Homofobia

Homofobia ei ole lääketieteellinen termi, eikä sille ole annettu lääketieteellisesti täsmällistä määritelmää. Homofobian käsitettä käytetään kuitenkin paljon retorisessa merkityksessä pyrittäessä siirtämään huomio perusteluista perusteluiden esittäjien motiiveihin.

Homofobia-retoriikka

Filosofi Roger Scrutonin1 mukaan pyrkimys vastustaa sukupuolineutraalia avioliittokäsitystä tulkitaan usein homofobiaksi. Sen sijaan että pohdittaisiin sukupuolineutraalin avioliittolain laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia, erityisesti vaikutusta lasten asemaan. puheenaihe siirretään motiiveihin − ja väitetään, että perimmältään perinteisten perhearvojen puolustajat vastustavat tai jopa demonisoivat homoseksuaaleja yksilöitä. Puhe lasten oikeuksista tulkitaan savuverhoksi, joka on vain luotu peittämään pohjalla piilevä homofobia. Tällä tavalla huomio siirretään lasten kärsimyksestä aikuisten kärsimykseen.

Scrutonin1 mielestä modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa vallitseva mielikuvamaailma ja sen varaan rakentuva kulttuurinen indoktrinaatio tekee lähes mahdottomaksi puolustaa perinteisiä perhearvoja, joiden mukaan avioliitto ymmärretään tulevan sukupolven näkökulmasta ja avioliiton tarkoitukseksi ymmärretään turvata lapselle mahdollisuus elää biologisten vanhempiensa muodostamassa perheessä. Koska homoseksuaalinen parisuhde ei määritelmän mukaan voi tuottaa parille yhteisiä biologisia lapsia, lapsen oikeuksien näkökulmasta toteutetun avioliiton määrittelyn katsotaan syrjivän homoseksuaalisia pareja. Niinpä perinteisten perhearvojen puolustaminen luokitellaan homofobiaksi, joka on rinnastettavissa rasismiin. Koska tämä syytös ei perustu järkiperäiseen analyysiin, vaan käytettyjen sanojen ja käsitteiden tunnelataukseen, syytöstä vastaan puolustautuminen ei vapauta ihmistä näiden tunneladattujen sanojen antamasta leimasta. Näiden mielikuvien pohjalta tapahtuva päätöksenteko ohjaa poliittisia nimityksiä ja akateemisten virkojen täyttöä.

Homofobia-retoriikka yliopistomaailmassa

Roger Scrutonin1 analyysin mukaan perinteisen avioliittokäsityksen puolustaminen tulkitaan akateemisessa viitekehyksessä nykyään usein asenteellisesti motivoiduksi syrjinnäksi, homofobiaksi, mikä voi johtaa henkilön akateemisen uran vaikeutumiseen tai jopa pysähtymiseen. Scruton2 kiinnittää huomiota siihen, että nykykeskustelussa tavallisesti leimataan seksistiseksi henkilö, joka uskaltaa julkisesti epäillä feministisiä olettamuksia sukupuolierojen näennäisyydestä, ja homofobiasta syytetään henkilöä, jonka käsitykset eroavat siitä, mitä pidetään oikeaoppisena käsityksenä homoseksuaalien oikeuksista.

Yliopistojen virantäytöstä päättävät komiteat tutkivat hakijoita homofobian epäilysten osalta ja ilman muuta hylkäävät heidät, kun tämä syytös on esitetty: ”Emme voi antaa tämän naisen toimia juristina, koska hän on kristitty fundamentalisti ja kärsii homofobiasta.” ”Vaikka hän kuuluu maailman parhaisiin asiantuntijoihin toisen dynastian hieroglyfeistä, hänelle ei voi antaa vakituista paikkaa yliopistossa sen homofobisen kommentin jälkeen, jonka hän esitti viime perjantaina.”

Scrutonin mukaan tällainen sensuuri edistää niiden asiaa, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen ”normalisoida” samaa sukupuolta olevien avioliiton idean.

