Alvin Plantinga

Alvin Carl Plantinga (s. 1932) on amerikkalainen kristitty filosofi. Hän toimii parhaillaan filosofian professorina Notre Damen yliopistossa USA:ssa.¹ Hänet tunnetaan tutkimustyöstään uskonnonfilosofian, tietoteorian, metafysiikan ja kristillisen apologetiikan alueilla. Hän käyttää analyyttisen filosofian menetelmiä puolustaakseen kristinuskoa. Hän on tullut tunnetuksi argumentista, jonka mukaan ihmisellä on tietoa Jumalan olemassaolosta perususkomuksen omaisesti. Perususkomukset ovat uskomuksia, joiden oikeuttamiseksi ei tarvita muita uskomuksia. Usko Jumalaan on Plantingan mukaan samanlainen perususkomus kuin usko muiden ihmisten tai tajunnan ulkopuolisten esineiden olemassaoloon. Hän on myös argumentoinut, että pahan ja kärsimyksen olemassaolo ei ole ristiriidassa kaikkivaltiaan, kaikkitietävän ja täydellisen hyvän Jumalan olemassaolon kanssa.

Plantinga on kirjoittanut useita kirjoja, mm. God and Other Minds (1967),² The Nature of Necessity (1974),³ ja trilogia Warrant: The Current Debate (1993),⁴ Warrant and Proper Function (1993),⁵ Warranted Christian Belief (2000).⁶

Suomalaisessa keskustelussa Alvin Plantingan filosofinen teoria on ollut perustana esimerkiksi Tapio Puolimatkan trilogialle Usko, tieto ja myytit (2005),⁷ Usko, tiede ja Raamattu (2007),⁸ ja Usko, tiede ja evoluutio (2008).⁹

Plantingan merkitys filosofisen ajattelun avartumiselle

1900-luvun alkupuoliskolla filosofinen ajattelu toimi paljolti yksiäänisen naturalismin ehdoilla. Plantingalla on ollut merkitystä filosofisen ajattelun moniäänisyyden ja dialogisen pluralismin kehittämisessä.

Ateistifilosofi Quentin Smith pohtii 2001 julkaistussa artikkelissaan sitä, miten kristityillä tutkijoilla on viimeisen vuosisadan aikana ollut taipumus tehdä tieteellistä tutkimustaan irrallaan omista teistisistä vakaumuksistaan, koska naturalistinen tiedeyhteisö on suhtautunut torjuvasti teistisistä lähtökohdista toteutettuun tutkimukseen. Akateemisessa maailmassa on kuitenkin viimeisen puolen vuosisadan aikana tapahtunut tässä suhteessa käänne, joka on lähtenyt liikkeelle filosofien parista:

1900-luvun toiselle puoliskolle tultaessa yliopistot olivat pääosin maallistuneet. Jokaisen tieteenalan vallitseva kanta oletti naturalistisen maailmankatsomuksen. – – Eri tieteenaloilla oli tosin tutkijoita, jotka ”yksityiselämässään” sitoutuivat teistiseen realismiin, mutta he jättivät teismin suurimmaksi osaksi tieteellisten julkaisujensa ja opetuksensa ulkopuolelle, koska teismin ajateltiin olevan tiedollisesti niin alhaisella tasolla, ettei se täyttänyt ”akateemisesti kunnioitettavan näkemyksen” vaatimuksia. Akateemisen maailman maallistuminen alkoi nopeasti kääntyä vastakkaiseen suuntaan sen jälkeen kun Plantinga julkaisi vaikutusvaltaisen kirjansa God and Other Minds vuonna 1967. Tämä kirja osoitti filosofien ammattikunnalle, että teistiset realistit ovat naturalistien veroisia analyyttisen filosofian eniten arvostamilla kriteereillä arvioituna: käsitteellinen tarkkuus, päättelyn tiukkuus, tekninen oppineisuus ja alkuperäisen maailmankäsityksen syvällinen puolustus. – – Naturalistit seurasivat passiivisesti kun erityisesti Plantingan kirjoitusten inspiroimia teismin realistisia versioita alkoi ilmaantua kaikkialla filosofisessa yhteisössä, kunnes tänään ehkä yksi neljäsosa tai yksi kolmasosa filosofian professoreista on teistejä, joista useimmat ovat oikeaoppisia kristittyjä.
Muilla tieteenaloilla teistit erottavat teistiset uskomuksensa tieteellisestä tutkimustyöstään. Vain harvoin he ottavat teismin tutkimuksensa lähtökohdaksi tai esittelevät sitä puolustavia perusteluja, koska teismiin tukeutumalla he tekisivät pian akateemisen itsemurhan, tai tarkemmin sanottuna, heidän artikkelinsa hylättäisiin nopeasti. – – Mutta filosofiassa tuli melkein yhdessä yössä ”akateemisesti kunnioitettavaksi” argumentoida teismin puolesta. Siksi filosofiasta on tullut kaikkein lahjakkaimpien ja älykkäimpien teistien suosikkiala akateemisessa maailmassa. – – Jumala ei ole kuollut akateemisessa maailmassa. Hän palasi elämään 1960-luvun lopulla ja nyt hän elää ja voi hyvin viimeisessä akateemisessa linnakkeessaan, filosofian laitoksilla.

– Quentin Smith¹⁰

William Lane Craig ei pidä täysin oikeaan osuvana ajatusta, että filosofia olisi Jumalan ”viimeinen linnake”.¹¹ Ennemminkin filosofiaa voidaan pitää sillanpääasema, josta lähtien teistisen lähestymistavan vaikutus voi vähitellen ulottua kaikille tieteenaloille.

Filosofiset käsitykset

Tiedollisesti oikeutetut perususkomukset

Plantingan mukaan usko Jumalan olemassaoloon ja usko Kristukseen ihmisen Pelastajana voivat olla tiedollisesti oikeutettuja perususkomuksia. Muita esimerkkejä tiedollisesti oikeutetuista perususkomuksista ovat havaintoon perustuva usko edessäni olevan pöydän olemassaoloon, muistinvarainen usko siihen, että join aamulla teetä, intuitiivisen kokemuksen varaan rakentuva usko muiden ihmisten olemassaoloon. Perususkomus on perustava sinä mielessä, että sen pätevyyttä ei perustella vetoamalla muihin uskomuksiin. Vaikka perususkomus voidaan omaksua eräässä mielessä ilman argumentteja eli perusteluja, se ei kuitenkaan ole perusteeton. Uskomus on asianmukaisella tavalla perustava, jos se perustuu oikeanlaiseen välittömään tietoisuuteen todistusaineistosta ja jos se on muodostettu asianmukaisissa tiedollisissa olosuhteissa.

Plantingan mukaan ihminen voi saavuttaa tiedollisesti oikeutetun perususkomuksen Jumalan olemassaolosta esimerkiksi katsellessaan luonnon kauneutta tai kohdatessaan elämän kärsimyksiä. Kristusta koskevan perususkomuksen puolestaan saavutamme välittömän kokemuksen kautta Raamattua lukiessamme, kun Jumalan Pyhä Henki todistaa sanojen myötä. Usko Kristukseen perustuu evidenssiin, todistusaineistoon, joka avautuu Jumalan sanan pohjalta. Tämä usko voi saada tukea väitelauseiden muodossa esitetyistä perusteluista ja sillä on myös historia, joka on ilmaistu kristillisen kirkon uskontunnustuksissa. Ensisijaista on kuitenkin se, että ihminen pääsee välittömään kosketukseen Raamatun Sanassa olevan todistusaineiston kanssa. Väitelausein ilmaistujen perustelujen merkitys on toissijainen. Ne auttavat ihmistä uskomaan Raamatun ilmoittamiin totuuksiin älyllistä pohdintaa tyydyttävällä tavalla.

Jos usko Jumalaan voi olla tiedollisesti oikeutettu perususkomus, miksi niin monien ihmisten on vaikea uskoa Jumalan olemassaoloon? Plantingan mukaan syynä on syntiinlankeemuksen aiheuttama vaurio ihmisen älyllisissä kyvyissä. Ihmisellä on taipumus itsepetokseen erityisesti Jumalaa koskevissa kysymyksissä. Oppineet ovat syntisiä aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ihmiset. Oppineisuus ei vapauta synnin sokeuttavasta vaikutuksesta. Älykkyys ja oppineisuus eivät pelasta synnin aiheuttamasta sokeudesta, koska synti vaikuttaa ihmisen minuuden keskuksessa ja ihmisen äly toimii minuuden ohjaamana. Alvin Plantinga kuvaa klassista kristillistä näkemystä synnin vaikutuksesta ihmisen tiedollisiin prosesseihin:

Perisynti koskee sekä älyä että tahtoa. Se koskettaa sekä tiedon että tunteen maailmaa. Yhtäältä syntiin liittyy tietynlainen sokeus, kyvyttömyys havaita asioita, tylsyys, typeryys. Tämä on tiedollinen rajoitus, joka estää uhriltaan oikean tiedon Jumalasta ja hänen ihmeellisyydestään, kirkkaudestaan ja rakkaudestaan. Synti estää ihmistä myös näkemästä sitä, mikä on rakastamisen arvoista ja mikä on vihattavaa, mitä tulisi etsiä ja mitä karttaa. Se häiritsee siten sekä oikeaa tietoa tosiasioista että oikeaa tietoa arvoista.

– Alvin Plantinga¹²

Kristinuskon mukaan synnin aiheuttama vaurio ihmisjärjelle johtuu synnin aiheuttamasta ylpeydestä ja itsekeskeisyydestä. Ylpeys vaurioittaa ihmisen kykyä tuntea Jumala, koska ylpeä ihminen haluaa olla maailmankaikkeuden keskus. Jos hän tunnustaa Jumalan olevan kaikkeuden Luoja ja ylläpitäjä, hän joutuu tunnustamaan oman merkityksensä vähäisyyden. Ihmisen itsekeskeisyys puolestaan estää häntä ymmärtämästä Jumalan olemusta, joka on rakkaus. Ihmisen on vaikea tunnistaa olentoa, joka eroaa perusluonnoltaan hänestä niin ratkaisevasti kuin rakkauden Jumala eroaa itsekkäästä ihmisestä. Ihminen pyrkii tukahduttamaan Jumalaa koskevan tiedon, koska se näyttää hänen itsekkään elämäntapansa kielteisessä valossa. G. K. Chestertonin mukaan kaikista kristinuskon opeista juuri oppi perisynnistä on kaikkein parhaiten todennettavissa kokemuksen pohjalta. Se todentuu sodissa, julmuudessa, ihmiskunnan historian väkivallassa ja vääryydessä.

Plantinga puolustaa käsitystä, jonka mukaan kristityn tutkijan tulisi rakentaa oma järjellisyyden käsitteensä Raamatun ilmoituksen varaan ja tehdä johdonmukaisesti supranaturalistista tutkimusta.¹³ Plantingan mukaan kristinuskon perustotuudet ovat tiedollisesti oikeutettuja, sisäisesti ja ulkoisesti rationaalisia ja tiedollisesti taattuja.

Plantingan argumenttina on ensinnäkin se, että kristitty on tiedollisesti oikeutettu pitämään evankeliumin perustotuuksia perususkomuksina, jotka voivat olla myös hänen tieteellisen ajattelunsa lähtökohta. Tiedoiltaan ja älyllisiltä kyvyiltään rajallisena olentona kristityn ei ole mahdollista vastaansanomattomasti todistaa kristinuskon totuuksia irrallaan Jumalan ilmoituksesta sen enempää kuin minkään muunkaan maailmankatsomuksen edustajalle on mahdollista todistaa omia perustavia olettamuksiaan vastaansanomattomalla tavalla. Niinpä kristityn käsitysten tiedollista oikeutusta on tarkasteltava kristinuskon totuuksien viitekehyksessä. Olisi epämielekästä vaatia, että kristillisen uskon tiedollista oikeutusta tarkasteltaisiin joidenkin ei-kristillisten maailmankatsomuksellisten oletusten viitekehyksessä, koska tällöin oletettaisiin nämä ei-kristilliset oletukset itsestään selväksi lähtökohdaksi, vaikka minkään tällaisen maailmankatsomuksen totuuden puolesta ei voida esittää sitovaa argumenttia.

Toiseksi kristinuskon perustotuudet ovat Plantingan mukaan rationaalisia. Ne ovat sisäisesti rationaalisia, koska ne sopivat yhteen ihmisen havaintojen, muistin ja loogisen päättelyn kanssa ja ovat keskenään yhdenmukaisia. Kristilliset uskomukset ovat myös ulkoisesti rationaalisia, koska ne ovat seurausta tiedollisesta prosessista, jossa älyllisiä kykyjä käytetään asianmukaisesti pyrittäessä muodostamaan tosia uskomuksia eikä esimerkiksi toiveajatteluun perustuvia lohduttavia mielikuvia.

Kolmanneksi, kristilliset uskomukset ovat tiedollisesti taattuja. Tiedollinen tae (warrant) on uskomusten ominaisuus, joka niillä on, jos ne ovat seurausta älyllisten kykyjen moitteettomasta toiminnasta ja jos älylliset kyvyt lisäksi täyttävät kaksi ehtoa:

• a) älylliset kyvyt toimivat niille sopivassa tiedollisessa ympäristössä (esimerkiksi ihmisen näköaisti toimii tilanteessa, jossa on riittävästi valoa)
• b) älylliset kyvyt on rakennettu niin, että niiden avulla saadaan luotettavaa tietoa todellisuudesta.

Olettamus b) liittyy yleiseen kysymykseen ihmisten älyllisten kykyjen luotettavuudesta. Kristinuskon mukaan ihmisen älylliset kyvyt ovat älykkään suunnitelman tulosta. Niinpä on täysi syy uskoa, että ne on suunniteltu toimimaan niin, että ihminen voi niiden avulla olla kosketuksissa todellisuuteen. On järkevää uskoa, että ihmisen älylliset kyvyt ovat luotettavia, koska älyllisten kykyjen alkuperä on itse älykäs olento.

Koska kristinusko tarjoaa tiedollisesti oikeutettuja, sisäisesti ja ulkoisesti rationaalisia ja tiedollisesti taattuja perususkomuksia, ei ole mitään syytä, miksi näitä perususkomuksia ei voitaisi käyttää tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana. Se, että kaikki tutkijat eivät hyväksy näitä perususkomuksia, ei ole mikään syy olla käyttämättä niitä tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana, koska ajatus neutraalista lähtökohdasta on illuusiota.

Tiedolliset kumoajat

Kaikki ihmisten perususkomukset eivät ole tiedollisesti oikeutettuja. On olemassa useita erilaisia perustavia uskomuksia ja niiden varaan rakentuvia elämänmuotoja, filosofisia teorioita ja tieteellisiä lähestymistapoja. Tieteellisten ja filosofisten kiistojen analysoinnissa on tärkeä saada selville eri näkemysten taustalla vaikuttavat perususkomukset. Sen lisäksi on tärkeä kohdistaa huomiota niihin argumentteihin, joilla kukin lähestymistapa pyrkii osoittamaan kilpailevien lähestymistapojen perususkomukset tiedollisesti pätemättömiksi. Filosofiassa tällaisia argumentteja, joilla pyritään kumoamaan kilpailevien näkemysten perususkomuksia, kutsutaan kumoajiksi.

