Kirkkohistoria

Kirkkohistoria on tutkimusala, jonka tehtävänä on kristinuskon, kirkon¹ ja kristillisten liikkeiden menneisyyden selvittely ja saatujen tulosten tunnetuksi tekeminen.

Lähtökohtia

Kristinuskon historiasidonnaisuudesta

Toisin kuin useimmat muut uskonnot² – erityisesti kaikki muut ns. suuret maailmanuskonnot (hindulaisuus³, buddhalaisuus⁴ ja islam⁵) – kristinusko on luonteeltaan historiallinen: jo sen keskeisimmän sisällön kiteyttävä Apostolinen uskontunnustuskin jäsentyy historiallisen tapahtumainkulun⁶ ympärille.

Historiatieteiden luonteesta

Kirkon historiaa tutkitaan nykyään yleensä samoin akateemisen tutkimuksen metodein kuin muutakin historiaa.⁷ Koska kysymys parhaista ja luotettavimmista tutkimusmenetelmistä ja itse tutkimuksen perusedellytyksistä – sekä ylipäänsä että myös erityisesti historiatieteiden osalta – on jatkuvan tieteenfilosofisen keskustelun kohteena ja koska samaakin menetelmää soveltaen voidaan tutkimuksissa päätyä keskenään ristiriitaisiin tuloksiin, kaikkia tutkimustuloksia tulisi oppia lukemaan kriittisesti siltä pohjalta, että kukin tulos on vain yhtä uskottava kuin paras sen tueksi esitettävissä oleva perustelu; historiankirjoitus ei siis ole mitään eksaktia tiedettä.

Kirkkohistorian lähteistä ja kysymyksenasetteluista

Historiantutkimus perustuu historiallisiin lähteisiin eli historian kulun myötä syntyneisiin tekstidokumentteihin. Tyypillistä on, että tietyn elämänpiirin historiaan liittyvät dokumentit ovat etupäässä kyseisen elämänpiirin puitteissa syntyneitä (filosofianhistoria tutkii etupäässä filosofien laatimia tekstejä, sotahistoria sotaakäyneiden osapuolten tuottamia tekstejä, poliittinen historia poliittisten toimijoiden tekstejä jne.); niinpä kaikkien uskontojen historian tutkimuskin perehtyy (omasta kulloisestakin näkökulmastaan) lähinnä juuri kyseisen uskonnon edustajien menneisyydessä tuottamiin teksteihin. Kirkkohistoriakin perustuu näin ollen suureksi osaksi kristikunnan itse tuottamaan kirjalliseen materiaaliin.

Kirkkohistorian tuntemus on hyödyksi mm. keskusteltaessa

• siitä, mitä Jeesuksesta voidaan tietää jo historiatieteen menetelmiä soveltamallakin,
• Jerusalemin alkuseurakunnan ja muun varhaiskirkon vaiheista (patristiikka),
• kristillisestä lähetystyöstä ensimmäiseltä vuosisadalta alkaen (lähetyshistoria),
• kristittyjen vainoista,
• Raamatun oikeaan ymmärtämiseen liittyneistä oppiriidoista ja niiden ratkaisuista (dogmihistoria),
• uskonnon ja politiikan vaikutuksista kirkko-organisaatioiden ja yhteiskunnallisten esivaltojen keskinäissuhteisiin eri aikoina,
• siitä, mistä eräissä kirkon historiaan tunnetusti liittyneissä, nyttemmin pahennusta herättäneissä tapahtumasarjoissa, kuten ristiretkissä, on todella ollut kysymys,
• harhaoppisten yhteisöjen synnystä ja myöhemmistä vaiheista,
• noitavainoista,
• ihmeinä pidetyistä tapauksista,
• kristinuskon yhteiskunnallisista vaikutuksista sekä
• kristinuskon sosiaalisesta merkityksestä.

Tämän artikkelin rakenne ja tavoitteet

Vuosisata-käytäntöä ei kannata ihmetellä. Luokittelu on laitettu sen periaatteen pohjalta, että käsiteltävä asia sijoitetaan sille vuosisadalle, jolloin se on saanut alkunsa, poikkeuksena Jeesus. Ensisijainen tarkastelunäkökulma on kirkko-opillinen eli ekklesiologinen.

