Rajanvetokriteeri

Jotta tieteelle voitaisiin vaatia ensisijaista tiedollista auktoriteettia, se tulisi pystyä erottamaan muista tiedon hankkimisen tavoista. Tästä on peräisin filosofien ja tieteentekijöiden suuri kiinnostus niin sanottua rajanvetokriteeriä eli demarkaatiokriteeriä (demarcation criterion) kohtaan.

Mitä rajanvetokriteerillä tarkoitetaan?

Rajanvetokriteerillä tarkoitetaan perustetta, jonka avulla määritellään tieteen olennaiset tuntomerkit ja pyritään erottamaan tieteellinen tieto kaikesta ei-tieteellisestä. Perustava kysymys koskee sitä, voidaanko tällainen rajanveto tehdä puolueettomalla ja älyllisesti perustellulla tavalla, vai onko tällaisen erottelun perustana aina jokin kiistanalainen uskomus todellisuuden ja tiedon luonteesta.

Tieteenfilosofit ovat viimeisen parin vuosituhannen aikana käyttäneet paljon aikaa ja energiaa sen pohtimiseen, miten voimme erottaa tieteelliset käsitykset ei-tieteellisistä, epätieteellisistä ja näennäistieteellisistä käsityksistä. Rajanveto-ongelman ytimessä on kysymys siitä, mikä on todella tiedettä ja mitkä ovat aidon tieteen tuntomerkit. Pyrkimyksenä on rajata tieteen, tieteellisten instituutioiden ja tieteelle kuuluvan rahoituksen ulkopuolelle sellaiset toiminnot, joiden ei katsota ansaitsevan tieteen nimikettä eikä tieteelle kuuluvaa arvovaltaa. Tieteen määritelmää ei voida ratkaista pelkän tieteellisen tutkimuksen pohjalta. Tieteen määritelmä edellyttää filosofista tutkimusta.

Mitä perusteltu rajanvetokriteeri edellyttää?

Perustellun rajan vetäminen tieteen ja ei-tieteen välille edellyttää sellaisia rajanvetokriteerejä eli rajanvetoperusteita, jotka nousevat itse tieteellisen tutkimuksen luonteesta. Tarkoituksena on löytää kriteerit tai erotteluperusteet, joiden perusteella tieteellinen tieto voidaan erottaa kaikesta ei-tieteellisestä tai näennäistieteellisestä.

Tämän kysymyksenasettelun taustalla on oletus, että tieteellisen ja ei-tieteellisen ajattelun välillä on selvärajainen ero, joka tekee tieteellisestä tiedosta kaikkein luotettavimman tai jopa ainoan luotettavan tiedon muodon. Tällaisen rajanvetokriteerin etsimistä motivoi tieteen nauttima suuri arvovalta. Tieteen suuri arvovalta edellyttää sitä, että tiede voidaan erottaa muista tiedon hankkimisen tavoista. Tieteellisen tutkimuksen oletetaan olevan suhteellisen yhtenäinen kokonaisuus, jota luonnehtivat tietyt yhteiset piirteet, jotka erottavat sen ei-tieteellisestä ajattelusta ja takaavat sen tiedollisen luotettavuuden. Tämä oletus tieteen tiedollisen ensisijaisuuden takaavan erottelukriteerin olemassaolosta on kuitenkin koko ajan myös kyseenalaistettu.

Kysymys tieteen ja ei-tieteen välisestä rajaviivasta on sitä tärkeämpi, mitä merkittävämpi erikoisasema tieteelle annetaan inhimillisten tiedonhankinnan menetelmien joukossa. Jos tiedettä pidetään parhaana tai jopa ainoana luotettavana menetelmänä hankkia tietoa maailmasta, tulee tietysti tärkeäksi pystyä erottamaan tieteelliset käsitykset ei-tieteellisistä.

Yksi mahdollinen rajanvetokriteeri: korkea abstraktion taso

On järkevää olettaa, että tieteen erottaa arkiajattelusta sen korkea abstraktion taso, jolle on ominaista todellisuuden ilmiöiden tarkasteleminen jostakin todellisuuden aspektista (fysikaalisesta, biologisesta, psykologisesta, sosiologisesta jne.) lähtien. Todellisuuden aspektit erotetaan toisistaan ja luomakunnan ilmiöitä analysoidaan niiden pohjalta. Tieteellinen abstraktio on riippuvaista välittömästä kokemuksesta eikä siksi voi korvata sitä. Tieteen tutkimustulosten tulkinta edellyttää niiden suhteuttamista johonkin kokonaisnäkemykseen todellisuudesta.

