Indoktrinaation sisältökriteeri

Aidon opetuksen tunnusmerkkeihin kuuluu, että opetuksen sisältö on tietoa, eli sisältö koostuu tiedollisesti oikeutetuista tosista uskomuksista. Tämän niin sanotun sisältökriteerin näkökulmasta opetuksen vääristymisen tunnusmerkkinä on se, että opetuksen sisältö ei koostu tosista väitteistä tai väitteistä, joiden emme ainakaan tiedä olevan totta. Aito opetus voidaan erottaa sen vääristymistä opetuksesta sisällön perusteella.

Näin ymmärrettyä sisältökriteeriä voidaan soveltaa eri tavoilla riippuen siitä, miten ymmärretään tieto ja ihmisen tiedollinen tilanne eli mitä ihmisten oletetaan tietävän. Yhden populaarin tulkinnan mukaan meillä ei ole mitään muuta tietoa Jumalasta tai arvoista kuin tieto, ettei meillä ole Jumalasta tai arvoista mitään tietoa. Tätä näkemystä kutsutaan yleensä agnostismiksi. Sen mukaan kaikki muut Jumalaa ja arvoa koskevat uskomukset ovat perusteettomia mielipiteitä paitsi itse tämä agnostinen käsitys. Yleensä tätä agnostista väitettä lievennetään ateismin osalta ja ateismin katsotaan olevan tiedollisesti hyväksyttävä kanta. Teismiä, eli väitettä, jonka mukaan meillä on tietoa kaikkitietävän, kaikkivaltiaan ja täydellisen hyvän maailmankaikkeuden Luojan olemassaolosta, pidetään poissuljettuna. Tällaisen tiedon katsotaan olevan ihmisen tavoittamattomissa. Jostain syystä tavoittamattomana ei pidetä vastakkaista tietoa, että meillä ei ole tietoa Jumalasta.

Tästä seuraa, että jos opetetaan esimerkiksi luonnontiedettä, matematiikkaa, historiaa, kansalaistaitoa tai vertailevaa uskontotiedettä tällaisessa agnostisessa viitekehyksessä, on kyse aidosta opetuksesta. Jos taas opetetaan kaikkitietävän ja täydellisen hyvän maailmankaikkeuden Luojan olevan olemassa, tai opetetaan että on olemassa objektiivisia arvoja ja normeja, on kyse opetuksen vääristymästä. Tämän tulkinnan edustajat tekevät selvän eron tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ja vertailevan ja kriittisen uskontojen opettamisen välillä. Vertaileva uskontotieteen ja uskonnonfilosofian opettaminen agnostisessa viitekehyksessä ei tämän käsityksen mukaan ole indoktrinoivaa; pyrkimys opettaa tietoa Jumalasta ja hänen ominaisuuksistaan sen sijaan on.

Tämän lähestymistavan ytimessä on uskonnon määritelmä, jonka mukaan teismi on uskonnollinen kanta, mutta ateismi ja agnostismi eivät ole uskonnollisia kantoja. Jos siis omaksun myönteisen kannan väitteeseen ”Maailmankaikkeuden on luonut kaikkivaltias ja täydellisen hyvä olento”, olen omaksunut uskonnollisen kannan. Jos taas omaksun agnostisen tai kielteisen kannan tähän väitteeseen, en ole omaksunut uskonnollista kantaa. New Yorkin yliopiston ateistifilosofi Thomas Nagel kuitenkin pitää tällaista lähestymistapaa perustavasti epäjohdonmukaisena. Hänen mukaansa ateismi on yhtä uskonnollinen kanta kuin teismi, koska molemmat ovat kannanottoja perimmäisen todellisuuden luonteeseen.

Niin sanotun luonnonoikeuden perinteen piirissä on kuitenkin esitetty agnostismille vastakkainen käsitys ihmisen tiedollisesta tilanteesta. Tätä käsitystä ilmentää Texasin yliopiston filosofian professori J. Budziszewski kirjassaan Tätä emme voi olla tietämättä (2011) . Budziszewskin mukaan Jumalaa ja arvoja koskevat perustavat totuudet ovat sellaisia, ettemme yksinkertaisesti voi olla niitä tietämättä.

