Evoluutioteorian vastaiset argumentit

Skepsis-lehden verkkoversiossa ilmestyneen artikkelin mukaan ApoWiki-hankkeemme keskittyisi "evoluution vastaisten argumenttien esittelyyn". Argumenttipainotteisuuden myöntäminen on ilman muuta arvokas tunnustus. Ennen tämän artikkelin julkaisemista jouduin kuitenkin toteamaan, että "evoluution vastaiset argumentit" -etsintä ei löytänyt esiintymiä miltään toistaiseksi julkaistulta sivultamme. Kun Skepsis siis on ystävällisesti mainostanut sivustoamme, pyrin vastavuoroisesti antamaan seuraavassa edes jonkinlaista uskottavuutta heidän väitteilleen siitä, mihin nämä sivut kuulemma "keskittyvät".

Sivun ensiversio perustuu "yksityispuolellani" kehittelemääni ja välillä muiden toimien aikana pitkänkin aikaa syrjässä lojuneeseen tekstiin. Siinä käytetty termistö ei välttämättä ole muissa artikkeleissa käytetyn mukaista. Sitä saa kehittää muiden sivujen tapaan. Koetetaan nyt yhdessä antaa mahdollisimman vakuuttavaa vastinetta Skepsiksen kehuille!

– Apollos

Evoluutioteorian tässä artikkelissa käytetty määritelmä

Evoluutioteoria on perimmältään käsitys, jonka mukaan elollinen luonto on syntynyt, kehittynyt ja kehittymässä päämäärättömästi ja tarkoituksettomasti. Vaikka ihmiskunta kaikkine kykyineen ei pysty edes toistamaan perässä sitä, mitä näkee luonnossa tapahtuvan kaiken aikaa silmiensä edessä (kuten uusien toimivien elävien solujen rakentamista elottomista raaka-aineista), evoluutioteorian kannattajat kuitenkin väittävät tietävänsä ja vaativat saada opettaa kaikille koululaisille ja opiskelijoille, että nämä ilmiöt ovat päämäärättömiä ja tarkoituksettomia ja ettei ole mitään syytä olettaa yliluonnollista Luojaa. Asian tarkempi selvittely lienee siksi aiheellista.

Hengellinen näkökulma evoluutioteorian syntyyn: hengellinen pimeys

Ihmiskunnan hengellinen pimeys evoluutioteorian ehtona ja selityksenä

Selitysmallien laatua voi arvioida vertaamalla niiden mukaisia ennusteita havaintoihin. Yksi evoluutioteorian kannattajien käyttämä perustelu onkin se, että evoluutioteorian pohjalta voidaan heidän mukaansa luontevasti selittää käytännössä havaittuja ilmiöitä. Näin voidaan pyrkiä selittämään myös kilpailevien todellisuuskäsitysten kuten kristinuskon piirteitä.¹

Koska evoluutiokritiikki on tämän artikkelin aiheena, on luontevaa aloittaa käsittely tarkastelemalla sitä, missä määrin koko evoluutioteorian olemassaolo on mahdollisesti selitettävissä raamatullisen todellisuuskäsityksen pohjalta. Tällöin käsittelyn lähtökohtana on Raamatun mukainen tilanne:

Alkulankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset ovat luonnostaan hengellisesti pimentyneitä ja Jumalan vihollisia. Koska tämä asiaintila koskee kaikkia, sitä pidetään luonnollisena ja itsestäänselvänä, niin ettei siihen edes kiinnitetä huomiota: "sinisessä maailmassa ei ole sinisen käsitettä." Vastaavasti perisynnin läpikotaisin turmelema ihmiskunta ei edes ymmärrä, mitä koko perisynti on, eikä voi sitä tunnistaa eikä tunnustaa ilman Jumalan erityisen ilmoituksen (Raamatun) antamaa valoa ja hengellisesti eläväksi tehdyn uuden ihmisen (tätä valoa hyväksikäyttävää) näkökykyä.

Vaikkei turmeltunutta tilaansa tajuakaan, jumalaton ihmiskunta joka tapauksessa kokee tarvitsevansa välineitä, joita voi käyttää taisteluun Jumalan tuntemista vastaan. Koska Jumala on ilmoittanut itsensä sanallisesti Raamatussa, tarvitaan jumalatonta raamatuntutkimusta, jonka tehtävänä on väittää, että Raamattu ei ole Jumalan sanaa. Kun Jumala lisäksi on ilmoittanut todellisen olemassaolonsa ja jumalallisia ominaisuuksiaan myös teoissaan, jotka ovat olleet luomisesta asti havaittavissa, ihmiskunnassa on jatkuvasti kysyntää myös jumalattomalle luonnontutkimukselle, jonka tehtävänä on väittää, ettei mitään Jumalaa tarvita vaan että kaikki havaittava voi olla ja onkin olemassa itsestään. Kun Jumala sitä paitsi ilmoittaa itseään myös järjellisessä ajattelussa, omassatunnossa², kaikessa todellisessa nautinnon kokemisessa ja kansojen kohtaloissa eli ihmiskunnan historiassa, näitä Jumalan ilmoituksen pimentämisvälineitä tarvitaan todella paljon.

Hengellisesti pimentynyt ihmiskunta ei kykene kovinkaan luotettavasti arvioimaan, missä määrin sen "jumalanpimentimillä" suodatettu todellisuuskäsitys vielä mahdollisesti on järjen tai empirian kanssa yhteensopivaa. Olennaista onkin se, että Jumalasta vapaita³ väitteitä levitetään ja että ne saavat suosiollisen vastaanoton.⁴ Tämä kaikki tapahtuu pimeässä, ilman että itsekään ymmärrettäisiin, mitä ollaan tekemässä. Ihmiset vain ovat "hengellisesti valonarkoja" ja siksi luonnostaan pyrkivät etsiytymään hengellisesti pimeään ympäristöön, jollaisen he kokevat jotenkin kotoisaksi. Hengellistä pimeyttä rakennetaan mahdollisuuksien mukaan lisääkin, sekä omin avuin että yhteisvoimin, sekä itselle että toisille.⁵ Evoluutioteoria on yksi huomattavimpia tältä pohjalta yhteisvoimin rakennettuja hengellisesti pimeitä kulttuurisia raameja, mutta monia muitakin on olemassa.⁶ Jumalaton evoluutioteoria onkin kristillisestä näkökulmasta tarkasteltuna pelkkä pakanallisen ajattelun yksi haara: sama analyysi, joka yleensäkin selittää pakanuuden synnyn ja yleisyyden maailmassa, selittää aivan yhtä luontevasti myös nimenomaisesti ateismin synnyn ja kulttuurisen menestyksen: viisauden mainetta nauttivan jumalattomuuden kysyntä kohtasi tarjonnan, ja kauppa kävi kuin siimaa.

Maailmallehan on tyypillistä kehuskella viisaudellaan – ja juuri sillä tavoin se pimentyy tyhmimmilleen. Evolutionistisen ajattelun ytimeksi onkin mahdollista hahmottaa juuri vuosisataiskäytössä tiivistynyt tyhmyys ja mielenpimeys: Jumalan tekoja ei nähdä, koska niitä kerta kaikkiaan kieltäydytään näkemästä; biologisten tieteiden tutkimuskohteissa selvääkin selvemmin ilmenevä suunnittelu leimataan "selkäydinrutiinilla" "vain näennäiseksi". Todellisen suunnittelun vaihtoehdon vakavasti ottaminen, sen havainnoilla perusteleminen ja sen objektiivisen havaitsemisen mahdollistavien tutkimusmenetelmien kehittelypyrkimys tuottaa tiedeyhteisön eräiden ainesten taholta yllättävän aggressiivisia reaktioita. Kysymys ei ole siitä, mikä on tai voi olla totta tai todennäköistä, vaan siitä, mikä saa tai ei saa olla "vakavasti otettavaa tiedettä". Näin ollen ei ole yllättävää, vaikka evoluutioteorian ongelmien aidosti kriittisen tarkastelun tulos poikkeaisi huomattavastikin siitä, miltä evoluutioteorian markkinamiehet koettavat saada asiat näyttämään. Vanhan venäläisen sananlaskun mukaan "jokaisen sodan ensimmäinen uhri on totuus", eikä tämä toteamus voisi missään sodassa olla sen ilmeisempi kuin ihmiskunnan vuosituhantisessa kulttuurisodassa: "Sota on kestänyt kauan – sota Jumalaa vastaan."

Hengellisen pimeyden tosiasian vakavasti ottamisen vaikutus evoluutiokritiikin luonteeseen

Yleistä taustaa

Edellä sanotusta käy ilmi, että evolutionismin perusteita ja pätevyyttä ei voida arvioida "viileän akateemisesti": kyseessä ovat perimmältään sekä yksilön, läntisen kulttuuripiirin että viime kädessä koko ihmiskunnan kohtalonkysymykset, joita puitaessa jokaisella on "oma lehmä ojassa". Tätä aihepiiriä käsittelevän tekstin ei siksi, edustamastaan kannasta riippumatta, ole mielekästä esiintyä jonain "asiantuntijan objektiivisena selontekona", vaan puolin ja toisin on parasta pyrkiä nimeämään oma kanta, myöntämään oma asianosaisasema ja sitten selvittämään asioita omasta näkökulmastaan mahdollisimman "syvätarkasti", pelkkiin pintaraapaisuihin tyytymättä. Näin menetellen ei lukijaakaan olla johtamassa sokean auktoriteettiuskon vaan "omilla aivoilla ajattelemisen" suuntaan.

On täysin mahdollista, että "evoluutiokeisarilla" ei loppujen lopuksi "ole vaatteita lainkaan" eli että koko evoluutioteorian uskomusrakennelma on olemassa pikemminkin todistusaineistosta huolimatta kuin sen varaan rakentuvana. Tämä ei ole yhtään sen epäuskottavampaa kuin äärinaturalistien "kiilasalaliittoskenaariotkaan". Sikäli kuin yksilötason kanta ei ole periaatteessa lopullisesti lukittu, parhaaseen tulokseen pääsemiseksi kaikkia tutkimuslinjoja olisi seurattava, kunnes niiden luonne ja suhteellinen painoarvo selviää. Asiat ovat isoja, ja skarppina olisi siksi pysyttävä. "Paras argumentti voittakoon!"

Apologeettisia johtopäätöksiä

Jos taustan hahmottelu on yllä osunut jokseenkin kohdalleen, asian luonteesta seuraa, että evoluutioteorian kritiikin kulttuurinen teho jää tyypillisesti kauas sen asiallisesta argumentaatiovoimasta⁷, ja tämä on tietenkin turhauttavaa. Sitä suurempi syy joka tapauksessa on kiinnittää "omiin" argumentteihin erityistä huomiota: aina välillä hengellinen pimeys joutuu hölläämään otettaan ihmisestä ja juuri näissä teologisessa kielenkäytössä etsikkoajoiksi kutsutuissa vaiheissa myös totuutta esiin tuovilla pätevillä argumenteilla on sekä kysyntää että siitä johtuva tilaisuus päästä vaikuttamaan. Siksi niitä tulisi aina pitää tarjolla: emmehän me etukäteen tiedä, milloin keilläkin on Jumalan antama etsikkoaika.

Huolellisen evoluutiokritiikin tulisi sisältää evoluutioteorian menestystekijöiden yleisen taustaselvityksen lisäksi myös kuvaus evoluutioteorian käytännön vaikutustavasta. Jos evoluutioteoriaan sitoutuminen on perimmältään vain hengellisen pimeyden maksimointipyrkimystä, kuten yllä on annettu ymmärtää, miten sitten voi olla mahdollista, että se pitää otteessaan niin monia niin kauan, jopa kristillisissäkin piireissä? Tottumus, auktoriteettiusko, konformistinen mukavuudenhalu, kasvojen säilyttämisen tarve, ivan ja syrjinnän osin tiedostamatonkin pelko, omien ajallisten menestysmahdollisuuksien turvaamistarve ja vastaavat langenneen ihmisen elämälle tyypilliset tekijät selittävät kyllä paljon, mutta eivät kaikkea. Menestyvällä valheella on oltava paitsi kysyntää myös uskottavuutta, ja evolutionismin uskottavuuspuoltakin olisi jotenkin valaistava.