Vaikka pätevät perususkomukset ovat tiedollisesti oikeutettuja ilman argumentteja, jos uskomusten muodostamiseksi käytetyt älylliset kyvyt toimivat tarkoituksenmukaisesti niille sopivissa olosuhteissa, niiden tiedollinen luotettavuus voi tulla kyseenalaistetuksi kumoajien (defeater) kautta. Tiedollisten kumoajien merkitystä on mahdollista valaista seuraavanlaisen esimerkin avulla. Oletetaan, että näet kaupassa pullon lähdevettä ja uskot sen sisältävän sitä mitä se väittääkin, eli puhdasta lähdevettä. Sen jälkeen kuitenkin luet lehdestä, että lähdeveden pullottamisessa on tapahtunut virhe ja lähdeveden sijaan pulloihin onkin joutunut jotakin muuta kirkasta nestettä. Tällöin tämä lehti-ilmoitus muodostaa kumoajan alkuperäiselle uskomukselle, että pullot sisältävät lähdevettä. Vaikka alun perin saatoitkin perustellusti uskoa pullojen sisältävän lähdevettä, tämän kumoajan valossa et enää voi perustellusti uskoa niin. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin lehdessä ilmestyy uusi tiedonanto, jonka mukaan lehtijuttu lähdevesipullojen sisällöstä olikin virheellinen. Tämä uusi juttu muodostaa tällöin kumoajan alkuperäiselle kumoajalle. Alkuperäisen kumoajan kumoutuminen merkitsee sitä, että on taas mahdollista perustellusti uskoa alkuperäiseen uskomukseen, jonka mukaan pulloissa on lähdevettä.¹⁴

Yllä olevan esimerkin kumoajat ovat luonteeltaan kiistäviä kumoajia (rebutting defeater), jotka kiistävät perususkomuksen luotettavuuden. Kumoaja voi myös olla luonteeltaan tyhjäksi tekevä kumoaja (undercutting defeater), joka vie pohjan alkuperäisen uskomuksen luotettavuudelta. Seuraavana on esimerkki tyhjäksi tekevästä kumoajasta. Tehdashallissa valmistetaan laitteita, jotka näyttävät punaisilta. Saat kuitenkin kuulla, että laitteita valaistaan infrapunasäteillä, joiden avulla tulee mahdolliseksi nähdä pienen pienet säröt laitteissa ja että tämä säteily saa laitteet näyttämään punaisilta, vaikka ne ovatkin oikeasti metallinharmaita. Tämän tiedon valossa et voi enää perustellusti pitää laitteita punaisina, vaikka ne näyttävät punaisilta.^15, 16

Kumoajat voivat kyseenalaistaa perususkomuksen järkevyyden, ja tehdä näin perususkomukseen pitäytymisen järjenvastaiseksi. Tässä tapauksessa kumoajaa kutsutaan rationaalisuuden kumoajaksi. Toisaalta kumoaja voi kohdistua alkuperäisen uskomuksen tiedollisiin takeisiin ja tehdä sen totuuden kyseenalaiseksi, jolloin sitä kutsutaan tiedollisten takeiden kumoajaksi (warrant-defeater).¹⁶

Monien mielestä usko Kristukseen kyseenalaistuu, koska sitä vastaan on modernissa kulttuurissa esitetty kumoajia. Kolme tunnetuinta kumoajien ryhmää ovat:

1. Projektiiviset ateistiset teoriat kuten Freudin ja Marxin teoriat väittävät, että usko Kristukseen on toiveajattelua.
2. Kärsimyksen ongelmaa käsittelevät teoriat pitävät vaikeana tai mahdottomana selittää, miksi kaikkivaltias ja täydellisen hyvä Luoja olisi luonut maailman, jossa on paljon hirvittävää kärsimystä.
3. Naturalistisen raamattukritiikin teoriat herättävät epäilyksiä Raamatun historiallisesta luotettavuudesta ja sen johdonmukaisuudesta.

Monien mielestä usko Kristukseen kyseenalaistuu, koska naturalistinen raamattukritiikki on herättänyt epäilyksiä Raamatun historiallisesta luotettavuudesta ja sen johdonmukaisuudesta. Eivätkö siis naturalistisen raamattukritiikin tulokset kumoa kristillisen uskon tiedollista oikeutusta? Philip Quinnin ilmaiseman periaatteen mukaan perususkomuksiin ei voi järkevästi uskoa tilanteessa, jossa niille on olemassa kumoajia.¹⁷ Miten on siis mahdollista ajatella, että kristitty uskoo evankeliumin perustotuuksiin tilanteessa, jossa naturalistinen raamattukritiikki kyseenalaistaa evankeliumien luotettavuuden? Eikö kristitty tässä tapauksessa syyllisty järjenvastaiseen toiveajatteluun?

Plantingan mukaan näin ei välttämättä ole asianlaita, koska myös kumoajat voivat kumoutua. Kumoajat voivat tässä tapauksessa kumoutua kahdella eri tavalla:

1. Itse evankeliumin perustotuuksiin kohdistuva perususkomus voi toimia kumoajan kumoajana sikäli kuin tämän perususkomuksen tarjoama tiedollinen merkitys on suurempi kuin sitä vastaan suunnattujen kumoaja-argumenttien tiedollinen vahvistus.
2. Kumoajia vastaan voi olla olemassa argumentteja, jotka osoittavat kumoajiin sisältyvän tiedollisen harhan tai virheen.

Plantinga valaisee ensimmäistä vaihtoehtoa kertomalla esimerkin henkilöstä nimeltä Antti, joka hakee apurahaa kulttuurirahastolta. Antti kirjoittaa kirjeen asiantuntijalle ja tarjoaa tälle lahjusta sillä edellytyksellä, että asiantuntija kirjoittaa hänestä myönteisen arvion. Kyseinen asiantuntija suuttuu lahjustarjouksesta ja lähettää kirjeen Antin esimiehelle. Kirje kuitenkin katoaa esimiehen toimistosta salaperäisissä olosuhteissa. Epäilykset kohdistuvat Anttiin, koska hänellä on motiivi varastaa kirje ja mahdollisuus varkauden toteuttamiseen. Lisäksi Antti on aikaisemmin syyllistynyt varkauksiin vastaavanlaisissa tapauksissa. Sitä paitsi hyvin luotettava työntekijä väittää nähneensä Antin menevän esimiehen toimistoon juuri niihin aikoihin, jolloin kirje varastettiin. Todistusaineisto Anttia vastaan on hyvin vahva, hänen työtoverinsa syyttävät häntä varkaudesta ja kohtelevat häntä avoimen halveksivasti. Tosiasiassa Antti ei kuitenkaan varastanut kirjettä, vaan hän vietti koko kyseisen iltapäivän yksinäisellä metsäkävelyllä. Antti muistaa aivan varmasti viettäneensä koko iltapäivän metsäkävelyllä. Niinpä Antti uskoo perustavalla tavalla

(1) Olin yksin metsässä tuona iltapäivänä enkä varastanut kirjettä.

Anttia vastaan on kuitenkin olemassa vahva todistusaineisto, joka näyttäisi kyseenalaistavan uskomuksen (1). Antti tietää kaikki ne syyt, jotka saavat hänen työtoverinsa uskomaan hänen syyllisyyteensä ja hän tietää työtoveriensa olevan älykkäitä ja oikeudenmukaisia ihmisiä. Niinpä hänellä on päteviä syitä epäillä olevansa varas siitä huolimatta, että hän muistaa olleensa kyseiseen aikaan metsäkävelyllä. Hänellähän on kaikki se sama todistusaineisto, mikä kaikilla muillakin, ja tämä todistusaineisto näyttäisi viittaavan siihen, että Antti oli esimiehen toimistossa ja varasti kirjeen: tämä todistusaineistohan riittää vakuuttamaan kaikki muut työntekijät siitä, että Antti varasti kyseisen kirjeen.

Antti kuitenkin uskoo olleensa metsäkävelyllä tuona iltapäivänä pelkästään sillä perusteella, että hän muistaa olleensa kävelyllä. Kyseinen uskomus on siten hänelle perususkomus. Hänellä on kuitenkin samaan aikaan tiedossaan kaikki ne perustelut, jotka muodostavat kumoajan tälle perususkomukselle, nimittäin todistusaineisto, joka on vakuuttanut kaikki hänen työtoverinsa hänen syyllisyydestään. Quinnin ilmaiseman periaatteen mukaan Antti voi järkevästi uskoa olleensa metsäkävelyllä ainoastaan, jos hän pystyy esittämään vielä vahvemman argumentin sen puolesta, että tätä vastaan esitetty kumoaja on epätosi. Antin ainoa syy uskoa kumoajan olevan epätosi on kuitenkin se, että hän muistaa olleensa yksin kävelyllä metsässä. Hänellä ei ole mitään tästä perususkomuksesta riippumatonta syytä uskoa kumoajan olevan epätosi. Hänen todistusaineistonsa sen puolesta, että hän oli yksin metsässä kävelyllä, ei koostu argumenteista, vaan se perustuu hänen välittömään kokemukseensa, joka on tallentunut hänen muistiinsa. Hän ei usko syyttömyyteensä minkään argumentin perusteella, vaan oman muistitietonsa perusteella, joka on luonteeltaan välitöntä tietoa.

Jos oletamme, että Antin muisti toimii normaalisti, eli hänellä ei ole muistikatkoksia eikä hän ole mieleltään tasapainoton, Antti voi täysin järkevästi pitäytyä perususkomukseensa, että hän oli yksin metsäkävelyllä sinä iltapäivänä, jolloin varkaus tapahtui. Vaikka monet ulkoisesti havaittavat tosiasiat näyttäisivät viittaavan hänen syyllisyyteensä, hänen muistitietonsa muodostaa hänelle itselleen riittävän syyn uskoa, ettei hän tässä tapauksessa ole tehnyt rikosta sikäli kuin hänen muistinsa toimii luotettavasti. Tässä tilanteessa muistin tarjoama myönteinen vakuus uskomukselle (1) on suurempi kuin kiistävän kumoajan tarjoama todistusaineisto. Niinpä on mahdollista sanoa, että itse perususkomus (1) kumoaa sen potentiaalisen kumoajan. Antilla ei tarvitse olla mitään muita järkiperusteita kumoajan kumoamiseksi kuin hänen välitön muistitietonsa. Niinpä tässä tilanteessa perususkomus (1) toimii itse oman potentiaalisen kumoajansa sisäisenä kumoajana. Tästä Plantinga johtaa yleisen periaatteen:¹⁸ Kun perususkomuksella p on enemmän tiedollisia takeita kuin p:n potentiaalisella kumoajalla q, silloin p on q:n sisäinen kumoaja - tai tarkemmin sanottuna sisäinen kumoajan kumoaja. Uskomus r on ulkoinen kumoajan kumoaja, jos se kumoaa r:stä erillisen uskomuksen p kumoajan q.

Sikäli kuin usko evankeliumin perustotuuksiin on pätevä perususkomus tietyissä olosuhteissa, sillä on tietty määrä tiedollista tukea tai tietynasteinen myönteinen tiedollinen status kyseisissä olosuhteissa. Jumalan sanan herättämä usko Kristukseen sisältää tietyn todistusvoiman. Yleensä uskolla Kristukseen on myös tietty kokemusperäinen sisältö ja elämän käytäntöön vaikuttava merkitys. Oletetaan, että kyseisessä tilanteessa joku esittää tälle uskolle kumoajan väittäen, että naturalistisen raamattukritiikin herättämät epäilykset Raamatun tekstin luotettavuudesta tekevät evankeliumin perussanoman totuuden epätodennäköiseksi. Tässä tilanteessa herää kaksi kysymystä:

1. Muodostaako usko Kristukseen kyseisille potentiaalisille kumoajille sisäisen kumoajan?
2. Onko potentiaalisille kumoajille löydettävissä ulkoisia kumoajia?

Tässä tilanteessa on ensinnäkin verrattava perususkomuksen ja sen kumoajien tiedollista tukea. Uskolla evankeliumin perustotuuksiin on tietty määrä tiedollista tukea tietylle henkilölle välittömän kokemuksen perusteella. Kristillisen uskoon liittyvää välitöntä tietoa on tässä tilanteessa verrattava sen potentiaalisten kumoajien tiedolliseen tukeen. On mahdollista, että vaikka usko Kristukseen ainoana pelastajana on perususkomus, sillä on kuitenkin enemmän tukea kuin sitä vastaan esitetyillä potentiaalisilla kumoajilla. Tällöin usko Kristukseen on sen potentiaalisten kumoajien sisäinen kumoaja. Niinpä usko Kristukseen saattaa itsessään sisältää riittävästi tiedollisia takeita voidakseen kestää potentiaalisten kumoajien tarjoaman kyseenalaistuksen. Ei ole itsestään selvästi välttämätöntä löytää tästä perususkomuksesta riippumattomia argumentteja näiden potentiaalisten kumoajien kumoamiseksi.

Toiseksi on mahdollista pohtia, onko kyseisille kumoajille olemassa kiistäviä tai tyhjäksi tekeviä ulkoisia kumoajia. Tällaisen kiistävän tai tyhjäksi tekevän ulkoisen kumoajan ei tarvitse olla luonteeltaan argumentatiivinen todistus alkuperäisen uskomuksen totuudesta. Se voi olla pelkästään sen osoittamista, että kumoaja on itse argumentatiivisesti epäpätevä. Potentiaalisen kumoajan kumoamiseksi voi myös riittää tieto siitä, että asiantuntijat ovat osoittaneet kyseisen kumoajan epäpäteväksi tai tieto siitä, että asiantuntijat ovat eri mieltä käsityksissään siitä, onko kyseinen kumoaja pätevä vai ei. Niinpä henkilö, jolla on perususkomus Kristukseen pelastajana, mutta joka on itse vailla eksegeettistä, historiallista tai filosofista koulutusta, voi turvautua tällaista koulutusta omaavien ihmisten asiantuntemukseen ja pitää sillä perusteella potentiaalisia kumoajia kumottuina.

Filosofisesta kumoajan kumoajasta on esimerkkinä Plantingan evoluutioteoreettinen argumentti naturalismia vastaan. Sen mukaan naturalismi on itsensä kumoava. Naturalistisesti ymmärretty evoluutioteoria johtaa epäilemään ihmisen älyllisten kykyjen luotettavuutta. Siispä se johtaa epäilemään kaikkia ihmisen älyllisten kykyjen tuottamia uskomuksia. Koska naturalismi on yksi näistä uskomuksista, sekin kumoutuu. Tästä seuraa naturalismin itsensä kumoava luonne.

