankin löytyvän. Esimerkkinä hän mainitsee kirahvin kehittyneen 30 miljoonaa vuotta sitten ja mainitsee päätelmien ja laskelmien menevän pahasti sekaisin, jos kirahvi löydettäisiin 60 miljoonaa vuotta vanhasta kerrostumasta. Hän toteaa fossiilien iänmäärityksen olleen aiemmin arpomista, mutta tilanteen olevan nykyisin parempi, sillä radiometriset iänmääritysmenetelmät tarjoavat tarkan keinon laskea vulkaanisista aineksista koostuvan kerrostuman ikä. ¹⁷

Mayr toteaa, että maailmassa näytti olevan vakava ristiriita: yhtäältä luonto oli käsittämättömän monimuotoista, toisaalta monilla eliöillä oli samankaltaisia ominaisuuksia. Esimerkiksi oli sammakoita, käärmeitä ja nisäkkäitä, jotka olivat anatomialtaan samantyyppisiä, mutta huomattavan erilaisia verrattuna vaikkapa hyönteisiin. Darwinin esittelemä yhteisen polveutumisen teoria selitti tämän ristiriidan sillä, että mikäli joillain lajeilla oli yhteneviä ominaisuuksia eroavaisuuksiensa lisäksi, ne on peritty kantamuodolta. Eroavaisuudet ovat kehittyneet vasta tämän jälkeen. ¹⁸

Mayr kirjoittaa homologian voivan hyvin onnistuneesti paikata evolutiivisten kehityslinjojen aukkoja. Tähän hän ottaa esimerkiksi Archaeopteryxin. Vähän myöhemmin hän lainaa homologian määritelmän Richard Owenilta, jonka mukaan homologia tarkoittaa erilaisten eläinten samaa elintä, jolla on kaikenlaisia käyttötarkoituksia ja muotoja. Kaksi elintä ovat sama elin silloin, kun evoluutio on johtanut ne kyseessä olevien lajien lähimmästä yhteisestä esimuodosta. Esimerkiksi tästä Mayr tarjoaa myyrän, apinan, valaan ja lepakon eturaajoja, jotka ovat muuntuneet hänen mukaansa kaivamiseen, kiipeilyyn, uimiseen ja lentämiseen. Väite siitä, että kahden aika etäistä sukua olevan lajiryhmän tietyt ominaisuudet olisivat homologisia, on aluksi vain arvaus. Päätelmää on testattava monilla eri kriteereillä, kuten ominaisuuden sijainnilla muihin elimiin verrattuna, kehittyykö ominaisuus samoin yksilönkehityksen aikana ja ominaisuuden sopusoinnussa oleminen muista homologioista saadun todistusaineiston kanssa. Homologia onkin aina pääteltävä, eikä sitä voida todistaa.¹⁹

Embryologia ja rekapitulaatio

Käsitellessään embryologiaa Mayr käyttää vahvana evoluution todisteena Ernst Haeckelin sikiökuvia. ²⁰

Mayr kirjoittaa rekapitulaation tarkoittavan yksilön sikiökehityksen vaiheessa ilmestyviä ja sitten katoavia rakenteita. Esimerkiksi hetulavalaille kehittyy hampaat tietyssä sikiövaiheessa, mutta ne ihmeytyvät elimistöön ja katovavat myöhemmin. Mayr toteaa Haeckelin teorian "yksilönkehitys toistaa kehityshistorian" olleen liian pitkälle vedetty, mutta huomauttaa, että esimerkiksi kidustaskujen ilmaantuessa nisäkkäiden sikiöt toistavat alkumuodolla olleen tilanteen. Mayr argumentoi, etteivät tällaiset muutokset ole millään tavoin harvinaisia, vaan että niitä tunnetaan tuhansittain eliökunnassa. Mayr selittää yksilönkehityksen menevän kiertotietä, eikä suoraan sen tähden, että esimuodoilta perityt ominaisuudet toimivat sikiönkehityksen organisaatoikeskuksina, kun siirrytään seuraaviin kehitysvaiheisiin. Esimerkkinä Mayr käyttää havaintoa, että kun sammakkoleäimen sikiöltä katkaistiin alkumunuaisen johdin, ei esimunuainen kehittynyt. Nisäkkäiden kiduksia koskien Mayr jatkaa, että kidusmaisia rakenteita ei käytetä koskaan hengittämiseen, vaan niistä tulee monet nisäkkäiden niskan seudun rakenteet, kun ne myöhemmässä yksilön kehityksen vaiheessa järjestellään uudelleen. Mayrin mukaan rekapitulaatio koskeekin vain eliöiden yksittäisiä rakenteita, ei koskaan esimuodon täydellistä aikuisvaihetta. ²¹