Sisältökriteerin käsittelyn tekee vaikeaksi, että tästä kriteeristä on esitetty lukuisia muunnelmia, jotka ovat osittain ristiriidassa toistensa kanssa. Vaikeutta lisää se, että sisältökriteerin keskeisiä käsitteitä, kuten doktriinin (opillisen uskomuksen) käsitettä, ei ole selvästi määritelty. Pyrin seuraavassa tarkastelemaan kriteerin muunnelmia ja erittelemään niiden ongelmia kohta kohdalta.

Indoktrinaatio liittyy sisältökriteerin mukaan tiettyjen oppisisältöjen, tietynlaisten uskomusten tai oppien (doktriinien), opettamiseen. Tässä tulkinnassa indoktrinaatio mielletään sellaisten uskomusten opettamiseksi, joita luonnehditaan uskonnollisiksi, maailmankatsomuksellisiksi, ideologisiksi tai arvottaviksi. Tällaisia oppeja tai uskomuksia uskotaan sisältyvän erityisesti uskontoon, moraaliin ja politiikkaan. Näillä uskomuksilla katsotaan olevan yhteisiä piirteitä, jotka tekevät niiden opettamisen ongelmalliseksi. Tällaisia piirteitä ovat uskonvaraisuus, perustelemattomuus ja testaamattomuus. Niiden katsotaan olevan jossain mielessä tiedollisesti kyseenalaisia.

Uskonnollisten, moraalisten ja poliittisten vakaumusten vastakohdaksi asetetaan usein tiede. Tieteessä ei tämän näkemyksen mukaan ole perustelemattomia uskomuksia, joten tieteen opettaminen ei erään käsityksen mukaan voi koskaan olla indoktrinoivaa. "Tieteellisen toiminnan luonne sulkee pois indoktrinaation mahdollisuuden tieteessä" (Barrow & Woods 1988: 76). Vaikka jotkut ajattelevatkin tieteellisten käsitysten indoktrinoimisen olevan mahdollista, jos niiden opettamisessa käytetään vääriä menetelmiä, pidetään tiedettä kuitenkin yleensä tiedollisena ihanteena. Tieteelliselle tutkimukselle on ominaista rationaalisuus, kriittinen avoimuus, looginen johdonmukaisuus, objektiivisuus ja käsitysten testaaminen. Tieteen avulla voidaan siis arvioida, mitkä käsitykset sopivat opetuksessa välitettäviksi.

Indoktrinaation ja tiedollisesti kyseenalaisten uskomusten suhde on määritelty eri tavoin (Thiessen 1993: 60-61). Joidenkin mielestä tietynlainen opetuksen sisältö on riittävä ehto indoktrinaatiolle (Kazepides 1991). Toiset taas uskovat sen olevan yksi indoktrinaation useista välttämättömistä ehdoista.

Joidenkin mielestä indoktrinaatiota on vain opillisten uskomusten opettaminen. Tätä näkemystä perustellaan sillä, että itse sana indoktrinaatio tulee sanasta doktriini (opillinen uskomus). Esimerkiksi Antony Flew'n mielestä indoktrinaatiosta on mielekästä puhua vain silloin kun opetetaan doktriineja, opillisia uskomuksia: "Ei oppeja, ei indoktrinaatiota" (Flew 1972b:114).

Toisten mielestä indoktrinaatio ei tosin rajoitu uskonnollisten, moraalisten ja poliittisten uskomusten opettamiseen, mutta niiden opettaminen on herkästi indoktrinoivaa. On todennäköistä, että niitä opetettaessa aletaan indoktrinoida oppilaita. John White (1972: 129) väittää:

Monet uskonnonopettajat ilmaisevat avoimesti, että he haluavat oppilaidensa omaksuvan uskon Jumalaan. Tämän uskon pitäisi heidän mielestään olla voimakas, kiihkeä ja luja kuin kallio. ─ ─ Se että tässä on kyse indoktrinaatiosta, on vain ohuesti peitetty sen salaperäisyyden ja myönteisen tunteen taakse, jolla "uskon" käsite on verhottu ─ tämä estää tehokkaasti kaikkia analysoimasta, mistä on kyse. Uskonnon opettamisen ongelmana on, että jos sen opettaja kieltää, ettei hänellä ole tätä tarkoitusta, on vaikea nähdä, mikä muu sellainen tarkoitus hänellä voisi olla, joka sopisi yhteen sen kanssa, että on olemassa oppiaine uskonto. (White 1972: 128.)