Kunkin vuosisadan kohdalla tarkastellaan seurakunnan:

1. sisäisiä tapahtumia
2. suhdetta valtioon
3. suhdetta muihin uskonnollisiin liikkeisiin
4. suhdetta filosofioihin ja ideologioihin

Aiheen laajuuden ja toisaalta artikkelin luettavuuden kannalta ei artikkelissa ole yksityiskohtaisia selostuksia. Sen sijaan artikkelissa kerrotaan tiiviisti ja ilman suurempia perusteluja tiedot, joista tutkijoiden pääosa on yhtä mieltä.

Seurakunnan taustaa

Vanhan Testamentin aika

Kristillisen seurakunnan historia liittyy kiinteästi juutalaiseen seurakuntaan ja jumalanpalveluselämään. Kirkkohistorian ymmärtämistä edistääkin juutalaisen seurakunnan historian tunteminen edes pääpiirteittäin

Testamenttien välinen aika

Juudean asukkaiden pakkosiirron jälkeen seurakunnan kehityksen ja toinnan kannalta merkittävää oli, että:

• Rooman poliittinen mahti syntyi
• Kreikkalainen kieli ja kulttuuri vakiintui
• Juutalainen uskonto sai lisäpiirteitä

Rooman poliittinen mahti - ykseys

• Rooman Kahdentoista taulun lakia astui voimaan kaikkialla Rooman valtakunnan alueella, ja sitä sekä valvottiin että toteutettiin Rooman armeijan voimalla kaikkialla.
• Merkittävää oli myös kehitys antaa Rooman kansalaisuus yhä useammalle vapaalle miehelle riippumatta kansallisuudesta.
• Yksi tärkeä tekijä oli Rooman rauha Pax Romana, joka takasi suhteellisen vapaan ja turvallisen liikkuvuuden Rooman valtakunnan alueella. Armeija kitki tehokkaasti rosvouden mereltä ja maalta. Lisäksi se valvoi turvallisuutta ja vakautta.
• Tärkeä muutos oli myös erityisesti tieverkoston kehittyminen ja muutoinkin parantunut infrastruktuuri. Tiedonkulku ja kauppatoiminta helpottuivat merkittävästi.
• Armeijan merkitys oli myös monitahoinen, koska siihen hyväksyttiin eri kansallisuuksista henkilöitä. Armeijasta vapautuneet saivat yhteiskunnassa vapaan miehen aseman, ja palatessaan kotiseuduilleen he levittivät myös tietoa ja taitoa muilta alueilta.
• Rooman valtakunta tekikin evankeliumin kertomisen kaikkialla helpoksi, nopeaksi ja turvalliseksi.

Rooman politiikan osana olivat myös erilaiset kultit. Näistä todennäköisesti kuuluisin on keisareihin liittynyt henkilökultti, joka asetti heidät vuorollaan jumalaksi muiden jumalien sekaan. Muita Rooman alueella olevia uskontojen ja kulttien palvontakohteita olivat mm. Kybele ja Attis, Isis ja Osiris ja Mithra. Näistä kulteista tekee erityisiä niiden pinnallinen samanoloisuus Jeesuksen elämän kanssa. Merkittävin ero vertailtaessa Jeesusta näihin kultteihin niiden teologinen sisältö, looginen yhtenäisyys, ja teologian toteutuminen käytännössä. Kyseiset kultit saattoivatkin tehdä pohjustavaa työtä evankeliumille tekemällä Jeesuksen elämää tutuksi, mutta vasta evankeliumi toi radikaalin muutoksen sisältönsä puolesta.

Kreikkalainen vaikutus

• Jo ennen roomalaisten valloituksia n. viidennellä vuosisadalla Ateenassa käytetty attikan murre siirtyi kirjakieleksi, jonka otti myös käyttöönsä Aleksanteri Suuri sotilaineen. Myös kauppiaat ottivat sen yhteiseksi kieleksi vieden sen kaikkialle ja vakiinnuttaen sen asemaan kansainvälisenä kielenä. Tämä tavallisten ihmisten "slangi" tai kielimurre – koine – joka poikkeaa klassisesta kreikasta, on se yleiskieli (vrt. nykyenglanti tai tiedeyhteisön latina), jolla sekä Vanha Testamentti Septuaginta että Uusi Testamentti kirjoitettiin.
• Kreikkalainen filosofia haastoi vanhat käsitykset kuten polyteismin. Filosofia ajoi kuitenkin myös ihmisiä umpikujaan, koska se ei kyennyt antamaan tyydyttäviä korvaavia selityksiä tai neuvoja ihmisille. Mm. kysymykset hyvästä omastatunnosta, sovituksesta, pelastuksesta, kuolemanjälkeisestä elämästä yms. aiheuttivat hämmennystä niin kansan kuin filosofien parissa.