Mayr spekuloikin hyvin vakuttavan tuntuisesti lajien välisistä suhteista Eri eliöiden sikiöissä ja myöhemmissä kehitysvaiheessa olevien samankaltaisuuksien perusteella. Ne ovat kuitenkin edelleen todistamattomia hypoteeseja, joita tulkitaan eri tavoin lähtöoletuksista riippuen, ja voidaan yhtä hyvin selittää luomisnäkökulmasta. Esim. ihmisen ja selkärankaisten alkionkehityksessä havaittavat yhtäläisyydet selittyvät sillä, että jokainen ihmisalkion kehitysvaihe on välttämätön seuraavalle vaiheelle ja koko ihmisen rakentumiselle ja voidaan siten ymmärtää ilman evoluutiotakin. Ihminen on ihminen alusta asti.²² Aiheesta lisää: Rekapitulaatioteoria

Surkastumat

Hän mainitsee monilla eliöillä olevan osittain, tai täysin toimimattomia rakenteita. Esimerkeikseen Mayr mainitsee ihmisen umpisuolen, hetulavalaiden sikiöiden hampaat ja luolaeläinten silmät. Hän toteaa niiden valaisevan evoluution aikaisempaa kulkua. Hän argumentoi näiden edellä manitsemiensa kolmen todisteen asettavan ylitsepääsemättömiä ongelmia kreationistisen selityksen tielle – surkastuneiden elimien, samankaltaisten sikiöiden, rekapitulaation, mutta toteaa niiden olevan sopusoinnussa yhteisen polveutumisen teorian kanssa.²³

Surkastuneet elimet eivät suoranaisesti kelpaa korkeammalle kehittymisen todisteiksi. Ne voivat vain todistaa, että elimet voivat surkastua eli menettää toimintakykyään. ²⁴

Mayrin mainitsemat esimerkit surkastumiksi ovat ongelmallisia, sillä ihmisen umpilisäkkeellä (kansanomaisti umpisuolella) on funktionsa. Se toimii erityisesti ensimmäisten elinvuosien aikana taudinaiheuttajien torjunnassa toimien niin sanottuna paksusuolirisana.²⁵ Luolaeläinten silmät kuuluvat taantuvan mikroevoluution piiriin. Esimerkiksi sokeiden luolakalojen silmät ovat surkastuneet, mutta valoisissa lähivesissä elää niiden näkökykyisiä lajitovereita. Sokeat luolakalat pystyvät lisääntymään näkevien lajitovereittensa kanssa ja saamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Luolassa, jossa on täysin pimeää, on silmien menettämisestä hyötyä, sillä silloin otaksuttavasti ravinteita säästyy, ja silmien tulehdusvaara poistuu.²⁶ Kyseessä on siten lajin sisäinen taantuma, jota ei voi käyttää todisteena korkeammalle kehittymisestä. Se toimii vain todisteena Mayrin esittelemää vanhentunutta kreationistista käsitystä vastaan.