Ihminen voi joissakin vääristyneissä tiedollisissa olosuhteissa pitää myös epäpäteviä ja epätosia kumoajia syinä luopua omasta perususkomuksestaan. Lehtitieto lähdevesipullojen turmeltuneesta sisällöstä voi viedä ihmisen uskon pulloissa olevan lähdeveden hyvään laatuun, vaikka kyseinen lehtitieto osoittautuisikin lopulta epätodeksi. Vääräkin informaatio voi toimia kumoajana, jos ihmisen tiedollinen tilanne on sillä tavalla rajoittunut tai vääristynyt, että hän pitää kyseistä informaatiota totena tai pätevänä. Tässä yhteydessä on erotettava toisistaan sisäinen ja ulkoinen rationaalisuus. Sisäinen rationaalisuus koskee henkilön uskomusten ja kokemusten yhtenäisyyttä ja johdonmukaisuutta. Ulkoinen rationaalisuus koskee kyseisten uskomusten ja kokemusten vastaavuutta todellisuuden kanssa. Henkilö saattaa pitää tiettyä argumenttia tai näkökohtaa oman perususkomuksensa tiedollisena kumoajana, vaikka kyseinen kumoaja olisi itsessään järjenvastainen tai todellisuuden vastainen. Olennaista on se, tiedostaako henkilö kyseisen argumentin tai näkökohdan järjenvastaisuutta tai tiedollista kyseenalaisuutta.¹⁶

Yksilö tulkitsee kumoaja-argumentit aina uskomustensa ja kokemustensa varassa. Jos henkilö uskoo Kristuksen olevan ainoa Pelastaja, mutta uskoo samalla, että tieteellinen raamatuntutkimus on osoittanut Raamatun olevan historiallisesti epäluotettava, niin viime mainittu uskomus muodostaa kumoajan hänen uskolleen Kristukseen, koska Kristuksen sovitustyö tapahtuu historiassa ja tämän historiallisen tiedon saamme lähinnä Raamatusta. Naturalistinen raamattukritiikki saattaa esimerkiksi kyseenalaistaa Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuuden. Naturalistisen raamattukritiikin epäilykset Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta vastaan voivat toimia jollekin kristitylle hänen uskonsa kumoajana, vaikka nämä epäilykset ovat historiallisesti huonosti perusteltuja. Ne voivat toimia kumoajana kristityn uskolle Kristukseen, jos hän ei tiedosta näiden väitteiden epäluotettavuutta. Virheellisyydestään huolimatta nämä naturalistisen raamattukritiikin tulokset voivat saada kristityn epäilemään uskonsa perusteita tai jopa luopumaan uskostaan, jos hän ei ole tietoinen kyseisten tutkimustulosten epäluotettavuudesta vaan pitää niitä luotettavina. Tietty argumentti voi siis olla kumoaja suhteessa tietyn henkilön uskomusten ja kokemusten rakenteeseen olematta sitä suhteessa jonkun toisen henkilön uskomusten ja kokemusten rakenteeseen. Koska kulttuurissamme on monia kristinuskon vastaisia uskomuksia, jotka ovat saaneet lähes itsestäänselvyyden aseman, ne voivat saattaa kristityn tiedolliseen ristiriitatilanteeseen, jos hän ei pysty näkemään näihin uskomuksiin sisältyviä virhepäätelmiä.

Suhtautuminen evoluutioteoriaan

Maailmankatsomuksellisten ja uskonnollisten näkemysten merkitys tieteen tekemiselle näkyy Plantingan mukaan suhtautumisessa evoluutioteoriaan.¹⁹ Evoluutioteoriaa koskevan kiistan kaikki osapuolet hyväksyvät, että kaikkialla eliökunnassa tapahtuu "evoluutiota", eli lajin sisäistä muuntelua, joka edistää lajien sopeutumista elinympäristöönsä. Kiistan ydin ei ole edes siinä, tapahtuuko makroevoluutiota, eli uusien rakenteiden ja elinten kehitystä, vaikkakaan ei ole olemassa kokeellista todistetta makroevoluutiosta. Varsinainen kiistan ydin koskee sitä, perustuuko lajien moninaisuus evoluutioteorian mukaisesti ohjaamattomaan evoluutioon, eli sellaiseen evoluutioon, jossa uuden informaation ja uusien rakenteiden syntyä ei ohjaa Jumalan älykäs suunnitelma vaan sattuma. Jos rajoitetaan keskustelu evoluutioteoriaan, on edelleen täsmennettävä käsitteitä, koska evoluutioteorian käsitteen alle voidaan sijoittaa useita erillisiä laaja-alaisia väitteitä:²⁰

1. Maapallo on noin 4,6 miljardia vuotta vanha. (Maapallon ikä)
2. Elämä on kehittynyt suhteellisen yksinkertaisista elämän muodoista kohti yhä monimutkaisempia elämän muotoja. Koko prosessin huipentumana on ihmisen kehittyminen.
3. Elämä alkoi vain yhdestä paikasta maapallolla, niin että kaikki elämän muodot ovat kehittyneet yhteisestä kantaisästä. (Polveutumisoppi)
4. Koko kehitysprosessi yksinkertaisista elämän muodoista monimutkaisiin voidaan selittää naturalistisesti sattumanvaraisen geneettisen muuntelun ja luonnonvalinnan pohjalta. (Evoluutioteoria)
5. Elämä on saanut alkunsa elottomasta aineesta pelkästään fysiikan ja kemian tavanomaisten lakien pohjalta. (Abiogeneesi)

Nämä viisi väitettä eroavat toisistaan merkittävästi ja ne ovat myös loogisesti riippumattomia toisistaan, paitsi että neljäs väite edellyttää kolmannen, koska ei voi mielekkäästi ehdottaa evoluutioprosessille mekanismia olettamatta, että evoluutioprosessi on tapahtunut. Nämä viisi väitettä eroavat Plantingan mukaan merkittävästi myös sen osalta, miten vahva tieteellinen todistusaineisto niiden puolesta voidaan esittää.²¹ Näistä ensimmäisen väitteen tueksi esitettävä tieteellinen todistusaineisto on suhteellisesti vahvin, kun taas viides väite on Plantingan mukaan lähes kokonaan ilman tieteellistä tukea. Tutkimustiedon lisääntyessä ajatus siitä, että elämä olisi voinut saada alkunsa elottomasta aineesta pelkästään fysiikan ja kemian tavanomaisten lakien pohjalta on tullut yhä epätodennäköisemmäksi. Sitä mukaa kuin tiede paljastaa uutta tietoa elävien organismien rakenteen monimutkaisuudesta, tulee aina vaikeammaksi uskoa darwinistiseen selitykseen näiden monimutkaisten ja informaatiosta rikkaiden järjestelmien synnystä.

On tietysti mahdollista, että evoluutioteoria on tosi. Se on mahdollista myös teistin näkökulmasta, koska Jumala on voinut käyttää evoluutioteorian määrittelemiä mekanismeja luomistyössään. Kokeellisen todistusaineiston valossa evoluutioteoria on kuitenkin horjuvalla perustalla. Ei ole esimerkiksi olemassa edes järkevää ehdotusta siitä, miten elämä olisi voinut kehittyä elottomasta aineesta pelkästään fysiikan ja kemian lainalaisuuksien pohjalta. Usein tässä yhteydessä viitataan siihen, että Stanley Miller osoitti vuonna 1953, että jotkut aminohapot voivat syntyä kaasuseoksessa, jonka väitettiin vastaavan maapallon olosuhteita ennen elämän syntymistä. Löydös synnytti innostuneen optimismin elämän synnyn ongelman ratkaisusta, joka kuitenkin heikkeni, kun ymmärrettiin miten suuri etäisyys on aminohapoista kaikkein yksinkertaisimpiin elämän muotoihin. Millerin kokeen jälkeen ei ole tapahtunut merkittävää edistystä tuon kuilun ylittämisessä. Jo Darwin tiedosti tämän ongelman vaikeuden. Tällä hetkellä ongelma on paljon vakavampi kuin Darwinin aikana, koska on päästy selville, miten monimutkaisia kaikkein yksinkertaisimmat elämän muodot ovat.²²

Arvioitaessa evoluutioteorian eri perusteesien todennäköisyyttä on Plantingan²³ mukaan täsmennettävä, minkä tiedollisen perustan varassa kyseistä todennäköisyyttä arvioidaan. Jokaisella ihmisellä on tiedollinen perusta, jonka varassa hän arvioi käsitysten todennäköisyyttä tai hyväksyttävyyttä.

1. Tiedollinen perusta sisältää ensinnäkin henkilön nykyiset uskomukset.
2. Toiseksi tiedolliseen perustaan sisältyy käsitys uskomuksen asteesta, luokittelu siitä, minkä asteisesti kuhunkin uskomukseen uskotaan. Joihinkin uskomuksiin uskotaan vahvemmin, toisiin heikommin. Joistakin uskomuksista ollaan varmoja, toisiin uskotaan vain jollakin todennäköisyydellä.
3. Kolmanneksi tiedollinen perusta sisältää periaatteita siitä, miten tutkimusta harjoitetaan, miten saadaan lisää tietoa maailmasta ja millä perusteella uskomuksia muutetaan.
4. Neljänneksi tiedolliseen perustaan sisältyy kokonaisvaltaisia uskomuksia. Jokaisella ihmisellä on kokonaisvaltaisia uskomuksia todellisuuden luonteesta, ja eri ihmisten kokonaisvaltaiset uskomukset eroavat merkittävästi toisistaan.

Evoluutioteorian eri osaväitteiden todennäköisyys riippuu Plantingan mukaan ratkaisevasti siitä tiedollisesta perustasta, jonka varassa niiden todennäköisyyttä arvioidaan. Kyseinen todennäköisyys riippuu esimerkiksi siitä, sisältyykö henkilön kokonaisvaltaisiin uskomuksiin se, että Jumala on luonut maailman, vai onko henkilön kokonaisvaltainen uskomus, että Jumalaa ei ole olemassa tai että Jumalasta ei ole mahdollista saada tietoa.

Miksi sitten monet teoreetikot katsovat evoluutioteorian olevan varma tosiasia? Plantingan mukaan vastaus on ateistisen maailmankuvan rajoituksissa. Ateistisista lähtökohdista ei ole muuta mahdollisuutta selittää elämän syntyä ja kehitystä kuin luonnolliset prosessit. Niinpä ateistilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa evoluutioteoriaan, jopa pitää sitä varmana tosiasiana, vaikka sen puolesta esitettävä todistusaineisto on hajanaista ja tulkinnanvaraista. Maailmankuva ratkaisee tässä tapauksessa, miten tieteellistä todistusaineistoa tulkitaan.

Ateistilla tai agnostikolla ei ole muuta mahdollisuutta selittää elämän syntyä ja eliökunnan moninaisuutta kuin jokin muunnelma evoluutioteoriasta. Siksi hänen on pakko antaa sille suurempi todennäköisyys kuin teistin, jolla on muitakin selitysmahdollisuuksia. Niinpä Plantinga kiinnittää huomiota siihen, että Jumalaan uskova tieteentekijä voi suhtautua evoluutioteoriaan avoimemmin kuin hänen naturalistinen kollegansa.²⁴ Teistisistä lähtökohdista ajatteleva tieteentekijä lähtee siitä, että Jumala on luonut maailman. Teisti voi kuitenkin olla avoin sen suhteen, millä tavalla Jumala on luonut maailman. Niinpä teisti voi suhtautua avoimesti mahdollisuuteen, että Jumala on käyttänyt joitakin evoluutioteorian hahmottamia mekanismeja luomistyössään. Naturalistille ei sen sijaan ole mahdollista suhtautua samalla tavalla avoimesti evoluutioteoriaan. Naturalistille evoluutioteoria on ainoa mahdollinen selitys elämän synnylle ja kehitykselle. Niinpä hänen on dogmaattisesti pidettävä kiinni evoluutioteoriasta riippumatta siitä, kuinka heikoksi sen tutkimuksellinen perusta tieteellisen kehityksen myötä käy. Niinpä naturalistin suhtautumisesta evoluutioteoriaan tulee helposti uskonnollista. Hänen voi olla vaikea suhtautua evoluutioteoriaan tieteellisellä avoimuudella.

Tämä avoimuuden puute näkyy monissa evoluutioteoriaa koskevissa kommenteissa. Stephen Jay Gouldin mukaan evoluutio on varma tosiasia, ei pelkkä teoria, eikä kukaan järkevä ihminen, joka tuntee tosiasiat voi väittää vastaan.²⁵ Richard Dawkinsin mukaan evoluutioteoria on yhtä varmasti totta, kuin että maa kiertää aurinkoa.²⁶ Michael Ruse ilmaisee asian sanomalla että, ”evoluutio on tosiasia, tosiasia, TOSIASIA.”²⁷

Yksi keskustelua haittaava seikka on, ettei näissä kommenteissa eroteta toisistaan rakenteiden määrällistä muuntelua ja uusien rakenteiden rakentumista. Olemassaolevien rakenteiden muuntelua voidaan perustellusti pitää tieteellisenä tosiasiana, joka on yhtä varma kuin se tosiasia, että maa kiertää aurinkoa. Kyseiset henkilöt kuitenkin ilmeisesti käyttävät evoluution käsitettä laajemmin, niin että evoluution käsite sisältää sekä muuntelun että uusien rakenteiden syntymisenkin.

Todisteet lajin sisäisestä muuntelusta ovat niin vahvoja, että muuntelua voidaan pitää tieteellisenä tosiasiana, jonka kaikki tunnustavat. Teoria uusien rakenteiden synnystä perustuu ekstrapolaatiolle, päättelylle, spekulaatiolle, jossa muuntelun tosiasioita laajennetaan koskemaan uudenlaisia rakenteita synnyttävää evoluutiota. Tällaisen päätelmän tarve johtuu maailmankatsomuksellisen lähtökohdan rajoituksista. Ateistille uusien rakenteiden syntymisen kautta etenevä kehitys on ainoa varteenotettava tapa selittää eliökunnan nykyinen moninaisuus, joten siihen on uskottava yhtä vahvasti kuin muunteluun, koska muuten eliökunnan moninaisuudelle ei olisi mitään selitystä.

Mutta ateistin tarve laajentaa muuntelua koskevien tosiasioiden sovellusaluetta spekulaation kautta ei pysähdy tähänkään. Kun muuntelua koskevia tosiasioita on ensin laajennettu koskemaan myös uudenlaisten rakenteiden syntyä, tehdään tämän perusteella se lisäoletus, että Jumalalla ei ole mitään osaa luomakunnan elämässä ja kehityksessä. Tällä tavalla päätellään, että ihminen ei ole Jumalan luoma olento. Tämä päätelmä ei loogisesti seuraa uskosta uudenlaisten rakenteiden syntyyn. Vastaavasti uudenlaisten rakenteiden synty ei seuraa välttämättä muuntelua koskevasta todistusaineistosta, mutta se on olennainen osa naturalistista lähestymistapaa ja metodologista ateismia.

