Tiede

Tiede tarkoittaa todellisuuden ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden järjestelmällistä ja arvostelevaa tutkimista sekä sen avulla saatua tietojen jäsentynyttä kokonaisuutta.¹

Mitä tiede on?

Tiede nähdään yleensä populaarissa kulttuurissa järjestelmällisenä ja kriittisenä uuden tiedon tavoitteluna, jonka päämääränä on tuottaa luotettavaa tietoa ja toisaalta kumota vanhentuneita näkemyksiä. Tätä voi kutsua idealisoivaksi tiedenäkemykseksi. Siihen liittyy ajatus erityisestä tieteellisestä maailmankatsomuksesta, jota pidetään usein uskonnon vastakohtana.²

Toinen tapa on käsittää tiede empiiris-sosiologisesti: tiede on sitä, mitä tiedeyhteisö tekee. Näin ajatellen puhe erityisestä tieteellisestä maailmankatsomuksesta joutuu outoon valoon, sillä tieteen piirissä toimivilla tutkijoilla ei ole mitään yhtä yhtenäistä maailmankatsomusta. Yksimielisyyttä ei ole siitäkään, mikä on totuus jonkin tietyn tutkimusalan kysymyksistä tai mikä olisi paras tapa viedä tutkimusta eteenpäin, vaan tiedeyhteisö päinvastoin keskustelee ja väittelee näistä aiheista kaiken aikaa. Kilpailevat akateemiset koulukunnat ja tutkimusryhmät kamppailevat keskenään tutkimusviroista ja -rahoituksesta. Näitä ilmiöitä tutkimaan on syntynyt oma tieteenalakin: tieteensosiologia.

Kristinusko perustelee tieteen huomaamattomat uskomukset

• Miksi todellisuus olisi ymmärrettävä?
• Miksi aistit antaisivat luotettavaa tietoa?
• Miksi todellisuus olisi järkevä?
• Miksi ihmisen järki olisi luotettava?
• Miksi asiat luonnossa noudattaisivat lakeja?

Tiede ja tieteisuskon myytti

Varsinkin tieteentekijöiden keskuudessa yleinen myytti tieteestä on, että tieteessä kaikki on todistettua, perusteltua ja/tai että tiede edustaa jotenkin korkea-arvoista systemaattista epäilyä. Suomessa tällaisesta ajattelusta tunnettu esimerkki on Esko Valtaoja. Vastaavasti samat henkilöt usein määrittelevät uskonnon tieteellisen tiedon vastakohdaksi, uskoksi, jota uskotaan perusteiden puuttuessa tai jopa perusteita vastaan. Molemmat käsitykset ovat myyttisiä. Todellisuudessa uskonnoilla, ainakin kristinuskolla, on hyviä järkiperusteluita ja se on itseään korjaavaa, vrt. esimerkiksi uskonpuhdistus. (Tieteisuskovalle on tietysti kätevää väittää ettei muilla ole perusteluita kannalleen.)

Toisaalta tiede on usein tieteellisten muotien ja sosiaalisten paineiden ohjaamaa. Esimerkiksi evoluutioteoriaa vastaan löytyy paljon tieteellisiä perusteluita mutta näitä ei haluta tunnustaa, koska tiedemaailma on sitoutunut evoluutioteoriaan yhteisön ylläpitämien ennakkoluulojen ja niistä seuraavan sisäisen varmuuden ja toisaalta pelon tasapainon takia. On erittäin tärkeää huomata, että nykyisellään tiede on sitoutunut vain luonnollisiin selityksiin, joten se ei ole objektiivista totuuden etsintää. Lisäksi tieteen täytyy olettaa uskonvaraisesti asioita todellisuuden luonteesta (induktion toimivuus, toistokokeiden mielekkyys) ja havaintojen luotettavuudesta. Lisäksi yksilötasolla tieteentekijä vain luottaa yhteisön edustajien todistuksiin heidän tekemistään mittauksista. On siis selvää, etteivät tieteen tulokset ole vapaita uskosta. Uskon elementti tieteessä pysyy vain piilossa milloin ajattelu ei ole tarpeeksi syvällistä näkemään näitä perususkomuksia. Perimmiltään, koska tieteen perusta on uskonvarainen, kaikki sen tulokset ovat uskonvaraisia.

Lisäksi on huomattava, että tiede ei todista tieteisuskoa. Tieteisusko, eli kanta, jonka mukaan vain tieteen kautta saadaan luotettavaa tietoa, on siis uskonvarainen ja siten sisäisesti ristiriitainen (koska tieteisusko on väittämä jota tiede ei ole todistanut). Tieteisusko voidaankin nähdä pinnallisena älyllisen pätemisen muotona, jossa sen kannattaja kokee olevansa osa luotettavaa ja älyllisesti ylevää yhteisöä, vaikka todellisuudessa hänen perustelunsa ovat vain pinnallisia mielikuvia ja auktoriteettiuskoa aikansa arvostetuimpaan tiedolliseen auktoriteettiin.