Heijastusvaikutus tieteellisen keskustelun avoimuuteen

Rajanvetokriteeriä koskevalla keskustelulla ja siihen annettavalla ratkaisulla on heijastusvaikutuksia tieteellisen keskustelun avoimuuteen ja sen myötä tieteellisen tutkimuksen kykyyn olla itseäänkorjaava. Jos rajanvetokriteeri määritetään yksipuolisesti jonkin tietyn maailmankatsomuksen ehdoilla siten, että kilpailevat lähestymistavat suljetaan tieteellisen keskustelun ulkopuolelle, rajanvetokriteeriä käytetään rajoittamaan tieteellistä keskustelua ja kritiikkiä tavalla, joka ei ole yhteensopiva rajoittamattoman totuuden etsinnän kanssa. Tällaisessa suljetussa keskusteluavaruudessa saavutetut tutkimustulokset eivät altistu monipuoliselle kritiikille ja tältä osin tieteen itseäänkorjaavuus tulee uhatuksi. Rajanvetokriteeriä koskevalla keskustelulla voidaan näennäisen neutraalisti tehdä hyvin puolueellisia ratkaisuja, jotka tekevät tieteestä vallitsevan maailmankatsomuksen edustajien monopolin.

Tieteenfilosofi Larry Laudanin analyysi keskustelusta

Artikkelissaan ”The Demise of the Demarcation Problem” ['Rajanveto-ongelman poistuminen keskuudestamme']1 Larry Laudan tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen rajanvetokriteeristä käydyn keskustelun historiaan.

Kun tarkastelemme rajanvetokriteeriä koskevaa keskustelua, on ensinnäkin huomattava, että tässä keskustelussa ensimmäisen parin tuhannen vuoden aikana esitetyt luonnehdinnat ”tieteestä” ja tiedettä määrittelevistä kriteereistä eivät perustu kokemukseen vaan ovat sopimuksenvaraisia ehdotuksia. Tämä johtuu siitä, että ennen 1600-lukua oli empiirisestä tieteestä olemassa vain harvoja kehittyneitä esimerkkejä, joiden ominaisuuksia oli mahdollista tutkia pyrittäessä määrittelemään, mitä tieteellä tarkoitetaan. Tässä tilanteessa filosofeilla ja muilla teoreetikoilla oli mahdollisuus esittää ehdottomia määritelmiä siitä, miten termiä ”tiede” tulisi käyttää. Kun tieteet alkoivat kehittyä, filosofit eivät enää katsoneet voivansa määritellä rajanvetokriteeriä puhtaasti sopimuksenvaraisesti. Rajanvetokriteerille esitettyjen määritelmien piti nyt onnistua sisällyttämään tieteen piiriin ainakin huomattava osa siitä, mitä yleisesti pidettiin tieteenä.2

Lisäksi on huomattava, että filosofisesti merkityksellisen rajanvetokriteerin pitäisi pystyä täsmentämään tiedollisia tai metodologisia piirteitä, jotka erottavat tieteen ei-tieteestä. Ehkä tiede ja ei-tiede olisi mahdollista erottaa toisistaan sen perusteella, että tieteentekijöillä on korkeampi palkka ja enemmän tietoa matematiikasta kuin muilla. Tällainen erottelukriteeri ei kuitenkaan olisi filosofisesti kiinnostava. Filosofisesti kiinnostavan rajanvetokriteerin tulisi erottaa tiede ei-tieteestä tavalla, joka osoittaa tieteen tutkimustulosten ja tieteellisen tiedon hankkimiseksi käytettyjen menetelmien olevan tiedollisesti perustellumpia kuin vastaavien ei-tieteen tulosten ja menetelmien. Olemme kiinnostuneita tietämään, onko tieteellisissä väitteissä ja tieteen käyttämissä menetelmissä jotakin sellaista, mikä tekee niistä tiedollisesti luotettavampia. Jos tällaista rajanvetokriteeriä ei ole olemassa, koko erottelu tieteen ja ei-tieteen välillä menettää merkitystään.3

Rajanvetokriteerin pitäisi pystyä täsmentämään piirteet, jotka ovat välttämättömiä ja riittäviä ehtoja tieteelle. Mikään vähempi ei riitä. Aihetta koskevaa keskustelua on vaivannut epämääräisyys sen osalta, onko esitettyjen kriteerien tarkoitus olla tieteen välttämättömiä vai riittäviä ehtoja vai molempia.

Tieteen ja ei-tieteen erottelevaa kriteeriä on etsitty ainakin kolmesta eri asiasta: tieteen tuloksista, tieteen menetelmistä tai tieteen tekijöistä.