Evoluutioteorian uskottavuustekijöitä

Evoluutioteorian ongelmakohtien ja sen uskottavuuden välinen suhde on kiehtovan hienosyinen. Monien ongelmakohtien kriittinen tarkastelu avautuu kahteen suuntaan: yhtäältä se

1. osoittaa evoluutioteorian olevan tältäkin osin ongelmissa, toisaalta
2. selvittää, miten on onnistuttu
   • piilottamaan nämä ongelmat oppisisällöissä ja joukkotiedotuksessa ja jopa
   • saamaan asiat näyttämään päinvastoin siltä, että "kaikki uudet havainnot ovat aina vahvistaneet evoluutioteorian totuuden".

Juuri tämä kokonaisvaltainen tiedotuksellinen markkinointi antaa merkittävän osaselityksen evoluutioteorian nauttimalle uskottavuuden maineelle: yhteiskunnassamme tuskin voi elää törmäämättä "evomainontaan".

Evoluutioteoriaa on siis usein tapana perustella juuri sellaisella havaintoaineistolla, joka tarkemmin katsoen ei sovi sen kanssa lainkaan hyvin yhteen. Tällä tavoin rakennetaan mielikuvaa, jonka mukaan "evoluutioteorialla on puolellaan kaikki luonnontieteellinen todistusaineisto, luomisnäkemyksellä ei mitään". Samoin evoluutioteoreetikkojen käyttämä tarkoitushakuinen terminologia on yhtäältä esimerkki evoluutioteoriaan liittyvästä epäkohdasta, mutta ellei tätä tiedosteta, juuri terminologia haksahduttaa helpostikin tältä osin kriittiseen ajatteluun harjaantumattoman mielen luulemaan saaneensa pelkkää termistöä opiskelemalla jonkinlaisen evoluutiomallin todisteen⁸. Jokaisen kriittisen argumentin kohdalla voikin halutessaan pysähtyä hetkeksi miettimään asioita siitä näkökulmasta, miten paljon uskottavammalta evoluutiomalli vaikuttaakaan, jos sen tästäkään ongelmasta ei ole tietoinen. Kun kaikki kritiikki jää tuntemattomaksi, mikä hyvänsä propagandistinen ajatussisältö vaikuttaa ilmeiseltä totuudelta.

"Suunnaton todistusaineisto"

Yksittäisten ongelmien esiintuomisen lisäksi tarvitaan myös kokonaiskäsitys evoluutioajattelun ratkaisevasta vaikutuksesta havaintoaineiston tulkintaan. Evoluutioteorian kannattajilla on näet liuta tyypillisiä retorisia taktiikkoja, ja yksi niistä on kulloinkin esiin otetun ongelman vähättely: kaikkiin tieteen teorioihinhan liittyy jatkokysymyksiä, tieteellehän ei ole luonteenomaista valmiiden tulosten luetteleminen vaan jatkuva dynaaminen tutkimus jne. Tällaisen väistöliikkeen mukaan kriitikko ei olisi ymmärtänyt tieteen luonnetta eikä evoluutioteorian puolesta puhuvan vakuuttavan todistusaineiston valtavuutta. Kokonaiskuva on kuulemma jo selvä, pikku yksityiskohtien epäselvyydet eivät sitä voi muuksi muuttaa, ja vielä jäljelläolevat ongelmat selviävät, kun tutkimus edistyy. Tämän retoriikan mukaan evoluutioteoria on siis joka tapauksessa äärimmäisen vankalla empiirisellä pohjalla, olivat ongelmat millaisia hyvänsä. Kriitikot siis eivät ideologisista syistä kykenisi "näkemään metsää puilta" vaan pyrkisivät "tekemään kärpäsistä härkäsiä". Siksi evoluutioteorian vastustamista voikin⁹ ilman muuta pitää "tieteen¹⁰ vastustamisena".

Tällaisen retoriikan vastapainoksi ja sen menestyksellisen kohtaamisen mahdollistamiseksi tarvitaan järkevä selvitys siitä, miten voi olla mahdollista, että biologisten alojen huippuasiantuntijoiden enemmistö vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen on tosiaankin ollut näkevinään tutkimuskohteensa evoluution synnyttäminä, jos ei asia todella niin ollutkaan. Joidenkin mukaan Jumala olisi jopa joutunut näkemään paljon vaivaa saadakseen kaiken vaikuttamaan niin evoluutioprosessien kautta syntyneeltä kuin se tutkijan silmissä vaikuttaa.

Jotta näitä näkökohtia voisi asiallisesti arvioida, on otettava huomioon se tapa, jolla tiedettä tehdään. Havainnot ja niiden tulkinnat eivät tule tutkijan mieleen ikään kuin eri reittejä pitkin, toisistaan selvästi erillisinä, niin että ensin tehtäisiin jonkinlainen "puhdas havainto" ja että havaintojen tulkinta syntyisi jälkikäteen kunkin havainnon objektiivisen tarkastelun tuloksena, jolloin tutkimuksen edistyessä (tässä tapauksessa evoluutio)teorian totuudelle olisi saatu yhä kasautuva määrä riippumatonta todistusaineistoa.¹¹ Todellisuus onkin ratkaisevasti erilainen: Kaiken, minkä koulutettu mieli havaitsee, se havaitsee suhteessa oppimiinsa ajattelukategorioihin.¹² Kun siis tutkimusohjelman ideana on löytää evoluutioteorian mukaisia tuloksia, niitä ei voi olla löytymättä. Kaikki havaittava tulee tieteellisesti merkitykselliseksi vain tutkijan mielen, kielen ja kuvauksen kautta kulkevaa reittiä pitkin. Niin kauan kun evoluutioteoria on biotieteellisen tutkimuksen ainut tieteensosiologisesti sallittu paradigma, lähestulkoon kaikki "virallinen" tieteellinen julkaiseminen on mahdollista vain sen puitteissa – ja siksi ruokkii mielikuvaa "valtavan todistusaineiston kasautumisesta". Jos¹³ sitten tapahtuukin tieteellinen vallankumous¹⁴, ollaan nopeasti tilanteessa, jossa entinen valtaparadigma onkin todettu tutkimuksen kehitystä hankaloittaneeksi ja jarruttaneeksi, aikansa eläneeksi ajatusluutumaksi, josta olikin jo korkea aika päästä eroon.¹⁵

Aristotelismi ja evoluutioteoria: paradigmavertailua

Luonnontieteellisten paradigmojen kulloisenkin havaintoaineistokertymän tulkintaa ja selittämistä ohjaavan luonteen ymmärtämiseksi voidaan tarkastella tieteenhistoriaa: kauan tieteen valtavirtana toimineen aristotelismin mukaan havainnot tosin olivat tiedon hankinnan kannalta tarpeellisia, mutta niiden yksityiskohdat eivät silti olleet merkittäviä, vaan kunkin kysymyksen tieteellinen käsittely oli rakennettava sen varaan, mikä jo ennen havaintojen tekemistä vaikutti järkevimmältä ajatukselta. Evoluutioteoriassa tuntuu olevan hyvin paljon samoja piirteitä: havaintoja kyllä käytetään väitteiden perusteluissa, mutta varsinainen järkeily on peräisin aivan muualta kuin havainnoista sinänsä. Kyse on siis sellaisesta ideasta, jota ei voi millään havainnoilla kumota, koska se ottaa asiakseen selittää havainnot ennen kuin niistä edes tulee minkään varsinaisen tieteellisen keskustelun kohteita. Tässä mielessä siis evoluutioteoria on ikään kuin tieteellisen kritiikin yläpuolella kuten aristotelismikin pitkään oli.

Aristotelismi ei kuitenkaan ole enää nykytieteen perustana, vaan tieteessä on tapahtunut "vallankumous". Tieteellisiä vallankumouksia tapahtuu silloin, kun todetaan, että koko perinteinen ajattelukehikko on epätyydyttävä, ja uskaltaudutaan esittämään sen tilalle jotakin aivan muuta. Tämän osion perusväite on, että evoluutioteoria toimii biologisen tutkimuksen ja eritasoisen biologian opetuksen kannalta lähinnä pakkopaitana ja että tällaisista pakkopaidoista on syytä pyrkiä kokonaan eroon. Kaikki konkreettinen biotieteellinen tutkimus voi vain hyötyä tutkimuksen vapaudesta ja sitä tukevan avoimen keskusteluavaruuden tarjoamista herätteistä.

Jos evoluutioteoria kuitenkin olisikin oikea käsitys, se kyllä pystyisi "paras argumentti voittakoon" -periaatteella tapahtuvassa moniparadigmatutkimuksessa kiilaamaan uudelleen "paalupaikalle". Tieteen mahdollisuudethan perustuvat ylipäänsäkin sen varaan, että tutkimus etenee tehokkaimmin juuri kulloisiakin parhaita argumentteja seuraamalla. Virallista loukkaamattomuutta nauttivia "lopullisia tieteellisiä totuuksia" tai "pravdoja" ei siis tieteen oman edistymismahdollisuuden nimissä voi loputtomiin hyysätä. Jo tämän osion loppuosa riittää mielestäni osoittamaan, että tämä yleinen periaate koskee myös ja nimenomaan evolutionistista tarkoituksettomuususkoa.

Järjellisen evoluutioteorian vaatimat todisteet

Apriorisen ja aposteriorisen evoluutiokritiikin ero

Edellä on lähdetty Raamatun todellisuuskäsityksestä ja osoitettu sillä voitavan luontevasti selittää evoluutioteorian synty ja menestys. Tämä on tehty ilman empiirisen todistusaineiston arviointia. Onko siis tämän artikkelin tavoitteena "skepsis-kieltä" käyttäen "kaiken opetuksen ja tieteen tekemisen lähtökohtien heittäminen roskakoriin, vain jotta saataisiin fundamentalistien Jumala ansaitsemalleen paikalle"? Jos kerran uskoo Raamatun Jumalaan, miten enää voisikaan ottaa vastaan vakuuttavimmatkaan evoluution empiiriset todisteet? Entä jos mielenpimentyminen onkin juuri kristinuskossa ja johtuu Raamatusta sen sijaan, että se olisi pakanuudessa ja johtuisi Raamatun hylkäämisestä? Entä jos evolutionismi onkin totta, vaikka Raamattu muuta väittääkin? Intetäänkö tässä pelkästä inttämisen ilosta ilman mahdollisuutta korjata käsityksiä todistusaineiston valossa?

Evoluutioteoriaa kuten muitakin asioita voi lähestyä joko ulkoapäin, ennen ja ilman empiiriseen aineistoon tutustumista (apriorisesti), tai empiirisen aineiston perusteella (aposteriorisesti). Vaikka tietyllä hetkellä kyse on joko-tai-asetelmasta, mahdollisimman kattavaan aiheen käsittelyyn pyrittäessä asetelma on sekä-että-tyyppinen. Vaikka tarkka rajanveto on jossain määrin tulkinnanvaraista, voi katsoa artikkelin tässä kohdassa siirryttävän apriorisista evolutionismin vastaisista argumenteista aposteriorisiin. Toisin sanoen evolutionismia ei kuitata sillä, että se on epäraamatullisena epäkristillistä, vaan tästä eteenpäin myös sen omaan argumentaatioon pureudutaan.

Entä jos evoluutio olisikin oikea selitys?

On mahdollista kuvitella sellainen maailma, jossa evoluutioteoria voisi olla tosi. Tämä maailma olisi silloin sellainen, jossa ei olisi mitään liian vaikeasti kokoonpantavaa, niin että kaikki havaittava olisi luontevasti selitettävissä satunnaisten ja kaiken aikaa voimassa olevien tekijöiden yhteisvaikutuksilla. Järjellinen evoluutioteoria myöntyisi aitoon falsifioitavuuteen: se ottaisi huomioon oman selityskykynsä rajallisuuden ja suostuisi olemaan väärässä, mikäli havaitut ilmiöt aivan ilmeisesti ylittävät sen selitysvoiman.¹⁶ Tieteellisen tutkimuksen olisi lähdettävä siitä, että joko kaikki maailman asiat voisivat syntyä tarkoituksettomasti, tai sitten olisi jotakin, mille ei olisi mahdollista löytää uskottavaa tarkoituksetonta selitystä. Tieteellisesti tutkimalla maailmaa on periaatteessa mahdollista selvittää, kumpi näistä vaihtoehdoista pätee. Kuvittelemassamme maailmassa tutkimuksen siis tulisi periaatteessa päätyä siihen, että kaikelle on uskottava tarkoitukseton selitys.