Tällaista ajattelua edustavat esimerkiksi Stephen Jay Gould, Douglas Futuyma, George Gaylord Simpson, Richard Dawkins ja Michael Provine. He katsovat evoluutiobiologian osoittavan, että ihmisen kehityksessä on sattumalla merkittävä osa ja että tällä perusteella voimme tietää, ettei ihminen ole Jumalan luoma olento. Gould kirjoittaa, että ennen Darwinia ajateltiin hyväntahtoisen Jumalan luoneen ihmisen. Darwinin jälkeen sen sijaan ymmärrämme, että ”mikään asioiden kulkua ohjaava henki ei valvo rakastavasti luonnon tapahtumia”. Futuyma sanoo saman asian selvemmin: ”Yhdistämällä ohjaamattoman, tarkoituksettoman muuntelun luonnon valinnan sokeaan, välinpitämättömään prosessiin Darwin teki elämän teologiset tai hengelliset selitykset tarpeettomiksi.”²⁸ George Gaylord Simpson on vielä selväsanaisempi: ”Vaikka monia yksityiskohtia täytyy edelleen työstää, on jo selvää, että elämän historian objektiiviset tapahtumat voidaan selittää puhtaasti naturalististen, tai – – materialististen tekijöiden perusteella. – – Ihminen on tarkoituksettoman ja luonnollisen prosessin tulosta, jolla ei ollut häntä mielessään.”²⁹ Richard Dawkins ilmaisee asian näin: ”Tosiasiat kertovat aivan päinvastaista, sillä luonnon ainoa kelloseppä on joukko fysiikan sokeita voimia – – Darwinin löytämä luonnonvalinta on sokea, tiedostamaton automaatti, joka nykyisten tietojemme mukaan selittää elämän olemassaolon ja eri elämänmuotojen näennäisen tarkoituksenmukaisuuden, mutta tällä automaatilla ei ole tietoista tavoitetta. – – Jos luontoon halutaan liittää mielikuva kellosepästä, luonnonvalinta itse on sokea kelloseppä.”³⁰

Evoluutioteoreettinen argumentti naturalismia vastaan

Pääartikkeli: Alvin Plantinga: Evoluutioteoreettinen argumentti naturalismia vastaan

Plantinga on pyrkinyt rakentamaan tiedollisia kumoajia vallitsevaa naturalistista maailmankatsomusta vastana. Hänen tunnetuinta argumenttia kutsutaan nimellä "Evoluutioteoreettinen argumentti naturalismia vastaan". Lähtökohtana on kysymys: Onko syytä olettaa ihmisen älyn olevan luotettava, jos ihmistä ei ole luotu Jumalan kuvaksi? Alvin Plantingan huomiota herättäneen argumentin mukaan vastaus on kielteinen. Jos ihmisen älylliset kyvyt kuten havainto, muisti ja järjellinen päättely ovat kehittyneet täysin sattumanvaraisen prosessin tuloksena, ei ole mahdollista järkevästi olettaa, että ne olisivat luotettavia. Niinpä naturalismilla on seuraus, joka kumoaa kaiken todellisuutta koskevan tiedon ja siten myös tiedon itsestään. Toisin sanoen naturalismia ei voida järkevästi hyväksyä. Skeptisismiltä meidät pelastaa vain oppi ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna olentona.^{31, 32, 33, 34}

Naturalismi ja evoluutioteoria yhdessä tuottavat niihin uskovalle kumoajan uskomukselle, että älylliset kykymme ovat luotettavia, kumoajan jota ei voida kumota. Niinpä naturalisti ei voi oikeutetusti uskoa siihen, että havainnot vastaavat todellisuutta, tai että järkisyyt antavat perusteen pitää jotakin käsitystä totena, tai että arvointuitiot antavat meille tietoa siitä mikä on arvokasta, hyvää ja merkityksellistä. Kumotessaan uskon älyllisten kykyjen luotettavuuteen ne kumoavat myös kaikki ne uskomukset, jotka perustuvat älyllisille kyvyillemme, ja siten myös uskon naturalismiin ja evoluutioteoriaan. Siinä on näiden teorioiden itsensä kumoava luonne.

Plantingan argumentti on seuraavanlainen. Kun ateismi yhdistetään evoluutioteoriaan, saadaan käsitys, jonka mukaan ihmisen älylliset kyvyt ovat kehittyneet pelkästään evoluutioteorian kuvaamien prosessien ja mekanismien kuten sattumanvaraisten mutaatioiden ja luonnonvalinnan välityksellä. Tämä merkitsee sitä, että ne ovat kehittyneet ilman, että kukaan älyllinen olento on suunnitellut niiden kehitystä. Arkikokemuksen mukaan ihmisen älylliset kyvyt ovat verraten luotettavia, jos ne toimivat normaalisti sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat niiden toiminnan kannalta sopivia. Tämä johtaa ongelmaan: Mitä syytä olisi olettaa ihmisen älyllisten kykyjen kehittyneen luotettaviksi, jos ne olisivat seurausta sattumanvaraisesta kehitysprosessista? Mitä syytä on olettaa, että evoluutioprosessi ilman Jumalan ohjausta tuottaisi ihmiselle älyllisiä kykyjä, joilla olisi taipumus normaalioloissa tuottaa tosia uskomuksia eli tehdä ihmiselle mahdolliseksi havainnoimalla ja päättelemällä päästä luotettavaan käsitykseen todellisuuden luonteesta? Ateistisesti ymmärretyn evoluutioteorian pohjalta olisi syytä olettaa ihmisen älyllisten kykyjen kehittyvän luotettaviksi ainoastaan sikäli kuin luotettavuudella on merkitystä eloonjäämisen kannalta. Luonnonvalinta ei suosi tosia uskomuksia sen takia, että ne ovat tosia. Luonnonvalinta kohdistuu käyttäytymiseen, ei uskomuksiin. Darwin itse herätti epäilyksen inhimillisen tiedon luotettavuudesta naturalistisesti ymmärretyn evoluutioteorian näkökulmasta:

Minussa herää aina hirvittävä epäilys, onko ihmismielen muodostamilla vakaumuksilla mitään arvoa, ovatko ne ollenkaan luotettavia, ottaen huomioon, että ihmismieli on kehittynyt alempien eläinten mielistä. Luottaisiko kukaan apinan mielessä kehittyneisiin vakaumuksiin, jos sen mielessä on yleensä mitään vakaumuksia.

– Charles Darwin³⁵

Plantingan argumentin tarkoituksena on tukea Darwinin epäilystä. Hänen argumenttinsa lähtökohtana on kaksi väitettä.

1. Todennäköisyys, että ihmisen älylliset kyvyt kehittyisivät luotettaviksi ateistisesti ymmärretyn evoluution pohjalta, on joko pieni tai sellainen, ettei sitä ole mahdollista luotettavasti määrittää.
2. Tiedostaessaan tämän todennäköisyyden olevan pieni tai tutkimaton ateistilla on syy epäillä älyllisten kykyjensä luotettavuutta. Erityisesti on syytä epäillä sentyyppisten korkeammantasoisten päättelytapojen luotettavuutta, joita tarvitaan esimerkiksi tieteellisen tutkimuksen teoreettisissa ja abstrakteissa kysymyksissä, koska niillä tuskin on ollut merkitystä eloonjäämisen kannalta. Vielä suurempi syy on epäillä sentyyppisten abstraktien maailmankatsomuksellisten päätelmien luotettavuutta, jotka ovat perustana uskolle ateismiin, koska niillä on vielä vähemmän merkitystä eloonjäämisen kannalta. Niinpä Plantingan argumentti herättää vahvemman epäilyksen joidenkin tiettyjen älyllisten kykyjen oikeutuksesta, ja se kohdistuu kaikkein voimakkaimmin abstraktin päättelyn kaltaisiin kykyihin.

Tämä ateismin perusongelma näkyy selvästi skottilaisen filosofin David Humen ajattelussa. Hume epäili aineellisten esineiden olemassaoloa, syiden ja seurausten välistä vaikutussuhdetta, yksilön identiteetin pysyvyyttä ja muiden tietoisten ihmisolentojen olemassaoloa. Hume ei pelkästään esitä epäilyksiään ja niiden perusteluja, vaan hän ilmaisee joutuneensa henkilökohtaiseen kriisiin: hän ei tiedä, mihin hän voisi uskoa.

Missä minä olen, tai mikä? Mistä olen saanut olemassaoloni ja mihin tilaan palaan? Kenen suosiota minun tulisi etsiä ja kenen vihaa pelätä? Mitkä olennot ympäröivät minua? Keneen minulla on vaikutusta tai kenellä on vaikutusta minuun? Minua hämmentävät kaikki nämä kysymykset ja alan kuvitella itseni kaikkein kurjimmassa mahdollisessa tilassa, syvimmän pimeyden ympäröimänä ja täysin vailla mahdollisuutta käyttää jäseniäni ja kykyjäni.

– David Hume³⁶

Tällaisia epäilyksiä herää Humen mieleen, kun hän pohtii filosofisesti ihmisen tiedon mahdollisuuksia. Hän ei löydä perusteita uskoa edes perustaviin jokapäiväisiin vakaumuksiin, että on olemassa aineellisia esineitä, muita ihmisiä ja pysyvän identiteetin omaava minuus. Hän tosin vapautuu tästä hämmentävästä epätietoisuudesta, kun hän jättää filosofisen pohdinnan sikseen ja palaa tavallisten askareiden pariin. Tällöin luonto "parantaa minut tästä filosofisesta melankoliasta, joko rentouttamalla tämän mielenlaadun tai pyyhkimällä pois nämä kauhukuvat jonkin huvituksen ja elävän aistivaikutelman avulla. Syön päivällistä, pelaan backgammonia, keskustelen ja olen iloinen ystävieni kanssa."³⁶

Filosofisesti valistunut ihminen ei Humen mielestä kuitenkaan ota tätä luonnon tarjoamaa lohdutusta täysin vakavissaan. Hän tietää, ettei ole mahdollista välttää yleistä harhakäsitystä, jonka mukaan saamme tietoa todellisuudesta havaintojemme välityksellä. Hän kuitenkin tiedostaa, että kyseessä on harhakäsitys, joka on mielivaltainen tai ainakin äärimmäisen epäilyttävä.

Hume ei pidä äärimmäisiä tietoteoreettisia epäilyksiään heikkoutena tai virheenä. Päinvastoin, hän kokee niiden olevan ilmausta kehittyneestä filosofisesta ajattelukyvystä. Tavalliset ihmiset uskovat havaintojensa luotettavuuteen, mutta se johtuu heidän älyllisestä kehittymättömyydestään tai laiskuudestaan. Heidän uskonsa on vailla järjellisiä perusteita.

Plantingan mukaan Humen epäilykset tulevat ymmärrettäviksi laajempaa maailmankatsomuksellista taustaa vasten.³⁷ Humen mielestä emme voi tietää mitään maailmankaikkeuden alkuperästä emmekä tiedä, millä tavalla ihmisen havaintokyky, kieli ja muisti ovat kehittyneet. Koska Hume ei oleta minkäänlaisen järjellisen prosessin tai Luojan järjestäneen ihmisen havaintokykyä sopivaksi tehtäväänsä, hänen on vaikea perustella, että ihmisen havainnot tarjoavat tietoa todellisuudesta. Perustavalla epäilyksellä inhimillisen tiedon oikeutuksesta on maailmankatsomuksellinen tausta.

Jumalaan uskova ihminen voi Plantingan mukaan välttää epäilyksen kehän, koska hän lähtee siitä, että ihmisen älylliset kyvyt ovat Jumalan luomusta. Koska teismin mukaan Jumala on luonut ihmisen älylliset kyvyt, on perusteita olettaa, että ihmiselle on luotu edellytykset totuuden löytämiseen. Niinpä teistillä on peruste uskoa, että älylliset kyvyt on suunniteltu sellaisiksi, että ne antavat oikein toimiessaan tietoa todellisuudesta. Siten teismi on sopusoinnussa järjellisyyden ja tiedon kanssa, mutta ateismi ei tarjoa perusteita pitää inhimillistä tietoa luotettavana yleensä, ja erityisesti se tekee vaikeaksi uskoa arvointuitioiden ja abstraktin päättelyn tiedolliseen perusteltavuuteen.

Plantingan argumentti, jonka mukaan tietoteoria edellyttää teististä perustaa, on herättänyt vilkasta keskustelua ja useita vasta-argumentteja.³⁸ Suomen johtava tietoteoreetikko Markus Lammenranta kommentoi tätä keskustelua seuraavasti:

Plantingan, Wolterstorffin ja Alstonin argumentaatio on monasti vahvempaa kuin sille esitetty kritiikki. Tämä ei ole ihme; ovathan kaikki ensiluokkaisia tietoteoreetikkoja. Erityisesti Plantinga on onnistunut esittämään metafyysiselle naturalismille todellisen haasteen, jota yhdelläkään vakavalla naturalistilla ei ole varaa sivuuttaa.

– Markus Lammenranta³⁹

Plantingan argumentti näyttää tarjoavan yhden merkittävän selityksen sille, miksi ateismilla on ollut taipumus ajautua käsitykseen, jonka mukaan ei ole mahdollista saada luotettavaa tietoa todellisuudesta.

Kysymys tieteellisen raamatuntutkimuksen menetelmästä

Plantinga on käsitellyt myös kysymystä Raamatun tieteellisen tutkimuksen menetelmästä. Hän puolustaa dialogista pluralismia, jossa kukin tutkija ilmaisee avoimesti omat peruslähtökohtansa ja altistaa ne siten kumoutumiselle. Hän kritisoi sekä suljettua naturalistista lähestymistapaa, joka pyrkii tekemään naturalismista ainoan sallitun lähestymistavan tieteessä, että yrityksiä rakentaa tutkimusta oletetusta neutraalille lähtökohdalle.

Jos tieteellinen tutkimus edellyttää filosofisia olettamuksia tai uskoa tiettyjen tiedon lähteiden luotettavuuteen, tieteellisten tutkimustulosten luotettavuus riippuu kyseisten filosofisten olettamusten ja niiden varaan rakentuvan tieteellisen uskontunnustuksen luotettavuudesta. Kyseiset olettamukset ohjaavat sitä, miten tutkimusmenetelmät valitaan, havainnot tulkitaan, käsitteet ja teoriat muodostetaan. Tällä tavalla olettamukset voivat vaikuttaa saavutettuihin tutkimustuloksiin.

Suljetun naturalistisen raamattukritiikin ongelmana on, että se pitää itsestään selvänä totuutena omaa uskonvaraista vakaumustaan, jonka mukaan Jumala ei ole olemassa tai että Jumala ei ainakaan voi toimia historiassa eikä ilmoittaa itseään ihmiselle niin, että ihminen saa luotettavaa tietoa Jumalasta. Tällainen uskonvarainen lähtökohtaolettamus tietysti estää sen, että naturalistinen raamattukriitikko voisi koskaan oman tutkimusstrategiansa pohjalta tehdä oikeutta Jumalan ilmoitukselle. Plantinga kertoo seuraavanlaisen esimerkin konkretisoidakseen naturalistisen lähestymistavan perustalle rakentuvan raamattukritiikin ongelmia.⁴⁰ Oletetaan, että ystävääni Villeä syytetään pankkiryöstöstä. Pankkiryöstö tapahtui kuitenkin juuri silloin, kun olin pelaamassa Villen kanssa shakkia. Yritän puolustaa ystävääni oikeudessa, mutta puheeni ei tee mitään vaikutusta oikeuden jäseniin. Lopulta oikeus suostuu siihen, että ulkopuolinen tutkija saapuu tutkimaan asiaa. Olen asiasta hyvin iloinen aina siihen asti kunnes kuulen tutkijan lähtökohtaoletukset. Ensinnäkin tutkijan lähtökohtana on, että mitään muistiin perustuvia todisteita ei voida ottaa huomioon. Se, että muistan pelanneeni shakkia Villen kanssa, ei siten hänen mielestään kuulu asiaankuuluvaan todistusaineistoon. Toiseksi, tutkijan lähtökohtaoletuksena on, että Ville on syyllinen, näyttipä todistusaineisto miltä tahansa. Kuultuani erikoistutkijan lähtökohtaoletukset joudun tietysti epätoivoon.

