Suunnitteluteoria

Ainahan voi väittää, että rinta viiden luodinreiän lävistämänä makaavan miehen kuolema oli sittenkin luonnollinen. Toisaalta ei liene kaukaa haettu sekään päätelmä, että hänen kohtalokseen koitui harkittu ja suunniteltu surmatyö, jolla on tekijänsä.

– Gregory Koukl

Suunnitteluteorian eli ID-teorian (engl. intelligent design theory, älyllisen suunnittelun teoria) mukaan jotkut piirteet tai rakenteet luonnossa ovat selitettävissä paremmin älyllisellä syyllä kuin ohjaamattomalla luonnonprosessilla, kuten luonnonvalinnalla.¹

Suunnitteluteoria pähkinänkuoressa

Suunnitteluteoreettisen ajattelutavan ymmärrettävyys paranee olennaisesti, kun oppii keskeisiä termejä:

Jonkin havaittavan kohteen älyllinen suunnittelu (aito suunnittelu) tarkoittaa sitä, että kyseinen kohde on tarkoituksellisesti aikaansaatu. Suunnittelu ei ole sama asia kuin optimaalinen suunnittelu, joka tarkoittaa parasta mahdollista toteutusratkaisua. Kohde, joka ainoastaan vaikuttaa suunnitellulta, ja onkin sattuman seuraus, ei ole suunniteltu; tällöin puhutaan näennäissuunnittelusta.

Aidon suunnittelun erottaminen näennäissuunnittelusta ei aina ole helppoa, ja niiden erottamiseen käytetään suunnittelusuodattimia. Suunnittelun tunnistustyötä sanotaan tarkoituksellisuuspäättelyksi ja tällaisten päättelyiden tutkimista, kehittämistä ja soveltamista ID-tutkimukseksi.

Jonkin kohteen ID-tutkimus testaa suunnitteluhypoteesia, jonka mukaan ko. kohteen synty on parhaiten selitettävissä tarkoituksellisuudella eli suunnittelulla. Tämä testaus voi tuottaa joko suunnitteluhypoteesin vahvistavan positiivisen tuloksen eli suunnittelusignaalin tai sen hylkäävän negatiivisen tuloksen.

ID-teorian keskeinen perustelu on se, että eräiden luonnosta otettujen kohteiden ID-tutkimus on teorian kannattajien mukaan antanut positiivisia tuloksia, joten ainakin tätä osaa luonnontieteiden tutkimuskohteista on näiden suunnittelusignaalien perusteella heidän mielestään järkevää pitää suunniteltuina.

Mitä suunnitteluteoria ei ole?

Olisi tietenkin helppo listata paljonkin asioita, joita suunnitteluteoria ei ole. Tässä kohdin keskitytään suunnitteluteoriaa koskevien yleisten mutta virheellisten käsitysten oikaisemiseen.

Suunnitteluteoria ei ole käsitys, jonka mukaan kaikki on optimaalisesti suunniteltua

Raamatun pohjalta on luontevaa ajatella, että kaikki havaittava on perimmältään Jumalan luomaa ja näin ollen älyllisesti – jopa täydellisen älykkäästi, siis optimaalisesti – suunniteltua. Tällaisen näkemyksen voi jopa sanoa olevan monoteistisen luomisuskon looginen seuraus.

Suunnitteluteoria ei kuitenkaan ota mitään periaatteellista kantaa luomisuskoon tai monoteismiin vaan käyttää omaa, teologiasta riippumatonta, havaittavien kohteiden ominaisuuksiin ja ihmisjärjen päättelykykyyn perustuvaa termistöään. Tällöin jonkin havaittavan kohteen (älyllinen) suunnittelu (engl. intelligent design) merkitsee, että ainakin toinen seuraavista kahdesta ehdosta on voimassa:

1. kohde on tarkoituksellisesti laadittu tai aiheutettu (ensisijainen merkitys);
2. kohteella ei ole mitään tunnettuihin tarkoituksettomiin syihin rajoittuvaa riittävän uskottavaa alkuperäselitystä (toissijainen merkitys).

Näin keskeisen käsitteen kaksimerkityksellisyys voi vaikuttaa oudolta mutta saa selityksensä ID-teorian kysymyksenasettelusta: Koska kohteiden syntyä ei voi jälkikäteen suoraan tutkia (kukaan ei ole enää rakentamassa jo valmistunutta rakennusta), päättelyt tehdään kohteiden ominaisuuksien perusteella (fysiikka riittää selittämään sen, miten rakennus pysyy pystyssä, mutta ei sitä, miten se on voinut alun perin syntyä). Jos päättelytapa on tarpeeksi vakuuttava, kohteen toteaminen älyllisesti suunnitelluksi toissijaisessa merkityksessä merkitsee sitä, että ei ole mielekästä olettaa, etteikö se olisi älyllisesti suunniteltu myös ensisijaisessa merkityksessä. Siksi nämä intensionaalisesti erilaiset merkitykset yhdistyvät ekstensionaalisesti yhdeksi ja samaksi havaittavien kohteiden luokaksi, eikä eri nimitysten käyttäminen samasta kohdeluokasta olisi tarkoituksenmukaista vaan pikemminkin epäselvää kielenkäyttöä.

Asiaa voidaan verrata siihen, että biologisesti ajatellen vain ihmisten jälkeläiset ovat ihmisiä. Kun näemme esim. kadulla kävelevän meille ennestään tuntemattomia mutta selvästikin ihmisiltä näyttäviä olentoja, sanomme heitä kuitenkin ihmisiksi pelkän heistä saamamme vaikutelman perusteella, vaikka emme ole nähneet heidän syntyvän ihmisestä, emme tutkineet, onko heidän soluissaan ihmismäisiä DNA-molekyylejä, tai tarkastaneet henkilöpapereita tai syntymätodistuksia. Ei olisi selkeyttävää vaan päinvastoin hankalaa ja turhauttavaa, jos meitä vaadittaisiin sanomaan ihmisiksi vain niitä yksilöitä, joiden syntyperästä meillä on suoraa tai epäsuoraa havaintomateriaalia tai virallisia dokumentteja, ja kutsumaan muita kaltaisiamme jollain toisella nimellä. ID-teoreettinen puhetapa on itse asiassa tätä normaalikielenkäyttöä täsmällisempi, kun pelkkä subjektiivinen vaikutelma ei riitä tarkoituksellisuuspäättelyyn, vaan kohdetta on lupa sanoa suunnitelluksi vasta tarkemman tutkimuksen perusteella.

Suunnitteluteoria ei ole virheellistä argumentointia

Suunnitteluteoriaa puolustavan argumentaation väitetään usein olevan virheellistä sillä perusteella, että suunnitteluteoria ei olisi falsifioitavissa. Suunnitteluteorian mukaan toimittaessa jonkin tutkimuskohteen voi todeta tarkoituksellisesti aiheutetuksi eli suunnitelluksi vain edeltävän tutkimuksen julkaistujen tulosten perusteella. Jokainen todettu suunnittelusignaali on siksi altis kritiikille ja näin ollen falsifioitavissa; riittää, että osoittaa, että on olemassa tunnettuja "älyttömiä" eli "tarkoituksettomia" (luonnonilmiöiden havaittuun säännönmukaisuuteen ja/tai satunnaisuuteen vetoavia) syitä, joiden varaan rakennettu selitysmalli on riittävän uskottava kyseisen tutkimuskohteen naturalistiseksi syntyselitykseksi. Siksi on väärin väittää, että tarkoituksellisuuspäättely perustuisi pelkkään henkilökohtaiseen epäuskoon (evoluutioteoriaa kohtaan), auktoriteettiuskoon (esim. jonkin uskonnon oppisisältöä kohtaan), tietämättömyyteen vetoamiseen tai "aukkojen Jumala" -perusteluvirheeseen.