Jos sitten maailmaa tutkittaessa ei löytyisi mitään, minkä aikaansaaminen olisi vaatinut tarkoituksettomien prosessien mahdollisuudet ylittäviä kykyjä, niin jonkinlainen evoluutioteoria todellakin olisi järjellinen selitys ja jäljelle jäisi enää se kysymys, millainen evoluutioteoria olisi kaikkein järkevin.¹⁷ Ennen kuin tähän kysymykseen voitaisiin todella käydä käsiksi, olisi kuitenkin oltava hyvät perusteet ajatella, että minkäänlainen evoluutioteoria voisi käydä havaittavan todellisuuden uskottavasta selityksestä. Tarvittaisiin siis tietynlainen naturalististen selitysmallien perustava uskottavuusselvitys.

Suunnitteluteoria ja aposteriorinen evoluutiokritiikki

Suunnitteluteorian kantavana ajatuksena on nimenomaan naturalismin uskottavuuden analyyttinen kritiikki: pyritään selvittämään, onko naturalistisilla selityksillä mahdollista yltää kattamaan koko havaittavissa olevien ilmiöiden kenttä. Vastausta ei valmiiksi oleteta ilmoitustekstin perusteella, vaan tulokset on perusteltava yksityiskohtaisesti havainnoista, niin kuin tieteellisessä tutkimuksessa kuuluukin. Naturalistien suunnitteluteoreetikoille kollektiivisesti antaman vastauksen kantavana ajatuksena taas on, että väitetään olevan olemassa sellaiset "tieteen pelisäännöt", joiden mukaan luonnontieteellisten selitysten on pakko olla naturalistisia, muuten niitä ei oteta edes harkintaan tai hyväksytä mukaan keskusteluun. Tällainen ennakkosensuurilinja, jonka luonnetta prof. Phillip Johnson on terävästi analysoinut¹⁸, hyväksyy toisaalta tietenkin "tieteellisiksi" lähestulkoon miten huonon naturalistisen selityksen hyvänsä, kunnes joku ehkä onnistuisi kehittämään edes hieman vähemmän huonon naturalistisen näkemyksen: "sokeiden maassa silmäpuoli on kuningas". Jos kuitenkaan mitään edes pintapuolisesti tarkastellen hiemankaan järkevän kuuloista ei jossain tapauksessa osata esittää, vastaukseksi riittää vedota siihen, että tiede kehittyy kaiken aikaa ja onnistuu kyllä myöhemmin ratkaisemaan ne kysymykset, joihin ei vielä ole selityksiä. Näin siis naturalistit itse opettavat juuri sitä, mistä ateismin ykkösnimi Richard Dawkins julkisesti syyttää uskontokasvatusta: että sokea usko (tässä tapauksessa naturalistisen tieteen tuleviin saavutuksiin) on hyve.

Tämä linja yhtäältä on julkinen ja toisaalta kuitenkin pyritään peittämään näkyvistä mm. monimerkityksellisten ilmaisujen ja suorastaan valheellisen retoriikan taakse. Viimemainitusta on esimerkkinä väite, että suunnitteluteoreettisen tutkimuksen julkaiseminen muualla kuin vertaisarvioiduissa tiedejulkaisuissa olisi osoitus näiden tutkimusten heikosta laadusta. Ensinnäkin koko väite on jo lähtökohtaisesti pielessä: ei minkään tutkimuksen laatu riipu siitä, missä se on julkaistu, vaan ainoastaan siitä, millainen se itsessään on. Toiseksi tämä väite on myös suoranaisesti vilpillinen, kun naturalistiyhteisö samaan aikaan kivenkovaan vaatii, että yhtäkään ID-myönteistä tutkimusta ei saa hyväksyä julkaistavaksi vakiintuneissa tieteellisissä julkaisusarjoissa. ID-liikettä sitten syytetään tieteen ja politiikan sekoittamisesta samaan aikaan kun itse on pantu pystyyn räikeä diskriminointipolitiikka tiedeyhteisön sisällä. Tätä politiikkaa myös valvotaan tiukasti ja siitä poikkeamiseen puututaan armottomasti, mikä on ns. julkinen salaisuus¹⁹.

Lisäksi tämä tieteensosiologinenkin suunnitteluteoriaa vastustava rintama on kaiken aikaa pikku hiljaa murenemaan päin: tiede on oikeasti itseään korjaavaa ja ID-pitoisia artikkeleita ilmestyy vertaisarvioidustikin, vaikka äärinaturalismi kuinka koettaakin heittää kapuloita rattaisiin. Jos tämä tieteen itseäänkorjaavuus otettaisiin vakavasti, olisi menneen Darwin-juhlavuoden yhtenä aiheena voinut pitää näkyvästi esillä kysymystä darvinistisen ideologian viimeisestä tieteellisestä käyttöpäivästä eli missä vaiheessa se olisi aika siirtää aktuaalitieteestä tieteen historiaan.²⁰

Naturalistisen evoluutioselityksen ylipääsemättömiä ongelmia ja niiden näennäisiä ratkaisuja

Evoluutioteoriasta puhuttaessa perustavat järkevyystarkastukset siis tyypillisesti jätetään tykkänään tekemättä. Sen sijaan käytetään sellaisia retorisia temppuja, jotka ovat omiaan hämärtämään kuulijakunnalta viimeisetkin järkevyyden ja kriittisyyden rippeet. Näihin kuuluu mm. käsitemäärittelyllisiä kompia. Seuraavassa erinäisiin tällaisiin naturalistisen retoriikan kukkasiin puututaan tarkemmin.

Elämän tarkoituksettoman synnyn ongelma

"Abiogeneesi ei kuulu evoluutioteoriaan"

Elollisen tarkoituksetonta syntyä elottomasta kutsutaan abiogeneesiksi. Evoluutioteoria taas on määritelty niin, että se selittää eliölajien kehityksen yhteisestä kantamuodosta, jolloin abiogeneesi jää näin määritellyn evoluutioteorian ulkopuolelle. Kun tiedostetaan se ilmeinen tosiasia, että ensimmäisen elollisen olion tarkoitukseton syntyminen olisi oletetun naturalistisen elämänhistorian epätodennäköisin askel, tämän ongelman rajaaminen evoluutioteorian ulkopuolelle tietenkin keventää evoluutioteorian selitystaakkaa huomattavasti, ja tekee siitä samalla huomattavasti uskottavamman²¹. Kuitenkin on selvää, että nimityksistä riippumatta naturalistinen maailmanselitys edellyttäisi myös elämän tarkoituksettoman itsestäänsynnyn mahdollisuuden osoittamista. Abiogeneesi ja evoluutioteoria kuuluvat siinä mielessä yhteen kuin ketjun renkaat.

Darwinin lammikosta "alkuliemeen"

Jo Darwin pyrki kuittaamaan abiogeneesikysymyksen lyhyellä viittauksella mahdolliseen muinaiseen kemikaalipitoiseen lammikkoon, jossa "elämä hyvinkin olisi voinut syntyä". Uudemmat selitykset eivät ole juuri sen kummoisempia, paitsi että tämän oletetun lammikon kokoa on pyritty kasvattamaan niin, että nyttemmin on taipumusta kuvitella kokonainen alkuliemimeri (engl. primordial soup), jonka vilkas kemiallinen toiminta olisi ensin synnyttänyt elämän, joka sitten evoluution käyntiin päästyä olisi puolestaan levinnyt niin, että olisi lopuksi syönyt koko alkuliemen (josta ei ole löydetty jälkeäkään) ja muuttanut ilmakehänkin happipitoiseksi ²². Kätevän "takaportin" tarjoaa myös panspermia, eli ajatus elämän syntymisestä muualla avaruudessa ja kulkeutumisesta myöhemmin maapallolle. Panspermian etuna²³ voidaan pitää sitä, että tämä alkumeri voi olla lähes täysin mielivaltainen, eivätkä siis kiusalliset kokeellisen tutkimuksen tulokset juurikaan pääse häiritsemään.

Vallitsevan näkemyksen nykyopetuksen propagandistinen luonne

Vaikka materialistiset elämänsyntyskenaariot ovat aina vailla todellista²⁴ kokeellista näyttöä, parhaimmillaankin²⁵ äärimmäisen epäuskottavia, pahimmillaan²⁶ täysin mahdottomia ja vaikka asiantuntevat tahot myöntävätkin, ettei elämän alkuperää pystytä millään yksityiskohtaisella tavalla²⁷ selittämään²⁸, kouluopetuksessa ikäluokka toisensa jälkeen altistetaan materialistista maailmankuvaa pönkittäville elämänsyntytarinoille. Jos Suomen perustuslaissa olisi erikseen oikeutettu²⁹ ateistisen propagandan levittäminen, asiaintilalla olisi edes ymmärrettävä juridinen tausta; nykyisellään se on sekä järjen että oikeuden ja kohtuuden näkökulmasta täysin käsittämätön³⁰.

Mielikuvat, tulkinnat ja väittämät

Sopeutumismuuntelu ja "Darwinin harha"

Itse asiassa perinnöllinen muuntelu eli lajin (tai perusryhmän) puitteissa tapahtuvan kulloiseenkin elinympäristöön sopeutumisen heilahteleva kulku on empiirinen tosiasia. Esimerkiksi Galapagossaarilla Darwinin esimerkkiä seuraten tehdyt lintututkimukset ovat osoittaneet, että kuivina vuosina nokkien keskimääräinen jykevyys lisääntyy, kun taas rehevämpinä vuosina palataan hennompaan nokkamallistoon.³¹ Eliöt voivat siis nopeastikin sopeutua ympäristön muutoksiin, mutta tämä ei vielä synnytä mitään jatkuvasti ylöspäin kasvavia oksia "elämän puuhun".

Darwinin havainnot ja niiden tulkinnat olivat kyllä pätevää työtä: esimerkiksi Etelä-Amerikan mantereelta peräisin oleva sirkkulintukanta oli todellakin muuntautunut täyttämään Galapagossaarten vapaat ekologiset lokerot, ja tämän Darwin dokumentoi huolellisesti osoittaen samalla pätevästi aiemman lajikäsitteen liian ahtaaksi.³² Tämä kaikki oli sinänsä merkittävää, uraauurtavaa luonnontieteellistä perustutkimusta, jolla Darwin ansaitsikin itselleen merkittävän paikan biologian historiassa. Valitettavasti kuitenkin jo suvunperintönä saadut ja muutenkin siihen aikaan "ilmassa olleet" kehitysopilliset ideat³³ sekä oma mielikuvitus ja kunnianhimo saivat Darwinin vetämään johtopäätökset liian pitkälle, niin että hän kuvitteli saman tien nähneensä koko biodiversiteetin syntyselityksen, vaikka kyse itse asiassa olikin vain palautuvasta muuntelusta olemassaolevien rakennetuntomerkkien sisällä.