Tuon ajanjakson merkittäviä suuntauksia olivat stoalaisuus ja epikurolaisuus. Merkittäviä filosofeja olivat mm. Platon, Sokrates, Epikuros ja Zenon.

Juutalainen uskonto

Merkittävin muutos pakkosiirtolaisuutta edeltävään temppelijärjestelmään ovat seuraavat pakkosiirtolaisuuden aikana tulleet lisäelementit:

• Synagoga-järjestelmä, joka mahdollisti uskonnollisen toimen kaikkialla maailmassa riippumattomana temppelistä.
• Voimistunut profetioihin perustunut Messias-odotus, jonka odotettiin täyttyvän tietyntyyppisenä.

Muut tutut kristillisen seurakunnuan synnylle kontekstina toimineet uskonnolliset puitteet, jotka liittyivät kiinteästi Jeesuksen ja apostolien elämään, olivat monoteismi, Mooseksen laki, eettinen järjestelmä ja muut Vanhan Testamentin kirjoitukset osana historian kirjoitusta.

Ajanlaskun alusta eteenpäin

Jeesus

Jeesusta luonnostaan pidetään kristillisen kirkon keskeisimpänä hahmona, ja siten perustajana. Jeesuksen opetusten, joita seurakunta tutkii evankeliumit tärkeimpinä lähteinään, ymmärretään sisältävän elämän tarkoituksen ja ratkaisut ihmisten merkittävimpiin ongelmiin.

Opetusta vasten seurakunta pitää Jeesuksen elämän tutkimista tärkeänä siksi, että "Mitä Jeesus opetti, sitä meidän on toteltava. Miten Jeesus eli, niin meidänkin on elettävä. Mitä Jeesus teki, niitä tekoja meidänkin on tehtävä". Jeesuksen seuraajat näyttävät sisäistäneen nämä vahvasti elämässään, ja ne olivat kristittyjen valintojen pohjalla vaikuttamassa.

Kristillinen kirkko ja messiaaniset juutalaiset pitävät Jeesusta Messiaana. Kreikan sana "kristus" tarkoittaa suomeksi "voideltua". Tämä merkitsee Jeesuksen asemaa kuninkaana, pappina ja profeettana. Lisäksi kristityt pitävät Jeesusta Jumalana.

Jeesuksen seuraajat

Opetuslapset oletetaan useasti 12 apostolin muodostamaksi pieneksi joukoksi. Evankeliumien pohjalta opetuslapsia oli kuitenkin merkittävästi suurempi joukko. Jeesusta ympäröineet sosiologiset ryhmät voidaan jakaa seuraavanlaisiin ryhmiin:

• Jeesuksen sukulaiset
• Apostolit
• Koko ajan mukana olleet opetuslapset
• Jeesuksen hylänneet opetuslapset
• Muut juutalaiset kuulijat kuten Israelin kansa, saddukeukset ja fariseukset
• Muut pakanakuulijat kuten samarialaiset, kreikkalaiset ja roomalaiset viranomaiset.

Evankeliumien ja perimätiedon valossa näyttää siltä, että Jeesuksen ensimmäiset seuraajat olivat Johannes Kastajan seuraajia, esim. Andreas (Joh. 1:40). Hänen kerrotaan ilmoittaneen messiaan löytymisestä veljelleen Pietarille. Filippus ja Natanael liittyivät seuraavana päivänä joukkoon (Joh. 1:43,45). Nämä tapahtuivat arviolta noin vuonna 27 jKr. 46 vuotta sen jälkeen, kun Herodes oli alkanut rakentamaan Jerusalemin kolmannen temppelin laajennusta (Joh. 2:20).

Muita opetuslapsia luetellaan olleen Matteus (Matt. 9:9) Leevi (Mark. 2:14), Jaakob Sebedeuksen poika (Matt. 10:2), Jaakob (tai Leevi) Alfeuksen poika (Matt. 10:3), Lebbeus tunnettu myös Taddeuksena (Matt. 10:3), Simon Kananeus (Matt. 10:4) ja Juudas Iskariot (Matt. 10:4).

Jeesuksen toiminta oli Juudeassa voimakkaampaa kuin Johannes Kastajan. Luukas mainitsee 70 opetuslapsen lähettämisestä julistamaan evankeliumia (Luuk. 10:1).