Viimemainittujen syytösten täsmällisesti muotoiltu torjuminen tosin edellyttää myös kyseisten argumentointivirhetyyppien kriittistä tarkastelua, niistä kun on olemassa paitsi yleispätevä looginen muoto, jota tarkoituksellisuuspäättely ei edusta, myös naturalistiseen kehäpäätelmään perustuva degeneroitunut variantti, joka on tunnistavinaan "perusteluvirheeksi" kaiken naturalismin rajat ylittävän argumentaation, näin ollen tietenkin myös kaikki suunnittelusignaalit perusteluineen – jo ennen ja ilman niihin tutustumistakaan.

Keskeisiin ID-teoreetikkoihin lukeutuvan Michael Behen argumentaation rakenteeseen pureutuva, Suomessa v. 2008 hyväksytty, yli 200-sivuinen pro gradu -tutkielma² toteaa tiivistelmälehdellään tutkimuksen lopputulemista seuraavaa: "Analyysissa käy ilmi, että Behe onnistuu muotoilemaan suunnittelupäätelmänsä niin, että se välttää suuren osan vanhasta, suunnitteluargumenttia vastaan kohdistetusta kritiikistä. Lisäksi käy ilmi, että älykkään suunnittelun ajatuksesta käydyssä keskustelussa vastakkain eivät ole ainoastaan erilaiset käsitykset filosofisesta argumentista vaan myös maailmankuvat ja uskonnolliset näkemykset." Tämä lähdeaineiston systemaattiseen analyysiin perustuva tutkimustulos on todella kaukana äärinaturalistien vähättelevän torjuvasta asenteesta.

Suunnitteluteoria ei ole teokratiaan tähtäävä uskonnollis-poliittinen salajuoni

Suomessa yleensä luotettavina pidetyilläkin areenoilla on esitetty käsitystä, jonka mukaan suunnitteluteorian takana olisi jonkinlainen länsimaisen demokratian kumoamiseen ja uskonnollisten johtajien hallitseman teokratian pystyttämiseen tähtäävä salajuoni, jota yritettäisiin toteuttaa sekoittamalla tieteeseen uskontoa ja politiikkaa. Vaikka koko ajatus onkin tolkuttomuudessaan naurettava, sen levinneisyys antanee riittävän syyn aihepiirin esiin ottamiseen.

Sekaannusten selvittämiseksi on syytä palauttaa mieleen sellaisia perusasioita kuin että

1. kaikki tieteellinen tutkimus on tietoista inhimillistä toimintaa,
2. kaikki kouluopetus on samoin tietoista inhimillistä toimintaa,
3. kaikella tietoisella inhimillisellä toiminnalla on jonkinlainen uskomuspohja,
4. kaikki tutkimus- ja opetustoiminta tarvitsee rahoitusta,
5. valtaosa tästä rahoituksesta tulee julkisista varoista, lähinnä siis koko väestöltä kerätyistä veroista,
6. kaikki julkisten varojen käyttöön liittyvä päätöksenteko on luonteeltaan poliittista,
7. länsimaiseen demokratiaan kuuluu ajatuksen- ja sananvapaus,
8. länsimaiseen demokratiaan kuuluu yhdistymisvapaus ja oikeus poliittiseen vaikuttamiseen, ja
9. kokemus vallitsevan tilanteen epäoikeudenmukaisuudesta on poliittisten muutospyrkimysten tyypillinen käyttövoima.

Jo nämä yleisesti tunnetut asiat riittävät todellisen asianlaidan ymmärtämiseen:

Kun Phillip Johnson ja eräät muut olivat todenneet uusdarvinistisen evolutionismin älyllisesti kestämättömäksi (ja sitä paitsi yhteiskunnallisesti vahingolliseksi) uskomuspohjaksi (kohta 3), jota kuitenkin ikään kuin varmaksi osoitettuna asiana opetetaan kaikissa julkisissa kouluissa (kohdat 2, 3, 4 ja 5), he kokivat tilanteen epäoikeudenmukaiseksi ja katsoivat, että se vaatii muutosta (kohta 9). Niinpä he organisoituivat Discovery-instituutin yhteyteen (kohta 8) voidakseen tehdä näihin kysymyksiin liittyvää tutkimusta edes yksityisin varoin (kohdat 1, 3 ja 4) sekä levittää asiaa koskevaa tietoa (kohta 7), joka voisi parhaassa tapauksessa aikanaan johtaa tilanteen korjaantumiseen (kohta 6). Koska yksityistä varojenkeruuta ei voi perustella samoin kuin julkista ("Maksat tai itket ja maksat" -periaatteella), vapaaehtoisille tukijoille oli myös tiedotettava varainkeruun tavoitteesta, ja tässä tarkoituksessa laadittiin kannattajille suunnattu toimintasuunnitelma, josta evolutionistista vaihtoehdottomuutta kannattava vastapuoli mahdollisesti laittomin keinoin hankki kopion, joka sitten suuren kohun saattelemana tuotiin julkisuuteen muka todistusaineistona jostain salaliitosta; Discovery-instituutti on jo aikaa sitten julkisesti selvittänyt asian todellisen laidan, joten huhumyllyn pyörittäjillä näyttäisi olevan tavoitteenaan jotain muuta kuin asiallinen tiedonvälitys.

Kaiken kaikkiaan koko kohulla ei siis ole muuta tosipohjaa kuin että vapaan länsimaisen yhteiskunnan tarjoamilla laillisilla keinoilla koetetaan korjata tieteenteon ja julkisen kouluopetuksen virheellisyyksiä ja yksipuolisuuksia sisältäpäin – tutkimuksella ja valistuksella, itse osana sitä tiedeyhteisöä ja yhteiskuntaa, jonka epäkohtien korjaamisesta on kysymys – ja tätä varten kerätään vapaaehtoisia lahjoituksia niiltä, jotka ovat samaa mieltä näiden tavoitteiden tärkeydestä. Vastapuoli sen sijaan käyttää kaikki poliittiset painostuskeinonsa estääkseen akateemisesti vapaan ID-tutkimuksen ja tasapuolisen kouluopetuksen. Näihin keinoihin kuuluu mm. Oklahoman osavaltion kuvernöörille osoitettu kirje demokraattisessa järjestyksessä syntyneen, oppilaiden uskonnon- ja mielipiteenvapautta suojelevan lain kumoamiseksi. Tästä esimerkistä voi itse kukin muodostaa käsityksensä siitä, kuinka korkeassa arvossa ID-liikettä koskevia epäluuloja lietsomaan pyrkivät piirit itse pitävät länsimaista demokratiaa – sekä sille perustavia sanan- ja uskonnonvapauden tapaisia vapausoikeuksia että sen keskeistä ilmenemismuotoa, kansanedustuslaitosten lainsäädäntövaltaa – kun toisessa vaakakupissa on naturalistisen maailmanselityksen kyseenalaisin perustein saavuttama ehdoton yksinoikeus virallisen koulutotuuden asemaan. Äärinaturalistien keinovalikoima on kaiken kaikkiaan moninainen, mutta jo sanottu riittäköön tässä yhteydessä.

Keskeisimmät argumentit

Suunnitteluteoreettinen työskentely tähtää tieteen paradigmanvaihdokseen. Tämä tarkoittaa käännekohtaa, jolloin vallitsevissa ajattelu- ja toimintatavoissa tapahtuu selkeä muutos, jossa uusi astuu vanhan sijaan. Jotta paradigmanvaihdos olisi mahdollinen, tarvitaan sekä uusia kysymyksenasetteluja, uusia käsitteitä, joilla nämä kysymyksenasettelut voidaan ilmaista, uusia menetelmiä, joilla näitä kysymyksenasetteluja voidaan tutkia, että tältä pohjalta tehtävää uutta tutkimusta ja sen tuottamia uusia tuloksia. Läpimurto onnistuu vain siinä tapauksessa, että vastarinta osoittautuu toivottomaksi, että siis evolutionistisen ajattelumallin toimimattomuus ja suunnitteluteoreettisen lähestymistavan paremmuus käyvät niin ilmeisiksi, että muutosta ei käy enää torjuminen. Siihen asti tarvitaan vaihtoehtorahoitusta tutkimukselle, sinnikkyyttä työskentelyssä, julkaisukanavia tieteelliselle ajatuksenvaihdolle ja saaduille tuloksille sekä tietynlaista "antaa tulla, täältä pesee" -asennetta eli iloista uhmamieltä luutuneen vallitsevan näkemyksen kiihkeimpien kannattajien taholta tulevaa vihamieltä, vähättelyä ja suoranaista vainoakin kohtaan. Yleensä tieteen paradigmanvaihdokset eivät tapahdu nopeasti, vaan vasta uuden tutkijasukupolven astuessa esiin myös uudet tuulet voivat alkaa puhaltaa.