  • Tieteen tuloksia on joskus pidetty tiedettä ja ei-tiedettä toisistaan erottelevana kriteerinä. Tieteen tulosten on ajateltu olevan varmaa tietoa, kun taas arkitiedon tuloksia on pidetty epävarmoina. Kirjassaan Toinen analytiikka Aristoteles esitti, että tiede on ehdottoman varmaa tietoa, joka lähtee ilmiön ”ensimmäisistä syistä”. Ptolemaioksen aikaan tultaessa (n. 100–170 jKr.) matemaattiset tähtitieteilijät olivat kuitenkin suureksi osaksi luopuneet aristoteelisesta traditiosta, jonka mukaan planeettojen liikkeet tulisi johtaa planeettojen aineksen olemuksista eli ensimmäisistä syistä. Tieteen ja tieteenfilosofian historiassa on yhä enemmän tiedostettu Aristoteleen rajanvetokriteerin perustana olevan tiedekäsityksen ylioptimistinen luonne.
  • Tieteen menetelmää on puolestaan pidetty erottelevana kriteerinä, koska tieteellisen menetelmän on katsottu eroavan ratkaisevasti ei-tieteellisistä tiedon hankinnan menetelmistä. Tällöin oletetaan, että on olemassa yhtenäinen tieteellinen menetelmä, jolla on tietyt yhteiset piirteet, jotka eivät luonnehdi ei-tieteellisiä tiedon hankinnan menetelmiä.
  • Tieteen tekijöitä on pidetty erottelevana kriteerinä, kun omaksutaan sosiologinen käsitys rajanveto-ongelmasta: tieteenharjoittajien parissa vallitseva käsitys rajanveto-ongelmasta määrää sen, millä tavalla tiede ja ei-tiede erotetaan toisistaan.

Viimeisten parin vuosisadan aikana rajanvetokriteeriä on käytetty erityisesti pyrittäessä määrittelemään kaikki Jumalaa koskeva tieto tieteen rajojen ulkopuolelle kuuluvaksi. Kiista siitä, miten tiede ymmärretään ja mitä luetaan tieteen piiriin kuuluvaksi, on jatkuvasti ajankohtainen kulttuurissamme. Se vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä kouluissa ja yliopistoissa opetetaan. Yleisen käsityksen mukaan kouluissa tulisi opettaa vain tieteellisesti perusteltuja käsityksiä. Tällöin oletetaan, ettei tieteen sisällä ole kiistoja, jotka riippuvat erilaisista maailmankatsomuksellisista lähtökohdista. Tämän käsityksen pohjana on usko tieteen neutraalisuuteen. Tiede on tämän oletuksen mukaan puhdasta tietoa, joka on riippumatonta maailmankatsomuksellisista ja uskonnollisista käsityksistä.

Sikäli kuin tieteen tutkimustulokset ovat ristiriidassa tietyn maailmankatsomuksellisen tai uskonnollisen näkemyksen kanssa, kyseisestä uskosta tulisi luopua tieteen tulosten hyväksi. Tieteen ei katsota perustuvan mihinkään uskomusjärjestelmiin, vaan havaintoihin ja tosiasioihin, joiden tulkinta on uskomusjärjestelmistä riippumatonta.

Tarinaan uskon ja tiedon vastakkainasettelusta ja tieteen ja uskon välisestä rajaviivasta vedotaan edelleen julkisessa tiedekeskustelussa siitä huolimatta, että tieteenfilosofiassa yleisesti myönnetään, ettei yhtään rajanvetokriteeriä ole onnistuttu täsmentämään niin, että se sisällyttäisi tieteen piiriin kaiken sen, mitä kiistattomasti pidetään tieteen piiriin kuuluvana, ja sulkisi ulos kaiken sen, mikä kiistattomasti ei kuulu tieteen piiriin.

Rajanvetokriteeriin vedotaan tiedekeskustelussa, vaikka kukaan ei ole onnistunut täsmentämään ja älyllisesti perustelemaan rajanvetokriteeriä siten, että olisi perusteltua pitää naturalismia tieteen ainoana sallittuna lähtökohtana. Rajanvetokriteeriin vedotaan naturalismin hallitsemassa tiedeyhteisössä pyrittäessä sulkemaan kaikki ei-naturalistiset lähtökohdat tieteen ulkopuolelle erityisesti keskusteltaessa maailmankaikkeuden ja elämän alkuperästä ja kehityksestä.


Viitteet

  1. ^ Laudan, Larry: The Demise of the Demarcation Problem, teoksessa Ruse, Michael & Pennock, Robert (toim.): But Is It Science. The Philosophical Question in the Creation/Evolution Controversy. Amherst: NY: Prometheus Books, 1996.
  2. ^ Laudan 1996: 342–343
  3. ^ Laudan 1996: 343