Tieteen ulkorajat

Miten voidaan erottaa, mikä on tiedettä ja mikä ei? – Populaarikulttuurin idealisoivaan tiedenäkemykseen pitäydyttäessä myös kysymys tieteen alasta ja rajoista vaikuttaa ongelmattomalta: tiedehän tuottaa luotettavaa tietoa, ja totta kai tähän luotettavuuteen kuuluu myös tieto siitä, missä luotettavuus loppuu ja arvailut alkavat, siis tieto tieteen tarkoista rajoista. Tieteenfilosofiassa nämä kysymykset sitä vastoin ovat yhä vakuuttavaa vastausta vailla.

Kysymystä siitä, miten tiede olisi erotettava "epätieteestä", kutsutaan tieteen rajanveto-ongelmaksi eli demarkaatio-ongelmaksi. Yhdysvaltain oikeuskäytännössä tieteellisen teorian ominaispiirteinä on pidetty seuraavia: luonnonlakien ohjaamaa, selitettävissä luonnonlakien pohjalta, empiirisesti testattavissa, hypoteettista, falsifioitavissa ³. Muita kriteereitä voivat olla vaikkapa avoimuus ja kriittisyys.

Koko "tieteen rajavalvontaidea" on kuitenkin jo lähtökohdiltaan kyseenalainen. Uusin tieteenfilosofia onkin joutunut myöntämään perususkomusten keskeisen merkityksen: jotta tutkiminen olisi periaatteessakaan mahdollista, tutkijalla on pakko olla perustavia käsityksiä todellisuudesta jo ennen tutkimuksen aloittamista, ja nämä uskomukset ohjaavat koko tutkimusprosessia – tutkimuksen suunnittelua ja suorittamista sekä sen tulosten tulkintaa. Kun tulokset siis riippuvat perususkomuksista, perususkomuksia ei voi todistaa eikä kumota niistä riippumattomilla tutkimuksilla (koska niistä riippumattomia tutkimuksia ei ole olemassakaan).

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei tieteellä mitään rajoja olisikaan. Sellainen toiminta, joka ei pyrikään olemaan "todellisuuden ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden järjestelmällistä ja arvostelevaa tutkimista", ja sellaiset näkemykset, jotka eivät väitäkään ilmentävänsä mainitunlaisen tutkimisen avulla saatua "tietojen jäsentynyttä kokonaisuutta", eivät selvästikään ole tiedettä. Se toiminta ja ne näkemykset, jotka pitävät itseään tieteellisinä, voivat puolestaan kohdata toisensa julkisessa akateemisessa väittelyssä, jossa argumentit punnitaan toisiaan vasten ja kulloinkin vahvimmat argumentit valtaavat alaa heikommiltaan. Väittelyyn osallistuvien kantojen ennakkosensurointiin tähtäävät "tieteen pelisääntöjen" laadintapyrkimykset taas eivät suinkaan suojele tiedettä "huuhaata" vastaan vaan onnistuessaan päinvastoin rajoittavat tutkimuksen vapautta ja rampauttavat tieteen itsekorjautuvuuskykyä.⁴ Tällaisesta muodollisesti ylistetyn tieteen tosiasiallisesta suitsemisesta ja näivettämisestä on lähihistoriassa surullisenkuuluisa ennakkotapauskin: "neuvostotiede".

Tieteen sisäinen jaottelu

Tiede pyrkii selvittämään todellisuuden rakennetta erilaisten menetelmien avulla. Nämä menetelmät yhdistävät vaihtelevissa suhteissa ilmiöiden havainnointia eli empiriaa, koejärjestelyjä eli eksperimentaalisuutta sekä käsitemäärittelyä ja siihen perustuvaa päättelyä eli teoreettisia tarkasteluja. Kulttuurituotteita tutkittaessa myös tulkinnan eli hermeneutiikan menetelmät ovat välttämättömiä.

Tiede jaetaan tavallisesti kahtia reaalitieteisiin ja käsitteellisiin tieteisiin. Reaalitieteiden ala jaetaan edelleen kahtia luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin; tilastotieteen menetelmiin vahvasti tukeutuvat yhteiskuntatieteet voi myös luokittaa reaalitieteiden kolmanneksi pääryhmäksi ja fyysisen ympäristön teknisen hallinnan osaamista ja välineistöä kehittävät insinööritieteet neljänneksi. Käsitteellisiin tieteisiin kuuluvat matematiikka (johon tilastotieteen voi katsoa sisältyvän) ja logiikka, joita reaalitieteille tarjoamansa olennaisen välineistön vuoksi voidaan nimittää myös menetelmätieteiksi. Erikoinen tapaus on luonnontieteiden, menetelmätieteiden ja insinööritieteiden piirteitä sisältävä tietojenkäsittelytiede.