Perustava suunnitteluteoreettinen työskentely on kesken mutta käynnissä. Tässä kohden esitellään jo tehdyn työn tuloksia.

Redusoitumattomat järjestelmät

Michael Behe toi Darwin's Black Box -teoksessaan painokkaasti esiin sen tosiasian, että biokemiallinen taso, jota voi pitää biologisen elämän perustasona, jolla solujen ja siten koko elollisten organismien toiminnot viime kädessä onnistuvat tai epäonnistuvat, on toiminnallisuudessaan riippuvainen lukemattomista erilaisista, monesta osatekijästä muodostuvista molekyylikoneistoista, jotka kuitenkin toimivat kokonaisuuksina niin, että minkä hyvänsä yhden osan poistaminen tällaisesta koneistosta saa sen epäkuntoon niin perusteellisesti, että ehjän kokonaisuuden tuottama tulos lakkaa kokonaan syntymästä eli koko koneiston funktio katoaa. Tarkoituksettomasti toimivat ohjaamattomat prosessit, joihin elävien organismien olemassaolon alkuperä halutaan naturalismin ehdoilla toimivassa tutkimuksessa palauttaa, eivät voi saada luonnonvalinnalta apua tällaisten funktioiden löytämiseen, koska valintaedut tulevat vasta valmiista koneistoista, mikä tekee niiden satunnaissyntytodennäköisyyksistä infinitesimaalisen pieniä ja siten koko tarkoituksettomuussyntyselityksestä järjettömän epäuskottavan. Tätä kaikki tai ei mitään -ominaisuutta Behe kutsuu redusoitumattomaksi monimutkaisuudeksi (engl. irreducible complexity).

Naturalistinen leiri on yrittänyt vastata tähän Behen esiin ottamaan redusoitumattomien järjestelmien selittämättömyyshaasteeseen vetoamalla, paitsi naturalismiuskollisuusvaateeseen sinänsä, myös erilaisiin mielikuvitusselityksiin, joiden mukaan tällaiset molekyylikoneistot (joiden olemassaoloa ei mikään asiantunteva taho sentään yritäkään kiistää), olisivat voineet syntyä luonnonvalinnan avittamina, jos esim. koneisto olisi aiemmin ollut vielä nykyistäkin monimutkaisempi mutta redusoituva (osakokonaisuuksillakin olisi ollut joitain itsenäisiä hyödyllisiä funktioita), josta se sitten olisi vähitellen "rojahtanut" nykyiselleen, tai jos nykyisen funktion heikompi esiaste olisi alun perin ollut vain sivutuote jotain muuta funktiota pääasiallisesti hoitaneista prosesseista, joiden olemassaolo olisi sitten tuonut nykysysteemin esivaiheille riittäviä valintaetuja, joiden kautta olisi voitu päästä jotenkin siedettävän satunnaisaskeleen päähän nykytilasta, jonka synnyttyä nuo muut funktiot eivät enää olisi olleet valintaetumielessä tarpeen ja olisivat voineet sittemmin karsiutua pois. Nämä tämäntapaiset selitykset ovat siis pelkkää "käsien heiluttelua" ilman mitään varsinaista todistusaineistoa, ja naturalistien kannalta tilanteen tekee vieläkin huonommaksi se, ettei näitä skenaarioita edes yritetä perustella uskottavilla todennäköisyyslaskelmilla, vaan kyse on puhtaasta "voisimme ehkä ajatella" -tyyppisestä jutustelusta, jollaiseen evolutionismin puitteissa toki on vuosien saatossa niin totuttu, että nyt herättää ihmetystä, että kaikki eivät niitä enää purematta niele. Puhtaasti matemaattinen tosiasia kuitenkin on, että omammekaltaisessa äärellisten resurssien maailmassa kaikkea kivaa ei ole voinut – siis ehtinyt – tapahtua tarkoituksettomasti ja sattumalta, ja ihmettä avukseen tarvitseva tarkoituksettomuus taas alkaakin jo olla valepukuista tarkoituksellisuutta.

Paradoksi sinänsä onkin se, että juuri ihmeitä henkeen ja vereen vastustavat naturalistit itse tarvitsisivat montakin ihmettä avukseen saadakseen tarkoituksettomuusmallinsa toimimaan, kun taas (tarvittaessa) supranaturalistinen älyllinen suunnittelu eli tarkoituksellisen aiheutuneisuuden teoria ei tarvitse avukseen ihmeitä – yhtä vähän kuin itsekään tarvitsen "ihmettä" saadakseni haluamani merkkijonon tuotetuksi näppäimistöltä.

Kaksois-CCC

Mutaatio-luonnonvalintamekanismin tehokkuutta voi arvioida kvantitatiivisesti sekä yleisesti saatavilla olevaan empiiriseen aineistoon että kaikkien matemaattisen lukutaidon perusasiat hallitsevien tarkastettavissa oleviin laskelmiin tukeutumalla, ja kumpikin tapa tukee toistaan viitaten yhtäpitävästi siihen, että tämä mekanismi ei mitenkään voi olla koko havaittavan biodiversiteetin alkuperän selitys. Aihepiirin teknisissä tarkasteluissa voi saavutettavien etujen monimutkaisuuden yksikkönä käyttää klorokiini-vastustuskykyä, joka on 10^-20, ja tätä tarkoittavasta englanninkielisestä ilmaisusta ”chloroquine-complexity cluster” saadaan vastaava mittayksikkömerkintä CCC. Tällöin kaksois-CCC on perustellusti kvantitatiivinen raja, jota satunnaissyntymekanismit eivät voi ylittää.

Täsmennetty monimutkaisuus

Täsmennetty monimutkaisuus on matemaatikko-filosofi-teologi William Dembskin kehittämä³ päättelymalli, jolla suunnittelu voidaan havaita tieteellisesti ⁴.

Täsmennetty monimutkaisuus on olennainen käsite, joka kuvaa merkityksellisen informaation eroa toisaalta yksinkertaisista lainomaisesti järjestyneistä rakenteista kuten kiteistä ja lumihiutaleista ja toisaalta täysin satunnaisista sarjoista, jotka ovat epätodennäköisiä, mutta eivät merkitse mitään. Juuri tämä on käsite kiteyttää yhden olennaisen eron biologisten rakenteiden (ja niiden taustalla olevan informaation) ja elottoman luonnon välillä. Termiä ovat käyttäneet Dembskistä riippumatta esimerkiksi fyysikko Paul Davies ja useat biologit. Fyysikko Paul Davies on todennut, että Dembskin työssä on useita oikein hyödyllisiä ajatuksia.

Tiedosto:SuunnittelunHavaitseminen3.jpg

W. Dembskin suunnittelusuodatin vuokaaviona.

Dembskin mallissa suunnitteluun päädytään eliminatiivisen prosessin kautta, jossa on kolme pääkohtaa:

1. Vapausasteisuus
2. Monimutkaisuus
3. Täsmennys

Päättelyn muoto on myös esitetty oheisessa kaaviokuvassa.

Ylläolevan kolmen kohdan lisäksi Dembski tarkastelee toisaalta käytössä olevia resursseja ja toisaalta mahdollisten täsmennyksien määrää.

Voimme selittää tarkastelun kohteena olevan asian joko luonnonlain, sattuman tai suunnittelun avulla. Jotta voimme päätyä johtopäätökseen, että asia on suunniteltu, sen tulee olla vapausasteinen, monimutkainen ja täsmennetty. Seuraavassa käymme nämä kohdat idean tasolla läpi.