Tämä "Darwinin harha" vaivaa yhä vielä monia kokeellisen biologian tutkijoita: he tekevät kyllä sinänsä kurinalaista luonnontieteellistä tutkimusta ja saavat periaatteessa toistettavia tuloksia sekä löytävät niille mahdollisesti oikeita selityksiäkin ymmärtämättä kuitenkaan, millaisia heidän tutkimansa ilmiöt perimmältään ovat eli millaiseen kokonaisuuteen ne tosiasiassa kuuluvat. Tieteenhistoriallisen ironian huippuna voi pitää sitä, että edelläkuvatun onnettoman tilanteen välitön syykin on lähestulkoon sama kuin Darwinia edeltäneen luonnontieteellisen koulutuksen osalta: lajikäsite on nytkin liian ahdas. Silloista käsiteahtautta vain käytettiin perustelemaan virheellistä väitettä siitä, ettei mikään aiemmat lajikuvaukset ylittävä, olosuhteisiin sopeutumista edistävä biologinen uudistuminen olisi mahdollista ("kerran kuvattu laji pysyy aina sellaisenaan eikä uusia synny"), tätä nykyistä taas siitä, että mikä hyvänsä muutos olisi riittävässä ajassa mahdollinen ("koska uusia lajeja syntyy yhä vielä itsestään, ne kaikki ovat viime kädessä syntyneet ohjaamattomasti yhdestä alkeellisesta kantamuodosta").³⁴

Uusptolemaiolainen tähtitiede verrattuna uusdarvinistiseen biotieteeseen

Kopernikaanista käännettä edeltänyt uusptolemaiolainen tähtitiede perustui tarkkoihin mittauksiin ja ympyräliikkeen geometriaan. Riittävä taito ja mielikuvitus riittivät sovittamaan ympyrämalleihin millaiset havainnot hyvänsä, entistä tarkemmat mittaustulokset tuottivat entistä kehittyneempiä "ympyröitä ympyröissä -malleja", ja aitoa tieteellistä keskustelua eri ympyrämallien paremmuudesta kunkin taivaankappaleen liikkeen mallittamisessa voitiin käydä ilman sokeaa auktoriteettiuskoa jo esitettyjen mallien yksityiskohtien lopulliseen totuuteen. Tutkimuksen lähtökohdat saattoi aikaansa seuraava maallikkokin helposti ymmärtää ja hyväksyä: kaikkihan perustui havaintoihin ja järkeen, mittauksiin ja sovellettuun matematiikkaan.

Aivan perustellusti voitiin siis sanoa, että ptolemaiolaisen perusteorian totuus oli aivan ilmeinen, että asiantuntijat kävivät keskustelua enää vain yksityiskohdista, että niiden suhteen oli montakin tapaa ratkaista ongelmat perusteorian puitteissa ja että asiantuntijoiden teksteissä mahdollisesti esiintyvät kriittisiksi tulkittavat toteamukset mallien monimutkaistumisen ongelmallisuudesta olivat pelkkää normaalia tieteellistä keskustelua, jota ei millään muotoa pitänyt väittää osoitukseksi siitä, että uusptolemaiolaisuus, siis tähtitiede, olisi ollut minkäänlaisessa kriisissä. Kaikki tieteellinen keskustelu käytiin Ptolemaioksen antamista lähtökohdista, ja kaikki keskustelijat olivat saaneet ptolemaiolaisen koulutuksen, johon heidän tieteellinen uskottavuutensa nimenomaan perustui. Kukaan pätevä, mieleltään tasapainoinen ja henkilökohtaisesti hyvämaineinen tiedemies ei voinut vakavissaan epäillä itse perusteoriaa, eikä mitään perin pohjin erilaista selitysmallia tosiaankaan tarvittu eikä kaivattu.

Kun eliöissä havaittu muuntelu nykyään tulkitaan "selkäydintasolle" asti sisäistetyn evoluutioteoreettisen tulkintakehikon puitteissa, päästään samoin aivan vilpittömässäkin mielessä väittämään uusdarvinistista evoluutioteoriaa varmuusasteeltaan painovoimaan vertautuvaksi tieteelliseksi tosiasiaksi. Jos ptolemaiolaisuus olisi yhä vallitseva tieteellinen näkemys, sanottaisiin ehkä evoluution olevan yhtä ilmeistä kuin auringon kiertoliike maapallon ympäri!

Fossiiliaineisto

Fossiiliaineisto evoluution todisteena

Fossiiliaineistosta väitetään saatavan ratkaisevaa tukea evoluutioteorialle. Tietyssä merkityksessä tämä väite pitääkin paikkansa: evoluutioteoria edellyttää elämän historian aikana tapahtuneen paljon suuria muutoksia, ja fossiiliaineistosta paljastuva nykybiosfääristä puuttuvien elämänmuotojen runsaus tuntuu antavan tälle väitteelle olennaisen tärkeää empiiristä tukea. Fossiiliaineiston valossa on täysin ilmeistä, että elävä luonto on joskus menneisyydessä ollut kovin erilainen kuin nykyään, juuri niin kuin evoluutioteoria edellyttää.

Tällaisia eroja voidaan kuitenkin odottaa muutenkin kuin evoluutioteorian pohjalta. Toisaalta fossiiliaineisto ei lähemmässä tarkastelussa juurikaan tue evoluutioteorian ennustetta, sillä tilanne on kuluneen 150 vuoden aikana käynyt evoluutioteorialle pikemminkin entistä tukalammaksi kuin helpommaksi.

"Todistaja valehtelee"

Tutustuminen fossiiliaineiston antamaan todistukseen paljastaa siinä olevan evolutionismin kannalta huutavia ongelmia. Yleensä nämä anomaliat tyydytään ohittamaan olankohautuksella, viittaamalla vain edellämainittuun fossiiliaineiston evoluutioteorialle antamaan yleisluontoiseen tukeen sekä tarkastelemalla jotain tiettyä fossiilia tai fossiilityyppiä kerrallaan jo valmiiksi evoluutioteoreettisen selityskehikon puitteissa, jolloin fossiiliaineiston kokonaisluonteen selityshaaste ei tietenkään tule esille.

On ironista, että jo Darwin itse tiesi fossiiliaineiston olevan teoriansa kannalta suuri ongelma eikä suinkaan mikään mainio tukipilari. Hän joutuikin väittämään aineistoa kovin puutteelliseksi ja ennustamaan, että teorian ennusteiden mukaiset todisteet löytyisivät jatkokaivauksissa. Ennusteelle ei saatu tukea, mutta evoluutioteoria oli jo vallannut asemansa vallitsevana paradigmana, eikä tätä puutetta nähty heikkoutena. Sen sijaan fossiiliaineiston puuttumiselle keksittiin ad hoc -selityksenä niin sanottu jaksoittaisten tasapainojen malli, eli punktualismi.

Fossiiliaineiston syntytapa

Ilman inhimillisesti katsoen erittäin pitkiä menneisyyden aikajaksoja evoluutioteoria ei ole kenenkään mielestä mahdollinen, saati uskottava selitys nykyisen biodiversiteetin synnylle. Evoluutioteorian tueksi tulee tässä kohden geologinen uniformitarianismi, jonka mukaan nykyään havaittavat geologiset ilmiöt ovat avain menneisyydenkin tapahtumahistorian selittämiseen. Niinpä esimerkiksi geologisten kerrostumien syntyselitystä haetaan nykyäänkin havaittavista hitaista ilmiöistä, joissa maa-aines kerrostuu esimerkiksi veden, tuulen tai jäätikön vaikutuksesta. Nykytahdilla tällainen kasautuminen olisikin ilman muuta vaatinut "tähtitieteellisen pitkiä" aikajaksoja: kerrostumat ovat enimmillään kilometrien paksuisia.

Näin ei kuitenkaan voi järkevästi selittää fossiiliaineiston syntyä. Kun jokin eliö nykyään kuolee, se ei suinkaan jää odottelemaan vähittäistä syvälle maan alle hautautumistaan vaan päätyy saman tien muiden organismien ravinnoksi. Fossiilien synty ja säilyminen vaatii selvästikin poikkeusolosuhteita; näissä tilanteissa taas kerrostumisnopeutta ei voi uniformitarianistisesti määrittää. Tämä seikka kuitenkin otetaan esille vain hyvin harvoin.³⁵

"Kambrikauden räjähdys"

Pääartikkeli: Kambrikauden räjähdys

Uniformitarianismin puitteissa fossiilien tulkinnan lähtökohtana on ajatus, että yleensä syvimmälle maan alle jääneet fossiilit ovat ajallisesti kaikkein vanhimpia, kun taas uudemmat kerrostumat ovat hiljalleen vähin erin satojen vuosimiljoonien kuluessa kerääntyneet niiden peitoksi. Evoluutioteorian ennusteen mukaan tämän pitäisi ilmetä myös siten, että alimmat fossiilit olisivat suhteellisen harvalukuisia, yksinkertaisia, keskenään melko samanlaisia ja lisäksi sellaisia, joista ylempien kerrosten fossiilien voisi luontevasti katsoa vähitellen kehittyneen. "Elämän puu" siis ikään kuin kasvaisi maakerrostumien läpi niin, että alimpana olisi "yhteinen runko" ja sen päällä yhä useammat, runkoa kehittyneemmät "haarat" ja "oksat".

Empiirinen havainnointi on räikeästi ristiriidassa tämän oletuksen kanssa. Kambrikauden räjähdys -ilmaisu heijastaa fossiiliaineiston todellisuutta: keskenään ratkaisevan erilaiset elämänmuodot tulevat vastaan jo alimmissa monisoluisia fossiileja sisältävissä kerrostumissa. Elämän puun mukaista yhteistä runkoa ei kerta kaikkiaan löydy.³⁶

Lajien pysyvyys ja välimuotojen tarve

Lajien pysyvyys fossiiliaineistossa pienin muutoksin samanlaisina on aineiston silmiinpistävimpiä piirteitä: vähittäisiä muutoksia lajista toisiksi lajeiksi ei löydy, vaan lajit säilyvät tunnistettavina kaikkialla, missä niiden yksilöitä ylipäänsä esiintyy – ja eräiden lajien fossiileja on löytynyt todella paljon. Fossiiliaineisto ei siis noudata Darwinin ennustamaa "elämän puun" mukaista jatkuvuutta, ja väitetyt välimuotofossiilit³⁷ ovat sekä harvinaisia että spekulatiivisia – jos evoluutioteoria on väärässä, niin vähistä jäänteistä on helpompi "re"konstruoida toivotunlaisia tuloksia kuin paljoista olisi ollut. Valaan evoluution rekonstruktioyritykset ovat hyvä esimerkki tästä ilmiöstä.³⁸

Toisenlainen esimerkki välimuotojen metsästyksestä on Archaeopteryx: fossiloitunut lintu, jolla mosaiikkimuotojen (esim. nokkasiili, vesinokkaeläin) tapaan on joitain matelijamaisia piirteitä. Se ei ominaisuuksiensa tai ajoituksensakaan puolesta sovi "evolutionistiseen elämän puuhun" nykylintujen esimuodoksi³⁹, mutta popularisointivaikutelman optimoinnin markkinahenkisillä ehdoilla toimittaessa on saatu syntymään yleinen mielikuva ylimenomuodosta, eli "puuttuvasta renkaasta" joka todistaa evoluutioteorian oikeaksi.⁴⁰

Näiden väitettyjen välimuotojen käyttäminen "evoluutioteorian todisteina" perustuu olennaisesti suureen kysyntään eikä tarjontaan: oppimateriaali on päätetty kirjoittaa tietyn yhden paradigman ehdoilla ja fossiiliaineistoakin on tulkittu väkisin tästä näkökulmasta. Näin syntyneen tekstin tarkoituksena on "evoluutioteorian totuudellisuuden perusteleminen", siis ei fossiiliaineiston kokonaisluonteen kuvaaminen niin, että oppilaat voisivat itse päätellä, mihin johtopäätöksiin ja näkemyksiin tämä aineisto vaikuttaisi johtavan.

Sukupuutot

Sukupuuttoon kuolleiden lajien määrä on fossiiliaineiston perusteella suunnaton. Tämä siis toisaalta sopii evoluutioteorian yleiskuvaan: menneisyydessä oli toisenlaisia elämänmuotoja kuin nyt. Tarkemmin ajatellen asiaan kuitenkin liittyy iso ongelma: jokaisen esiintyneen elämänmuodon tarkoitukseton synty olisi pystyttävä selittämään erikseen – mitä enemmän eri eliölajeja maa on historiansa aikana päällään kantanut, sitä työläämpää on järkevästi ajatellen uskotella, että tarkoituksettomat prosessit olisivat kyenneet tuottamaan ne kaikki.