Sitä ei ole mahdollista vastustaa sen enempää kuin on osoittautunut mahdolliseksi vastustaa feminististä sensuuria seksuaalista eroa koskevasta totuudesta. Mutta ehkä on mahdollista yksityisesti asiasta sopivien aikuisten kesken pitää kiinni ajatuksesta, että homoseksuaalinen avioliitto ei ole todellisuudessa mikään avioliitto.

Roger Scruton3

Scrutonin4 mukaan avioliiton käsite perustuu sukupuolieron käsitteeseen ja kaikkeen siihen, mitä nämä sukupuolierot merkitsevät. Jos sukupuolieron käsitteestä tehdään avioliiton kannalta satunnainen asia, silloin itse avioliiton käsite on muutettu niin radikaalisti, ettei sitä enää voida tunnistaa entiseksi. Homoseksuaalit haluavat avioliittoa, koska he haluavat osakseen avioliitolle kuuluvan sosiaalisen arvostuksen, mutta jos hyväksytään samaa sukupuolta olevien ihmisten välinen suhde avioliitoksi, silloin avioliitolta itseltään riistetään sen perustarkoitus, joka on antaa vielä syntymättömille jo elävien tarjoama suoja ja jo eläville syntymättömien heille tarjoama siunaus.

Koska asiasta ei julkisuudessa kiistellä niinkään järkiperusteisiin vedoten kuin lyömällä henkilöihin voimakkaasti tunteita herättäviä leimoja, on Scrutonin5 mukaan tällä hetkellä lähes mahdotonta käydä asiallista julkista keskustelua avioliiton merkityksestä. Sukupuolineutraalin avioliiton vastustamista pidetään varmana todisteena homofobiasta. Poliittisen nimittelyn historiasta tiedämme, että tällainen leima tarttuu henkilöön pysyvästi, kun se kerran on häneen isketty. Tällä samalla politiikalla feministinen ajatus sukupuolierojen näennäisyydestä on saanut lähes itsestään selvyyden aseman yleisessä tietoisuudessa. Sukupuolierojen todellisuuteen uskova henkilö on seksistinen, ja seksismi on rasismin kaltainen rikos. Tätä syytöstä vastaan ei ole mahdollista puolustautua, koska se on liian epämääräinen ja liian kokonaisvaltainen, jotta se mahdollistaisi puolustautumisen. Tästä syystä vain harvat yliopistomaailmassa ottaisivat riskin kyseenalaistaa feminismin oletuksia, vaikka he uskoisivat niiden olevan epätosia.

Yksi tapa, miten ideologinen tapa suhtautua avioliittokäsitykseen ja sukupuolieroihin vaikuttaa akateemiseen keskusteluun, on edellyttää tieteentekijöiden sensuroivan tutkimuksistaan sellaisia tosiasioita, jotka kyseenalaistavat sen, että kaikki perhemuodot ovat samanarvoisia lapsen hyvinvoinnin ja kehitysmahdollisuuksien näkökulmasta. Kukaan ei tietenkään avoimesti esitä tällaista sensuurivaatimusta. Lausumattoman sensuurivaatimuksen olemassaolon voimme kuitenkin päätellä siitä reaktiosta, mikä syntyy, kun tutkija julkistaa ideologisten tavoitteiden saavuttamista haittaavia tosiasioita. Tällöin pidetään itsestään selvänä, että kyseiset tosiasiat eivät yksinkertaisesti voi olla sitä, mitä tutkija raportissaan esittää, vaan että hänen on täytynyt syyllistyä alkeellisiin virheisiin tai pahantahtoisesti vääristellä tutkimustuloksia. Otan myöhemmin tässä luvussa muutaman esimerkin tällaisesta sensuurista.