Aloitamme kaavion mukaisesti kysymällä: Oliko tilanteessa vapausasteita? Tapahtuiko asia siis välttämättömästi vai olisiko jotakin muutakin voinut tapahtua? Mikäli tapahtuma tapahtui välttämättä, kuten esineiden putoaminen painovoiman vaikutuksesta tai veden kiteytyminen jääksi negatiivisessa lämpötilassa, luonnonlaki (välttämättömyys) on paras selitys.

Mikäli tapahtuma oli vapausasteinen, kysymme seuraavan kysymyksen: Onko selitettävänä oleva asia monimutkainen? Onko asian satunnaisen synnyn todennäköisyys pieni? Mikäli havaitun asian todennäköisyys on melko suuri, se selittyy parhaiten sattumalla. Esimerkiksi kahden kolikonheiton tuloksen todennäköisyys on 1/2*1/2 ja nopanheiton tulos 1/6 . Tälläisen tapahtuman tapahtuminen ei ole yllättävää, joten selitetämme sen sattumalla.

Mikäli tapahtuma oli riittävän epätodennäköinen, kysymme viimeisen kysymyksen: Onko asia, havainto tai tapahtuma riippumattomasti täsmennettävissä? Voimmeko kuvata asian tai tapahtuman siitä riippumattomasti. Tämä kriteeri tarvitaan siksi, että vaikka tapahtuma oli epätodennäköinen (monimutkainen), jotain piti kuitenkin tapahtua. Esimerkiksi 1000 peräkkäisen kolikonheiton tuloksena on välttämättä joku tulos, ja kaikki tulokset ovat yhtä todennäköisiä. Mikäli emme voi täsmentää tai kuvata tapahtumaa tai asiaa siitä riippumattomasti, selitämme sen sattumalla.

Mikäli voimme tuloksesta riippumattomasti täsmentää tai kuvata tapahtuman, esimerkiksi ‘kaikki klaavoja’, voimme päätellä, että kyseessä ei ole sattuma, vaan suunnittelu, vaikkapa jonkun painottama kolikko.

Esimerkiksi Tuntematon Sotilas -romaanin tekstiä ei määrää luonnonlaki. Paperiin ja musteeseen vaikuttavat luonnonlait eivät määrää mitä kirjassa lukee. (Informaatio ratsastaa aineella.) Teksti on siis vapausasteinen. Koko romaanin satunnaisen synnyn todennäköisyys on tähtitieteellisen pieni. Se on siis monimutkainen. Satunnaisgeneraattorikin olisi tehnyt jonkin kirjainsarjan, mutta romaani on myös täsmennetty; Se on selvää suomen kieltä ja vieläpä kertoo loistavan kuvauksen sodasta. Koska romaani on vapausasteinen, monimutkainen ja täsmennetty, se on älykkään suunnittelun tulosta. Esimerkki on yksinkertainen mutta havainnollistaa selityssuodatinta. Samaa päättelyä voidaan käyttää myös luonnosta löytyviin asioihin.

Dembskin suunnittelupäättely voidaan esittää myös Bayeslaisessa muodossa. Myös laajempi tarkastelu Dembskin suodattimesta on saatavilla suomeksi ⁵.

Hienosäädetty kaikkeus

Luonnontieteiden edistyessä on jouduttu toteamaan, että aineellisen todellisuuden eri koko- ja rakennetasoilla on säätöilmiöitä, joilla ei ole mitään naturalistista selitystä mutta jotka ovat teleologisessa mielessä välttämättömiä, jotta havaittava maailmamme voisi mahdollistaa oman olemassaolomme ja mm. tieteellisen tutkimustoimintamme. Siksi nimenomaan oletus tarkoituksellisesta aiheuttamisesta selittää nämä ilmiöt luontevasti.

Onko suunnitteluteoria uusi kreationismin muoto?

Suunnitteluteoria ei ole kreationismia ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei suunnittelijan voida mitenkään todistaa olevan Raamatun Jumala.

Taustaa ja ulkopuolisten näkemyksiä

Kysymys suunnitteluteorian ja kreationismin välisestä suhteesta on muodostunut yhteiskunnallisesti merkittäväksi etenkin Yhdysvalloissa, jossa tieteellinen kreationismi on oikeuden päätöksellä luokiteltu uskonnoksi siinä juridisessa merkityksessä, että sitä ei saa opettaa yhteiskunnan ylläpitämissä kouluissa. Kysymys on merkittävä siksikin, että ns. tieteellisen maailmankatsomuksen kannattajien mielestä uskonto on jo määritelmällisesti tieteen vastakohta ja jos suunnitteluteoria on kreationismia ja kreationismi uskontoa, niin myös suunnitteluteoria on uskontoa ja siksi epätiedettä ja epätotta. Kun tähän katsomukseen lisäksi kuuluu naturalismi (aineellisen maailman katsotaan olevan itseriittoinen, niin ettei siihen mikään sen ulkopuolinen tekijä voi mitenkään vaikuttaa), jo ajatusta maailmanulkoisen, maailmansisäisiä asioita suunnittelevan ja suunnitelmiaan maailmassa toteuttavan älyn mahdollisuudesta ja ehdotusta tätä mahdollisuutta yhtenä vaihtoehtona käsittelevästä tutkimusohjelmasta pidetään tieteen vastaisena uuskreationistisena salaliittona. Näistä syistä suunnitteluteoria (tai "älykkään suunnittelun teoria") -nimitystäkin halutaan aktiivisesti välttää ja puhutaan mieluummin esim. ID-kreationismista.

Vakiintuneet kreationistiset organisaatiot ovat puolestaan taipuvaisia näkemään suunnitteluteorian aidon raamatullis-apologeettisen kreationismin ja vallitsevan kristinuskonvastaisen yliopistotieteen välisenä epäonnistuneena kompromissina, joka on liian kristillismielinen saavuttaakseen merkittävää jalansijaa valtaosaltaan naturalismiin sitoutuneessa tiedeyhteisössä mutta toisaalta liian epämääräinen auttaakseen ihmisiä pelastavaan kristilliseen uskoonkaan. Kun kreationistiset katsomukset on jo aiemmin totuttu jakamaan alalajeihin (lähinnä luomakunnan ikää koskevien näkemysten perusteella), suunnitteluteoria saatetaan näissä piireissä luokitella omaksi, niinikään ID-kreationismiksi kutsutuksi kreationismin aliluokaksi, jonka sitten katsotaan olevan oikeansuuntainen mutta riittämätön näkemys ja jota siksi vastustetaan lähinnä teologisin perustein.

Nämä juridis-maailmankatsomukselliset painolastit tekevät osaltaan kysymyksen suunnitteluteorian ja kreationismin välisestä suhteesta hankalasti käsiteltäväksi. Kun näkee suunnitteluteoriaa käsiteltävän kreationismina, onkin hyvä ottaa selvää, mikä taho tämän väitteen esittää, mihin sillä pyrkii ja millaisia käsitemääritelmiä käyttää. Sen jälkeen ei tarvitse enää kompastua sanoihin vaan pystyy näkemään niiden takana olevat asiakysymykset.

Suunnitteluteoreetikkojen oma käsitys

Biologi Paul Nelsonin mukaan suunnitteluteoria on minimaalinen sitoumus älyllisten kausaatioiden havaitsemiseen.⁶ ID-teorian parissa uraauurtavaa työtä tehneen William Dembskin mukaan suunnitteluteoria on tieteellinen teoria, jolla ei ole uskonnollisia sitoumuksia⁷. Toisin kuin kreationismi suunnitteluteoria ei ota etukäteen kantaa sellaisiin kysymyksiin kuin Kuka suunnittelija on? tai Kuinka suunnittelija toimii suunnitellessaan ja rakentaessaan asioita?, sillä tämän älykkyyden luonne, moraaliset ominaisuudet ja päämäärät ovat luonnontieteen alueen ulkopuolella. Suunnittelija sopii yhteen maailman suurten monoteististen uskontojen (juutalaisuus, kristinusko ja islam) Luoja-jumalan kanssa, niin myös deistisen kelloseppä-Jumalan, Platonin Timaeuksen demiurgin ja stoalaisten jumalallisen järjen (logos spermatikos) kanssa ⁷.