Tämä selityspohjan riittävyysongelma ei käytännössä ole heikentänyt evoluutioteoriaa niin kauan, kun näiden selitystarpeiden arvioimiseen ei ole ollut käytettävissä mitään kvantitatiivisia menetelmiä. Esimerkiksi kosmologian ja toisaalta tietotekniikan kehitys kuitenkin antaa tällaisellekin tutkimukselle uusia välineitä, ja ainakin William Dembski on osoittanut, että satunnaisten⁴¹ prosessien reaalisella selitysvoimalla on selvästi määrittyvät luonteenomaiset ylärajansa. Yhden maailmankaikkeuden mallissa perinnäiset tarkoituksettomuuteen vetoavat selitykset eivät siksi enää oikein toimi, ja multiversumimallissa taas ei oikeastaan voi sanoa mitään varmaa juuri tästä "meidän universumistamme" – Occamin partaveitsen hukkaamisesta nyt puhumattakaan.

"Elävät fossiilit"

Sukupuuttojen "vastapainoksi" tunnetaan myös päinvastaisia yllätyksiä: ensin vain fossiloituneina tunnettuja lajeja on sittemmin löydetty myös ilmielävinä.⁴² Tunnettuja esimerkkejä tästä ovat tuatara-lisko ja varsieväkala. Evoluutioteorian ongelmana on se, että nämä lajit ovat todella säilyneet miljoonien vuosien myrskyisen historiansa läpi tunnistettavasti samoina kuin millaisia ovat olleetkin. Tilanne on epäsuhtainen, eivätkä "se nyt vain sattui sopimaan eri aikakausien elinympäristöihinsä ilman valintapaineita" -tyyppiset rutiiniselitykset luo mitään valoa näihin havaintoihin.

Fossiloitumattomat "fossiilit"

Eräiden evoluutioteorian mukaisen aikaskaalan mukaan kymmeniä miljoonia vuosia sitten sukupuuttoon kuolleiksi ajoitettujen eliöiden jäänteistä on viime vuosina tehdyssä tutkimuksessa paljastunut ehjää pehmytkudosta, jopa verisoluja; tunnetuin esimerkki tällaisesta eliöstä lienee Tyrannosaurus rex. Havainnot ovat varmistettuja ja tutkimustulokset vertaisarvioidusti julkaistuja, joskin evoluutioteoreettisen paradigman puitteissa täysin käsittämättömiä. Miten mikään pehmytkudos voisi säilyä missään kanjonissa kymmeniä miljoonia vuosia? – Uskottavuuspaineet kasautuvat kasautumistaan evoluutioteorian tieteellisen ja kulttuurisen uskottavuuden alla kuin maankuoren jännitteet ennen todella suurta järistystä.

Molekyylivertailujen merkityksestä

Prosenttiperustelujen huojuva logiikka ja muita materialistisen kehäpäättelyn ongelmia

Evolutionismille on tyypillistä ajattelun kapeus: ei saa kysyä, onko evoluutio havaintojen valossa ylipäänsä toimiva hypoteesi, saati niistä paras, vaan on muitta mutkitta rynnättävä etsimään vastauksia kysymykseen, millaisia evolutiivisia yhteyksiä kulloinkin tutkittavien elämänmuotojen väliltä kulloisellakin tarkastelutasolla voi väittää löytyvän. Näin toimittaessa "jokainen uusi löytö vahvistaa evoluution", nimittäin siinä mielessä, että sitäkin tutkitaan evoluution "tosiasian" jo valmiiksi olettaen ja että tämä uskomuspohja heijastuu tutkimusjulkaisuihin. "Mitä ei ole asiakirjoissa, ei ole todellisuudessa."

Erityisen selvänä tämä ajatuskehä ilmenee biomolekyylitason vertailujen logiikassa: molekyylien samankaltaisuus muka "osoittaa suoraan" eliöiden sukulaisuussuhteet ja siten evoluution, vaikka on matemaattinen tosiasia, että mitkä hyvänsä yhteisen aakkoston merkkijonot (jollaisiksi molekyylit koodataan) ovat syntytavastaan riippumatta keskenään vertailtavissa ja että vertailun tulokset riippuvat merkkijonojen lisäksi myös käytetystä vertailutavasta, joten pelkät (esim. ihmisen ja simpanssin väliset) "prosentuaaliset samanlaisuusväittämät" ovat ilman käytetyn vertailutavan kuvausta (mitä vertailtiin ja miten, mikä siis toimi prosenttilaskujen lähtökohtana) lievästi sanoen epämääräisiä.⁴³ Prosenttivertailuissa on sekin ongelma, että niitä käytettäessä (väitetty) suhteellisen eron pienuus peittää näkyvistä absoluuttisen eron valtavuuden. Näitä prosenttipäättelyitä voi verrata seuraavaan: "Helsingistä on helppo uida Tallinnaan, eihän etäisyys ole kuin n. 0,25 % maan ympärysmitasta – nämä kaupungit siis ovat 99,75 %:sti samassa paikassa."

Lisäksi on tietynlainen materialistinen haksahdus tulkita väitettyjä molekyyliprosentteja siten, että ne todistaisivat ihmisten jollain arkikokemusta perustavammalla tasolla olevan pelkkiä "päivitettyjä simpansseja": atomitasollahan ero ihmisen, simpanssin ja vaikkapa graniitin välillä on joka tapauksessa pyöreät 0 % (ts. saman alkuaineen atomit ovat esiintymispaikastaan riippumatta samanlaisia), eikä tästä kukaan kuitenkaan päätelle ihmisen olevan "pelkkää 100-prosenttista graniittia", vaan koko juttu on vain jokseenkin mielenkiinnoton truismi. Myös ihmisen ja simpanssin olennaiset erot ovat atomi- ja molekyylitasoja paljon ylempänä.

Merkittävillekin molekyylitason samankaltaisuuksille on muitakin selityksiä (eli niitä ennustavat muutkin hypoteesit) kuin evoluutio. Yksi ilmeinen näkökohta on jo se, että nämä nimenomaiset molekyylit osaltaan mahdollistavat ne nimenomaiset eliöt, joiden biologinen ulottuvuus on niitä käyttäen toteutettu. Molekyylit siis täyttävät jotain tehtävää ja sopivat siihen. Vaikka käytettäisiin saman rautakaupan tuotteita, voidaan rakentaa aivan erilaisia taloja, joissa kaikissa kuitenkin tietty tuote, esim. sarana, on sille luonteenomaisessa käytössä. Jos nämä talot sitten puretaan ja niiden osien samanlaisuutta käytetään perusteluna itse talojen samankaltaisuudelle, ollaan jo pahemman kerran "joron jäljillä".

Huikean pitkät, "solutehtaiden kokoonpanolinjoilla" rakennettavat perimä- ja muut makromolekyylit itse asiassa tuottavat evolutionismille yhä uusia ylivoimaisia haasteita, jollaisia Darwinin aikalaiset eivät osanneet kuvitellakaan.

DNA ja solu kuin muna ja kana

Elämän alkuperään liittyy ratkeamaton "muna vai kana -ongelma": Perimämolekyylejä ei synny elävien solujen ulkopuolella; oli siis oltava olemassa soluja ennen tällaisten molekyylien syntyä. Toisaalta kuitenkaan solukaan ei voi edes pysyä hengissä saati kopioitua ilman sen rakenneinformaatiota kantavia perimämolekyylejä: perimämolekyylejä oli siis oltava ennen ensimmäisen solun syntyä.

Miten evolutionismi sitten yrittää ratkaista tämän ongelman? "Maton alle lakaisemisen" (ongelman "unohtamisen" tai vähättelyn) lisäksi keinona on lähinnä sellaisen väitteen esittäminen, että ennen nykyisenlaista elämää on täytynyt olla toisenlaista elämää, joka jotenkin on mahdollistanut nykyisenlaisen elämän synnyn. Tämä on kuitenkin täysin hypoteettista spekulointia, sillä tällaisesta "esielämästä" ei ole löytynyt jälkeäkään eikä liioin osata sanoa, millaista se olisi voinut olla. On kyllä esitetty "RNA-maailman" tapaisia hypoteeseja, mutta ne eivät toimi periaatteessa eivätkä käytännössä. Umpikujaan johtaneita ehdotuksia siis riittää, mutta varsinainen vastaus tähän ongelmaan on jälleen kerran "tieteen pelisääntöjä noudattavan tulevan tutkimuksen tuloksiin" vetoaminen – viime kädessä tyydytään siis toistelemaan väitettä, että sokea naturalistinen usko on perustava tieteellinen hyve, jonka noudattaminen vielä kerran palkitaan; parempaakaan argumenttia ei näet kerta kaikkiaan ole käytettävissä.⁴⁴

DNA, informaatio ja proteiinisynteesikoneisto kuin tietokonemuisti, ohjelma ja kääntäjä

Geneettisen koodin alkuperä on evolutionismille ratkeamaton arvoitus: Jotta perimämolekyylit voisivat kantaa solulle käyttökelpoista informaatiota, niiden lukemiseen on oltava valmiit solunsisäiset koneistot. Nämä kuitenkin rakennetaan elävissä soluissa jo olevien koneistojen ja niiden perimämolekyyleissä jo olevien koneistonrakenneohjeiden avulla.

Sekä perimämolekyylit että niiden tulkintakoneisto että niiden sisältämä (mm. tulkintakoneiston) rakenneinformaatio vaativat näin ollen kukin kahden muun olemassaolon voidakseen itse täyttää tehtävänsä ja ajan mittaan kopioitua:

1. Aineellisia prosesseja ohjaavaa informaatiota ei soluissa voi olla ilman perimämolekyylejä ja tulkintakoneistoa; sehän vaatii talletustilan ja lukulaitteiston.
2. Tulkintakoneistoa taas ei voi olla ilman näitä molekyylejä ja niihin koodattua informaatiota; sehän vaatii toimiakseen, mistä lukea ja mitä sieltä lukea – ja kopioituakseen, että voi sieltä lukea omat kokoonpano-ohjeensa!
3. Perimämolekyylejä ei puolestaan voi olla ilman informaatiota ja tulkintakoneistoa; niiden rakentaminenhan vaatii nämä – ja taaskin informaatiolle on sitä paitsi lisäehtoja: sen avulla pitää rakentaa nimenomaan sellainen molekyylikoneisto, joka sisältää virheenkorjausmekanismein varustetun DNA-molekyylien luotettavan kopiointimekanismin.

Kun kaikki tämä on käytettävissä, biosfäärissä kaikki toimii, elää, kopioituu, kasvaa ja lisääntyy. Jos tätä kaikkea ei olisi, ei olisi mitään biosfääriäkään – ei edes "alustavaa biosfääriä", ei mitään sen tapaistakaan. "Ei kahta kolmannetta" siis pitää tässä kyllä paikkansa, mutta vain siinä mielessä, että kaikki kolme tarvitaan, ei siinä mielessä, että mikään niistä voisi kahden muun jatkoksi jälkikäteen jotenkin vain "ilmaantua".

Geneettisen koodin alkuperä ei selity "luonnollisesti"

Geneettinen koodikieli ei periaatteessa kehity vaan pysyy kaiken aikaa samana. Evolutionismin mukaan se on pysynyt sellaisenaan biologisen elämän historian alusta asti: samaa koodia tottelevat niin bakteerit kuin valaatkin. Miten tällainen koodi sitten olisi voinut alun perin syntyä suunnittelemattomasti ja tarkoituksettomasti? Evoluutioselityshän ei periaatteessakaan voi toimia, ellei ole jatkuvaa pientä muuntelua antamassa luonnonvalinnalle ylipäänsä joitain vaihtoehtoja valittaviksi. Ainakaan evoluutio ei siis voi mitenkään selittää geneettisen koodin syntyä, koodin kun piti jo olla olemassa ennen kuin oletettu evoluutio pääsi edes alkamaan.

Miten evolutionistit sitten tulevat toimeen tämän ongelman kanssa? Tyypilliseen tapaansa he ovat tässäkin kohden "siivilöineet hyttysen mutta nielleet kamelin" olettamalla geneettisen koodin alun perin vain jotenkin itsestään ilmaantuneen ja käyttämällä sen (oletettua) eliökunnanlaajuista universaalisuutta sitten polveutumisopin perusteluna. Ideana siis on keskittyä siihen näkökohtaan, että geneettisen koodin universaalisuus sopii hyvin yhteen polveutumisopin kanssa, ja unohtaa sen syntyyn liittyvä kolossaalinen selittämättömyys. "Jotenkinhan sen täytyi tapahtua, emmekä vielä kaikkea tiedä, mutta evoluutio on joka tapauksessa ainoa tieteellinen ajattelutapa" jne.