Tämä Whiten väite ei ilmeisesti sovellu kuvaamaan uskonnonopetusta nykyisessä suomalaisessa koululaitoksessa. Uskonnonopetus lienee enimmäkseen uskontojen vertailevaa opettamista ja eri uskontojen oppien selvittämistä. Pyrkimyksenä ei ole niinkään herättää uskoa Jumalaan kuin tutustuttaa oppilaita erilaisten kulttuurien perustana oleviin uskonnollisiin perinteisiin ja niille ominaiseen tapaan ymmärtää maailma. Whiten lausuma voi soveltua paremmin kuvaamaan sitä, mitä kirkoissa, moskeijoissa ja synagogissa opetetaan, mutta tämäkin on sanottava suurin varauksin, koska samankin uskontokunnan piirissä on löydettävissä suuria eroja opetuksessa. Toteamus, jonka mukaan uskonnonopettajat haluavat uskon olevan "voimakas, kiihkeä ja luja kuin kallio", sisältää oletuksen, että usko ei voi olla kriittistä, tasapainoista ja tietoista omasta erehtyvyydestään. Tämä yksinkertaistus ei onnistu tavoittamaan uskonnollisten ilmiöiden moninaisuutta.

Jotkut esittävät vielä voimakkaamman väitteen, jonka mukaan uskonnollisten vakaumusten opettaminen on välttämättä indoktrinoivaa. White itse toteaa: "Jos uskonnollisista kysymyksistä ei voi rationaalisesti vakuuttua, on vaikea nähdä miten uskontoa (uskontona) voisi opettaa indoktrinoimatta" (1972:129).

White olettaa uskonnollisten väitteiden olevan luonteeltaan sellaisia, että niistä ei voi rationaalisesti vakuuttua. Hän sivuuttaa pelkällä toteamuksella koko vuosituhansia jatkuneen filosofisen ja älyllisen perinteen, jonka mukaan uskonnollisista kysymyksistä voidaan rationaalisesti keskustella ja niistä voidaan muodostaa perusteltuja vakaumuksia. Snook sanoo asian vielä selvemmin: "Jos uskontoa opetetaan, tapahtuu väistämättä indoktrinaatiota" (Snook 1972:75). Tarkastelen myöhemmin tämän väitteen taustalla olevaa oletusta, jonka mukaan uskonnolliset väitteet ovat luonteeltaan ei-järjellisiä.

Puhuessaan kristillisestä korkeakouluopetuksesta filosofi Anthony Grayling ilmaisee selkeästi käsityksensä, että kristinuskon opettaminen merkitsee välttämättä indoktrinaatiota, tai kuten hän sen ilmaisee, aivopesua:

Muistakaa että kaikki tämä kristillinen opettajakoulutus tähtää nuorten, eikä vähiten kaikkein nuorimpien, uskonnolliseen aivopesuun. Ilman nuorten aivopesua uskonto kuihtuisi pois ja kuolisi omaan järjettömyyteensä. Uskonnot – ne kaikki – ovat ratkaisevasti riippuvaisia uusien jäsenten värväämisestä ottamalla lasten mielet vangiksi. (Anthony C. Grayling, ”Onward Christian Teachers?” Guardian, November 12, 2007.)

Grayling pitää itsestään selvyytenä, että kristinusko on sekä epätosi että järjenvastainen, joten sen opettaminen merkitsee aina epätosien ja järjenvastaisten uskomusten välittämistä. Pyrittäessä vakuuttamaan lapsia järjenvastaisten uskomusten totuudesta on estettävä heidän ajatteluaan toimimasta vapaasti, eli heidän mielensä on vangittava. Ilman tällaista mielen vangitsemista kristinusko kuolisi, koska kukaan ei voisi älyllisesti vakuuttua sen totuudesta avoimessa ja kriittisessä keskustelussa: sen järjenvastaisuus paljastuisi.