Biomaantiede

Mayr argumentoi, että näennäisen tempoilevia levinneisyyskuvioita ei voi selittää helposti luomisen tuloksena, Esimerkkeinä näistä epäsäännöllisistä kuvioista hän esittää Pohjois-Amerikan ja Euroopan suhteellisen samankaltaisen eläimistön, mutta hyvin erillaisen elämistön Afrikan ja Etelä-Amerikan välillä, Australian omalaatuisen eläimistön ja sen, ettei valtamerien saarilla yleensä ole nisäkkäitä. Hän kertoo evoluutioteorian auttaneen selittämään nämä ilmiöt. ²⁷

Molekyylibiologia

Mayr kirjoittaa erään molekyylibiologian mukavimmista löydöistä olleen sen, että molekyylit muuttuivat samallailla, kuin ruumiin rakenteet. Siten niissä tapauksissa, joissa morfologinen eli ulkonäöllinen tutkimus oli tuottanut suuria epäilyksiä eliöiden sukulaisuussuhteista voitiin molekyylitutkimusten avulla paljastaa eliöiden todellinen suhde. ²⁸

Molekyylikello

Mayr toteaa, että fossiiliaineiston puutteellisuuden vuoksi monien evolutiivisten kehityslinjojen geologisesta iästä oli mahdotonta saada tietoa. Hän mainitsee Zuckerkandlin ja Paulingin vuonna 1962 osoittaneen, että monet molekyylit muuttuvat aikojen saatossa hyvin tasaisesti. Nämä molekyylit voivat siten toimia molekyylikellona. Kukin molekyylikello voidaan ajastaa mittaamaan oikeaa aikaa nykyisten jälkeläisten tarkasti ajoitettujen fossiilien avulla. Mayr kuitenkin toteaa, että kyseistä mentelmää on käytettävä varovasti, sillä molekyylikellot eivät käy lainkaan niin tasaisesti, kuin yleisesti ajatellaan. Sen lisäksi, että eri molekyyleillä on erillainen muutosvauhti, myös yksittäiset molekyylit voivat muuttaa muutosvauhtiaan, kun aikaa kuluu. Tätä kutsutaan mosaiikkievoluutioksi. Mayrin mukaan ristiriitaisissa tilanteissa pitää joko etsiä toinen fossiili tai määrittää jonkun toisen molekyylin muutosvauhti. ²⁹

Molekyylikelloon liittyy kuitenkin evoluution kannalta useita ongelmia. Itse asiassa ne [datat] tukevat toisistaan eroavien [eliö]tyyppien luomista määrättyjen [laji]ryhmien sisällä eivätkä jatkuvaa evoluutiota. Näin Dr Michael Denton, joka ei ole kreationisti, huomautti kirjassaan Evolution: A Theory in Crisis. Esimerkiksi kun verrataan bakteerin (prokaryootti) sytokromi-C:n aminohapposekvenssiä sellaisten selkeästi erilaisten eukaryoottien (kuten hiivan, vehnän, silkkiperhosen, kyyhkyn ja hevosen) sekvenssiin, niin havaitaan, että kaikki edellä mainitut eroavat lähes samansuuruisesti suhteessa bakteeriin (64-69 %). Prokaryootin ja eukaryootin väliltä ei löydy sytokromin välimuotoa eikä mitään vihjettä siitä, että hevosen kaltaiset ”korkeammat” organismit olisivat etääntyneet bakteerista enemmän kuin hiivan kaltaiset ”alemmat” organismit.

Samankaltainen kaava on havaittu verrattaessa selkärangattoman silkkiperhosen sytokromi-C:tä selkärankaiseen nahkiaiseen, karppiin, kilpikonnaan, kyyhkyseen ja hevoseen. Kaikki selkärankaiset poikkeavat pitkälti yhtä paljon suhteessa silkkiperhoseen (27-30 %). Jälleen verrattaessa nahkiaisen globiineja (nahkianinen = ”primitiivinen” cyclostome tai leuaton kala) karpin, sammakon, kanan, kengurun ja ihmisen välillä, ovat ne kaikki jotakuinkin yhtä etäiset (73-81 %). Karpin ja härkäsammakon, kilpikonnan, kanan, kanin ja hevosen välillä tehdyt sytokromi-C:n vertailut osoittavat yhtäläisiä 13-14 %:n eroavaisuuksia. Ei löydy jälkeäkään siirtymäjaksoista, cyclostome ⇒ kala ⇒ sammakkoeläin ⇒ matelija ⇒ nisäkäs tai lintu.