Kariutunut universaalisuusennuste

Geneettisen koodin universaalisuuteen perustuvakin evolutionismin perusteluyritys on tosin kostautunut, kun sittemmin on löydetty muutamiakin vaihtoehtoisia geneettisiä koodeja. Näin siis evolutionistinen ennuste, ettei sellaisia olisi olemassakaan, meni ensinnäkin mönkään, ja toiseksi on vielä aiempaa vaikeampi tehtävä yrittää selittää useamman kuin yhden koodivariaation syntyneen tarkoituksettomasti ja sattumalta. Jokainen toimiva koodi näet tarvitsee valmiin lukukoneiston, jollaisia ei ohjaamattomilla pistemutaatioilla synny.

Pelkät molekyyliyhtäläisyydet eivät evolutionismille riitä

"Yli siitä, mistä aita on matalin" -tyyliinsä evolutionistit esiintyvät ikään kuin molekyylivastaavuudet todistaisivat evoluution. Tosiasiassahan tilanne on tässäkin sellainen, että hyväksyttävän selitysmallin olisi oltava havaintojen kanssa kaikin puolin yhteensopiva. Todistusaineistoa valikoimalla voi perustella lähes millaisia hypoteeseja hyvänsä.

Biomolekyyliyhtäläisyyksien toimiva evolutionistinen selittäminen edellyttäisi, että eri lajien välille pystyttäisiin osoittamaan hyödyllisistä tai vähintään neutraaleista mutaatioaskeleista muodostuvat (takautuvat eli yhteisiin kantamuotoihin johtavat) geneettiset siirtymäreitit. Toisin sanoen olisi osoitettava, että biomolekyylistä toiseen siirtyminen elinkelpoisten välimuotojen muodostamassa "elämän puussa" olisi mahdollista.

Näiden (oletettujen) reittien kulkemiseen olisi lisäksi oltava ajan ja ympäristöolosuhteiden tarjoamat edes minimaalisen uskottavat ulkoiset puitteet. Olisi siis voitava hahmottaa, miten kaikki tarvittava olisi ehtinyt ja muutenkin voinut tapahtua. Tämä ei tarkoita (ilmeisen mahdotonta) vaatimusta, että kaikki yksityiskohdatkin olisi pystyttävä esittämään, mutta kylläkin sitä, että asiaan olisi kiinnitettävä huomiota ja tuotava esiin evolutionismin mukaisen skenaarion uskottavuutta puoltavia perusteita. Koko kysymyksenasettelun kuittaaminen vaikenemalla herättää kriittistä ajattelua harjoitettaessa vain evolutionismin uskottavuutta koskevia lisäepäilyksiä – ja tieteellisen ajattelunhan olisi määrä olla kriittistä.

Evolutionistisen ajattelutavan mukaan tällaisten kulkukelpoisten reittien olisi välttämättä oltava olemassa, suunnitteluhypoteesi taas ei sellaisia tarvitse eikä ennusta, joten siirtymäreittiselvitys tarjoaisi tilaisuuden evoluutioajatuksen todelliseen testaamiseen. Ennustan, että se saa reput tässäkin, samoin kun fossiilitestissä.⁴⁵ Molekyyliyhtäläisyyksien olemassaolo sopii sinänsä myös suunnitteluhypoteesiin – yhden suunnittelijan hypoteesi nimenomaan ennustaakin sitä – eikä hypoteesien suhteellista paremmuutta voi testata tilanteessa, jossa niiden antamat ennusteet ovat samankaltaisia. Siksi nämä kysymykset ovat olennaisia.

Lisää yllätyksiä

Molekyylilöydöksissä on myös paljonkin yllätyksiä, niin että eliökunnan oletettu evolutiivinen sukupuu saa erilaisia muotoja sen mukaan, mitä johtolankoja halutaan seurata. Evolutionismin popularisoinnissa näistä kuitenkin tyypillisesti vaietaan – tarkoitushan nimenomaan on saada yleisö uskomaan evolutionismiin eikä sitä epäilemään. Nämä "molekyyliyllätykset" ovat joka tapauksessa niin systemaattisia, että ne näyttävät pilkkovan koko "elämän puun" jonkinlaiseksi pensaikoksi: kaikki ei millään näytä sopivan yhteen kokonaisrakenteeseen.⁴⁶

Näitä tietoja siis koululaisilta ja "suurelta yleisöltä" toistaiseksi "pantataan". Ajan mittaan pimittämispyrkimykset eivät kuitenkaan voi olla menestyksellisiä, joten evolutionistienkin luulisi tajuavan, että kannattaisi olla varovainen ja myöntää ongelmat jo ennen kuin on pakko, ettei uskottavuus jossain vaiheessa täysin romahtaisi. (No, sen romahtamista ei ehkä voi millään estää, joten nykyinen "täysillä katkeraan loppuun asti -tiedotuspolitiikka" voi tavallaan ollakin paras vaihtoehto: mahdollisimman moni evolutionismin jatkuvaan menestykseen oman urakehityksensä ankkuroineista voi näin ehtiä eläkkeelle ennen romahdusta.)

Elämälle välttämättömät molekyylikoneistot ja muut pelkistymättömän monimutkaiset biojärjestelmät

"Ohjaamaton tarkoituksettomuus tuotti määrättömästi ylivertaista nanotekniikkaa"??

Edelläkuvatut solun ja perimämolekyylien sekä perimämolekyylien, informaation ja sen tulkintakoneiston väliset keskinäisriippuvuudet ovat vain jäävuoren huippu. Vastaavat keskinäisriippuvuudet ovat elämän biokemiallisella perustasolla pikemminkin sääntö kuin poikkeus.⁴⁷ Soluissa tapahtuva toiminta on toteutettu nanotekniikalla, joka saa ihmiskunnan saavutukset kalpenemaan: molekyylejä rakennetaan kokoamisohjeiden perusteella, hajotetaan tilanteen vaatimusten mukaan osien kierrättämiseksi uusiin tarkoituksiin sekä siirretään solun sisällä ja solukalvon läpi kumpaankin suuntaan. Kaikki tämä tapahtuu käsittämättömän tarkoituksenmukaisesti, ja juuri tämä tarkoituksenmukaisuus viime kädessä mahdollistaa kaiken biologisen toiminnan: solut pystyvät sekä ylläpitämään aineenvaihduntaansa ja muita peruselintoimintojaan että sopeutumaan ympäristöönsä ja kulloiseenkin tilanteeseen, korjaamaan vaurioitaan, lisääntymään jakautumalla – ja kaiken tämän lisäksi toteuttamaan vielä joko yksisoluisuutensa mukaiset "eloonjäämistoiminnot" (esim. aktiivisen etsiytymisen suotuisimpaan suuntaan) tai monisoluisen elämän mukaisen erikoistuneisuutensa mukaisen toiminnallisuuden, kuten lihassolun supistumisen, hermosolun informaationvälityksen tai erilaisten verisolujen toiminnot.

Pelkistymätön monimutkaisuus

Michael Behen pelkistymätön monimutkaisuus (engl. irreducible complexity, IC) -käsite tarkoittaa juuri tällaista keskinäisriippuvuutta: Eliökunnassa on sekä biokemiallisella että sitä korkeammillakin tasoilla lukemattomia moniosaisia järjestelmiä, jotka tuottavat eliölle hyödyllisen tuloksensa vain kokonaisuutena toimien. Jos jokin osa puuttuu, jäljelle jääneet osat eivät enää tuota kyseistä tulosta; kyse ei siis ole pelkästä tuloksen heikkenemisestä, vaan aiempaan verrattavaa tulosta ei enää synny lainkaan. Tämäntyyppinen "yli-inhimillinen biotekniikka" ei tosiaankaan ole mitään vähittäisten muutosten kasaantumisen hedelmää: muutokset voisivat tarkoituksettomasti kasaantua ainoastaan jo syntynyttä tulosta entisestään parantamalla. Siksi IC-järjestelmät vaativat jotain aivan toisenlaista alkuperäselitystä.

Näennäisratkaisuina tähän ongelmaan on ehdotettu mielikuvituksellisia syntyhistorioita, joiden esittäjät eivät selvästikään ota huomioon selitettävien ilmiöiden suunnatonta lukumäärää ja sitä, että heidän omat selitysyrityksensä vain lisäävät naturalismin velkataakkaa vaatimalla rajallisten probabilististen kokonaisresurssien sitomista selittämään tarkoituksettomilla prosesseilla oletetut (heidän jälkikäteen keksaisemansa), nyttemmin kadonneet kehityksen epämääräiset välivaiheetkin.

Toiset taas ehdottavat vastauksia, jotka sekä (tahallaan tai tahattomasti) väärinkäsittävät koko pelkistymättömän monimutkaisuuden käsitteen (eli syyllistyvät ns. olkinukkeperusteluvirheeseen) että lisäksi olettavat ne evolutiivisten prosessien uuttaluovat kyvyt, jotka nimenomaan olisi pitänyt todistaa, ts. syyllistyvät kehäpäättelyyn. Hyvä esimerkki tästä on Kenneth Millerin tapa todistella kolibakteerin perämoottorijärjestelmää (flagellaa) vähittäisen kehityksen tulokseksi vetoamalla siihen, että eräillä muilla bakteereilla on biokemiallinen järjestelmä, jossa kolibakteerin perämoottorijärjestelmän tiettyjä osia käytetään yksinkertaisemman pumppumekanismin toteutukseen. Millerin esityksessä on ainakin seuraavat kardinaalivirheet:

1. Väärin luettu määritelmä: Miller antaa ymmärtää Behen edellyttäneen, että IC-järjestelmien kokonaisuudesta erotettuja osia ei voisi käyttää mihinkään hyödylliseen tarkoitukseen. Määritelmä kuitenkin on jo alun pitäen selvästi sanonut, että yhdenkin osan poistaminen merkitsee kokonaisjärjestelmän alkuperäisen toiminnon menettämistä; sen osien tai osakokonaisuuksien mahdollisiin käyttötapoihin joidenkin aivan muiden toimintojen toteuttamiseksi se ei ota mitään kantaa. Koska pumppusysteemi ei ole perämoottorijärjestelmä, Millerin "todistus, ettei kolibakteerin perämoottorijärjestelmä täytä IC-ehtoa" ei todista, etteikö kyseinen järjestelmä täyttäisi IC-ehtoa. Toisin sanoen Miller on argumentoinut täysin asian vierestä.
2. Sen olettaminen, mikä olisi pitänyt todistaa: Behen perustelujen mukaan kyseinen perämoottorijärjestelmä ei ole voinut syntyä minkään tarkoituksettoman prosessin kautta. Miller luulee tämän kumonneensa yksinkertaisesti vain esiintymällä itsevarmasti sen olettamuksen kannattajana, että kyseinen pumppujärjestelmä on ensin kehittynyt tarkoituksettoman prosessin kautta ja siitä sitten myöhemmin kyseinen perämoottorijärjestelmä samaten tarkoituksettoman prosessin kautta. Eiväthän nämä Millerin olettamukset järkevästi ajatellen mitään muuta todista kuin hänen oman evolutionistisen uskonsa kattavuutta: kun kerran evoluution uskoo selittävän kaiken, on vain johdonmukaista uskoa sen selittävän myös näiden järjestelmien synnyn. Kyseessä siis on "ei sitä voi ymmärtää, se täytyy vain uskoa" -periaatteen sovellus, ei mikään evoluutiomekanismin toimivuuden perusteleva järkisyy.
3. Aikajärjestyksen määrittäminen pelkkien evolutionististen uskomusten nojalla: Ihan vain evolutionistisen "yksinkertaisesta monimutkaiseksi" -filosofian varassa Miller olettaa, että kyseinen pumppujärjestelmä olisi ollut olemassa ennen kyseistä perämoottorijärjestelmää, vaikka nimenomaan pumppujärjestelmän syntymahdollisuus aiemman perämoottorijärjestelmän rappeutumana on järkevämmin perusteltavissa kuin kehitys pumppujärjestelmästä perämoottorijärjestelmäksi. Myös näiden järjestelmien käyttötapa todistaa samaa: perämoottorijärjestelmän tuomasta liikuntakyvystä olisi bakteereille hyötyä jo oletetussa pelkkien yksisoluisten elämänmuotojen muodostamassa muinaisbiosfäärissäkin, kun taas pumppujärjestelmän käyttömahdollisuus edellyttää monisoluisten kohde-eliöiden olemassaoloa – pumppumekanismi kuuluu nimenomaan monisoluisia eliöitä infektoivien⁴⁸ bakteerien arsenaaliin.