Koska kaikki tieteellinen tutkimus ja ajattelu kohdistuu itsessään jakamattomaan todellisuuteen, lähisukuisia ilmiöitä tutkivat alat liittyvät läheisesti toisiinsa ja monilla aloilla onkin lähes pakollista hallita jonkin toisenkin alan perustiedot. Toisaalta tutkimusalojen moneus ja kansainvälisen tiedeyhteisön suuri tutkimusvolyymi johtaa yksittäistutkijan pätevyysalueen kapeuteen: omalla tieteenalallakaan ei millään voi seurata kaikkea vaan on pakko keskittyä pysymään tilanteen tasalla omien erikoisosaamisalueiden osalta. Tämä merkitsee sitä, että yhden alan huippuasiantuntija voi toisessa kysymyksessä olla hyvinkin puutteellisten tai vanhentuneiden tietojen varassa – eikä välttämättä edes itse näe tätä eroa. Samoin on mahdollista, että oman alansa kriittinen tutkija on joissain muissa kysymyksissä täysin auktoriteettiuskoinen – hän vain olettaa, että jotkut arvovaltaiset tahot ovat olleet sanomisissaan oikeassa, ja käyttäytyy sen mukaan.

Tieteenteologia

Tieteenharjoituksen voi nähdä osana Jumalan ihmiselle antamaa tehtävää viljellä ja varjella luomakuntaa: Syntiinlankemuksen ja sen seurausten myötä ihmisen ote todellisuudesta ja edellytykset näkyvän luomakunnan hallintaan heikkenivät olennaisesti, mutta Raamatun tunnetuksi tuleminen uskonpuhdistuksen aikana avasi mahdollisuudet myös luomisen teologian varaan rakentuvaan systemaattiseen tutkimukseen ja sen tulosten teknologiseen soveltamiseen. Luterilaisen teologian kannalta katsoen kyse on tällöin ihmisen alapuolella olevien asioiden hallinnasta. Näiden asioiden suhteen ihminen on langenneessa tilassaankin yhä merkittävässä määrin kykenevä vapaisiin tahdonratkaisuihin ja niiden toteuttamiseen.

Monet modernin luonnontieteen pioneerit edustivat tämäntyyppistä käsitystä omasta työstään. Niinpä esim. Kepler näki tilanteen seuraavasti: "Se päivä on lähellä, jolloin tullaan tunnustamaan se puhdas totuus, mikä sisältyy luonnon kirjaan sekä Pyhään Kirjaan, ja iloitsemaan näiden kahden ilmestyksen välisestä sopusoinnusta." ⁵

Toisaalta tieteen ja tekniikan kehitys on myös ruokkinut pyrkimystä ihmisen omaehtoiseen maailmanselitykseen, jossa mitään ihmisen yläpuolella olevia asioita ei tunnusteta, vaan ihmisen järki, tunne ja tahto ovat korkeimmat olemassaoleviksi myönnetyt arviointiperusteet kaikille asioille. Tällainen suhtautumistapa ei voi olla joutumatta törmäyskurssille raamatullisen näkemyksen kanssa, jonka mukaan Herran pelko on tiedon alku ja Pyhimmän tunteminen on ymmärrystä.

Onko Jumala mahdollinen tieteellinen selitys?

Kysymys luonnontieteiden suhteesta Jumalaan on historian valossa sekä olennainen että monisyinen. Sen yhtenä osana voi tarkastella "Jumala-hypoteesin" asemaa mahdollisena tieteellisenä selitysperusteena. Tämä kysymys on klassikko, sillä jo Isaac Newton oli sillä kannalla, että maailma ei ajan mittaan voi toimia pelkkien Jumalan säätämien luonnonlakien mukaan vaan tarvitsee ainakin ajoittain myös Jumalan suoranaisempia asioihinpuuttumisia (säätö- ja huoltotoimenpiteitä). Deismi taas edellytti maailman tulevan toimeen alussa säädettyjen lakiensa varassa. Nyttemmin asia on uudelleen ajankohtaistunut varsinkin hienosäätöilmiöiden tunnetuksi tulemisen myötä – tällöin kysymys on siitä, voisiko maailma olla tällainen ilman tarkoituksellista luomistyötä. Raamattu edellyttää Jumalan myös puuttuneen erityisillä tavoilla inhimillisen historian vaiheisiin. Kun tiede toisaalta pyrkii tutkimaan kaikkea inhimillisesti kiinnostavaa, on selvää, että kysymys tieteellisesti hyväksyttävistä tutkimusmenetelmistä ja havaintojen mahdollisista selitysperusteista nousee tärkeäksi.