Grayling olettaa, että kristilliset ja yleensä teistiset vakaumukset ovat seurausta lasten systemaattisesta indoktrinaatiosta (tai aivopesusta niin kuin hän sanoo) ja että ilman jatkuvaa uusien sukupolvien indoktrinaatiota kristilliset vakaumukset kuihtuisivat pois. Hän siis olettaa, että lapset luontaisesti ovat ateisteja tai agnostikkoja. Tämä oletus näyttäisi kuitenkin olevan ristiriidassa kognitiivisen uskontotieteen viimeaikaisten tutkimustulosten kanssa.

Sisältökriteerin mukaan siis indoktrinaatiota luonnehtii opillisten uskomusten opettaminen. Vaikka opillisen uskomuksen käsite on sisältökriteerin kannalta keskeinen, tämän näkemyksen edustajat eivät ole yksiselitteisesti määritelleet, mitä tällaisella uskomuksella, vakaumuksella tai opilla (doktriinilla) tarkoitetaan. Vaikka indoktrinaatio määritellään opetuksen sisällön kautta, ei indoktrinoivia oppisisältöjä ole tarkasti ja yhdenmukaisesti määritelty (Thiessen 1993: 61-62). Tämä on hämmästyttävä asiantila, jos otetaan huomioon, että tätä keskustelua on käyty nimenomaan analyyttisen filosofian piirissä, joka kiinnittää erityistä huomiota käsitteiden selkeyteen ja tarkkuuteen. Snook pitää perustavana argumenttina sisältökriteeriä vastaan sitä, että opillisen uskomuksen käsite on epäselvä (1972: 32).

Se, että opillisen uskomuksen käsite on sisältökriteerin kannattajien joukossa määritelty eri tavoilla on ongelmallista: jos sisältökriteeriä halutaan käyttää erottamaan kasvatuksellinen opetus indoktrinaatiosta, pitäisi tietää mitä opillisella uskomuksella tarkoitetaan. Täytyisi olla mahdollista yksiselitteisesti määritellä ne uskomukset, joiden opettaminen on indoktrinaatiota. Jos tätä erottelua ei pystytä tekemään, kriteerin soveltaminen on ongelmallista. Thiessen (1993, 3. luku) on koonnut yhteen ja analysoinut erilaisia määritelmiä, joita viimeaikaisessa filosofisessa kirjallisuudessa on annettu opin käsitteelle.

Uskomusten asema tiedon kentässä

Vääristyneen opetuksen sisältönä olevia uskomuksia on pyritty erottamaan tieteellisistä tai muuten perustelluista uskomuksista määrittelemällä niiden asemaa tiedon kentässä, ehdottamalla että ne ovat epävarmoja, järjenvastaisia, epätosia tai sellaisia, joiden ei tiedetä olevan tosia. Näitä vääristyneistä opetussisällöistä voidaan tarkemmin luokitella seuraavasti.

Vääristyneet opetussisällöt koostuvat epätosista uskomuksista

Käsitysten oppiminen (erotuksena taitojen oppimisesta) on mielekästä määritellä niin, että oppiessaan ihminen tulee tietämään jotakin. Lähtökohtana on ajatus, että ainoastaan tosia uskomuksia voi sanan varsinaisessa mielessä opettaa. Niinpä epätosien uskomusten opettaminen ei ole sanan varsinaisessa mielessä opettamista, koska sen seurauksena ihminen ei tule tietämään mitään; hän omaksuu epätotta informaatiota.

Kasvattajan tehtävänä on antaa lapselle oikea kuva todellisuudesta ja siten auttaa häntä suhtautumaan siihen realistisesti ja käyttäytymään sen mukaisesti. Indoktrinaatio sen sijaan opettaa uskomuksia, jotka välittävät epätoden kuvan todellisuudesta.

Indoktrinaation käsite koskee uskomusten totuutta ja todistusaineistoa. Vastustamme sitä, koska uskomusten totuus, todistusaineisto ja todellisuus täytyy asettaa ensisijaisiksi, ja muut näkökohdat toissijaisiksi. ─ ─ Kasvattajan tehtävänä on toimia selventävänä ja tulkitsevana välittäjänä lapsen ja todellisuuden välillä. Indoktrinaatio alkaa, kun lapselle opettamamme käyttäytyminen nousee omista vaatimuksistamme eikä todellisuuden vaatimuksista. (Wilson 1964: 28, 35.)