Tämä näkemys siis lähestyy kysymyksenasettelua tieteenhistoriallisessa ja -filosofisessa kontekstissa: Tiedeyhteisön katsomusilmapiiriä ovat eri aikoina vallinneet ja sen kulloisenkin valtavirran työskentelyä ohjanneet erilaiset näkemykselliset suuntaukset, jotka osittain ovat olleet kunkin aikakauden vallitsevien näkemysten ja toisaalta siihenastisten tieteellisten löydösten ja niiden tulkintojen aiheuttamia. Aika ajoin luonnontieteissä on tapahtunut merkittäviä näkemyksellisiä murroksia. Suunnitteluteoreetikot katsovat, että nimenomaan omana aikanamme käytettävissä olevien tieteellisten havaintojen paras mahdollinen selittäminen voi edellyttää todellisen tarkoituksellisen aiheuttajan olettamista ja että näitä kysymyksiä voidaan käsitellä luonnontieteelle tyypillisin loogis-matemaattisin menetelmin. Tällaisia menetelmiä kehittäessään ja soveltaessaan he eivät katso edustavansa tieteelle vihamielisiä pyrkimyksiä vaan päinvastoin tiedeyhteisön sisäisiä muutosvoimia, jotka ovat välttämättömiä tieteen itseäänkorjaavan kyvyn mahdollistajina.

Tieteellä on harjoittajilleen aina myös henkilökohtaista merkitystä. Monet (joskaan eivät kaikki) suunnitteluteorian johtavat nimet ovat (eri kirkkokuntiin kuuluvia) aktiivikristittyjä. Samoin monet (joskaan eivät kaikki) evoluutioteorian johtavat puolestapuhujat ovat aktiiviateisteja. Totta kai itse kukin haluaisi mieluiten nähdä tieteen valtavirran sopivan yhteen oman henkilökohtaisen vakaumuksensa kanssa. Sikäli kuin tieteessä kuitenkin on kyse muustakin kuin pelkästä valtapolitiikasta, kutakin esitettyä näkemystä havaittujen ilmiöiden parhaaksi selitykseksi olisi pyrittävä tarkastelemaan nimenomaan suhteessa havaittuihin ilmiöihin eikä suhteessa jonkin tiedepoliittisen painostusryhmän määrittämiin ns. tieteen pelisääntöihin. Tieteen pelisäännöt voivat muuttua ja ovat ennenkin muuttuneet, toistokokein varmennettavat havaintotulokset sitä vastoin ovat kaikille samat ja niiden parhaan selityksen etsiminen ja sen parhaimmuuden perusteleminen onnistuu sitä paremmin, mitä vähemmän ideologista painolastia tutkijoiden noudatettavaksi edellytetään.

Rajanvetokysymyksestä

Ymmärrettävää keskustelua vaikeuttaa myös se, että suunnitteluteoriaan sisältyvä väite suunnittelun todennettavuudesta suunnittelijaa nimeämättä tulkitaan ulkopuolisten käymässä julkisessa keskustelussa useinkin eksklusiivisesti niin, että kyseessä olisi jokin erillinen kokonaisajattelutapa, johon kuuluisi mm. kieltäytyminen ottamasta henkilökohtaisella tasolla kantaa esim. kysymyksiin maapallon iästä tai Suunnittelijan henkilöllisyydestä. Tämä on kuitenkin virheellinen tulkinta. Suunnitteluteoria rajaa itsensä havaittujen kohteiden alkuperäselityksiin liittyvien luonnontieteellisten kysymyksenasettelujen piiriin eikä siksi tutkimusohjelmana sisällä mitään kantaa esim. iänmääritys- tai sielunpelastuskysymyksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se kieltäisi kannattajiaan muodostamasta henkilökohtaisia vakaumuksia näistä asioista, kuulumasta tällaisia kannanmäärityksiä esittäviin yhteisöihin tai kertomasta näistä näkemyksistään julkisesti. Nämä näkemykset vain yksinkertaisesti jäävät suunnitteluteorian omaksi tutkimuskohteekseen rajaamien kysymyksenasettelujen ulkopuolelle eivätkä niihin liittyvät yksi- tai erimielisyydet siksi kuulu suunnitteluteoriasta käytävään keskusteluun.

Muussa asiayhteydessä esitettyihin kannanmäärityksiin ID-tutkimusyhteisö sitä vastoin suhtautuu inklusiivisesti, ts. hyväksyy eri tavoin niistä ajattelevat ja halutessaan julkisestikin keskustelevat tahot täysivaltaisina jäseninä yhteyteensä mitään itsesensuuria näiltä edellyttämättä. Niinpä esim. Michael Behe pitäytyy yhä polveutumisoppiin, kun taas toinen varsin tunnettu suunnitteluteoreetikko Paul Nelson on YEC-näkemyksen julkinen kannattaja, eikä tässä asiaintilassa ID-tutkimuksen kannalta ole mitään ongelmaa tai salailun tarvetta. Myöskin ateisti filosofian tohtori Bradley Monton ja agnostikko David Berlinski ovat ID:n puolestapuhujia⁸.

Tiedettä vai ei?

Kysymys suunnitteluteorian tieteellisyydestä on jaettavissa kolmeen osakysymykseen:

1. Voiko suunnitteluteoria olla tiedettä?
2. Jos voi, onko se tiedettä vai ei?
3. Jos on, onko se pätevää ja siksi hyväksyttävää vai virheellistä ja siksi hylättävää tiedettä?

Voiko suunnitteluteoria olla tiedettä?

Onko tiede tai ainakaan luonnontiede yhteensopiva supranaturalististen selitysten mahdollisuuden kanssa vai ei? Tässä tieteenfilosofisessa kysymyksenasettelussa haetaan tieteen rajoja ja pelisääntöjä. Loogisesti tarkastellen kysymys on tällöin tieteenharjoittamisen postulaateista eli niistä perustavanlaatuisista lähtökohdista, joita ei periaatteessakaan voida tieteellisesti todistaa mutta jotka on kuitenkin oletettava tosiksi tai muussa merkityksessä päteviksi, jotta tiedettä voitaisiin ylipäänsä harjoittaa.

Tämä kysymys on kiistanalainen perimmältään yksinkertaisesti siksi, että tieteenharjoittajat ovat nyt niin kuin ennenkin henkilökohtaisella tasolla asiasta keskenään perustavasti eri mieltä ja itse mielessään sitoutuneet erilaisiin postulaatteihin. Niinpä osa heistä on ehdottomasti sitä mieltä, että tutkimuksen on oltava naturalistista voidakseen ylipäänsä olla tieteellistä. Toiset taas ovat julkisestikin irtisanoutuneet tällaisesta rajoitteesta.[2] Monet eivät välttämättä edes ole koskaan syventyneet ajattelemaan omaa työtään filosofisten perusteiden tasolla.

Tämän kysymyksenasettelun keskeiset seikat liittyvät siihen,

1. millaisista lähtökohdista tehtävälle tutkimukselle on saatavissa julkisista varoista rahoitusta,
2. millaisista lähtökohdista tehtävää tutkimustaa saa esitellä akateemisissa julkaisusarjoissa,
3. millaisista lähtökohdista tehty tutkimus on otettava huomioon tutkijan akateemista pätevyyttä arvioitaessa,
4. millaisista lähtökohdista tehdyn tutkimuksen tuloksia sopii opettaa julkisin varoin ylläpidetyissä kouluissa ja
5. millaisista lähtökohdista tehtyä tutkimusta on lupa esitellä tieteellisenä suurelle yleisölle suunnatuissa dokumenttiohjelmissa ja tiedeartikkeleissa.