Ideologinen lähestymistapa rajoittaa tai jopa kieltää sellaisten tosiasioiden julkistaminen, jotka kyseenalaistaisivat ideologisen päämäärän oikeuden. Tämä vaikuttaa siihen, miten suhtaudutaan tieteellisen tutkimuksen tuloksiin. Tieteentekijöitä voidaan epäsuorasti syyllistää siitä, jos heidän tutkimustuloksensa eivät tue ideologian ainoiksi hyväksyttäviksi päämääriksi määriteltyjä tavoitteita. Tutkijoiden odotetaan tällaisessa tapauksessa ilmeisesti joko salaavan kyseiset tutkimustulokset tai peittävän ne ainakin niin hyvin tutkimuksessaan, etteivät ne ole maallikoiden sieltä helposti löydettävissä.

Esimerkkinä tällaisesta ideologisesta pyrkimyksestä rajoittaa tutkijoiden vapautta julkistaa tutkimustuloksensa voimme ottaa Texasin yliopiston (Austin) sosiologian professorin Mark Regneruksen tapauksen. Regnerus joutui kovan ja osin epäasiallisen kritiikin kohteeksi, vaikka hän teki perusteellisen ja huolellisen tutkimuksen, joka oli edustavampi ja informatiivisempi kuin kaikki ne 50 kvalitatiivista tutkimusta, joiden perusteella pyritään argumentoimaan, ettei homo- ja heteroperheiden kasvatusvaikutuksissa ole eroa. Regneruksen tutkimuksen mukaan nuoret, joiden vanhemmilla on ollut homoseksuaalinen suhde, kärsivät todennäköisesti erinäisistä tunne-elämän ja sosiaalisen elämän ongelmista.

Sateenkaariperheiden lapsiin kohdistuva homofobia-retoriikka

Jotkut sateenkaariperheissä kasvaneet lapset ovat aikuisikään tultuaan julkisesti kritisoineet sukupuolineutraalia ajattelua. Usein heidät kuitenkin pyritään vaientamaan syyttämällä heitä homofobiasta, koska heidän puheensa katsotaan vaarantavan aikuisten mahdollisuuksia luoda haluamiaan poliittisia järjestelmiä. Pyrkimys avioliiton merkityksen muuttamiseen sukupuolineutraaliksi saattaa johtaa siihen, että lapsen on kiellettyä nostaa perheen sisällä esille tuskaansa isän tai äidin poissaolosta tai paljastaa ulkopuoliselle maailmalle perhe-elämän epäkohtia

Robert Oscar Lopez6 kritisoi homofobia-retoriikkaa ennakkoluuloiseksi ja ahdasmieliseksi, koska se leimaa homofobiseksi myös hänen kaltaisensa ihmiset, jotka ovat kasvaneet lesboparin kodissa, eläneet suuren osan elämästään homoseksuaalisessa kulttuurissa, mutta jotka silti vastustavat sukupuolineutraalia avioliittolakia, koska he kokevat sen loukkaavan lapsen oikeutta isään ja äitiin. Lopezin mukaan on raskasta tulla leimatuksi homofobiseksi pelkästään sen takia, että hän avoimesti kertoo kokeneensa isän puutteen vaikeana kasvaessaan äitinsä ja tämän naispuolisen kumppanin kotona.

Pyrkiipä samaa sukupuolta oleva pari toistamaan heteroseksuaalisen vanhemmuuden mallia kohdunvuokrauksen, keinohedelmöityksen, avioeron tai kaupallistetun adoption avulla, he ottavat monia moraalisia riskejä. Lapset, jotka joutuvat näiden moraalisten riskien keskelle, ovat hyvin tietoisia vanhempiensa roolista sen lapselle stressaavan ja tunnetasolla monimutkaisen elämän luomisessa, joka vieraannuttaa heidät kulttuurisista perinteistä kuten isän ja äitien päivästä. Lasten asemasta tehdään vaikea, kun heitä kutsutaan ’homofobisiksi’ pelkästään siksi, että he kärsivät vanhempiensa heille sälyttämästä luonnollisesta stressistä − ja myöntävät sen.