On mahdollista erottaa käsitteellisesti toisistaan perimmäiset syyt ja välilliset syyt. Näin meneteltäessä voi teistisen todellisuuskäsityksen puitteissa esim. sanoa, että omena putoaa puusta maan keskipistettä kohti, koska Jumala on säätänyt (perimmäinen syy) painovoiman (välillinen syy), joka vaikuttaa omenaan. Naturalistisen katsomuksen rajoissa työskenneltäessä voidaan olla yhtä mieltä edellisen kanssa välillisen syyn (painovoiman) osalta, mutta perimmäisestä syystä (siitä, miksi painovoima on sellainen kuin on) ei tietenkään ole yksimielisyyttä. Ongelmaksi muodostuu se, että tutkiessaan ajan mittaan välillisten syiden ketjua yhä pitemmälle tiede voi synnyttää harhauttavan vaikutelman koko todellisuuden selittymisestä pelkillä välillisillä syillä. Tästä tieteenharjoitukseen liittyvästä valitettavasta sivuvaikutuksesta – ihmisen alapuolella olevien asioiden painottamisesta, koska vain niihin voi ihmisten vallassa olevilla keinoilla päästä tehokkaasti käsiksi – naturalistit pyrkivät tekemään itsetarkoituksellisen päämäärän, jonka palvelukseen he tahtovat kaapata koko tiedeyhteisön.

Kysymys tieteen pelisäännöistä

Naturalistisen näkemyksen mukaanhan mitään tieteellisen tutkimuksen yläpuolisia perimmäisiä syitä ei ole olemassakaan, vaan kaikki on perimmältäänkin silkkaa ohjaamattoman, tarkoituksettoman sattuman ja itsestään syntyneen, niinikään tarkoituksettoman luonnonlakivälttämättömyyden varaista tapahtumavirtaa. Tämän näkemyksen mukaan tämä todellisuuden perimmäinen luonne siis "tiedetään" jo ennen ja ilman mitään varsinaista tieteellistä tutkimusta, joten muunlainen tutkimus olisi joka tapauksessa "tieteen voimavarojen haaskausta huuhaa-tutkimukseen", joka siksi yleisen edun nimissä olisi kiellettävä. Jos siis Jumala ei missään vaiheessa ole sallittu selitys, kaiken selittämiseen pyrkivä tiede johtaa ateismiin pelkän määritelmän avulla – ja naturalistien rukkaamiin "tieteen pelisääntöihin" mukautuneet teistiset tutkijat ovat ymmärtämättömyyttään osallisina tässä tragediassa. Naturalistinen näkemys on näet teistisen katsomuksen tavoin perimmältään uskonvarainen tai uskonnollinen – sen perususkomukset vain ovat erilaiset. Sitä paitsi naturalismin ja siitä loogisesti seuraavan evolutionismin muodostama kokonaisuus johtaa siihen, ettei ihmisellä voi perustellusti väittää olevan kykyä luotettavan tiedon saamiseen, jolloin koko tieteen ideakin perustavalla tavalla kyseenalaistuu.

Vaihtoehtoisia pelisäännöstöjä

Koska on selvää, että toisensa poissulkevien todellisuuskäsitysten vuoksi perimmäisistä syistä ei voida päästä yksimielisyyteen, asiaa on pyritty lähestymään ikään kuin käytännölliseltä kannalta, pyrkien määrittelemään "tieteen pelisääntöjä". Tällöin kysymys siitä, onko Jumala mahdollinen (hyväksyttävissä oleva) tieteellinen selitys, riippuu siitä, miten tiede määritellään. Alla olennaiset vaihtoehdot:

1. Tiede on totuuden etsintää. Tieteellisen työskentelyn tavoitteena on tutkimuskohteiden paras looginen selitys. Koska on mahdollista, että Jumala-hypoteesi on sekä oikea käsitys monienkin asioiden alkuperästä että niiden synnyn paras looginen selitys, sen on oltava myös mahdollinen tieteellinen selitys.
   • Tällaisilla pelisäännöillä toimivassa tieteessä teistiset tutkijat voivat julkaista käsityksensä ilman mitään sensuuria tai itsesensuuria, ja sekä teistit että naturalistit jäävät argumentteineen alttiiksi tiedeyhteisön jälkikäteiskritiikille.
2. Tiede on parhaimman materialistisen selityksen etsintää. Tällöin tiede ei ole totuuden etsintää – totuudenmukaisuus ei siis ole tieteenteon ylin arvo, vaan materialististen selitysten tuotekehittelytavoite ajaa sen edelle.
   • Tällaisilla pelisäännöillä toimivassa tieteessä teistiset tutkijat joutuvat ottamaan "metodologisen naturalistin ammattiroolin", eivät pysty keskustelemaan keskenään teistisistä selitysmalleista eivätkä kehittelemään sellaisia – ja voivat sitä paitsi kuvitella olevansa teistisine ajatuksineen aivan yksin, kun kuulevat toistensakin tutkimusjulkaisuissa vain metodologisen naturalismin äänenpainot.
3. Tiede on käytännöllisellä (välillisten syiden) tasolla parhaimman materialistisen selityksen etsintää (metodologinen naturalismi), mutta perimmäisten syiden osalta tutkijoilla on mielipiteenvapaus – perimmäiset syyt jäävät kuitenkin tieteellisten selitysten ulkopuolelle (ja metafyysiset naturalistit osoittavat toisinajattelijoitaan kohtaan julkista halveksuntaa). Toisaalta filosofian puolella on mahdollista olla (metafyysinen) supranaturalisti.
   • Suunnitteluteoria tuottaa tässä kuitenkin ongelmia, koskapa "jossain vaiheessa joudutaan ajattelemaan, että Jumala on liikutellut molekyylejä" – siis toiminut suoraan, ei ainoastaan metodologisen naturalismin ulottuvilla olevien välillisten syiden kautta. Näinhän ei eräiden filosofien kannattama deistinen, kaiken alullepannut ja pysyvästi pelkkien välillisten syiden varassa toimimaan jättänyt "metafyysinen luoja" koskaan "alentuisi" toimimaan. Siksi kreationismiin ja suunnitteluteoriaan liittyvät erimielisyydet eivät koske ainoastaan sitä, miten luontoa saa tai ei saa tieteellisesti tutkia ja selittää, vaan myös sitä, millaisten teologisten tai uskonnonfilosofisten käsitysten puitteissa Jumalasta saa tai ei saa tieteenfilosofiassa puhua, ja teististen tutkijoiden toimintavapauden rajat riippuvat kulloisistakin valtanäkemyksistä.
   • Erityisen ongelmallista tässä mallissa on sen teologinen suodatinvaikutus: voi olla mahdollista puhua jotain teistisluontoista, kunhan vain itsesensuroi tietyt asiat. Tämä voi helpostikin johtaa tietynlaiseen "tieteen pelisääntöjen sanelemaan uususkonnollisuuteen", joka voi kristilliseltä kannalta katsoen olla yhtä harhaanjohtavaa kuin ateismikin. – Teologiselta kannalta tällaisiin "pelisääntöihin" sisäänrakennettuna vaarana on siis ennen muuta se, että niiden mukaan toimittaessa Raamatun mukaisesta kristillisestä teismistä on henkilökohtaisella(kin) tasolla helppo liukua kohti järkeisoppista deismiä. Tällöin on mahdollista sanoa uskovansa kyllä Jumalaan "metafyysisenä luojana" mutta samaan aikaan vastustavansa "tieteen nimessä" henkeen ja vereen kaikkia kosmologian ulkopuolisia suunnitteluhypoteeseja. – Juuri tämäntyyppisistä aineksista on erilaisia liberaaliteologisia näkemyksiä aina rakennettu.

Näistä vaihtoehdoista näyttäisikin vain ensimmäinen olevan riittävän neutraali (avoin ja laaja-alainen), jotta tieteen opettamista kouluissa ja julkista rahoittamista voi pitää hyöty- ja tasapuolisuusmielessä oikeutettuna. Koska tiedettä tehdään kaikkien rahoilla ja sen auktoriteetilla perusteltuja käsityksiä opetetaan kaikille pakollisina aineina, minkään uskonvaraisen maailmankatsomuksen (tässä siis materialismi) ei pitäisi voida ajatella etukäteen rajaavan tieteen kenttää itselleen edullisesti.

Tieteenfilosofien henkilökohtaiset vakaumukset ja ammatilliset linjaukset

Useat kristityiksi tunnustautuvat filosofit ovat omaksumansa tiedekäsityksen nojalla olleet sitä mieltä, että Jumala-selitys ei ole tieteellinen selitys. Toisaalta huomattava kristitty tieteenfilosofi Del Ratzsch on päätynyt siihen tulokseen, että älykäs suunnittelija on tieteellinen selitys.⁶

Huomattava ateistinen tieteenfilosofi Thomas Nagel puolestaan myöntää, että ateismi on perimmältään yhtä uskonvaraista kuin muutkin metafyysiset katsomukset, ja kannattaa siksi vaihtoehtoisten selitysten sallimista sekä tieteellisessä tutkimuksessa että luonnontieteiden kouluopetuksessa.⁷ Toinen ateistinen tieteenfilosofi Bradley Monton on olennaisesti samaa mieltä ja on julkaissut aiheesta kokonaisen kirjankin.