Toinen ongelma evolutionisteille on se, miten molekyylikello olisi voinut käydä samaan tahtiin niin monien eri organismien missä tahansa nimetyssä proteiinissa (huolimatta tietyistä jo aiemmin keskustelluista poikkeuksista, jotka aiheuttavat jo itsessään lisää ongelmia). Jotta tämä toimisi, täytyisi mutaatioiden tapahtua suurimmassa osassa organismeja kiinteällä nopeudella per ajan yksikkö. Havainnot kuitenkin osoittavat, että mutaatioita tapahtuu kiinteästi per sukupolvi, joten mutaatioiden esiintymisen tulisi olla paljon nopeampaa niiden organismien kohdalla, joiden sukupolvien vaihtuvuus on nopeampaa, kuten bakteereilla, ja paljon hitaampaa esimerkiksi norsujen kohdalla. Hyönteissukupolvet kestävät kärpästen viikoista kaskaiden useisiin vuosiin eikä tästä huolimatta löydy ainuttakaan todistetta siitä, että kärpäset olisivat etääntyneet kaskaita enemmän. Näin ollen todisteet ovat sitä teoriaa vastaan, jonka mukaan havaitut kaavat ovat seurausta ajan myötä kasaantuneista mutaatioista elämän kehittyessä. ³⁰

Uudet geenit

Mayr argumentoi uusien geenien syntyvän pääosin jo olemassaolevan geenin kahdentuessa ja liittyessä kromosomiin edeltäjänsä viereen. Ajan myötä uusi geeni voi saada uuden tehtävän, mutta vanha geeni jää edelleen toimittamaan vanhaa tehtäväänsä. Mayrin mukaan kahdentuminen ei aina koske vain yksittäistä geeniä, vaan voi koskea myös koko kromosomistoa tai genomia.³¹

Johtopäätökset

Johtopäätöksissään Mayr kertoo, että mitä tahansa biologian aluetta tutkitaan, se näyttää vastaansanomatonta todistusaineistoa evoluution puolesta. Hänen mukaansa tässä luvussa esitetyille tosiasioille ei ole muuta luonnollista selitystä kuin evoluutio. ³²

Luku 3 Elollisen maailman synty

Kirjassa Mayr esittää yhden tarinan siitä, kuinka elämä voisi olla syntynyt. Hänen mukaansa elämä kehittyi pian sen jälkeen, kun se tuli mahdolliseksi, eli noin 3,8 miljardia vuotta sitten. Elämä alkoi yhteenkerääntyneistä makromolekyyleistä, jotka kykenivät ottamaan energiaa ja ainetta auringon säteilystä ja elottomista molekyyleistä. Mayr tunnustaa, että elämää ei ole kukaan pystynyt tuottamaan laboratoriossa, mutta toteaa heti perään, että ei se mahdotonta voi olla, koska se syntyi heti sen jälkeen, kun sen syntyminen tuli mahdolliseksi 3,8 miljoonaa vuotta sitten. Tämän jälkeen hän käsittelee esitumaisten muuttumista aitotumaiseksi ja sitten monisoluiseksi eliöksi ja eliökunnan polveutumista. Mayrin mukaan kambrikauden räjähdys ei ole vakava ongelma, koska tuohon aikaan monet pehmeäruumiiset pääjaksot saivat tukirangan hyvin samanaikaisesti saalistuspaineen tai ilmakehän happipitoisuuden kasvun takia. Näin ollen aikaisemmista muodoista ei ole jäänyt fossiileja. Mayr tunnustaa, että fossiiliaineisto varhaisista kasveista on niukkaa. Hän käsittelee myös selkärankaisten synnyn ja lintujen alkuperän.