Robert Oscar Lopez6

Käsitteellä ’moraalinen riski’ Lopez tarkoittaa moraalisten väärinkäytösten riskiä. Sikäli kuin tietyissä perhemalleissa vanhempien käyttäytymistä kontrolloivat mekanismit ovat heikompia, ne lisäävät moraalisten väärinkäytösten todennäköisyyttä.

Samaa sukupuolta olevan parin muodostama perhe sisältää suurempia moraalisia riskejä kuin heteroseksuaalinen avioliitto, koska samaa sukupuolta olevasta parisuhteesta

(a) puuttuu ainakin toisen vanhemman biologinen suhde lapseen,
(b) vastakkaisten sukupuolten toisiaan kontrolloiva ja tasapainottava vaikutus, ja
(c) pysyvyyden tuoma turva, koska kumppanien nopeampi vaihtuvuus altistaa lapset useamman aikuisen mahdollisille väärinkäytöksille.

Sikäli kuin vanhemmat ovat tietoisesti ja suunnitelmallisesti asettaneet lapsensa tähän riskialttiiseen asetelmaan, heillä voi myös olla tarve torjua sellainen informaatio, joka toisi esille tämän ratkaisun moraalista ongelmallisuutta. Kaikkein hankalimmassa muodossa tämä informaatio tulee esille lapsen ilmaisemassa isän- tai äidinkaipuussa. Tälle kaipuulle voi olla erityisen vaikea antaa tilaa, jos lapsen on syntymästään asti suunniteltu elävän ilman isää tai äitiä. Tällaisen suunnitelman toteuttaneilla vanhemmilla voi olla kiusaus rajoittaa lapsen mahdollisuuksia ilmaista näitä ahdistavia tekijöitä. Näin tehdessään he usein pahentavat lapsen kärsimystä.

”Samaa sukupuolta olevien parien lapsilla on rankka tie kuljettavanaan − tiedän sen, koska olen itse kulkenut sitä tietä. Viimeinen asia, mitä meidän pitäisi tehdä, on saada heidät tuntemaan syyllisyyttä siitä, jos sen tien paine saa heidät valtaansa ja he tuntevat itsensä oudoiksi.

Robert Oscar Lopez6

Näissä kodeissa kasvaneilla lapsilla pitäisi olla oikeus ilmaista oma isän tai äidinkaipuunsa sekä oma ahdistuksensa siitä, etteivät he ole saaneet riittäviä valmiuksia oman sukupuolisen identiteettinsä rakentamiseen ja sellaisten sosiaalisten taitojen oppimiseen, jotka mahdollistavat romanttisten suhteiden luomisen vastakkaisen sukupuolen kanssa. Jos tällainen kriittinen asenne samaa sukupuolta olevien parien muodostamia perheitä vastaan leimataan homofobiaksi, suljemme samalla tällaisten lasten suut ja pakotamme heidät pitämään omaa kärsimystään asiaankuuluvana ja hyvänä asiana. Tällöin heidän kokemansa kärsimys helposti painuu piilotajuntaan ja muuttuu koko heidän elämäänsä varjostavaksi ahdistukseksi, jonka syytä heidän ei enää myöhemmin ole helppo tunnistaa.

Homoseksuaaleihin kohdistuva homofobia-retoriikka

Homofobia-retoriikka ei tee oikeutta sille tosiasialle, että on olemassa homoseksuaaleja, jotka vastustavat sukupuolineutraalia avioliittoa, koska se heidän mielestään loukkaa lapsen oikeutta isään ja äitiin. Esimerkkejä tällaisista homoseksuaaleista ovat Jean-Pierre Delaume-Myard, Hervé Jourdan, Doug Mainwaring, Jean-Marc Veyron la Croix, Philippe Arino ja Xavier Bongibault.