Wilsonin käsityksen mukaan indoktrinaatiota voidaan parhaiten luonnehtia sanomalla, että sen avulla välitetään uskomuksia, jotka ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa. Indoktrinaation näkökulma sivuuttaa todellisuuden ja todistusaineiston ja asettaa niiden sijaan indoktrinoijan subjektiiviset mieltymykset ja niiden pohjalta nousevat vaatimukset.

Tämä kriteeri on pätevä siitä huolimatta, että totuuden tietäminen voi olla vaikeaa. On paljon vaikeampi tietää opettavansa totuutta kuin tietää opettavansa käsityksiä, joiden puolesta voidaan esittää päteviä perusteluja tai vankkaa todistusaineistoa. Hyvin vakuuttavaltakin näyttävä todistusaineisto voi lopulta osoittautua harhaanjohtavaksi. Ihmisillä saattaa olla perusteita uskoa jokin käsitys totuudeksi, todistusaineisto voi tukea hänen käsitystään, ja silti käsitys voi olla epätosi. Tämä ongelma seuraa suoraan tiedon, myös tieteellisen tiedon, rajallisuudesta. Koskaan ei tiedetä kaikkea, ja siksi jotain olennaista saattaa jäädä huomaamatta. Edes tieteellinen menetelmä ei tarjoa keinoa todistaa uskomuksia tosiksi. On mahdollista testata tieteellisten hypoteesien yhteensopivuutta empiiristen havaintojen kanssa, mutta mikään määrä testauksia ei todista näitä hypoteeseja tosiksi.

Indoktrinaation luonnehtiminen epätosien uskomusten opettamiseksi tekee tahattoman indoktrinaation yleiseksi. Opettajalla voi olla hyviä perusteita pitää jotain käsitystä totena, mutta se voi silti osoittautua epätodeksi. Opettaja saattaa noudattaa opetuksessaan tuoreinta tieteellistä käsitystä asiasta ja silti indoktrinoida sisältökriteerin mukaan arvioituna. Useat tieteelliset käsitykset on historian kuluessa kumottu ja havaittu virheellisiksi. On muistettava, että kaikki tieteelliset käsitykset ovat hypoteettisia, ehdollisia ja epävarmoja. Kun indoktrinaatio määritellään epätosien uskomusten opettamiseksi, opettaja jää tietyn epävarmuuden varaan sen osalta, onko hänen opetuksensa indoktrinaatiota, koska myöhempi tutkimus saattaa osoittaa osan vallitsevista tieteellisistä käsityksistä virheellisiksi. Tällaista epävarmuutta ei kuitenkaan voida välttää, eikä sitä tarvitse pitää kielteisenä asian. Itse asiassa realistisesta totuuskäsityksestä seuraava perustava epävarmuus on tiedollisesti aktivoiva tilanne. Se pakottaa ihmisen koko ajan tarkistamaan käsityksiä. Rajallisella ihmisellä tuskin on muuta mahdollisuutta.

Monet kuitenkin pyrkivät välttämään realistisen totuuskäsityksen vaativuutta ja etsivät aidon opetussisällön kriteereiksi luonnehdintoja, jotka eivät suoranaisesti edellytä opetettavien uskomusten totuutta.

Opetussisältöjen puolesta ei voida esittää riittävää todistusaineistoa

. Gregory ja Woods (1972: 171-174) eivät pidä mielekkäänä luonnehtia indoktrinaatiota opetukseksi, jolla välitetään ilmeisen epätosia uskomuksia. Doktriinit eivät ole heidän mielestään ilmeisen epätosia, vaan ne ovat ennemminkin uskomuksia, joiden puolesta ei ole riittävää todistusaineistoa.