Minne aika kuljettaa?

Auktoriteettiuskovaatimus ja käsittämättömyyteen vetoaminen

Naturalistiseen selittelyyn on "omilla aivoillaan ajattelevan" ihmisen vaikea uskoa. Viime kädessähän siinä on kaikki nurin perin: yleensä hengenvaaralliset salamaniskut "ehkä synnyttivät elämän", yleensä vahingolliset mutaatiot "synnyttivät geneettisen informaation", täysin erilaisetkin elämänmuodot "ovat kaikki sukua toisilleen", vaikka elämää nykyään syntyy vain elämästä, alun perin "elämä syntyi itsestään elottomasta aineesta" jne. Yleensähän luonnontieteessä on määrä nojautua järkeen ja havaintoihin, mutta evolutionismia omaksuttaessa pitäisi käytännössä itse asiassa vain yrittää uskoa esitettyihin kehitysskenaarioihin suorastaan vastoin järkeä ja havaintoja, vain sokeasti auktoriteetteihin luottaen. "Kymmenentuhatta biologian professoria ei voi olla väärässä."

Pahoja uskottavuusongelmia kohdatessaan evolutionistit vetoavat säännönmukaisesti siihen, että evoluutiolla on ollut miljardeja vuosia aikaa, minkä sitten ajatellaan tekevän minkä tahansa itsessään epätodennäköisen asian jo hyvinkin mahdolliseksi. Inhimillisen kuvittelukyvyn riittämättömyys hahmottamaan väitettyjen vuosimiljardien pituutta ei sekään kuitenkaan ole mikään järkiperuste tarkoituksettomien prosessien kaikkivoipaisuuden puolesta.

Universumin resurssien rajallisuus

Naturalistinen selittäminen siis kohtaa monia ongelmia. Nämä eivät suinkaan ole pelkkään asiantuntemattomuuteen perustuvia "pannukakkumaaperusteluja", vaan asioihin tarkemmin perehdyttäessä ongelmat entisestään terävöityvät. Jos evolutionististen skenaarioiden toteutumistodennäköisyyksien ylärajoja lainkaan arvioidaan, ne osoittautuvat häviävän pieniksi; kyse ei ole siitä, että pelkkä nykytilaan johtava reitti olisi epätodennäköinen, vaan, kuten biologisten keskinäisriippuvuuksien tarkasteleminen osoittaa, epätodennäköisyys koskee minkäänlaisen biosfäärin ohjaamatonta synty- ja kehitysmahdollisuutta. Tämä tarkoittaa sitä, että vuosimiljardienkaan tarjoamat resurssit eivät riitä vetämään evolutionismia epäuskottavuuden allikosta, ja ylettömän pitkillä aikajaksoilla brassailu onkin viime kädessä harhaista, tavallaan esitieteellistä uskomuksellisuutta, joka ei kestä siirtymää kvalitatiivisesta kvantitatiiviseen tarkasteluun.

Matematiikassa tunnetaan paljon suurempiakin lukuja kuin esim. maailmankaikkeuden oletetusta n. 15 miljardin vuoden takaisesta alusta nykyhetkeen kuluneiden sekuntien määrän (suuruusluokkaa 10¹⁸) ja maailmankaikkeuden nykyarvion mukaan sisältämien alkeishiukkasten lukumäärän (enintään suuruusluokkaa 10⁸⁷) tulo (siis enintään suuruusluokkaa 10¹⁰⁵); samoin tunnetaan itseisarvoltaan paljon pienempiäkin lukuja kuin edellisen käänteisluku (10^-105). Äärellisen maailman tarjoamat mahdollisuudet ovat välttämättä vain äärellisiä, kun taas kehitysskenaarioiden epäuskottavuudet voivat helpostikin luhistua "infinitesimaalisuuden mustaan aukkoon".

Oletetun abiogeneesin ja evoluution käytettävissä oleviksi ajatelluilla resursseilla on itse asiassa matemaattisesti määrittyvät, selkeät ylärajat, ja kaikki havaittava olisi pystyttävä mahduttamaan niiden puitteisiin. Johtaviin ID-teoreetikkoihin lukeutuvan mm. matematiikan tohtorin William Dembskin tutkimusotteena onkin ollut havaittavien biologisten rakenteiden tarkoituksettoman syntytodennäköisyyden yläraja-arvioiden suhteuttaminen big bang -kosmologian mukaisten probabilististen resurssien määrään. Tämän lähestymistavan perustava logiikka on vertaisarvioitu matematiikan ja tilastotieteen alan väitöskirjana, joka on myös julkaistu kuulun brittiläisen Cambridgen yliopiston julkaisusarjassa (Cambridge Studies in Probability, Induction, and Decision Theory). Se on siis ajanmukaista eksaktia tiedettä.

Onko aikaa ollut paljon vai vähän?

Kysymys käytettävissä olleesta ajasta on sitä paitsi kiistanalainen: on olemassa luonnontieteellisiä perusteita väittää, että aikaa onkin ollut olennaisesti vähemmän kuin big bang -kosmologian mukaiset viitisentoista miljardia vuotta (joista vajaa kolmasosa maan olemassaoloa). Tämä seikka ei kuitenkaan edes ole evoluution vastaisen argumentoinnin kannalta olennainen: evoluutiomalli ei toimi "jymypaukkuresurssoitunakaan".

Ajan suunta

Aika ja evolutionismi -asetelma ei sitä paitsi ole niin yksinkertainen, että yhä pitempi aika antaisi aina vain paremmat mahdollisuudet elämän synnylle ja kehitykselle. Pikemminkin päinvastoin: mitä enemmän aikaa kuluu, sitä lähempänä on loppu.

Naturalistisen kosmologian mukaanhan on vain kaksi pitkän tähtäimen vaihtoehtoa: universumi joko luhistuu kasaan oman painonsa alla (ns. big crash eli suuri rysäys) tai sitten se laajenee loputtomiin – mutta polttaa loppuun kaiken käyttökelpoisen energiansa; tämä entropian universaalinen maksimitila, ns. lämpökuolema, merkitsee mm. kaiken elämän katoamista koko maailmankaikkeudesta. Tilanne on siis samantapainen kuin jos kuolemaantuomitulla olisi vaihtoehtoisina tulevaisuuksina joko giljotiinin tai teloituskomppanian kohtaaminen: henki menee yhtä varmasti kummassakin tapauksessa.

Ajan suunta ei siis viime kädessä ole elämälle edullinen, vaan aika on niin sanoakseni kosminen pyöveli. Vaatiikin melkoista uskoa olettaa, että samainen pyöveli olisi tarkoituksettoman sattuman oikusta tullut jotenkin vain tuottaneeksi sen elämän, jonka se luonnonlain varmuudella joka tapauksessa hävittää.

Naturalistinen selittely ei kuitenkaan yleensä ota esiin näitä asiayhteyksiä. Yhdellä kertaa puhutaan yhdestä asiasta, toisella kertaa toisesta, ja joistakin asioista vaietaan kokonaan. Näin ei voi jatkua loputtomiin. "Valheella on lyhyet jäljet."

Tietoisuuden evoluutio?

Yliluonnollisen torjunta on lähtökohta, ei tutkimustulos

Väittämä, jonka mukaan "ei ole mitään syytä olettaa yliluonnollista", ei viime kädessä ole minkäänlaisen kattavan tutkimuksen tiivistävä lopputoteamus vaan yksinkertaisesti naturalistisen uskomusjärjestelmän peruslähtökohta. Sen voi siksi tulkita seuraavaan tapaan: "Ei voi eikä saa olla mitään pätevää syytä olettaa yliluonnollista, sillä muutenhan olisin sekä väärässä että vaarassa, eikä minulla ole varaa kumpaankaan, saati molempiin."

Tästä syystä naturalistisen uskomusjärjestelmän omaksuneilla on välttämättömyyden pakko takertua mihin hyvänsä "luonnolliseen selitykseen" tai tulevaisuudessa löydettävän luonnollisen selityksen toivoon. Mikään elämänalue ei jää tämän pakonomaisen tarpeen ulkopuolelle, mitään "jumalallista jalkaa ei voi päästää oven väliin" missään asiassa. Tämähän olisi heidän kannaltaan fiasko jo itsessään, mutta lisäksi se johtaisi koko materialistisen korttitalon luhistumiseen: jos on yksikin hyvä syy olettaa Jumala, ei ole enää järkevää selittää yhtikäs mitään ottamatta Jumalan todellisuutta huomioon. Jos siis esim. elämän synty (abiogeneesi) ei selity ilman Jumalaa, ei naturalistinen polveutumisoppi ja siihen liittyvä evoluutiohypoteesikaan ole uskottava selitys jo syntyneen elämän jatkovaiheista.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tieteen harjoittaminen kävisi siinä tapauksessa mahdottomaksi. Jumalan todellisuuden huomioon ottava selitys ei ole sama asia kuin Jumalan suoraan toimintaan poikkeuksetta vetoava selitys. Nimenomaan Raamatun mukaan Jumala on säätänyt luonnolle lait ja tämän säännönmukaisuuden pohjalta on esim. sään ennustaminen mahdollista; tällöin selitys siis vetoaa Jumalan epäsuoraan eikä suoraan toimintaan. Kaikkeuden synnyn edellytykset, tiettyjen luonnonvakioiden arvot ja jokseenkin kaikki biologiseen elämään liittyvät perustavat kysymykset ovat kuitenkin esimerkkejä sellaisista luonnontieteen piirin kuuluvista seikoista, jotka eivät selity millään säännönmukaisuudella eivätkä järjellisesti ymmärretyllä sattumallakaan. Tällöin on ilman muuta järkevintä vedota niiden osalta Jumalan suoraan toimintaan. Tätä ei naturalismi kuitenkaan voi sietää: kaikki säännönmukaisuus on sen mukaan selitettävä nimenomaan "itsestään olemassa olevilla" eikä Jumalan säätämillä luonnonlaeilla, ja kaikki muu joko pelkällä ohjaamattomalla ja tarkoituksettomalla sattumalla tai jollain ohjaamattoman ja tarkoituksettoman sattuman ja itsestään olemassaolevan säännönmukaisuuden yhteisvaikutuksella (kuten evoluutiolla), muttei missään tapauksessa Jumalan suoralla toiminnalla.

Tietoisuuden naturalistinen "selitys"

Kun naturalismi siis on itse tällaisen selitysurakan itselleen omaksunut, ei ole mitenkään kohtuutonta vaan täysin asianmukaista ottaa tässä yhteydessä esille sekin tosiasia, että naturalististen selitysten tarve ei pääty elämän biologiseen tasoonkaan, vaan lisäksi olisi osoitettava, että pelkäksi aineen uudelleenorganisoitumaksi ajateltu elämä pystyisi myös jotenkin automaattisesti itsestään tuottamaan tietoisuutta. Juuri tietoisuushan joka tapauksessa on ihmisen välittömin kokemus mistään olemassaolosta: oman henkilökohtaisen, itsestään tietoisen olemassaolon ja fyysisen vaikutusmahdollisuuden kokemus. Naturalismi joutuu väittämään, että tämäkin on vain jonkinlaista tarkoituksettoman itsestääntapahtumisen sivutuotetta ja että nimenomaan ihmisen kokemus omasta fyysisestä vaikutusmahdollisuudestaan on harhainen: todellisuudessa mikään psyykkinen ei naturalismin mukaan voi viime kädessä olla minkään fyysisen syy, sillä kaikelle psyykkiselle päinvastoin on viime kädessä täysin fyysiset, siis persoonattomat, ohjaamattomat ja tarkoituksettomat syyt.