Tämä esimerkki kuvaa Plantingan mukaan naturalistisen ajattelun varaan rakentuvan raamattukritiikin perusongelmaa. Tämä tutkimusperinne sulkee jo lähtökohdassaan pois sen mahdollisuuden, että Jumala voisi ilmoittaa itsensä ihmisille sanallisesti tai että meillä voisi olla tietoa Jumalan toiminnasta historiassa. Näiden lähtökohtaoletusten pohjalta se lähtee "tutkimaan" asiaa ja päätyy tulokseen, joka täsmälleen vastaa sen itsestään selvinä pitämiä lähtökohtaoletuksia. Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää. Yllättävää on lähinnä se, että tämän tutkimusperinteen edustajat edes ihmettelevät, miksi heidän tutkimustuloksiaan ei oteta vakavasti niiden parissa, joilla on erilainen perusoletus todellisuuden perimmäisestä luonteesta ja luotettavan tiedon lähteistä.⁴¹

Plantinga huomauttaa, että kysymystä Jumalan olemassaolosta ja hänen toiminnastaan ei voida ratkaista sen perusteella, mikä ideologia tai mikä tieteellinen uskontunnustus on vallalla tiedeyhteisössä. Vallitseva tieteellinen ideologia ei voi ratkaista sitä, mitä Jumala voi tehdä. Ei ole todennäköistä, että Jumala pidättyisi toimimasta historiassa sen takia, että naturalististen tutkijoiden olisi helpompi tehdä tutkimustaan valitsemansa tutkimusstrategian pohjalta ja että he voisivat löytää luonnollisen selityksen kaikille historian tapahtumille. Se että Jumalan yliluonnollista toimintaa ei voida tutkia tieteellisesti tuskin saa Jumalan luopumaan toimintavapaudestaan. Väite, jonka mukaan Jumalan pitäisi löytyä siltä todellisuuden alueelta, mitä tieteellisesti voidaan tutkia, ei ole Plantingan mukaan sen perustellumpi kuin avaimensa kadottaneen juopon perustelu, joka etsi avaimiaan katulampun alta sillä perusteella, ettei valo ulottunut sinne minne hän oli kadottanut avaimensa.⁴²

Tieteen historioitsijat ovat viimeisten parin vuosisadan aikana tulkinneet tieteen historian tosiasioita naturalistisen viitekehyksen valossa. Tämä on johtanut vääristyneeseen käsitykseen tieteen historian kulusta. Vastoin pitkään vallinnutta käsitystä moderni naturalistisesti orientoitunut tiedekäsitys ei ollut tieteellisen vallankumouksen perustana. Se kehittyi vasta sen jälkeen, kun olennaiset tieteelliset läpimurrot oli tehty. Niinpä Plantingan mukaan onkin perusteltua väittää, että ateistinen tieteen metodologia toimii lainatulla pääomalla.⁴³ Ateistisista lähtökohdista on vaikeaa oikeuttaa uskoa ihmisen älyllisten kykyjen luotettavuuteen. Ateistisista lähtökohdista on myös vaikeaa perustella tieteellisen tutkimuksen lähtökohtaa, jonka mukaan universumi on järjestynyt kokonaisuus. Niinpä ateistisella lähtökohdalla on taipumus muodossa tai toisessa ajautua kieltämään, että universumissa havaittava järjestys olisi siinä luontaisesti. Universumin järjestyksen katsotaan enemmän tai vähemmän riippuvan ihmisen tavasta käsitteellistää todellisuutta. Luonnontieteen vallankumous tuli mahdolliseksi, koska syntyi kulttuuri joka nojautui Raamatun perusolettamuksiin ja koska Raamatussa on ilmaistu ne perustavat olettamukset, joiden varassa luonnon tutkiminen on menestyksellistä.

Pyrkimys löytää neutraali lähtökohta kaikille yhteisissä käsityksissä

Yksi neutraaliutta tavoitteleva kanta rajoittaa tieteellisen tutkimuksen sellaisiin lähtökohtaoletuksiin, jotka eivät ole kiistanalaisia. Tämän lähestymistavan mukaan tieteellinen raamatuntutkimus ei voi tukeutua kiistanalaisiin maailmankatsomuksellisiin ennakko-olettamuksiin. Tutkimuksen lähtökohtana ei voida käyttää sellaisia periaatteita, jotka eivät ole yleisesti tutkijoiden hyväksymiä, koska tieteellisessä raamatuntutkimuksessa pitäisi pyrkiä kaikille yhteiseen lähtökohtaan. Tutkimuksen pohjaksi hyväksytään vain sellaisia ennakko-oletuksia, jotka kaikki tutkijat voivat hyväksyä.

Tämä perinne tukeutuu ranskalaisen fyysikon ja tieteenfilosofin Pierre Duhemin ajatteluun. Duhemin mukaan tiede kuvaa asioita mutta ei pyri selittämään asioiden perimmäisiä syitä. Niinpä erilaisen maailmankatsomuksen ja erilaisen teologian omaavat ihmiset voivat kukin täydentää tieteen kuvausta omilla selityksillään todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Duhemin mielestä itse tieteellisen tutkimuksen tulisi olla täysin vapaa uskonnollisista ja metafyysisistä oletuksista, vaikka kukin voi sijoittaa tieteen tulokset osaksi jotakin maailmanselitystä.

Tieteen alue rajautuu näin kapeammaksi kuin supranaturalistisen tai maailmankatsomuksellisesti sitoutuneen vahvan naturalistisen näkemyksen mukaan, mutta juuri rajoittamalla tieteen aluetta on Duhemin mukaan mahdollista saavuttaa yksimielisyys tieteellistä tutkimusta ohjaavista periaatteista niin, että erilaisten lähestymistapojen edustajat voivat tehdä tieteellistä tutkimusta yhdessä. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että tämän duhemilaisen tieteen rinnalla toimii myös täysin toisenlainen tiede, jota Plantinga kutsuu augustinolaiseksi tieteeksi.⁴⁴ Augustinolaisen tiedekäsityksen mukaan kukin maailmankatsomuksellinen yhteisö voi tehdä tieteellistä tutkimusta oman yhteisönsä lähtökohtaoletuksista käsin. Duhemilainen tiedekäsitys ei ole ristiriidassa sen kanssa, että sellaisten kysymysten osalta, joissa riittävää yhteistä perustaa ei ole mahdollista löytää, kukin maailmankatsomuksellinen yhteisö tekee tieteellistä tutkimusta omista lähtökohdistaan käsin. Duhemilainen ja augustinolainen tiede voivat tämän näkemyksen mukaan toimia rinta rinnan.

Vaikka Duhem ei itse soveltanutkaan duhemilaisen tieteen periaatetta historialliseen raamatuntutkimukseen, monet tutkijat ovat pyrkineet soveltamaan tätä lähestymistapaa myös raamattukritiikkiin. Tällainen kaikille yhteistä lähtökohtaa etsivä tutkimusperinne jättää avoimeksi, onko Jumala voinut tehdä ihmeitä tai ilmoittaa itsensä sanallisesti. Se ei oleta sen enempää, että ihmeitä on tapahtunut kuin että niitä ei ole tapahtunut, koska kummassakin tapauksessa se joutuisi ristiriitaan joidenkin tutkijoiden oletusten kanssa. Tämän lähestymistavan pohjalta ei tieteellisen raamatuntutkimuksen lähtökohtana voida pitää sen enempää materialismia kuin teismiäkään, koska kumpikaan ei ole kaikkien tutkijoiden hyväksymä.

Tässä näkemyksessä otetaan siis tietoisesti etäisyyttä naturalistiseen maailmankatsomukseen, joka kieltää Jumalan sanallisen ilmoituksen mahdollisuuden ja Jumalan ilmoituksen historiassa. Tässä lähestymistavassa ei sen enempää kielletä kuin myönnetä Jumalan ilmoituksen olemassaoloa.

Vaikka tämä lähestymistapa pyrkii tietynlaiseen neutraalisuuteen maailmankatsomuksellisissa kysymyksissä, se on kuitenkin tietoteoreettisesti sekä metodologisesti naturalistinen. Tässä lähestymistavassa ei pidetä oikeutettuna käyttää Jumalan ilmoitusta tietolähteenä. Tutkimuksessa ei ole luvallista olettaa, että Jumala on olemassa, että hän on ilmoittanut itsensä ja että tämän ilmoituksen perusteella tiedämme joitakin asioita, jotka voivat toimia tutkimuksen lähtökohtaoletuksina. E. P. Sandersin mukaan luvallista on käyttää vain "todistusaineistoa, jonka kaikki voivat hyväksyä".⁴⁵ Tietoteoreettisesti, metodologisesti ja tutkimusohjelmallisesti tämä lähestymistapa siis toimii naturalismin ehdoilla, koska se ei pidä hyväksyttävänä rakentaa tieteellistä tutkimusta Jumalan ilmoituksen ja sieltä saatavan tiedon varaan.

Lisäksi teologiseen tutkimukseen sovellettuna tämä lähestymistapa kohtaa sen ongelman, että tutkijoiden hyväksymä yhteinen perusta on paljon rajoitetumpi kuin fysiikassa ja yleensä luonnontieteissä. Tieteellisen raamatuntutkimuksen perusteet ovat hyvin kiistanalaisia. Voidaanko Raamattua tulkita yhtenäisenä kokonaisuutena vai tulisiko Raamatun kirjat yleensä tulkita ikään kuin ne olisivat toisistaan riippumattomia? Tulisiko Raamatun kertomukset ihmeistä ottaa historiallisina todistuksina, jotka kertovat meille luotettavasti, mitä todella tapahtui, vai tulisiko niihin suhtautua epäilevästi sillä perusteella, että ne eivät sovi yhteen tämänpäiväisen tavallisen kokemuksemme kanssa?

Esimerkiksi A. E. Harvey pyrkii tekemään sellaista tutkimusta, joka rajoittuu siihen, minkä kaikki periaatteessa voivat hyväksyä.⁴⁶ Hänen mielestään kaikki voivat "hyväksyä", että Jeesus tunnettiin sekä Galileassa että Jerusalemissa, että hän oli opettaja, että hän paransi erilaisia sairauksia, erityisesti riivauksia, ja että näitä parantamisia pidettiin yleisesti ihmeenomaisina, että hänellä oli kiistoja toisten juutalaisten kanssa Mooseksen laista, ja että hänet ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen hallituskaudella. Harvey on ilmeisesti oikeassa, että kaikki tai lähes kaikki voivat olla yhtä mieltä tämäntapaisista väitteistä.

Ongelmana on kuitenkin, että vaikka näissä väitteissä ei suoranaisesti oteta kantaa naturalismin ja supranaturalismin väliseen kiistaan, ne toimivat täysin naturalistisen metodologian ehdoilla siinä mielessä, että ne rajoittavat tieteellisen tiedon vain sellaisiin tosiasioihin, jotka ovat hyväksyttäviä naturalistiselle tietoteorialle. Niinpä tällainen lähestymistapa johtaa käytännössä hyvin naturalistiseen kuvaukseen tutkimuskohteesta, koska sen metodologia ja tutkimusohjelma on naturalistinen.

Jos tätä pidetään ainoana hyväksyttävänä tapana harjoittaa tiedettä, silloin tieteellisen tutkimuksen välityksellä saatava tieto Jeesuksesta jää täysin naturalistisen maailmankuvan piiriin. Tämä puolestaan merkitsee käytännössä sitä, että kaikkea yliluonnollista Jeesuksen elämässä pidetään sellaisena, josta meillä ei voi olla tieteellistä tietoa, eli "uskon asiana". Aikamme tieteisuskoisessa ilmapiirissä tämä helposti tulkitaan niin, etteivät ne ole tosiasioita.

Toisena esimerkkinä tällaisesta oletetusti neutraalisuuteen pyrkivästä lähestymistavasta on John B. Meierin trilogia A Marginal Jew. Hän kirjoittaa:

Metodini seuraa yksinkertaista sääntöä: se ottaa etäisyyttä siihen mitä kristinusko tai myöhempi kirkollinen opetus sanoo Jeesuksesta, niin ettei se myönnä eikä kiellä sen väitteitä.

– John B. Meier⁴⁷

. Meier pyrkii myös ottamaan etäisyyttä kaikkiin uskomuksiin, jotka eivät ole yhteensopivia kristinuskon kanssa. Meierin ihanteena on tutkijayhteisö, jossa juutalaiset, katoliset, protestantit ja agnostikot tekevät yhdessä tutkimusta kunnes he pääsevät yksimielisyyteen siitä, mitä kaikki järkevät ihmiset voivat sanoa historiallisesta Jeesuksesta.

Selittääkseni akateemisille työtovereilleni, mitä tarkoitukseni on tehdä, käytän usein mielikuvituksen luomaa kuvaa "ei-paavillisesta kokouksesta". Oletetaan, että katolinen, protestantti, juutalainen ja agnostikko – kaikki rehellisiä historioitsijoita, jotka ovat tietoisia ensimmäisen vuosisadan uskonnollisista liikkeistä – lukittaisiin Harvard Divinity School -korkeakoulun kirjastoon ja asetettaisiin spartalaiselle dieetille. Heidän ei annettaisi tulla ulos ennen kuin he ovat onnistuneet muokkaamaan kompromissi-asiakirjan siitä, kuka Jeesus Nasaretilainen oli ja mihin hän pyrki omana aikanaan ja omassa elinympäristössään. Tämän asiakirjan olennainen vaatimus olisi, että se perustuisi pelkästään historiallisille lähteille ja perusteluille. Näin saavutettava ei-uskonnollinen "yksimielisyyden kirja" kärsisi kaikista puutteista, jotka ovat ominaisia komiteoiden laatimille ekumeenisille lausunnoille. Joskus päätettäisiin käyttää epäselvää kieltä, jonka avulla peitetään mielipide-eroja. Joskus myönnettäisiin avoimesti sellaisten mielipide-erojen olemassaolo, joista ei onnistuttaisi saavuttamaan yksimielisyyttä. Todennäköisesti tämä valkoinen kirja Jeesuksesta ei täysin ilmaisisi yhdenkään kokouksen jäsenen mielipidettä. Se ei varmasti sisältäisi väitteitä, jotka olennaisesti luonnehtivat katolisen tai protestanttisen jäsenen uskoa. Dokumentin perustana on vaatimus, että yksimielisyysasiakirjan tulee olla kaikkien sellaisten todennettavissa, jotka käyttävät moderneja historiantutkimuksen menetelmiä. Tämän seurauksena näkökulma on kapea, fragmentaarinen ja jopa vääristävä. Kuitenkin jotakin saavutettaisiin tällä tavalla. Meillä olisi karkea luonnos siitä, mitä satunnainen joukko ”järkeviä ihmisiä” voisivat sanoa historiallisesta Jeesuksesta. Asiakirja voisi toimia yhteisenä perustana, lähtökohtana kristittyjen ja juutalaisten sekä eri kristillisten tunnustuskuntien ja ei-uskovien väliselle dialogille. Se voisi toimia kutsuna historioitsijoiden ja teologien lisätutkimuksille. Tällainen rajoitettu yksimielisyyslausuma, joka ei pyri korvaamaan käsitystä uskon Kristuksesta, on tämän teoksen vaatimattomana tavoitteena.