Jerusalemin seurakunta

Jerusalemin seurakunnan alkusanat yleisesti katsotaan tapahtuneen kolmen tilanteen kautta:

• Kun Pietari tunnusti Jeesuksen: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika" niin Jeesus vastasi siihen, että "..tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita." (Matt. 16:13-20, Mark. 8:27-30, Luuk. 9:18-21)
• Kun Jeesus antoi ennen ylösottoaan (taivaaseen astuminen) lähetyskäskyn (Matt. 28:16-20, Mark. 16:15-18)
• Kun helluntaina Pyhä Henki tuli ja aloitti työnsä (Apt. 2)

Jerusalemin seurakunnan muodostivat 11 apostolia ja Juudas Iskariotin tilalle apostoliksi valittu Mattias. Muita jäseniä olivat kerrotun mukaan Maria (Jeesuksen äiti) ja Jeesuksen veljiä sekä "vaimoja". Vaimoilla viitataan todennäköisesti opetuslasten vaimoihin. Evankeliumeissa kerrotaan Pietarin anopin sairastaneen, eikä anoppia voi olla ilman vaimoa. Mattiaksen valintapäivänä koolla oli ainakin 120 henkeä.

Helluntaipäivänä Pyhä Henki tuli aamupäivällä ja täytti opetuslapset. Tämän seurauksena ilmeni kielillä puhumista eri kielillä. Näitä kieliä luetellaan olleen ainakin seuraavien alueiden kielet: Parthia, Meedia, Eelam, Mesopotamia, Juudea, Kappadokia, Pontos, Aasia, Fryygia, Pamfylia, Egypti, Kyrenen Libya, Rooma, Kreeta ja Arabia. Monelle Jerusalemiin saapuneelle juhlijalle julistus asuinmaansa kielellä "Jumalan suurista teoista" yhdessä Pietarin puheen kanssa oli niin osuva, että noin 3 000 henkeä liittyi opetuslasten joukkoon. Vähän myöhemmin kerrotaan miesten määrän nousseen 5 000 mieheen (Apt. 4:4). Tämän jälkeen Apostolien tekojen kirjoittaja mainitsee silloin tällöin että joka päivä opetuslasten joukkoon liittyi miehiä ja naisia.

Ensimmäisen seurakunnan säännöllistä toimintaa olivat mm. (Apt. 2:41-47)

• kaste
• apostolien opetus
• keskinäinen yhteys temppelissä ja kodeissa
• leivän murtaminen
• rukous
• avustaminen ruualla tai varoilla
• yhteinen ruokailu
• parantamistoiminta (Apt. 3)
• julistus (Apt. 3)

Seurakunta siis kunnioitti Jumalaa ja kunnioitti lähimmäistä, joka konkretisoitui mm. köyhien ja leskien taloudellisena tukena (Apt. 6). Seurakunnan eräs merkittävä lisä tältä jaksolta on apostolien rinnalle diakonien nostaminen, joiden tehtävä painottui avustamistyöhön, kun taas apostolien toiminta painottui julistukseen.

Jerusalemin seurakunnan mielestä he olivat 100 %:sesti juutalaisia. Juutalaisina he olivat löytäneet profeettojen ennustaman Messiaan ja he julistivat sitä perustellen sitä kirjoituksilla armolahjojen toiminnan tukemana.

Heidän vastustajikseen asettuivat juutalaiset hengelliset johtajat. Vastustajien leiriin lukeutui ylimmäispapillista sukua olevat johtajat, kuten Hannas, Kaifaas, Johannes ja Aleksander (Apt. 4:6). Maltillista linjaa veti Gamaliel (Apt. 5:34). Heidän mielestään Jeesus ei ollut Messias, vaan ihminen, joka asetti itsensä Jumalan asemaan. Näin ollen heidän mielestään Jeesuksen seuraajat olivat harhaoppisia julistaessaan Jeesuksen messiaanisuutta.

Näiden kahden leirin epämukava yhteiselo temppelialueella kärjistyi ensin vankilaan heittojen ja uhkailujen jälkeen Stefanuksen marttyyrikuolemaan. Voidaan ajatella, että kirkkohistorian ensimmäinen merkittävä ja suhteellisen rauhallinen vaihe päättyi tähän.

Nimeltä mainittuja henkilöitä seurakunnan keskuudessa tuolta ajalta ovat apostolien ja Jeesuksen perheen lisäksi mm. Joosef eli Barnabas (Apt. 4:36), Joosef (Barsabbas lisänimeltä Justus) (Apt. 1:23), Ananias ja Safira (Apt. 5:1), Stefanus (Apt. 6:5), Filippus, Prokorus, Nikanor, Timon, Parmenas ja Nikolaus.