Kun Ranskan perheministeri Dominique Bertinotti leimasi kaikki sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajat homofobisiksi, Jean-Pierre Delaume-Myard7 protestoi: ”Olenko minä homoseksuaalinen homofoobikko?” Hän jatkaa: ”Vastustan sukupuolineutraalia avioliittoa, koska puolustan lapsen oikeutta isään ja äitiin.”

Jean-Marc Veyron la Croix toteaa: ”Jokaisella on rajoituksensa: se, että minulta puuttuu lapsi ja että kaipaan lasta, ei anna minulle oikeutta viedä lapselta äidin rakkautta.”8

Hervé Jourdan on samaa mieltä: ”Lapsi on rakkauden hedelmä ja lapsen täytyy säilyä rakkauden hedelmänä.”9

Ateisti homoseksuaali Xavier Bongibault sanoo haastattelussa:

Ennen kaikkea meidän on suojeltava lasta. Ranskassa avioliiton tarkoituksena ei ole suojella kahden ihmisen välistä rakkautta. Avioliitto on suunniteltu erityisesti tarjoamaan lapsille perhe. Kaikkein vakavin tähänastinen tutkimus −− osoittaa aivan selvästi, että lapsilla on vaikeuksia kasvaessaan homoseksuaalisten vanhempien kasvattamina.

Bongibault; sit. Wright10

Homofobia-retoriikasta seuraavia yhteiskunnallisia epäkohtia

Homofobia-retoriikka voi johtaa vaientamisen kulttuuriin, jossa ihmiset eivät uskalla puuttua ilmeisiin epäkohtiin, ettei heitä leimattaisi homofobisiksi. Yksi esimerkki tästä ongelmasta on Andy Cannonin tapaus. Andy adoptoitiin kahdeksan ikäisenä miesparin perheeseen, jossa häntä alettiin jo yhdeksänvuotiaana pahoinpidellä ja käyttää seksuaalisesti hyväksi. ”Olin isäni seksilelu ja monta kertaa ajattelin, että hän aikoi tappaa minut.” Andylle tyrkytettiin toistuvasti ekstaasia ja kannabista, jotta häntä olisi helpompi käyttää seksuaalisesti hyväksi. ”Olen monta kertaa saanut huumausaineiden yliannostusta ja olen kuusi kertaa yrittänyt tappaa itseni”, kertoo Andy.

Andyn valitukset sosiaaliviranomaisille sivuutettiin ja yhdessä vaiheessa hänestä tehtiin väärä diagnoosi, jonka mukaan hän kärsii mielisairaudesta ja hänelle määrättiin lääkkeitä psykoosin hoitamiseksi. Vaikka Wakefieldin sosiaaliviranomaiset saivat vuosien aikana yhteensä kuusi valitusta fyysisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, he pakottivat Andy Cannonin palaamaan adoptiovanhempiensa luokse.

Sosiaaliviranomaiset eivät uskaltaneet puuttua tapaukseen, ettei heitä syytettäisi homofobiasta. He vakuuttivat Andylle adoptiovanhempien olevan huolehtivia perheenisiä. Andy itse on varma, että jos hyväksikäyttäjä olisi ollut heteroseksuaalinen pariskunta, hänen valituksiaan olisi kuunneltu paremmin.

”Näyttää siltä, että sosiaalitoimisto ei halunnut kenenkään ajattelevan, että he kohtelevat väärin homoseksuaalisia ihmisiä − he halusivat mieluummin näyttää ’poliittisesti korrekteilta’ ja he päästivät heidät menemään ilman mitään vakavia seuraamuksia”

Cannon; sit. Sewer11

.