Tämä on jo niin kova väittämä, että naturalistit eivät mielellään sitä kovinkaan aktiivisesti markkinoi. Onhan sentään helpompaa saada kannatusta väitteelle, että joidenkin taannoisten vuosimiljoonien ja -miljardien kuluessa elämä ohjaamattomasti kehittyi, kuin sille, että ihmisen välitön kokemus omasta tietoisuudestaan, persoonallisuudestaan ja omien päätöstensä toteutumisesta fyysisinä tapahtumaketjuina olisi pelkkää harhaista luulottelua. Naturalistinen todellisuuskäsitys kuitenkin johtaa tähän viimemainittuun väittämään aivan yhtä vääjäämättömästi kuin ensinmainittuunkin.

Koska nämä ideat ovat niin tolkuttomia, ne on ainakin paketoitava myyvästi, jotta niille voisi toivoa menekkiä. Kuinka ollakaan, tässäkin suhteessa eturivin nimiä ovat myös evolutionismin esitaistelijoina mainetta hankkineet Richard Dawkins ja Daniel Dennett, jotka ovat tehneet voitavansa Dawkinsin keksaiseman meemiteorian levittämiseksi. Tämän teorian mukaan ihmisillä ei ole mitään todellista persoonallisuutta, ei keskitettyä tietoisuutta eikä harkinta- ja päätöksentekokykyä, vaan aivoissa loisivat jotenkin itsestään syntyneet, kopioitumiskykyiset neuro-ohjelmat eli meemit, jotka tuottavat "tulosteinaan" kaiken, mitä ihminen ulospäin saa aikaan – ja lisäksi "erittävät" jonkinlaista illusorista kokemussisältöä sisäänpäin. – Tämä "memeettinen pajunköysi" on jo sen verran paksua, etteivät mainitut herrat ole saaneet naturalistisesti ajattelevienkaan tahojen valtaosan läheskään varauksetonta kannatusta, vähemmistön innokasta tukea kuitenkin. Parempiakaan ideoita eivät naturalistit kuitenkaan pysty esittämään, joten enimmäkseen halutaan vain näiltä osin pitää mieluummin matalaa profiilia julkisuuteen päin.

Filosofiset spekulaatiot rehottavat, luonnontieteellinen näyttö puuttuu

Filosofisen keskustelun puitteissa asiaa on käsitelty yleisen kuviteltavissa olemisen tasolla, mikä on tuottanut ideoita fyysisten prosessien mahdollisesta kyvystä tuottaa yllättäviä ja jonkinlaista omaa luonnetta omaavia sivuvaikutuksia tai kokonaistuloksia. Näitä ilmiöitä kuvaamaan on otettu supervenienssin ja emergenssin tyyppisiä "taikasanoja", joiden avulla pyritään kuvaamaan sitä, minkätyyppisiksi nämä vaikutussuhteet voisi ehkä halutessaan kuvitella. Osittain käsitellään, kuvataan ja analysoidaan aivan todellisia ilmiöitä, mutta havaitun, tulkitun ja kuvitellun rajat hämärtyvät kovin helposti, samoin yhtäältä oman käsityskannan ja toisaalta empiirisen todellisuuden mukaisten mahdollisuuksien välinen raja. Tätä voi pitää Darwinin deluusion filosofisena kuvajaisena.

Filosofisella tarkastelutasolla tällaisen spekulatiivisen järkeilyn voi kuitenkin ajatella miten kuten riittävänkin: jos jotain ajatuskoetta ei pystytä hetimmiten torpedoimaankaan, sen esitelleet ja sitä edelleen kehitelleet filosofit ovat tietyssä mielessä ansainneet palstatilansa, ovathan he antaneet muille ajattelemisen aiheita. Luonnontieteen tasolla tarvittaisiin kuitenkin empiirisiä havaintoja siitä, että aineen uudelleenjärjestely todella tuottaisi tietoisuutta. Naturalismi nimittäin edellyttää ja siksi välttämättä myös ennustaa, ettei tietoisuus ole fyysisistä prosesseista millään tavoin erillinen ilmiö vaan niistä täysin riippuvainen. Oikeat fyysiset olosuhteet siis tuottavat naturalismin mukaan tietoisuuden yhtä varmasti kuin palavan kynttilän liekki säteilee valoa ympäristöön.

Tekoälyn filosofia ja todellisuus

Psykofyysisen ongelman pelkäksi fyysiseksi ongelmaksi tulkitseva naturalistis-reduktionistinen ajattelutapa ei tyhjene pelkkään käsitepyörittelyyn tyytyvään "nojatuolifilosofiaan", vaan ns. tekoälyn filosofian piirissä on jo pitkään – itse asiassa vuosikymmeniä – "kieli pitkällä" odotettu tietokoneita, jotka pyrkisivät ja pystyisivät vakuuttamaan useimmat ihmiset omasta tietoisesta persoonastaan – ja samalla naturalistisen näkemyksen paikkansapitävyydestä. Tällaisten tietoisten koneiden on naturalismin mukaan pakko ilmaantua ennemmin tai myöhemmin, ja tekoälytutkimus on myös kokeellista tietojenkäsittelytiedettä, ei pelkkää filosofista tekstintuotantoa.

Havaittu tietotekniikan huima kehitys ei kuitenkaan jostain syystä näy tuoneen näitäkään naturalistisia päiväunia yhtään lähemmäksi reaalitodellisuutta: tekoälysovellukset tosin ovat esim. tietokoneshakin alalla (suunnattoman inhimillisen työpanoksen hinnalla) huimasti kehittyneet, mutta mitään itsestään tietoisen älyn merkkejä ei niihin vain ole missään vaiheessa ottanut ilmaantuakseen.

Lopputoteamuksia

Yleisarviointia

Evoluutiomalliin liittyvät ongelmat ovat aivan todellisia, mutta ne pyritään tyypillisesti kuittaamaan pelkillä huitaisuilla. Kuitenkin nimenomaan kriittisesti ajatteleva ja auktoriteetteja kumartelematon tiedonhaluinen mieli joutuu toteamaan, että naturalismi on tässä esiteltyihin kysymyksiin velkaa toimivat ja kokeellisesti todennettavat vastaukset ennen kuin sillä taholla olisi mitään perusteltua älyllisen voitonriemun taikka ylemmyydentunnon aihetta. Nykyisellään naturalistista evolutionismia kun eivät tue juuri muut kuin auktoriteettiperustelut, jotka useinkin ovat suoranaista harhaanjohtamista: suurelle yleisölle uskotellaan, että tiede on ratkaissut tai ratkaisemaisillaan sellaiset ongelmat, joihin tosiasiassa kukaan ei osaa esittää mitään toimivan ratkaisun tapaistakaan. Mieluiten ongelmien ei edes anneta päästä ihmisten mieleen, vaan koulussa ja tiedotusvälineissä toistellaan samoja, aina yhtä onttoja väitteitä ja tarinoita siinä mielessä, että tarpeeksi monta kertaa kuultua asiaa ei kukaan enää osaa edes kyseenalaistaa. Mitään ongelmia ei naturalistisella selitysmallilla mukamas olekaan, kaikki on muka vain joidenkin huuhaafundamentalistien asiantuntemattomuutta tai tahallista vääristelyä. Naturalistinen evoluutio kuolleesta aineesta tietoiseksi ihmiseksi on muka yhtä varma asia kuin painovoima. – Pikku ongelmana tässä rinnastuksessa on vain se, että painovoima kyllä tuntuu toimivan kaikkialla joka hetki, kun taas kaikki tarkoituksettomien prosessien ihmeelliset uuttaluovat kyvyt näköjään pysyvät sitkeästi salassa kaikilta muilta kuin pieneltä jonkinlaisten "valaistuneiden" porukalta, jotka kuulemma ovat jo 99-prosenttisesti selvittäneet kaikki elämän synnyn ja kehityksen tarkoituksettomuusvaraiseen selittämiseen liittyvät ongelmat (näin Richard Dawkins Yle TV 1:n yhteisin varoin maahamme tuotetussa "tiededokumentissa").

Onko aivopesu tuttu käsite? Kun yhtä ja samaa viestiä toitotetaan loputtomiin, vaihtoehtoajattelu tehdään mahdottomaksi. Ilmaisu on kuulemma alkujaan peräisin Maon Kiinasta, missä sillä oli periaatteessa myönteinen merkitys: "pestyt aivot" olivat toki kaikin puolin paremmat kuin "likaiset aivot". Sama tuntuu olevan evolutionismin tuputtajienkin logiikka.

"Älä kysy, miksi puhumatta paras on sanomatta selvää!"

Evoluutioajattelun jo kypsä konkurssitila on ehkä kaikkein räikeimmällä tavalla tullut esiin evolutionismin esitaistelijoiden jokseenkin hysteerisessä älyllisen suunnittelun teorian (ID-teorian) tarjoaman ulospääsytien vastustamisessa ja tämänsuuntaista avoimuutta ajattelussaan ja toiminnassaan osoittavien täysin pätevien tiedemiesten suoranaisessa ammatillisessa vainoamisessa. Jos kyse ei olisi hysteerisestä vainomentaliteetista, evolutionistit voisivat kaikessa rauhassa ensinnäkin todeta sen, että ID-teoria pyrkii nimenomaan viemään biotieteitä eteenpäin kehittämällä kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä aiemmin vain kvalitatiivisesti kuvatuille kohteille. ID-teoreetikot ovat täysveristen tieteen pioneerien tyypilliseen tapaan halukkaita selvittämään yksityiskohtia, laskemaan todennäköisyysrajoja ja tuomaan tuloksensa kenen tahansa julkisesti arvioitaviksi. Tällainen toiminta ei voi koitua kuin tieteen eduksi, sekä sen menetelmien kehittymisen että sitä kohtaan julkisuudessa osoitetun huomion myötä. Jos evolutionistinen selitys on oikea, se saa yhä tarkemmassa tarkastelussa yhä vakuuttavammat näytöt toimivuudestaan.

Sen sijaan, että olisi näistä uusista avauksista hyvillään evolutionistinen eliitti syyttääkin ID-materiaalia "väärin julkaistuksi", kun se ei ole päässyt julkaistavaksi heidän innolla vartioimillaan ja sensuroimillaan foorumeilla! Jos sitten "vahinko tapahtuu" ja ID-myönteinen artikkeli pääsee esiin tunnustetussa tiedejulkaisussa, niin jopas alkaa päitä putoilla ja paheksuvia tai vastaavasti anteeksipyyteleviä lausuntoja tulla ilmoille. — "'Weil', so schliesst er messerscharf, 'nicht sein kann, was nicht sein darf!'" ("Veitsenterävästi hän toteaa: 'Eihän olla voi, mi ei olla saa!'")

Jos evolutionistien asemat olisivat empiiris-loogisessa mielessä vahvat, he pystyisivät niitä myös julkisesti puolustamaan ja mielellään niin tekisivätkin tarvitsematta turvautua sakinhivutustyyppiseen ryhmäkuriin ja painostukseen. Mikään ei voi olla totuuden esiintulemisen kannalta otollisempi ympäristö kuin avoin keskusteluavaruus. Voi kyllä hyvinkin olla, että juuri tästä syystä nimekkäät evolutionistit haluavatkin pitää keskusteluavaruuden mahdollisimman suljettuna!

Kun asiat nyt siis ovat, niin kuin ovat, niin paras tapa päästä totuudesta perille on nimenomaan auktoriteettiperusteluja pokkuroimatta ottaa itse asioista selvää. Totuudesta mahdollisesti kiinnostuneiden tahojen kannattaa siis tutustua asian molempiin puoliin: ID-materiaalia ja muuta evoluutiokriittistä aineistoa on vallankin kielitaitoisten nykyisenä Internet-aikana helppo saada ilmaiseksikin käsiinsä. Jos siihen vaivautuu jossainkin määrin henkilökohtaisesti tutustumaan ja käy sitten lukemaan evolutionismin tyypillisiä koulukirjaperusteluja, niin suomukset saattavat karista silmistä suorastaan peruuttamattoman perusteellisesti. – "Paras argumentti voittakoon!"

Katso myös

• Evoluutioteoria
• Suunnitteluteoria