Kuten on helppo huomata, kaikki nämä kysymykset kuuluvat pikemminkin tiedeyhteisön sisäisen tai yleisen yhteiskunnallisen valtapolitiikan kuin tieteellisen tutkimuksen alaan. Niitä ei siis voi ratkaista tieteellisellä tutkimustyöllä, vaan kysymys on siitä, minkä näkemyksen kannattajat onnistuvat tietyssä historian vaiheessa saamaan oman näkemyksensä vallitsevaksi yhteiskunnassa ja/tai tiedeyhteisössä. Tässä mielessä on perusteltua puhua käynnissä olevasta kulttuuritaistelusta, jossa ei ole mitään puolueetonta tai neutraalia näkökulmaa mutta kylläkin suvaitsevaisempia tai suvaitsemattomampia asenteita.

Loogisen tarkastelun tasolla on syytä huomata, että sikäli kuin tiede on määritelty naturalistiseksi, se ei voi ottaa mitään kantaa supranaturalismiin paitsi oman sisäisen toimintansa osalta. Looginen naturalistinen tiede ei siis voi esim. väittää, ettei ole mitään syytä uskoa yliluonnolliseen, sillä vaikka tällaisia syitä olisi miten paljon ja miten painavia tahansa, naturalismiin sitoutuminen on jo lähtökohtaisesti sokaissut tieteen niiltä. Epälooginen ajattelu taas voi väittää mitä tahansa, mutta sitä tuskin voi pitää tieteellisenä.

Jos suunnitteluteoria voi olla tiedettä, onko se sitä?

Supranaturalistisen tieteellisen selityksen periaatteellisen mahdollisuuden hyväksyminen on siis loogisesti välttämätön edellytys sille, että supranaturalististen ja naturalististen selitysten keskinäistä paremmuutta voitaisiin vertailla tieteellisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mikä hyvänsä supranaturalistinen selitys olisi hyväksytty tieteelliseksi. Tieteelliseltä selitykseltä voi vaatia esim. sisäistä johdonmukaisuutta, periaatteessa kaikkien ihmisten havaittavissa oleviin perusteisiin tukeutumista ja falsifioitavuutta.

Sikäli kuin suunnitteluteoriaa arvioidaan kokonaisuutena, se mitä ilmeisimmin pyrkii täyttämään ylläesitetyt kriteerit ja siis pyrkii olemaan niiden tarkoittamassa merkityksessä tiedettä. Näitä kriteerejä ei täsmällisesti ajatellen kuitenkaan voi kohdistaa johonkin tutkimusohjelmaan sinänsä vaan vasta sen puitteissa julkaistuihin tai julkaistaviksi tarjottuihin yksittäisiin tutkimuksiin. Näiden lähempi tarkastelu onkin looginen välttämättömyys, jotta voisi perustellusti vastata kysymykseen yksittäisen tutkimuksen tieteellisyydestä.

Kun havaitsee suunnitteluteorian kannattajien julkaisuja väitettävän epätieteellisiksi, kannattaakin kiinnittää huomiota siihen, mitä seikkoja konkreettinen kritiikki kulloinkin koskee: onko kyse siitä, että kriitikko perimmältään tahtoo sanoa, että tämä tutkimus ei voi olla tiedettä, vaiko siitä, että hän myöntää, että se voisi lähtökohtiensa puolesta ollakin tiedettä mutta että sen toteuttamistapa osoittaa sen ei-tieteelliseksi. Helppoa tämän selvillesaanti ei kuitenkaan aina ole, sillä kritiikki ei välttämättä ole hyvin artikuloitua vaan sen päämääränä saattaa pikemminkin olla vain yleisön varoittelu suunnitteluteoriasta antamatta kuitenkaan lähempää tarkastelua kestäviä argumentteja tämän varoittelun tueksi. Kysymyksessä voi myös olla perusteluvirheellisenä pätemätön argumentointiyritys. (Argumentoinnin pätemättömyys sinänsä ei todista esitettyä väitettä vääräksi, mutta virheellinen perustelu ei anna esitetylle väitteelle mitään tukeakaan, joten tämä jää pelkäksi väitteeksi väitteiden joukossa.)

Jos suunnitteluteoria on tiedettä, onko se pätevää vai virheellistä tiedettä?

Edelliskohdat ovat käsitelleet eräitä tieteen kiistanalaisia (naturalismi) ja kiistattomia (todennettavuus, johdonmukaisuus, falsifioitavuus) peruskriteereitä. Tässä kohdassa on kysymys tieteen sisäisestä keskustelusta: jokin käsitys voi olla sinänsä (jollain tavalla määritetyt) tieteen kriteerit täyttävä ja siinä mielessä tieteellinen mutta kuitenkin niin selvästi kilpailevia tieteellisiä käsityksiä epäonnistuneempi, että se siksi on syytä hylätä sen jälkeen, kun sen epäonnistuneisuus on tullut kyllin kiistattomasti osoitetuksi. Tällainen tieteensisäinen hylkäys on siis loogisesti mahdollinen vasta siinä tapauksessa, että teorialle on ensin annettu tilaisuus osoittaa hyötynsä tieteen sisäisissä prosesseissa: julkisellakin rahoituksella tehtävässä tutkimustyössä ja akateemisilla foorumeilla käytävässä keskustelussa.

Lähinnä äärinaturalistien taholta tulleen voimakkaan torjunnan johdosta suunnitteluteorian pätevyyttä ei tällä tavoin ole vielä tähän mennessä päästy koettelemaan. Mielenkiintoista sinänsä onkin se, että äärinaturalistit juuri vastustaessaan sitä, että suunnitteluteoria voisi olla tieteellinen, estävät sen vaihtoehdon, että se joutuisi hylättäväksi siitä syystä, että se olisi virheellinen.

Suunnitteluteorian selitysarvo

Naturalistinen näkemys suunnitteluteorian selitysarvosta

Kysymys suunnitteluteorian selitysarvosta liittyy läheisesti kysymykseen sen tieteellisyydestä. Naturalistisen näkemyksen mukaan vain luonnollisiin syihin perustuvat selitykset voivat kelvata tieteellisiksi, joten ID-teorialla ei voi olla mitään selitysarvoa. Käsitteellisen selvyyden vuoksi on syytä erottaa toisistaan yhtäältä metodologisen naturalismin mukainen tieteenfilosofis-metodologinen kanta sinänsä ja toisaalta sen tiedepoliittiseen monopoliasemaan junttaamispyrkimys. On mahdollista olla metodologinen naturalisti ja pyrkiä vahvistamaan tämän näkemyksen kannatusta pelkästään tieteen sisäisillä keinoilla (tutkimuksella, opetuksella, väittelytilaisuuksiin ja muuhun julkiseen keskusteluun osallistumalla); sen sijaan monien nimellisesti tieteen ja sen opetuksen tai yleisten kansalaisvapauksien edistämiseksi perustettujen yhdistysten johtajiston omaksumaan ateistiseen ns. tieteelliseen maailmankuvaan perustuva julkisin varoin kustannetun evolutionistisen tutkimuksen, tiedotuksen ja kouluopetuksen monopoliaseman keinoja kaihtamaton pakotuspolitiikka on esimerkki äärinaturalistisesta aktivismista.

Tällaista aatteellista diktatuurivaatimusta perustellaan jonkin verran vaihtelevin argumentein, joiden yhteisenä tausta-ajatuksena voi pitää (tiedostettua tai tiedostamatonta) näkemystä siitä, että tieteen tehtävänä on saada ateistit kokemaan älyllistä tyydytyksen tunnetta, joka perustuu siihen mielikuvaan, että tutkimuskohde kuin tutkimuskohde on luontevan tuntuisesti käsiteltävissä tarvitsematta olettaa mitään yliluonnollista. Harvat tosin ilmaisevat tämän tavoitteen yhtä suorasukaisesti kuin Richard Lewontin, joka on kaihtelematta myöntänyt, että materialistinen tutkimusote ei johdu havainnoista vaan on tietoinen filosofinen valinta, joka määrää sen, mitä naturalistisesti rakennetussa tieteessä pidetään hyväksyttävänä. Sikäli kuin tiede ei jossain kohdassa ole pystynyt tätä ateistien mielenrauhan edistämistavoitettaan saavuttamaan, sitä patistetaan yrittämään entistä kovemmin tulevaisuudessa.