Lopulta oikeus tuomitsi adoptiovanhemmat 30 kuukauden vankeusrangaistukseen ja sosiaaliviranomaiset esittivät anteeksipyynnön Andylle.11

Vastaavanlaisia hyväksikäyttötapauksia on tietysti yhtä lailla heterovanhempien kodeissa. Tämä tapaus kuitenkin kertoo sosiaalisesta ilmapiiristä, jossa ihmiset eivät uskalla suhtautua realistisesti homoseksuaalisen kulttuurin parissa löytyviin epäkohtiin, koska pelko homofobian leimasta ja mahdollisista oikeustoimista on tullut liian vahvaksi. Mediassa homoseksuaalista kulttuuria ihannoidaan ja homoseksuaaliset ihmiset korotetaan tavallisten ihmisten yläpuolelle suvaitsevaisuudessaan ja avoimuudessaan, ikään kuin he eivät voisi syyllistyä väärinkäytöksiin aivan yhtä hyvin kuin heteroseksuaaliset ihmiset. Ylioptimistinen ihmiskäsitys on aina ihmiskunnan historiassa johtanut väärinkäytöksiin, koska mikään ihmisryhmä ei ole täydellinen. Kritiikin mahdollisuuden kaventaminen samalla lisää epäkohtia, koska kukaan ei uskalla puuttua niihin. Lapsen vaientamisen kulttuuri on ongelmallista, koska se voi kätkeä vakavia epäkohtia.

Tällainen pelon ilmapiiri johtuu osittain niistä menetelmistä, joilla sukupuolineutraalia avioliittoa on ajettu läpi. Journalisti Brendan O’Neill väittää, että sukupuolineutraalin avioliittolain tueksi rakennettuja julkisuuskampanjoita on luonnehtinut autoritaarisuus ja pakottaminen.

Joskus pakottaminen on pehmeää ja ilmentää John Stuart Millin luonnehtimaa ’tavan tyranniaa’. Se, joka kieltäytyy hyväksymästä homoavioliittoa – aikamme kaikkein nopeimmin muodostunutta tapaa − leimataan foobikoksi tai vihamieliseksi. Agitaattorit ehkä boikotoivat ja painostavat häntä: hänen on joko luovuttava moraalisilla perusteilla vastustamasta samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa tai hänen on luovuttava paikastaan parempien ihmisten seurassa. On ehdottomasti mahdotonta pitää kiinni molemmista. Ja joskus pakottaminen on kovaa ja sisältää, kuten Ranskan tapauksessa, valtion käyttämää väkivaltaa homoavioliiton vastustajia kohtaan. Mutta ottipa pakottaminen minkä muodon tahansa, se on ollut tavanomainen osa jokaista kampanjaa homoavioliiton laillistamiseksi.

Brendan O’Neill12 2014b.)


Lähteet

  • Delaume-Myard, Jean-Pierre: Homosexual contre le marriage pour tous. Deboiris, 2013.
  • Scruton, Roger: Sacrilege and Sacrament, teoksessa George, Robert P. & Elshtain, Jean Bethke (toim.): The Meaning of Marriage: Family, State, Market & Morals. Dallas: Spence Publishing Company, 2006.

Viitteet

  1. > 1,0 1,1 1,2 Scruton 2006
  2. ^ Scruton 2006: 27−28
  3. ^ Scruton 2006: 27−28
  4. ^ Scruton 2006: 26−27
  5. ^ Scruton 2006: 27
  6. > 6,0 6,1 6,2 Lopez, Robert Oscar: Growing Up With Two Moms: The Untold Children's View August 6th, 2012. The Public Discourse. Viitattu 6.7.2017.
  7. ^ Delaume-Myard 2013: 94
  8. ^ Delaume-Myard 2013: 210
  9. ^ Delaume-Myard 2013: 212
  10. ^ Wright, Wendy: French Homosexuals Join Demonstration Against Gay Marriage January 18, 2013. Catholic Family & Human Rights Institute. Viitattu 6.7.2017.
  11. > 11,0 11,1 Sewer. Patrick: My gay father’s sexual abuse was swept under the carpet, says victim March 28, 2013. The Telegraph. Viitattu 6.7.2017.
  12. ^ O’Neill, Brendan: Same-sex marriage: coercion dolled up as civil rights 30 April 2014. Spiked-online. Viitattu 6.7.2017.