Tilannearvio

On huomattava, että viimeiset sata vuotta tiedettä on tehty siten, että Jumalaa (tai mitään yliluonnollista) ei ole saanut käyttää selityksenä. Tutkimusmassaa on siis kohdistettu vain materialistisiin selityksiin. Koska jokainen tieteellinen teoria vaatii paljon kehitystyötä, myös ei-materialistisille selityksille on tasapuolisen vertailun mahdollistamiseksi annettava aikaa kehittyä; kun nyt tarkoituksellisuusselitys yhtä kaikki on monessakin tapauksessa intuitiivisesti selvästi luontevin vaihtoehto, sen mukaisille teorioille kyllä löytyykin sinnikkäitä kehittelijöitä, jollei vain tiedeyhteisön sisäinen sensuurimentaliteetti yhä edelleen tee tätä etenemissuuntaa sosiaalisista syistä mahdottomaksi. Jos kuitenkaan totuutta ei edes periaatteessa tahdota loppuun asti etsiä, ei tasapuolisuuskaan liene tavoitteena. On kuitenkin vaikea kuvitella, että naturalistinen pakkopaita pystyisi lopullisesti tukahduttamaan tieteeseen olennaisena osana kuuluneen itsekorjautuvuuskyvyn. Myös alkuperäisen darvinismin sekä positivismin, lysenkoismin ja behaviorismin tapaisten yltiönaturalististen suuntausten jo toteutunut romahdus viittaa siihen, että tieteen tulevan kehityksen kannalta naturalismi – puolustusvoimain sanontaa siteeraten – "ei ole este, vaan hidaste".

Vastaväitteitä Jumala-selitykselle tieteessä

Alla yleisiä perusteluita, joita on esitetty perusteluksi sille, että Jumalaa ei pitäisi käyttää selityksenä tieteessä:

Muiden selitysten etsiminen loppuu

Voidaan argumentoida, että koska Jumala on kaikkivoipa, Jumala-selityksellä voidaan selittää mitä tahansa, joten muiden selitysten etsiminen loppuisi, jos Jumala-selitys sallitaan.

Tämä ei kuitenkaan ole hyvä perustelu, sillä Jumala-selityksestä (Jumalan suorasta toiminnasta) voidaan pitää kiinni tilapäisesti. Itseasiassa kaikista tieteellisistä selityksistä pidetään joka tapauksessa kiinni tilapäisesti. Mikäli parempia selityksiä ilmaantuu, vanhat hylätään. Tästä seuraa, kuten minkä tahansa muun selityksen tapauksessa, että Jumala-selitys on järkevä selitys vain tiettyihin välittömiin asioihin. On selvää, että Jumala-selityksellä ei selitettäisi esimerkiksi välitöntä esineen putoamista, vaan itse painovoimalaki, koska tämä on ekonomisempi selitys. Jumala-selityksen sallimisesta ei siis mitenkään seuraa se, että kaikki selitetään Jumalan välittömällä toiminnalla, yhtä vähän kuin siitä, että sattuma sallitaan selityksenä, seuraisi se, että kaikki selitetään sattumalla. Tai siitä, että kvanttimekaaninen tunneloituminen sallitaan tieteellisenä selityksenä, että kaikki selitettäisiin kvanttimekaanisella tunneloitumisella. Käytännössä Jumala-selitys muodostunee hyväksi selitykseksi lähinnä sellaisilla alueilla kuten kosminen hienosäätö, universumin alku, elämän alkusynty, eläinkunnan heimojen alkuperä, Raamatun ihmeet ja Raamatun alkuperä.

Teistille ei ole ongelma, että jollekin asialle keksitään ja hyväksytään Jumala-selitystä parempi selitys, mikäli se todella on parempi selitys. Se, onko selitys parempi, päätetään muilla tieteenfilosofisilla kriteereillä (ennustavuus, selitysvoima, osin yksinkertaisuus), jotka eivät ole absoluuttisia. W. Dembskin esittämä Suunnitteluteoria on tästä hylkäämisestä ääriesimerkki, sillä siinä tarkoituksellinen aiheuttaminen päätellään tutkittavan ilmiön aikaansaaneeksi syyksi nimenomaan eliminatiivisesti, siis ainoastaan tilanteissa, joissa muitakaan toimivia selityksiä ei ole tarjona. Jos edes siedettävästi toimiva tarkoituksettomuusselitys löytyy myöhemmin, se otetaan ykkösvaihtoehdoksi ja tarkoituksellisuusselitys väistyy.