Äärinaturalistisen tiedepolitiikan tavoitteena on tieteen virallinen ja lopullinen määritteleminen pyrkimykseksi löytää havaituille ilmiöille paras materialistinen selitys. Näin tieteenfilosofinen vapaa tutkimus, jatkuva pohdinta ja perustavasti erilaisten näkemysten välillä käytävä keskinäiskriittinen, todennettaviin argumentteihin nojautuva keskustelu tulisi korvatuksi eritasoisiin oikeusnormeihin vetoavalla naturalistisella ajatuspoliiisilla, joka jo etukäteen ehkäisisi avoimen keskusteluavaruuden ehdoilla tehtävän tieteen perusteita koskevan tutkimuksen sekä siihen perustuvan korkeimman opetuksen ja julkisen tiedepoliittisen keskustelun.

Suunnitteluteoreettisen selittämisen luonteesta

Suunnitteluteorian lähestymistapaa voi pitää metodologisen naturalismin aitona laajennoksena: luonnollisille selityksille myönnetään etusija mutta ei monopoliasemaa. Jos siis luonnossa havaitut säännönmukaisuudet (ns. luonnonlait) tai satunnaisuudet riittävät havaitun ilmiön selitykseksi, muuta selitystä ei tarvitse hakea. On kuitenkin olemassa vielä kolmaskin hyväksyttävä selitystapa, jota tieteessä rutiiniluontoisesti muissa yhteyksissä (esim. rikostutkimuksessa) käytetään: tarkoituksellinen aiheuttaminen.

Science -lehti julisti vuoden 2008 tärkeimmäksi uutiseksi solujen uudelleen ohjelmoinnin⁹. Miten jokin voidaan uudelleen ohjelmoida, jos sitä ei ole ohjelmoitu alunperinkään? Tämä herättää kysymyksen kykenevätkö sokeat ja ohjaamattomat prosessit ohjelmoimaan mitään¹⁰.

Naturalismi rajaa tarkoituksellisuusvaihtoehdon jo etukäteen pois silloin, kun mahdollisen tarkoituksellisen aiheuttajan ilmeisesti olisi oltava luonteeltaan yliluonnollinen. Tämä "yliluonnollisuus" on kuitenkin naturalistisessa ideologiassa eri asia kuin arkikielessä, sillä myös inhimillisen tietoisuuden kykyjen (tahdonratkaisujen) todellinen vaikutus aineellisen maailman tapahtumiin on johdonmukaisen naturalismin kannalta epätieteellinen supranaturalistinen näkemys, joka olisi aikaa myöten korvattava tarkoituksettomiin prosesseihin ja fysikaalisiin vaikutuksiin perustuvalla "aidosti tieteellisellä" selityksellä. Näin ollen johdonmukainen naturalismi rajaisi perimmäisen tarkoituksellisuusselityksen pois vaihtoehtojen joukosta kaikissa tapauksissa (myös rikostutkimuksessa), koska se ei koskaan ole naturalismin mukaisessa merkityksessä "luonnollinen selitys". Koska tämän seikan esiin ottaminen julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan parantaisi (ääri)naturalistien uskottavuutta eikä menestymismahdollisuuksia, he ID-teorian vastaisessa propagandassaan mieluummin tahtovat rinnastaa suunnitteluteoreettisen tarkoituksellisuusvaihtoehdon keijuihin tai menninkäisiin uskomiseen kuin siihen intuitiivisesti luontevaan ja arkikokemusta vastaavaan näkemykseen, jonka mukaan on ilman muuta olemassa tietoisia olentoja, jotka pystyvät toteuttamaan hyviksi näkemiään tarkoituksia aineelliseen maailmaan vaikuttamalla, ja että voimme helposti ja luotettavasti tietää tämän, koska itsekin olemme sellaisia.

Naturalismista poiketen suunnitteluteoria siis pitää tarkoituksellista aiheuttamista periaatteellisella tasolla tieteellisenkin selittämisen kannalta täysin legitiiminä vaihtoehtona ja soveltaa tätä perusnäkemystä käytäntöön kehittämällä ja käyttämällä menetelmiä, joiden tarkoituksena on riittävän ilmeisissä tapauksissa (ja vain niissä) todentaa tarkoituksellisuus luotettavasti riippumatta siitä, mitä muita ominaisuuksia tarkoituksellisesti aikaansaaduiksi osoittautuvien ilmiöiden aiheuttajalla on kussakin tapauksessa ajateltava olevan. Näiden menetelmien ytimessä on tarkoituksettomuuteen nojautuvien selitysten selitysvoiman rajallisuuden periaatteellinen myöntäminen ja käytännöllinen matemaattisluonteinen arvioiminen sekä tutkittavien ilmiöiden "aiheutuvuusvaikeuden" mittaaminen. Luonnollisten selitysten rajattomaan selitysvoimaan uskomaan oppineiden ateistien älyllisen tyydytyksen tunnetta uhanneekin pahiten juuri se, että ID-tutkimus jo pelkällä olemassaolollaan osoittaa vääräksi sen olettamuksen, ettei naturalismille olisi esitettävissä mitään järkevää ja toimivaa tieteenfilosofista ja käytännön tutkimusmenetelmällistä vaihtoehtoa.

Yleistä selitysarvon arviointiperusteista

Suunnitteluteorian selitysarvon arvioinnissa on taaskin syytä erottaa toisistaan kysymys siitä, saako tieteessä ylipäänsäkään tehdä tällaista tutkimusta (eli voiko se olla tiedettä) ja toisaalta se, mitä tehdystä ja tehtäväksi aiotusta tutkimuksesta ja sen tuloksista on sanottava, jos niiden tieteellisyyttä ei jo etukäteen kiistetä ideologis-filosofis-tiedepoliittisella tasolla; tällöin on yhtäältä arvioitava suunnitteluteoreettisen metodologian perusteiden vakuuttavuutta ja toisaalta kutakin tältä pohjalta toteutettua tutkimusta erikseen, kuten tieteessä yleensäkin tehdään.

Suunnitteluteoreettisen metodologian kehittämisen lähtökohtana on pyrkimys väärien positiivisten tulosten ennaltaehkäisemiseen: ongelmana ei pidetä suunniteltujen kohteiden luokittelemista tarkoituksettomasti syntyneiksi vaan (edes mahdollisesti) tarkoituksettomasti syntyneiden luokittelemista suunnitelluiksi. Metodologista naturalismia suunnitteluteoria siis muistuttaa sikäli, että kummallakin on yhteinen pyrkimys minimoida suunnitelluiksi luokiteltujen kohteiden määrä – erona vain se, että metodologinen naturalisti selviää tästä "urakasta" vain toteamalla olevansa metodologinen naturalisti, joka ei tutkijanroolissaan periaatteessakaan voi pitää tutkimuskohteitaan tarkoituksellisesti aiheutettuina, kun taas suunnitteluteoreetikko joutuu näkemään vaivaa saadakseen tutkimuskohteensa tässä suhteessa luokitelluiksi. (Tämä ero muistuttaa jossain määrin matematiikan filosofiassa vallitsevaa platonistien ja konstruktionistien välistä näkemyseroa: konstruktionistit joutuvat näkemään vaivaa rakentaakseen riittävänä pitämänsä matemaattiset tutkimuskohteet, jotka platonistisen kannan mukaan ovat jo valmiiksi olemassa ja siksi myös järkevästi viitattavissa.) Toinen olennainen ero on tietenkin se, että tällä julistautumisotteellaan metodologinen naturalisti "onnistuu" pääsemään tässä minimointipyrkimyksessä äärimmäiseen tulokseen (tyhjään joukkoon), kun suunnitteluteoreetikot taas ovat joutuneet myöntämään luonnontieteiden tutkimuskentässä olevan sellaisiakin kohteita, jotka eivät ole nykyisenkaltaisen tieteen tuntemien säännönmukaisuuksien ja vallitsevan Big Bang -kosmologian tarjoamien probabilististen resurssien puitteissa tarkoituksettomasti syntyneiksi mielekkäästi luokiteltavissa. – Itse kukin voi mielessään arvioida kysymystä näiden metodologiavaihtoehtojen keskinäisestä paremmuudesta tieteeltä edellytettävien tai toivottavien ominaisuuksien mahdollistajina.