– John B. Meier⁴⁸

Vaikka Meier myöntää, että "objektiivisuuteen pyrkiminen" on epärealistista⁴⁹ hän kuitenkin säilyttää ihanteen eksegetiikasta, joka käyttää "puhtaasti historiallis-kriittisiä metodeja".⁵⁰

Meier tekee tutkimustaan huolellisesti ja pyrkii tekemään oikeutta erilaisille näkökannoille. On kuitenkin merkillepantavaa, että hänen valtavan työpanoksensa tiedollinen anti on ohut, epävarma ja Raamatun sanoman kannalta marginaalinen. Se onnistuu tavoittamaan vain joitakin ulkokohtaisia piirteitä Uuden testamentin Jeesus-kuvasta, koska se on sidottu naturalistiseen tietoteoriaan ja tutkimusohjelmaan. Meier onnistuu osoittamaan ainoastaan, että Jeesus on eskatologista sanomaa julistava profeetta, joka teki voimatekoja, ihmeitä ja merkkejä, jotka julistavat Jumalan valtakuntaa ja myös vahvistavat hänen sanomansa. Koska Meier pyrkii rajoittumaan siihen, minkä kaikki voivat hyväksyä, hän ei tietenkään voi sanoa, että nämä ihmeet ja merkit ilmentävät Jumalan aktiivista toimintaa tai että ne eivät sitä ilmennä. Hän ei voi sanoa, että Jeesus nousi kuolleista sen enempää kuin väittää, ettei Jeesus noussut kuolleista. Hän ei voi väittää, että Raamattu on Jumalan inspiroimaa sanaa eikä väittää, ettei se sitä ole.

Meier jää siis naturalistisen päättelyn rajoihin, niin että hänen koko valtavan tutkimustyönsä lopputuloksena on hyvin minimaalinen tieto Jeesuksesta. Lisäksi on huomattava, ettei Meier itse asiassa onnistu saavuttamaan tuloksia, jotka olisivat yleisesti hyväksyttyjä, koska esimerkiksi James Dunn kyseenalaistaa Meierin kuvauksen Jeesuksesta marginaalisena juutalaisena.⁵¹

Alvin Plantinga kritisoi Meieriä siitä, ettei tämä näe naturalismiin sisältyvää tietoteoreettista ongelmallisuutta eikä uskaltaudu haastamaan vallitsevan naturalistisen paradigman rajoja. Tällaisen metodologisen naturalismin ongelmana on Plantingan mukaan, että se jättää ilmoitustiedon kokonaan sivuun.⁵² Näin ilmoituksen varsinainen sisältö jää hyödyntämättä. Tällainen tutkimus voi tuoda valoa Raamatun tekstin historialliseen taustaan. Mutta sen saavuttamat tutkimustulokset ovat kuitenkin suhteellisen vaatimattomia, koska se ei hyödynnä Jumalan ilmoituksen tarjoamaa tietoa. Se käyttää hyväkseen inhimillisen tiedon mahdollisuuksia niin rajoitetusti, ettei se tarjoa tietoa Raamatun olennaisista piirteistä. Se ei kuitenkaan välttämättä sulje pois sitä mahdollisuutta, että kukin maailmankatsomuksellinen yhteisö tekee tieteellistä tutkimusta omista lähtökohdistaan tai että kukin yksityisenä ihmisenä omaksuu sanallisen ilmoituksen kautta saatavan tiedon Jumalasta perustellusti oman elämänsä ohjeeksi.⁵³

Onko agnostismi ainoa oikea lähtökohta tieteelle?

Tietoteoreettisen ja tutkimusohjelmallisen naturalismin innoittamina on joskus paradoksaalisesti pidetty neutraalina näkemystä, jonka mukaan agnostismi on tieteen ainoa oikea lähtökohta. Erkki Koskenniemi kuvaa tätä näkemystä sanomalla, että ”oikea tiede ei kiellä Jumalan olemassaoloa, vaan jättää kysymyksen avoimeksi. Oikea tiede ei siis ole luonteeltaan ateistista, vaan agnostista.”⁵⁴ Se, että kysymys Jumalan olemassaolosta jätetään avoimeksi, näyttäisi olevan puolueeton kanta. Tämän kannan avoimuus on kuitenkin vain näennäistä, mikä näkyy siinä, että tämä agnostinen lähestymistapa määritellään ainoaksi oikeaksi tavaksi tehdä tiedettä. Tällöin joudutaan olettamaan, ettei ole olemassa sellaista tietoa Jumalasta, joka tekisi tiedollisesti oikeutetuksi tehdä tiedettä teistisestä lähtökohdasta. Tämä oletus perustuu naturalistiseen tietoteoriaan, vaikka se näennäisesti jättääkin avoimeksi kysymyksen Jumalan olemassaolosta ja Jumalan ilmoituksen mahdollisuudesta. Näin ymmärretty tieteen menetelmä puolestaan rajaa sen, mitä tieteellisen tutkimuksen avulla voidaan saada selville. Jos Jumalan ilmoitus tieteen määritelmän avulla suljetaan pois hyväksyttävien tietolähteiden joukosta, on dogmaattisesti sulkeuduttu naturalistisen todellisuuskäsityksen rajoihin.

Naturalistista tieteen metodia perustellaan sillä, että tieteen maailmassa ”tutkitaan sitä maailmaa, joka avautuu inhimilliselle järjelle. Tästä johtuu, että siellä voidaan tutkia vain sitä, mikä on järjen tutkittavissa ja järkiperäisesti tarkasteltavissa. Tutkija ei saa perustella teesejään omilla uskomuksillaan eikä yliluonnollisilla kokemuksillaan, vaan toisten kontrolloitavissa olevilla väittämillä.”⁵⁵ Tutkija ei voi edellyttää mitään sellaista, mikä ei ole kenen tahansa tutkijan hyväksyttävissä. Tieteessä hän joutuu etsimään perusteluja, jotka ovat ymmärrettäviä myös niille, jotka eivät jaa hänen peruslähtökohtaansa.

Tämä oletettavasti avoimuuteen pyrkivä lähestymistapa on oikeassa siinä, että varsinaisten tieteellisten väitteiden tulisi olla sellaisia, jotka ovat muiden tieteentekijöiden kontrolloitavissa niin, että voidaan arvioida, missä määrin väitteet tekevät oikeutta todellisuuden asiaintiloille. Kun pyrkii viestimään tutkimustuloksiaan ihmisille, jotka tarkastelevat todellisuutta erilaisista lähtökohdista, on kiinnitettävä huomiota sanoman ymmärrettävyyteen. Tämän näkemyksen ongelmana on kuitenkin, ettei se tee eroa tieteen lähtökohtaoletuksina toimivien perususkomusten ja varsinaisten tieteellisten väitteiden välillä. Tämän näkemyksen mukaan ”tutkija ei saa perustella teesejään omilla uskomuksillaan”. Jos tätä periaatetta sovellettaisiin johdonmukaisesti, jouduttaisiin lopulta päättymättömään todistusten kehään.

Oletetaan, että jokainen uskomus pitäisi perustella toisilla uskomuksilla, joita pidetään luotettavina. Oletettavasti nämä toiset uskomukset täytyy taas perustella kolmansilla uskomuksilla. Tämä johtaa loputtomaan todistuksen sarjaan, jollei sitten ole olemassa perususkomuksia, joihin voidaan uskoa perustellusti ilman että niitä tarvitsee todistaa toisilla uskomuksilla. Tutkimuksen perimmäisellä tasolla joudutaan vetoamaan sellaisiin perususkomuksiin, joita ei ole enää mahdollista todistaa oikeiksi, vaan jotka toimivat tutkimuksen lähtökohtaoletuksina. Lähtökohtaoletuksia ei ole mahdollista kontrolloida tieteellisesti. Ne ovat nimensäkin mukaan perususkomuksia, eli sellaisia uskomuksia, joiden varaan tieteellinen perustelu rakentuu. Perususkomusten tulisi kuitenkin olla tiedollisesti oikeutettuja. Niiden tiedollinen oikeutus voidaan kyseenalaistaa esittämällä niille tiedollisia kumoajia.

Olemme jo edellä viitanneet Alvin Plantinga näkemykseen, jonka mukaan usko kaikkivaltiaaseen, kaikkitietävään ja täydellisen hyvään Jumalaan voi olla tiedollisesti oikeutettu perususkomus, joka voi olla tieteellisen tutkimuksen lähtökohta. Plantinga on yksityiskohtaisesti argumentoinut kirjassaan Warranted Christian Belief, että teististä ja erityisesti kristillistä perususkomusta vastaan esitetyt kumoajat eivät onnistu viemään tältä perususkomukselta tiedollista oikeutusta. Sen sijaan Plantinga katsoo voivansa esittää naturalistiselle tietoteorialle kumoajan, jota ei voida kumota. Niinpä Plantinga katsoo naturalistisen tietoteorian perustuvan perususkomuksille, jotka eivät ole tiedollisesti oikeutettuja.

On välttämätöntä tehdä ero perususkomusten ja niiden varaan rakentuvien tieteellisesti kontrolloitavien väitteiden välillä, jos ei haluta ajautua sisäisiin ristiriitaisuuksiin. Tämä näkyy jo siinä, että oletettavasti avoin agnostinen tiedekäsitys joutuu rikkomaan oman avoimuuden periaatteensa heti sen esitettyään. Tätä periaatetta rikotaan sanottaessa, että oikea tiede on luonteeltaan agnostista: ”oikea tiede ei kiellä Jumalan olemassaoloa, vaan jättää kysymyksen avoimeksi. Oikea tiede ei siis ole luonteeltaan ateistista, vaan agnostista.”⁵⁴ Kuitenkaan tämän agnostisen näkemyksen puolesta ei voida esittää mitään tieteellisesti kontrolloitavaa argumenttia. Näkemys oikean tieteen agnostisuudesta ei ole tieteellisesti kontrolloitavissa eikä se ole yhteinen kaikille tutkijoille. Agnostismi ei ole neutraali järjen vaatima lähtökohta. Ei ole mitään tieteellistä tapaa kontrolloida agnostismin väitettä, jonka mukaan ihmisillä ei voi olla tietoa Jumalasta. Itse asiassa tämä väite ei ole edes tiedollisesti oikeutettu, koska sen sisälle syntyy kumoaja, jota ei voida kumota, kuten kirjan kuudennessa luvussa tarkemmin osoitetaan.

Tämän avoimuuteen pyrkivän lähestymistavan ongelmana on siis lähinnä sen sulkeutuneisuus, eksklusiivisuus: se pitää ainoana oikeana tieteenä yhden kiistanalaisen tietoteoreettisen oletuksen varaan rakentuvaa tutkimusta, vaikka se samalla asettaa tieteen ehdoksi, että pitäydytään oletuksiin, jotka kaikki voivat hyväksyä ja jossa ollaan avoimia erilaisille mahdollisuuksille. Agnostismi ei ole neutraali kanta edes sellaisessa heikossa muodossa, jossa se vain pidättyy ottamasta kantaa siihen, onko meillä tietoa Jumalasta. Vaikka tällainen heikko agnostismi ei suoranaisesti kielläkään Raamatun väitettä, että kaikilla ihmisillä on tietoa Jumalasta, se toimii ikään kuin ei olisi olemassa tietoa Jumalasta, jota voitaisiin käyttää tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana.

Agnostismia ainoana oikeana tieteen lähtökohtana puolustavaa lähestymistapaa voidaan siis kritisoida siitä, että se jättää tekemättä joitakin olennaisia erotteluja:

1. Se ei tee eroa tieteen lähtökohtaoletusten ja niiden varaan rakentuvien tieteellisesti kontrolloitavien väitteiden välillä. Se ei tuo selvästi esille sitä, että lähtökohtaoletuksia ei ole mahdollista tieteellisesti kontrolloida tai tieteellisesti todistaa oikeiksi.
2. Se olettaa agnostismin olevan tieteellisesti kontrolloitava väite, joka perustuu pelkästään järkeen. Itse asiassa agnostismi on uskonvarainen ennakko-olettamus, jota ei ole mahdollista tieteellisesti todistaa oikeaksi.
3. Se ei ota huomioon sitä, että yhden uskonvaraisen lähtökohdan tekeminen ainoaksi sallituksi lähtökohdaksi tieteellisessä keskustelussa johtaa keinotekoisesti suljettuun keskusteluavaruuteen, joka estää tieteellisen keskustelun avoimuutta ja kriittisyyttä.
4. Se näyttäisi olettavan, että inhimillinen järki voi toimia ilman ennakko-oletuksia. Tosiasiassa ainoastaan kaikkitietävän olennon järki voi toimia ilman ennakko-oletuksia.

Ei ole mitään tieteenteoriasta nousevaa syytä, miksi agnostismille tulisi antaa etuoikeutettu asema ainoana mahdollisena lähtökohtaoletuksena. Ei ole mitään tieteellistä tapaa todistaa agnostismia oikeaksi. Se on kokonaisvaltainen oletus todellisuuden ja tiedon luonteesta. Ei ole mitään järkiperustetta määritellä ”oikeaa tiedettä” sellaiseksi, joka tukeutuu agnostismiin, yhteen kiistanalaiseen tietoteoreettiseen oletukseen. Päinvastoin, meillä on järkiperusteet torjua tällainen dogmaattinen lähtökohta, joka pyrkii sulkemaan tieteellisen keskustelun yhden tietoteoreettisen ja metodologisen kannan edustajien yksinoikeudeksi. Jos tieteessä sallitaan vain yksi lähtökohtaoletus, se menettää avoimen ja kriittisen luonteensa. Tieteellisyys perustuu avoimeen ja kriittiseen keskusteluun, jossa asioita ratkaistaan todistusaineiston pohjalta, ei edeltä käsin itsestään selvyyksinä pidettyjen ennakkoluulojen pohjalta.