Lisäksi nykyisellään ainakin fysiikassa ja biologiassa on melko kaikkivoipia selityksiä, siis selityksiä, joilla voidaan selittää mitä vain. Ilmeinen tällainen selitysperhe ovat erilaiset monimaailmankaikkeus-selitykset, joilla voidaan selittää mitä vain. Lisäksi esimerkiksi kvanttimekaanisella tunneloitumisella voidaan selittää mitä vain. (Kvanttifysiikka antaa toki hyvin pieniä todennäköisyyksiä vaikkapa kakun ilmaantumiselle pöydälle, mutta samoin Jumala-selityskin antaa erisuuria todennäköisyyksiä eri asioille.) Satunnaisprosessina myös makroevoluutioteoria voi selittää melkein minkälaisen biologisen eliöstön tahansa – alemmissa kerrostumissa löydetyt eliöt voidaan aina määritellä "yksinkertaisemmiksi". Voidaan jopa todeta ettei evoluutiolla ole suuntaa, joten myöskään suunta monimutkaisuuteen ei välttämättä kuulu evoluutioteoriaan. Joku eliö on aina toista samankaltaisempi kolmannen suhteen, joten sukupuita voidaan aina muodostaa. (Varsinkin, kun sukupuita rakentavissa malleissa ei yleensä sallita muita topologioita ja, jos sallitaan, todennäköisin topologia ei ole puu.)

Itse asiassa voidaan argumentoida, että ellei Jumala ole mahdollinen tieteellinen selitys, kehnoihinkin materialistisiin tieteellisiin selityksiin voidaan tieteessä uskoa aivan liian helposti. Näin Jumala-selityksen kieltäminen johtaa heikkoon ja älyllisesti laiskaan tieteentekoon. Juuri supranaturalistien taholta tuleva "valintapaine" antaisi potkua parhaiden naturalististen selitysten kehittelemiseen.

Historialliset esimerkit epäonnistuneista Jumala selityksistä

Historiassa on joitain tieteellisiä epäonnistuneita Jumala-selityksiä. Mutta tieteessä on vielä enemmän epäonnistuneita materialistisia selityksiä. Lisäksi tieteen historian käyttö tieteellisten selitysten kriteerinä on vailla perusteita siitä syystä, että Jumala-selityksen epäonnistuneet selitysyritykset voidaan nähdä vain viitteinä siitä, että selitystä on käytetty väärässä kohtaa. Itse asiassa useimmat toimivat tieteelliset selitykset eivät olisi toimineet toiseen asiaan sovellettuna. Jos esimerkiksi kvarkkien välistä värivuorovaikutusta olisi esitetty selityksenä painovoimalle ja sähköheikolle vuorovaikutukselle, tämä epäonnistumisten historia ei todistaisi värivuorovaikutusta vääräksi kvarkkeja tarkastellessa.

Jumalaa on vaikea ennustaa, joten Jumala-selitys ei tee ennusteita

Voidaan argumentoida, että koska Jumalaa on vaikea ennustaa, Jumala-selitys ei tee riittävän tarkkoja ennusteita, joten sitä ei pitäisi sallia tieteeseen.

Ensiksikin tieteessä on jo teorioita, jotka eivät tee ennusteita. Näitä ovat monimaailmankaikkeusteoriat sekä esimerkiksi evoluutioteoria (perustelu kuten yllä: alemmissa kerrostumissa löydetyt eliöt voidaan aina määritellä "yksinkertaisemmiksi". Voidaan jopa todeta, ettei evoluutiolla ole suuntaa, joten myöskään suunta monimutkaisuuteen ei välttämättä kuulu evoluutioteoriaan. Joku eliö on aina samankaltaisempi kuin toinen eliö, joten sukupuita voidaan aina muodostaa. Varsinkin, kun sukupuita rakentavissa malleissa ei yleensä sallita muita topologioita ja, jos sallitaan, todennäköisin topologia ei ole puu.).