Suunnitteluteorian apologeettinen arvo

Suunnitteluteoria ja teleologinen argumentti

Apologetiikan suunnasta katsottuna suunnitteluteorialla vaikuttaa olevan niin huomattavaa lähisukuisuutta klassisen teleologisen argumentin kanssa, että sitä on voitu pitää jopa tämän varianttina. Tarkemmin tai useammasta suunnasta tarkastellen myös olennaisia eroja on kuitenkin helppo havaita:

• Teleologinen argumentti on luonteeltaan kosmogoninen, maailman syntyyn liittyvä, kun taas suunnitteluteoreettiset menetelmät ovat sovellettavissa yhtä hyvin maailmansisäisten suunnittelijoiden aikaansaannosten tunnistamiseen.
• Teleologisen argumentin takana on ajatus optimaalisesta suunnittelusta, suunnitteluteoriassa riittää osoittaa suunnittelun todellisuus – sen mahdollinen optimaalisuus on siinä mielessä ylimääräinen lisäominaisuus.
• Teleologinen argumentti ei suunnitteluteorian tapaan jaottele syitä säännönmukaisiin, (ohjaamattoman) satunnaisiin ja älyllisiin. Kosmogonia on siinä mielessä perustava kysymys, että siihen annettava vastaus antaa lähtökohdan myös jatkotutkimusmetodologian rakentamiselle: jos teismi on oikea käsitys maailmasta, säännönmukaisuudet tai satunnaisuudet eivät voi olla perimmäisiä selityksiä, vaan niidenkin takana on persoonallisen Jumalan vaikutus. Suunnitteluteoreettinen tutkimusote taas on eräänlainen metodologisen naturalismin aito laajennos, niin että suunnitteluteoreettisessa metodissa tarkoituksellisuus eli aito suunnittelu määritellään säännönmukaisuuden ja satunnaisuuden vaihtoehdoksi, ei niiden taaksekin (mahdollisesti) kätkeytyväksi Jumalasta riippuvan luomakunnan perimmäiseksi luonteeksi.
• Teleologinen argumentti on luonteeltaan nimenomaan teologisen apologetiikan alaan kuuluva perustelu, suunnitteluteoria taas luonnontieteiden alaan kuuluva vaihtoehtoinen lähestymistapa.

Näistä eroavuuksista huolimatta on kyllä aivan aiheellista todeta, että suunnitteluteoria voi antaa teleologiselle argumentille tuoretta ajankohtaisuutta ja lisää painoarvoa ja että tämä on yksi syy kiinnittää siihen apologeettista huomiota. Tällöin "työnjako" menee lähinnä niin, että suunnitteluteoria voi palvella teleologisen argumentin "alihankkijana" osoittamalla, ettei metodologisesta naturalismista rehellisesti asioita tutkisteltaessa ole teleologisen argumentin mitätöijäksi; naturalistinen toiveajattelu ja siihen perustuva tutkimus ja opetus eivät siis onnistu tekemään tyhjäksi luomakunnassa havaittavan teleologian todellisuutta, vaan tämä päinvastoin murtaa naturalistisen katsomustavan uskottavuuden – ja kenties juuri suunnitteluteoria voi parhaiten avata silmät havaitsemaan tämän.

Suunnitteluteorian apologeettinen arvo suhteessa ei-kristittyihin

Suunnitteluteoria ei siis pyri eikä lähtökohtaisesti pystyisikään todistamaan, että juuri Raamatuksi kootuissa kirjoituksissa itsensä ihmiskunnalle sanallisesti ilmoittanut Jumala on alun perin luonut maailman. Siinä mielessä voi sanoa, ettei sillä esim. muslimien suuntaan ole mitään kristillistä apologeettista arvoa. Se ei myöskään pyri eikä pystyisikään osoittamaan, ettei aistimaailma ole pelkkää harhaa, mitä käsitystä taas ainakin hindulaisuus edustaa. Suhteessa materialisteihin ja naturalisteihin sillä kuitenkin voi olla apologeettista arvoa sikäli kuin nämä suostuvat irrottautumaan omista mantroistaan ja kellokkaistaan ottaakseen itse asioista selvää. Silloin voi osoittautua, että ne perustukset, joiden varaan heidän tähänastinen todellisuuskäsityksensä on rakentunut, ovatkin varsin heppoisia, ja tämä voi avata heidän mieltään ottamaan kuullakseen myös sen, mitä nimenomaan kristinuskon puolesta voi ymmärryksen tasolla tuoda esiin.

Suunnitteluteorian apologeettinen arvo kristityn oman uskon kannalta

Suunnitteluteoria voi olla hyödyllinen myös kristityn oman uskon kannalta. Kristinusko ei näet päinvastaisista väitteistä huolimatta ole perimmältään fideistinen ajatusmalli, joka arvostaisi uskomista uskomisen itsensä takia. Raamattu päinvastoin sekä antaa järkiperusteita omalle luotettavuudelleen (esim. Luuk. 1:1–4; 1. Kor. 15:1–8; 2. Piet. 1:16–19; 1. Joh. 1:1–3) että monin paikoin lisäksi edellyttää Jumalan antaneen itsestään luotettavaa ilmoitusta myös ei-sanallisessa muodossa ja että tämä Jumalan tekojen todistus on otettava vakavasti. Näin siis Raamattu ja suunnitteluteoreettinen luonnontutkimus edustavat samaa perusnäkemystä siitä, että on loogisesti täysin mahdollista, että Jumalasta voidaan oppia tietämään jotain Hänen tekojaan tarkkaamalla (Room. 1:19–20) ja että asia siis on vakavan tutkimisen arvoinen. Tämä yhteinen perusnäkemys ei ole ainoastaan vallitsevan luonnontieteellisen taustaideologian vaan aivan yhtä suuressa määrin myös vallitsevan akateemisen teologisen suuntauksen vastainen. Siksikään ei ole yllättävää, että myös monet kirkonjohtajat pitävät koko ID-keskustelua kiusallisena.

Aiheesta muualla

Internet

Discovery Instituutti ylläpitää laajaa ID-sivustoa.

• http://teoria.fi Teorian suomalainen portaali
• http://www.idthefuture.com/ Discovery Instituutin ylläpitämä podcast-sivusto, joka käsittelee evoluutioon ja ID:n liittyviä aiheita.
• Rope Kojonen: Kertooko luonnon järjestys suunnittelusta (Michael Behe älykkään suunnittelun ajatuksen puolustajana) 20.1.2008. Systemaattisen teologian laitos. Viitattu 7.11.2008.

Katso myös

ApologetiikkaWiki

• Älykäs suunnittelu

Kirjallisuus

• The Design of Life
• The Privileged Planet
• Älykkään Suunnitelman idea: Silta luonnontieteen ja teologian välillä.

Viitteet

Artikkelin tägit: suunnitteluteoria, id-teoria, älykkään suunnittelun teoria, älykkään suunnitelman teoria, älyllisen suunnittelun teoria, älykäs suunnitelma, älykäs suunnittelu, älyllinen suunnittelu, optimaalinen suunnittelu, aito suunnittelu, näennäissuunnittelu, tarkoituksellisuuspäättely, id-tutkimus, id-tutkimusohjelma, id, intelligent design, intelligent design theory, id-theory, suunnittelusuodatin, suunnittelusignaali, kiilastrategia, kiila-strategia, wedge-strategia, wedge-paperi