Plantinga kiinnittää huomiota siihen, että tieteellisesti raamatuntutkimusta harjoittava tutkija voi kuulua useisiin erilaisiin yhteisöihin. Jos lähtökohdaksi otetaan, että hänen tulee toimia niiden lähtökohtaoletusten pohjalta, jotka ovat hyväksyttäviä kaikille yhteisön jäsenille, kuten Duhem ehdottaa, silloin tutkija voi olla osallinen useissa hyvin erilaisissa tutkimusprojekteissa, joissa on hyvin erilaiset lähtökohtaoletukset. Kristillisen seurakunnan jäsenenä ja tätä yhteisöä palvellakseen hän voi duhemilaisenkin oletuksen mukaan tehdä tutkimusta, jossa Raamatun ilmoitus on tutkimuksen lähtökohtana, koska se on hyväksyttävää kristillisen yhteisön jäsenille. Niinpä kristillisen yhteisön jäsenenä hänen tulisi tehdä tieteellistä raamatuntutkimusta supranaturalistisista lähtökohdista.

Luke Timothy Johnson näyttäisi edustavan tällaista näkemystä.⁵⁶ Hänen mielestään kristitty tutkija voi väliaikaisesti tehdä sellaista historiallista tutkimusta, jossa hän siirtää syrjään Jumalan ilmoituksen tarjoaman tiedon, kun hänen tarkoituksensa on osoittaa jotakin sellaiselle tutkijayhteisölle, joka ei hyväksy Raamattua Jumalan ilmoitukseksi. Tällainen historiallinen tutkimus on kuitenkin tiedollisesti alempiarvoisempaa kuin sellainen raamatuntutkimus, jossa otetaan lähtökohdaksi Jumalan ilmoituksen tarjoama tieto.

Myös tunnettu kristitty filosofi William Lane Craig, joka periaatteessa kannattaa supranaturalistista tutkimusohjelmaa, käyttää Jeesuksen historiallista ylösnousemusta perustellessaan argumentin vuoksi sellaista lähtökohtaa, jossa hän aluksi ei oleta edes Uuden testamentin dokumenttien historiallista luotettavuutta.⁵⁷ Hän katsoo voivansa tällaisella menetelmällä todistaa Jeesuksen ruumiillisen ylösnousemuksen. Sijoittamalla Jeesuksen ruumiillisen ylösnousemuksen historiallisen tosiasian Uuden testamentin viitekehykseen, jossa Jeesus tuomitaan kuolemaan juuri siksi, että hän väitti olevansa Jumalan Poika, Craig katsoo ylösnousemuksen olevan vahvistus Jeesuksen väitteelle jumaluudestaan. Sen enempää Johnson kuin Craig eivät kannattaisi sulkeutunutta (eksklusiivista) näkemystä, jonka mukaan naturalistisen metodologian ja tutkimusohjelman ehdoilla tapahtuva tutkimus olisi ainoaa oikeaa tiedettä. Päinvastoin, he kannattavat pluralistista tiedeyhteisöä, jossa tutkimusta voidaan tehdä erilaisista lähtökohdista. Yksi ja sama tutkija voi jopa käyttää erilaisia lähtökohtaoletuksia tutkimuksen eri vaiheissa, kunhan hän tekee kriittisesti selkoa lähtökohtaoletuksistaan.

Long kuitenkin argumentoi, että tällainen naturalistisen metodologian ehdoilla toimiva lähestymistapa on perusteltua kristitylle vain väliaikaisena ja ehdollisena metodologisena rajoitteena.⁵⁸ Kristitty tutkija voi tietyssä tilanteessa olla tuomatta esille uskomustensa perimmäisiä lähtökohtia pystyäkseen viestimään tehokkaasti toisten tutkijoiden kanssa minimalistisella tasolla. Johdonmukaisuuden nimessä kristityn tutkijan tulee kuitenkin esittää vain sellaisia näkemyksiä, jotka sopivat yhteen hänen laajemman uskomusjärjestelmänsä kanssa.

Longin mielestä on tärkeä tiedostaa naturalistiseen metodologiaan liittyvät vaarat. Tutkija voi joutua kiusaukseen etsiä pelkästään naturalistisia selityksiä kaikkiin menneisyyden tapahtumiin, myös sellaisiin, joihin Raamatun mukaan liittyy Jumalan suoranainen asioihin puuttuminen. Tätä kiusausta tulisi vastustaa, koska se johtaa sellaisiin historiallisiin kuvauksiin, jotka ovat ristiriidassa kristityn perimmäisten taustauskomusten kanssa. Vaikka kristitty voi joskus pidättyä tuomasta esille näkemystensä perimmäisiä juuria edistääkseen viestintää ei-kristittyjen kanssa, hänen tulisi kuitenkin pidättyä kannattamasta sellaisia historiallisia kuvauksia, jotka suoranaisesti kieltävät Jumalan toiminnan historiassa. Esimerkkinä tällaisesta pidättyvyydestä on John Brightin kommentti tapahtumista, jotka liittyvät israelilaisten vapautumiseen Egyptistä: ”Jos Israelilaiset näkivät tässä Jumalan käden, historioitsijalla ei varmasti ole todistusaineistoa sitä vastaan.”

Toinen yhtä vakava vaara on Longin mukaan siinä, että tutkija saattaa vähitellen antaa keskusteluyhteyden säilyttämisen vuoksi valitsemansa minimalistisen tutkimusmenetelmän vaikuttaa hänen todellisuuskäsitykseensä. Metodologinen lähestymistapa voi vähitellen muuttua maailmankatsomukselliseksi uskontunnustukseksi. Tällainen muutos olisi kuitenkin ”pahimman laatuinen looginen ja menetelmällinen virhe.”⁵⁹ Tutkijan todellisuuskäsityksen tulisi ohjata hänen metodisia valintojaan eikä päinvastoin. Esimerkkinä siitä, miten harhaista on antaa metodin määrätä todellisuuskäsitystä, on kalastaja, joka uskoo, ettei ole olemassa viittä senttimetriä pienempiä kaloja, koska hän ei ole koskaan onnistunut pyytämään yhtään sellaista. Ohikulkija saattaa huomauttaa, että hänen verkkonsa silmukat ovat liian isoja, että hän voisi saada saaliksi viittä senttimetriä pienempiä kaloja. Kalastaja kuitenkin pitää kiinni näkemyksestään, että sitä mitä hänen verkkonsa (metodinsa) eivät pysty pyytämään, ei ole olemassa (todellisuuskäsitys).

Pluralistisessa tiedeyhteisössä vakaumuksellinen ateisti tai agnostikko tietysti tekee tutkimusta omista lähtökohdistaan. Mutta ei ole perusteltua pitää ateistisia tai agnostisia lähtökohtaoletuksia ainoina tiedollisesti oikeutettuina. Siksi kristityllä ei ole mitään tieteellistä syytä rajoittaa tutkimustaan ateististen tai agnostisten lähtökohtaoletusten varaan. Hän voi tietysti tehdä argumentin vuoksi joskus tutkimusta myös oman vakaumuksensa kanssa ristiriidassa olevista lähtökohdista tai etsiä sellaista lähtökohtaa, joka olisi joiltakin osin kaikille yhteinen. Kristitty saattaa myös tieteensosiologisista syistä joutua tekemään tutkimustaan ateismin tai agnostismin pohjalta, jos hänellä ei ole ateistien tai agnostikkojen hallitsemassa tiedeyhteisössä muuta mahdollisuutta saada opinnäytetöitään hyväksytyksi tai tutkimuksiaan julkaistuksi. Tällöin syy ei ole tieteellinen vaan strateginen ja tieteensosiologinen. Ei ole kuitenkaan mitään järkevää syytä pitää tällaista dogmaattisesti suljettua tiedeyhteisöä ihanteena tai järkeen perustuvana. Tällainen suljettu keskusteluavaruus johtaa välttämättä tieteellisen keskustelun tason laskuun, niin kuin näemme teologisessa tutkimuksessa viimeisten kahden sadan vuoden aikana.⁶⁰

Neutraalin tiedekäsityksen mytologisuus

Plantinga mukana on siis erotettava toisistaan tutkimuksen lähtökohtaoletukset ja näiden lähtökohtaoletusten pohjalta tehtävä tutkimus. Lähtökohtaoletuksia ei ole mahdollista tieteellisesti kontrolloida, niistä on ainoastaan mahdollista tehdä itsekriittisesti selkoa. Myös Samuel Byrskog argumentoi, että ”akateemisen tutkimustyön usein julkilausumaton ohjelma on tehtävä näkyväksi ja ilmaistava sanoin. Olemme jo kauan sitten ohittaneet ajan, jolloin tutkijat voisivat väittää tekevänsä työtään käsitteellisessä tyhjiössä.”^61, 62 Tieteellisen tutkimuksen kautta saavutetulle tiedolle ei voi perustellusti antaa etuoikeutettua asemaa. Tieteellinen tieto on vain ”yksi ääni monien joukossa”.⁶¹

Uuteen testamenttiin ja varhaiseen kristillisyyteen kohdistuvaa teologista tutkimusta vaaditaan tänä päivänä tunnustamaan, ettei se tuota historiallisesti tai tekstuaalisesti puolueettomia selontekoja. Samoin myös uskonnontutkijoiden akateemisella työllä on edessään yhtä vaikea tehtävä selventää, millaisia erilaisia filosofisia olettamuksia ja seuraamuksia on sillä, että tutkimustyö toteutetaan ja esitetään tietyllä tavalla. Kolmanneksi, on välttämätöntä selittää, miten akateeminen ymmärrys historiasta liittyy olennaisesti teologiaan.⁶¹

Eri tutkijat voivat tehdä tutkimustaan erilaisten lähtökohtaoletusten pohjalta. Tiede ei ole suljettu kristillisen vakaumuksen pohjalta toteutetulta tutkimukselta, koska ”kristillinen ja seurakuntakeskeinen teologia, voi olla yksi niistä äänistä, jotka pyrkivät viestimään omien rajojensa ulkopuolelle.”⁶¹ Tämä ei estä tieteellistä kommunikaatiota. Itse asiassa lähtökohtaoletusten avoin tunnustaminen on edellytys kriittiselle kommunikaatiolle. Lähtökohtaoletustensa pohjalta tutkija esittää tieteellisesti kontrolloitavia väitteitään, joita voidaan arvioida niiden johdonmukaisuuden, perustelujen pätevyyden ja selitysvoiman osalta.

Francis Watson perustelee käsitystä, että Raamatun tieteellistä tutkimusta voidaan tehdä kristillisen uskon lähtökohdasta. Hän kritisoi valistuksen maallistunutta pelastususkoa naiiviudesta:

Valistuksen usko, että maailma tarjoaa maallisen pelastuksen kirkon ylläpitämästä Babylonian vankeudesta, asettaa herkkäuskoisuutemme vakavalle koetukselle, olipa tämä näkemys kuinka suosittu tahansa teologian ja uskonnon akateemisessa tutkimuksessa. Koska uskonyhteisö voi elää akatemiassa yhtä hyvin kuin millä muulla elämän alueella tahansa, Raamatun teksteihin ei ole välttämätöntä omaksua näkökulmaa, joka eroaa perustavasti seurakunnallisesta näkökulmasta. - - Koska akateeminen maailma ei aseta opillisia testejä, ei voi olla velvollisuutta omaksua maallistunutta pelastusmyyttiä ja lukea Raamatun tekstejä sen valossa.

– Francis Watson⁶³

Wolfgang Stegemann pitää mytologisena käsitystä, että olisi olemassa jokin puhtaaseen järkeen perustuva tieteellinen (historiallis-kriittinen) tapa tutkia varhaisen kristinuskon historiaa, joka tuottaisi objektiivisempaa tai neutraalimpaa tietoa kuin sellainen uskon lähtökohtaan tukeutuva tutkimus, jossa Anselmin sanoin ilmaistuna ”usko etsii ymmärrystä”.^64, 62 Stegemann kutsuu tällaista tieteisuskoista käsitystä Jacques Derridan ilmaisua käyttäen ”valkoiseksi mytologiaksi”: ”Valkoinen mies pitää omaa mytologiaansa, indoeurooppalaista mytologiaa, omaa logostaan, oman puhetapansa mythosta, yleispätevänä muotona, jota hän vielä haluaa kutsua Järjeksi.”⁶⁵ Ajatus, että historiallis-kriittinen tutkimus tarjoaisi neutraalin ja objektiivisen vaihtoehdon teologialle on ”paljon melua tyhjästä.”⁶⁶

Myös Plantinga kritisoi oletusta, jonka mukaan tieteessä olisi hyväksyttävää vain yksi lähestymistapa.^67, 6 Hänen mukaansa tieteellisen tutkimuksen avoimuuden ja kriittisyyden vastaista on kelpuuttaa tieteellisen tutkimuksen perustaksi vain yksi ainoa lähestymistapa sen sijaan että tieteessä käytettäisiin useita toistensa kanssa kilpailevia lähestymistapoja. Tieteellistä tutkimusta tulisi luonnehtia lähestymistapojen moninaisuus, pluralismi. Tieteellinen tutkimus joutuu aina tekemään joitakin maailmankatsomuksellisia ja uskonnollisia lähtökohtaoletuksia, joita se ei voi tieteellisesti perustella. Tutkimus ei ole mahdollista ilman tällaista lähtökohtaa. Aito näkemysten välinen kilpailu mahdollistuu tieteessä vain kun tieteellistä tutkimusta tehdään tietoisesti erilaisista uskonnollisista ja metafyysisistä lähtökohdista. Erilaiset uskonnolliset, maailmankatsomukselliset ja normatiiviset lähtökohdat ovat perustana keskenään kilpaileville tieteellisille lähestymistavoille. Kilpailevien lähestymistapojen paremmuutta arvioidaan niiden kyvyllä tehdä oikeutta todellisuuden asiaintiloille.

Plantingan mukaan suurin osa tieteellisestä tutkimuksesta ei ole uskonnollisesti neutraalia. Valtaosa tieteellisestä tutkimuksesta ei voi olla uskonnollisesti neutraalia, koska tutkimuksessa joudutaan tekemään jokin oletus maailmankaikkeuden alkuperästä ja järjestyksestä. Jotkin tieteen osat saattavat olla uskonnollisesti neutraaleja: jos mittaamme maapallon kokoa ja muotoa ja sen etäisyyttä auringosta tai jos tutkimme Pythagoraan teoreeman todistusta, olemme tekemisissä asioiden kanssa, jotka ovat jossakin järkevässä mielessä uskonnollisesti neutraaleja. Valtaosa tieteestä on tässä suhteessa kuitenkin erilaista. Ei ole mitään selvärajaista tapaa määritellä, mitkä tieteen osat voivat olla uskonnollisesti neutraaleja ja mitkä eivät: kyseessä on asteittain muuttuva jatkumo ennemmin kuin selvärajainen erottelu. Plantinga ehdottaa seuraavanlaista nyrkkisääntöä: Mitä keskeisemmin tieteellinen tutkimusalue pyrkii lisäämään ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen, sitä vaikeampi sen on olla uskonnollisesti neutraali.