Lisäksi Jumala-selitys ilmeisesti tekee ennusteita. Ennusteita voidaan perustella usealla tasolla, joista alla esimerkkejä:

1. Jumalan erityisen ilmoituksen perusteella tehdyt ennustukset. (Esim. ennuste, että Raamatun mukaan aikanaan lähi-idän mahtavimpiin kansoihin kuuluneiden heettiläisten valtakunnan on täytynyt tuottaa arkeologisesti löydettävissä olevaa jäämistöä, jota siis kannattaa ryhtyä etsimään. Raamattua vähättelevät katsomukset tuottivat päinvastaisen ennusteen: "Jos jostain muinaisuuden kansasta tai ilmiöstä ei ole Raamatun lisäksi muuta todistusaineistoa, sitä on pidettävä mielikuvituksen tuotteena, joka ei anna aihetta lisätutkimuksiin.")
2. Ennusteet Jumalan ja ihmisen samankaltaisuuksiin perustuen. (Analogia on yksi tieteellisen päättelyn yleisimpiä muotoja.)
3. Ennusteet yleisen tietoisen olennon ominaisuuden perusteella.
4. Ennusteet jotka summataan kaikkien tietoisen olennon motiivien yli. Koska tässä todennäköisyysavaruuden dimensio ja tyyppi on erilainen kuin fysikaalisten parametrien avaruus, se kuvautuu ei-tasaisena ennusteena fysikaalisten parametrien avaruuteen. Esimerkiksi, mikäli annamme 50% todennäköisyyden sille, että Jumala luo tietoisia havaitsijoita sallivan universumin, kutsutaan tätä universumin ominaisutta O, summaamalla O:n ja ei-O:n yli, saamme silti hyvin suuren ennusteen havaitsijat sallivalle universumille fysikaalisten parametrien avaruudessa verrattuna fysikaalisten parametrien avaruuden tasaiseen jakaumaan. Esimerkiksi painovoiman voimakkuus on 1, kun kaikkien fysiikan voimien voimakkuudet ovat välillä 1 - 10⁴⁰. Painovoima saa olla korkeintaan 3000-kertainen, jotta elämä on mahdollista. Näin todennäköisyys sille, että Jumala luo maailman, jossa painovoima on välillä 1-3000, on 0.5. Vastaavasti todenäköisyys saada painovoiman arvo elämän sallivalle välille puhtaan sattuman perusteella on noin välin 1-3000 pituus verrattuna koko skaalan pituuteen, eli noin 3000/10⁴⁰=10^-36. Jumala-selitys on siis noin 0.5/10^-36 ~ 5*10³⁵ eli melkein miljoona miljoona miljoona miljoona miljoona miljoonaa kertaa todennäköisempi kuin puhdas sattuma (ja siten teismi on tilapäisesti tämän verran ateismia todennäköisempi jo tämän argumentin perusteella).

Aukkojen Jumala

Voidaan argumentoida, että koska tulevaisuudessa tiede ehkä löytää materiatason selityksen tarkasteltavalle asialle, Jumala-selitys olisi vain väärä ja tilapäinen selitys asialle.

Tämä argumentti on ongelmallinen useasta syystä:

1. Aukkojen-X-syytös voidaan esittää mille tahansa selitykselle, sillä aina on mahdollista, että joku muu selitys korvaa ne jatkossa. Tämä on erityisen totta kaikille laajoja ennusteita tekeville selityksille.⁸
2. Ei ole mitenkään selvää, että tiede etenee aina siihen suuntaan, että Jumala-selitykset (tai ylipäänsä tarkoitukselliseen aiheuttamiseen vetoavat selitykset) korvautuvat materiatason selityksillä. Materialistisen selityksen ongelmat saattavat vain lisääntyä, Jumala-selityksen ennuste saattaa tarkentua, tai mittaukset, jotka sopivat yhä paremmin Jumala-selitykseen, saattavat lisääntyä.⁹
3. Jumala-selitystä voidaan pitää tilapäisenä, toistaiseksi parhaana selityksenä kyseessä olevalle asialle. Mikäli parempi materialistinen selitys kehitetään, se ei ole ongelma – näinhän käy lopulta useille tieteellisille selityksille. Samoin myös materialistiset selitykset ovat tilapäisiä, ja uudet mittaukset tai teoriakehitys saattavat johtaa siihen, että Jumala-selitys korvaa ne.

Asian ydin on siis siinä, että metodologinen naturalismi on käynyt aivan liian ahtaaksi "tieteen pelisäännöstöksi", kun taas avoimen keskusteluavaruuden ehtoinen tutkimus on paljon lupaavampi lähtökohta aidolle – todellisuutta tutkivalle ja totuudenmukaisiin selityksiin pyrkivälle – tieteelliselle tutkimukselle.

Kirjallisuutta

• Del Ratzsch, Nature, Design, and Science: the Status of Design in Natural Science, 2001, State University of New York Press. (Tämä huomattavan tieteenfilosofin kirja sisältää joitakin ylläolevan suuntaisia ajatuksia Suunnitteluteorian asemasta luonnontieteissä ja totuuden etsimisestä.)
• Kristillisiä artikkeleita luonnontieteen alueelta http://www.4truth.net/site/c.hiKXLbPNLrF/b.786349/k.CAAC/Science.htm.