Seurakunnan laajeneminen

Jerusalemin seurakunta hajosi ympäri Juudean ja Samarian alueita (Apt 8:1). Tänne asti seurakunnan joukko oli kasvanut paikallisesti. Nyt kriisiin jouduttuaan Jeesuksen pääasiassa juutalaiset seuraajat veivät tietonsa ja kokemuksensa mukanaan muualle.

Kaupunkeja, jonne Uuden Testamentin mukaan seurakuntia perustettiin, ovat Samaria (Apt 8:5), Asdod (Apt 8:40), Kesarea (Apt 8:40), Damaskos (Apt 9:10), Tarso (Apt 9:30), Lydda (Apt 9:32), Saaron (Apt 9:34), Joppe (Apt 9:36), Antiokia (Apt 11:19), Pafos (Apt 13:6), Pisidian Antiokia (Apt 13:14), Ikonion (Apt 14:1), Lystra (Apt 14:6), Derbe (Apt 14:6), Filippi (Apt 16:12,34), Tessalonika (Apt 17:1), Beroia (Apt 17:10), Ateena (Apt 17:15), Korintti (Apt 18:1) ja Efesos (Apt 18:24.

Uuden Testamentin mukaan evankeliumi levisi seuraaville alueille: Etiopia (Apt 8:27), Juudea, Galilea (Apt 9:31), Samaria, Foinikia (Apt 11:19), Kypros (Apt 11:19), Pisidia (Apt 13:14), Lykaonia (Apt 14:6), Syyria (Apt. 15:23), Kilikia (Apt 15:23), Makedonia (Apt. 16:12), Akhaia (Apt.18:12).

Nimeltä mainittuja tai muuten täsmennettyjä kristittyjä ovat:

1. Paavali (eli Saulus Tarsosta) (Apt. 7:58)
2. Simon (entinen noita) (Apt. 8:9)
3. Etiopian kuningatar Kandaken hoviherra (Apt. 8:27)
4. Ananias (Apt. 9:10)
5. Aineas (Apt. 9:33)
6. Tabita (Apt. 9:36)
7. Simon nahkuri (Apt. 9:43)
8. Cornelius (Apt. 10:1)
9. Agabus (Apt. 11:28)
10. Maria (Johannes Markuksen äiti) (Apt. 12:12)
11. Johannes Markus (Apt. 12:12)
12. Rode (Apt. 12:13)
13. Simeon (Niger) (Apt. 13:1)
14. Lukius (Apt. 13:1)
15. Manaen (Apt. 13:1)
16. Sergius Paulus (Apt. 13:7)
17. Jaakob (Jeesuksen veli) (Apt. 15:13)
18. Judas Barsabbas (Apt. 15:22)
19. Silas (Apt. 15:22)
20. Timoteus (Apt. 16:1)
21. Timoteuksen äiti (Apt. 16:1)
22. Lyydia (Apt. 16:14)
23. Filippin vanginvartija (Apt. 16:27-34)
24. Jason (Apt. 17:5)
25. Dionysios (Apt. 17:34)
26. Damaris (Apt. 17:34)
27. Aquila (Apt. 18:2)
28. Priscilla (Apt. 18:2)
29. Titius Justus (Apt. 18:7)
30. Crispus (Apt. 18:8)
31. Apollos (Apt. 18:24)

Mainittuja vastustajia ovat esim. ylimmäinen pappi (Apt 9:1), hellenistit (Apt 9:29), Herodes (kuningas) (Apt 12:11) ja Barjeesus (Elymas) (Apt 13:6).

Tämän ajanjakson tärkeimmät teologiset linjaukset tai virstanpylväät olivat:

• Marttyyrius ja pasifismi (Apt. 7:59-60)
• Julistustyön laajentaminen juutalaisista myös pakanoille (Apt. 10)
• Pakanoiden hyväksyminen tasavertaisina osaksi seurakuntaa (Apt. 10)
• Avustustyö yli kansallisuusrajojen (Apt. 11:27-30)
• Tasa-arvo yli luokkarajojen (Apt. 17:4)
• Vanhimmisto-instituution syntyminen palvelemaan seurakuntalaisia (Apt. 14:23)
• Ympärileikkaamattomuus pakanakristityille (Apt. 15:1-33)

Kirjallisuus

• Orlandis, José: Katolisen kirkon historia. (Historia breve del Cristianismo, 1999.) Kääntäjät: Tuomo Lahdelma, Hannu Kaivonen. Helsinki: Okeanos, 1999. ISBN 952-9804-05-9.