Plantinga ottaa esimerkiksi Jean Piagetin (1896-1980) teorian lapsen ajattelun kehityksestä.⁶⁷ Seitsemänvuotias lapsi, jonka tiedolliset valmiudet toimivat asianmukaisesti, uskoo Piagetin mukaan että koko maailmankaikkeudella on tarkoitus osana kaikkikäsittävää suunnitelmaa.⁶⁸ Kypsä aikuinen, jonka tiedolliset valmiudet toimivat asianmukaisesti, oppii ajattelemaan "tieteellisesti" ja ymmärtää, että kaikella on joko luonnollinen syy tai se tapahtuu sattumalta. Piagetin teoriaan on sisäänrakennettu ateistinen oletus, että Jumala ei ole luonut maailmankaikkeutta eikä siinä ilmene hänen suunnitelmansa. Tiedollisten valmiuksiensa kehittyessä ihminen tulee Piagetin mukaan tietoiseksi tästä tosiasiasta, vaikka lapsi vielä näkeekin maailmankaikkeudessa Jumalan suunnitelman. Tämä Piagetin teoria ei ole Plantingan mielestä uskonnollisesti neutraali, vaan se tulkitsee inhimillisen ajattelun kehitystä tietyn uskonnollisen olettamuksen valossa. Se pitää ateismia itsestään selvänä totuutena ja olettaa, että ajattelunsa kehittyessä ihminen tulee tietoisemmin ateistiksi.

Samat tosiasiat saavat erilaisen tulkinnan, jos tehdään vastakkainen oletus, jonka mukaan Jumala on olemassa ja on suunnitellut koko maailmankaikkeuden. Tällöin yksilön ajattelun kehitys johtaa yhä syvenevään tietoisuuteen maailmankaikkeutta hallitsevasta kaikkikäsittävästä suunnitelmasta. Ajattelun kehitystä ei tällöin ole se, että ihminen kadottaa tietoisuuden Jumalan suunnitelmasta, toisin kuin Piaget olettaa. Usko Jumalaan ei ole ajattelun primitiivinen vaihe, joka ajattelun kehittyessä sivuutetaan, vaan se on edellytys maailmankaikkeuden oikealle kuvaukselle, jonka ymmärtäminen selvenee ajattelun kehittyessä.

Naturalistien pyrkimyksenä on määritellä tieteellinen maailmankatsomus ateismin tai agnostismin ehdoilla. Jotkut ateistit saattavat olla haluttomia tunnustamaan oman vakaumuksensa uskonvaraista luonnetta. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kyseessä on nimenomaan uskonnollinen vakaumus. Tieteellinen tutkimus ei voi olla maailmankatsomuksellisesti ja uskonnollisesti sitoutumatonta, koska tieteelliseen tutkimukseen vaikuttavat todellisuutta ja tietoa koskevat kokonaisvaltaiset oletukset. Näistä perimmäisistä oletuksista on tehtävä avoimesti selkoa. Myös naturalistisen tieteen taustalla vaikuttaa uskonnollisiksi luokiteltavia intuitioita. Näitä intuitioita voidaan laajassa mielessä kutsua uskonnollisiksi sikäli, etteivät ne perustu empiiriseen tutkimukseen vaan kokonaisvaltaisiin oletuksiin todellisuuden alkuperästä ja sen järjestyksestä. Uskonnon käsitettä ei tässä yhteydessä tietenkään voi ymmärtää rituaalisesti tai ulkokohtaisesti vaan se liittyy perustavien uskomusten muodostamiseen.

Sen sijaan että tieteellistä tutkimusta hallitsisi yksi ainoa maailmankatsomuksellisesti tai tietoteoreettisesti sitoutunut tutkimusohjelma, naturalismi, tieteessä pitäisi vallita vapaa kilpailu erilaisten tutkimusohjelmien välillä. Naturalistisen tiedekäsityksen ylivallan sijaan tiedettä tulisi harjoittaa tietoisesti erilaisista maailmankatsomuksellisista ja uskonnollisista lähtökohdista käsin. Millään lähestymistavalla ei ole itseoikeutettua asemaa, vaan ne muodostavat kilpailevia tutkimusohjelmia, joiden paremmuutta arvioidaan niiden kyvyllä tehdä selkoa tutkimuksen kohteena olevista asioista.

Jos tiede ei voi olla uskonnollisesti neutraalia silloin, kun sen tutkimusalue koskettaa inhimillisen olemassaolon keskeisiä ulottuvuuksia, ei ole mahdollista ennalta sulkea pois jotakin tiettyä uskonnollista lähtökohtaa. Ei ole perusteltua sulkea tieteen ulkopuolelle lähtökohtaa, jonka mukaan Jumala on olemassa ja on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Tieteellisen raamatuntutkimuksen lähtökohtana voi olla perususkomus, että Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisille ja voi puuttua tapahtumien kulkuun niin halutessaan eli tehdä ihmeitä. Jumalan ilmoitus antaa ihmiselle tiedon, joka voi toimia tutkimuksen lähtökohtana. Tämän lähestymistavan pätevyysarvoa samoin kuin kaikkien muidenkin on arvioitava niiden kyvyllä selittää mielekkäästi tutkimuksen kohteena olevia asiaintiloja. Pyrkimys salata tutkimuksen maailmankatsomukselliset lähtökohdat tai rajata vain yksi maailmankatsomuksellinen lähtökohta hyväksyttäväksi tieteessä johtaa helposti siihen, että ideologisesti värittyneitä käsityksiä esitetään puolueettomina tutkimustuloksina. Kun tutkija tiedostaa, että tieteellinen tutkimus on aina uskonnollisesti sitoutunutta, hän voi saada itsekriittisemmän näkökulman omiin tulkintoihinsa.

Pluralistinen tiedekäsitys on perusteltua jo siksikin, että naturalistinen tutkimusohjelma kohtaa yhä vaikeammin ratkaistavia ongelmia. Näihin ongelmiin on kiinnitetty lisääntyvää huomiota viimeaikaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa. Tietoteoreetikkojen ja tieteenfilosofien parissa naturalismia on kritisoitu siitä, että se on perimmältään itsensä kumoava, koska naturalismin käsitys ihmisen älyllisten kykyjen alkuperästä tekee vaikeaksi tai mahdottomaksi uskoa näiden älyllisten kykyjen luotettavuuteen. Jotkut aikamme johtavista tietoteoreetikoista kuten Alvin Plantinga ja William P. Alston ovat sitä mieltä, että on mahdollista uskoa ihmisen älyllisten kykyjen luotettavuuteen vain jos pitäydytään supranaturalistiseen näkemykseen, että ihminen on Jumalan kuvaksi luotu olento. Palaamme tähän kysymykseen myöhemmin kirjassa.

On ongelmallista, jos tutkimuksen pohjana olevia filosofisia olettamuksia ei riittävästi tiedosteta, koska silloin tutkimus usein kiertää pahanlaatuisessa kehässä: tutkimuksen lähtökohdissa jo oletetaan se, mistä piti tutkimuksen avulla ottaa selkoa. Kaikkein ongelmallisinta on, jos tutkimuksen perustavat lähtökohdat ovat itsensä kumoavia. Kykenemättömyys tiedostaa omia ennakko-olettamuksiaan kertoo siitä, että tutkija on jollakin tiedostamattomalla tasolla antanut tiettyjen filosofisten käsitysten lumota itsensä sen sijaan, että hän olisi kehittänyt itsekriittisyyttään filosofian avulla.

Mitä fundamentalismin käsite tarkoittaa?

Plantingan puolustaman eksperientialistisen näkemyksen mukaan usko Kristukseen on tiedollisesti oikeutettu perususkomus. Perususkomus muodostetaan välittömästi todistusaineiston varassa. Se voi olla tiedollisesti oikeutettu, vaikka sitä ei pystytä todistamaan vastaansanomattomasti. Usko Kristukseen ei perustu ensisijaisesti inhimilliseen todistukseen vaan Jumalan todistuksen tarjoamaan evidenssiin. Tämän evidenssin kanssa ihminen on kosketuksissa välittömän kokemuksensa välityksellä. Ihmisen tiedon rajallisuudesta kuitenkin seuraa, että ihminen ymmärtää Jumalan ilmoituksen aina vajavaisesti. Hän voi kokea jotkut Raamatun kohdat ongelmallisiksi. Tässä ei ole mitään epätavallista. Tieteellisillä teorioillakin on anomalioita, tosiasioita, jotka näyttäisivät olevan ongelmallisia teorian kannalta. Teoriasta ei kuitenkaan luovuta näiden ongelmien tähden sikäli kuin kilpailevilla teorioilla on vielä enemmän ongelmia.

Plantinga itse suosittelee, että tämä Raamatun sanan ja Pyhän Hengen todistuksen pohjalta saavutettu tieto voidaan ottaa myös tieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi ja näin harjoittaa johdonmukaisesti supranaturalistista tutkimusta.

Näkemystä, jonka mukaan Raamattu on Jumalan puhetta ja Jumalan sanoja, luonnehditaan usein hyvin kielteisessä sävyssä fundamentalismiksi. Fundamentalismi on käsite, johon teologiassa ja yleisessä tietoisuudessa yleensä suhtaudutaan kielteisesti. Mutta mikä on tämän käsitteen sisältö? Plantinga analysoi fundamentalismin käsitettä seuraavasti:

Eikö tämä kaikki merkitse yksinkertaisesti sitä, että kannatetaan täysin aikansa elänyttä ja huonomaineista fundamentalismia? Monien akateemisten mielestä ei ole mitään fundamentalismia syvempää alennustilaa. Ymmärrän täysin, että tätä pelättyä f-sanaa käytetään leimaamaan kaikkia tämänkaltaisia malleja. Ennen kuin vastaan kysymykseen, haluan analysoida tarkemmin termiä ’fundamentalismi’. Aikamme tavallisessa akateemisessa kielenkäytössä tätä termiä käytetään solvaamiseen ja paheksunnan ilmaisemiseen. Se muistuttaa tässä suhteessa ilmaisua ’öykkäri’ (’son of a bitch’, more exactly ’sonovabitch’, or perhaps still more exactly at least according to those authorities who look to the Old West as normative on matters of pronounciation ’sumbitch’). Kun termiä käytetään tällä tavalla, sitä ei tavallisesti määritellä. (Jos kutsuisit jotakuta öykkäriksi, kokisitko itsesi velvoitetuksi ensin määrittelemään termin?) Silti ’fundamentalismi’-termiin sisältyy vielä jotakin muuta sen yleisessä käytössä: se ei ole pelkästään solvaamiseen käytetty termi. Siihen sisältyvän tunteenomaisen voiman lisäksi sillä on myös tiedollista sisältöä, ja se yleensä viittaa konservatiivisiin teologisiin näkemyksiin. Niinpä sana yleisessä käytössään merkitsee ennemminkin jotakin senkaltaista kuin ’typerä öykkäri’ (tai ehkä ’fasistinen öykkäri’) kuin pelkästään ’öykkäri’. Mutta se ei tarkalleen ottaen merkitse tätäkään, sillä sen tiedollinen sisältö voi laajeta ja supistua tarpeen mukaan. Sen sisältö näyttää riippuvan siitä, kuka kyseistä termiä käyttää. Joidenkin liberaaliteologien suussa se näyttäisi viittaavan jokaiseen joka hyväksyy perinteisen kristinuskon mukaan luettuna Augustinus, Akvinolainen, Luther, Calvin ja Barth. Hartaiden sekularistien kuten Richard Dawkinsin tai Daniel Dennetin suussa se näyttää viittaavan jokaiseen, joka uskoo että on olemassa sellainen olento kuin Jumala. Tämä selittyy sillä, että termin merkitys riippuu sen käyttäjästä: sen tiedollisen sisällön ilmaisee lause ’selvästi teologisesti konservatiivisempi minua ja valistuneita ystäviäni’. Termin täysi merkitys voidaan siis tällä tavalla käytettynä ilmaista seuraavalla tavalla: ’typerä öykkäri, jonka teologiset käsitykset ovat selvästi minun käsityksiäni konservatiivisempia’.

– Alvin Plantinga⁶⁹

Asian näin ollen fundamentalismi-syytettä on vaikea ottaa vakavasti, koska se merkitsee vain tunteenomaisesti esitettyä väitettä, että esitetyt käsitykset ovat konservatiivisempia kuin syytöksen esittäjän näkemykset. Väitteen tiedollinen sisältö on niin ohut, että sen pohjalta on vaikea perustella termiin liittyvää kielteistä tunnemerkitystä. Jotkut naturalistiset tutkijat pyrkivät ratkaisemaan asiakysymyksiä syyttämällä vastustajiaan fundamentalisteiksi. Fundamentalismi-syytösten sijaan pitäisi pystyä kehittämään jonkinlaista argumenttia näkemyksensä perusteluksi.

Aiheesta muualla

ApologetiikkaWiki

• Alvin Plantinga: Evoluutioteoreettinen argumentti naturalismia vastaan
• Tapio Puolimatka

Internet

• Alvin Plantingan kotisivut Notre Damen yliopistolla
• Plantingan Curriculum Vitae
• Virtual Library of Christian Philosophy kokoelma Plantingan kirjoituksia
• Haastatteluja PBS:n ohjelmassa "Closer to Truth"
• "The Dawkins Confusion", Plantingan arvio Richard Dawkinsin Jumalharha-kirjasta Books and Culture lehdessä
• Alvin Plantinga: The Analytic Theist lisää kirjoituksia Plantingalta
• Alvin Plantingan hengellinen omaelämäkerta
• Warrant: The Current Debate, Plantingan Warrant sarjan ensimmäinen osa
• Warrant and Proper Function, Plantingan Warrant sarjan toinen osa
• Warranted Christian Belief, Plantingan Warrant sarjan kolmas osa

Debatteja

• Daniel Dennett ja Alvin Plantinga: Religion and Science: Where the conflict really lies (audio, viit. 9.3.2009)

Plantingan kirjoja

• (toim.) Faith and Philosophy. Grand Rapids: Eerdmans. 1964.
• (toim.) The Ontological Argument. New York: Doubleday. 1965.
• God and Other Minds. Ithaca: Cornell University Press. 1967. rev. ed., 1990. ISBN 0-8014-9735-3
• The Nature of Necessity. Oxford: Clarendon Press. 1974. ISBN 0-19-824404-5
• God, Freedom, and Evil. Grand Rapids: Eerdmans. 1974. ISBN 0-04-100040-4
• Does God Have A Nature? Wisconsin: Marquette University Press. 1980. ISBN 0-87462-145-3
• Faith and Rationality: Reason and Belief in God. Alvin Plantinga & Nicholas Wolterstorff (toim.) Notre Dame: University of Notre Dame Press. 1983. ISBN 0-268-00964-3
• Warrant: the Current Debate. New York: Oxford University Press. 1993. ISBN 0-19-507861-6 (1987-1988 Gifford Lectures), online
• Warrant and Proper Function. Oxford: Oxford University Press. 1993. ISBN 0-19-507863-2 (1987-1988 Gifford Lectures), online
• Warranted Christian Belief. New York: Oxford University Press. 2000. ISBN 0-19-513192-4 online
• Essays in the Metaphysics of Modality (toim.) Matthew Davidson. New York: Oxford University Press. 2003. ISBN 0-19-510376-9
• Knowledge of God (Alvin Plantinga & Michael Tooley). Oxford: Blackwell. 2008. ISBN 0-63-119364-2