Flew'n mielestä todistusaineistoon nähden on olemassa kaksi hyvin erityyppistä uskomusten joukkoa ja indoktrinaatio voidaan erottaa kasvatuksellisesta opetuksesta sen mukaan, minkä tyyppisiä uskomuksia se opettaa. Ensinnäkin on olemassa valtava ero ─ ─ arvojen ja tosiasioiden opettamisen välillä. Ja tosiasiaväitteitä koskevien uskomusten kohdalla on tehtävä yhtä merkittävä erottelu: yhdessä ääripäässä ovat uskomukset, jotka voimme parhaan todistusaineiston pohjalta sanoa tietävämme, ja vastakkaisessa ääripäässä ovat uskomukset, joille ei ole olemassa mitään todistusaineistoa ─ ─. (Flew 1972b: 107.)

Flew'n mukaan indoktrinaatiossa pyritään opettamaan uskomuksia, joiden puolesta ei ole esittää mitään todistusaineistoa. Wilsonin mukaan tällaisten uskomusten puolesta ei ole "mitään julkisesti hyväksyttyä todistusaineistoa" (Wilson 1964: 27-8). Kyseiset uskomukset ovat siten vailla perusteita, eikä ole järkevää syytä uskoa niihin.

Kriteeri, jonka mukaan opilliset uskomukset tunnistaa siitä, että niiden puolesta ei voida esittää riittävää todistusaineistoa, kuulostaa lupaavalta, mutta sekin kohtaa ongelmia. Luettelen seuraavassa joitakin ongelmia, joita käsittelen tuonnempana vähän tarkemmin:

(1) Tieteenfilosofia ja tietoteoria eivät ole onnistuneet yksiselitteisesti määrittelemään, mitä olisi pidettävä riittävänä todistusaineistona.

(2) Filosofiassa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, mikä kelpaa päteväksi todistusaineistoksi.

(3) Filosofisessa keskustelussa ei olla yksimielisiä siitä, merkitseekö riittävän todistusaineiston esittäminen, että jokainen uskomus on perusteltava joillakin toisilla uskomuksilla.

Määritelmä, jonka mukaan opilliset uskomukset ovat sellaisia, joiden puolesta ei voida esittää riittävää todistusaineistoa, ei auta erottamaan kasvatuksellista opetusta indoktrinaatiosta, koska nykyisellään ei vallitse yksimielisyyttä siitä, mitä olisi hyväksyttävä todistusaineistoksi tai mitä olisi pidettävä riittävänä todistusaineistona.

Myös tieteellisten teorioiden todistusaineisto saattaa olla osittain epäselvä. Tieteellisiä hypoteeseja on tosin mahdollista testata empiriisesti. On mahdollista asettaa hypoteeseja, johtaa niistä konkreettisia seurauksia ja verrata niitä empiirisiin tosiasioihin. Tällä tavalla on mahdollista osoittaa, että tieteellinen hypoteesi ei ole ristiriidassa tunnettujen empiiristen tosiasioiden kanssa. Kyseistä hypoteesia ei kuitenkaan ole mahdollista todistaa empiirisesti todeksi, koska mikään määrä testauksia ei osoita, etteikö voisi olla olemassa empiirisiä asiantiloja, joiden kanssa hypoteesi on ristiriidassa, vaikka niitä ei olekaan tähän mennessä löydetty.

Parhaimmillakin tieteellisillä teorioilla on anomalioita (poikkeuksia), havaintoja, jotka näyttävät olevan yhteensopimattomia teorian pohjalta tehtyjen ennusteiden kanssa. Mikään teoria ei ole yhteensopiva kaikkien asiaankuuluvien havaintojen kanssa. Ongelmana on tietää, missä virhe piilee. Ensinnäkin virhe voi tietysti olla teoriassa, mutta virhe voi piillä myös niissä lisäoletuksissa, joita joudutaan tekemään, kun teoriasta johdetaan konkreettisia seurauksia. Virhe voi piillä myös koejärjestelyissä, joiden avulla empiiristä tietoa hankitaan.

Tieteellinen tutkimus ja teorianmuodostus nojaavat ennakko-oletuksiin, joita ei pystytä todistamaan oikeiksi. Nämä ennakko-oletukset heijastuvat siihen, miten hypoteeseja muodostetaan. Hypoteeseja testataan havaintotiedon pohjalta. Tämä testaus ei kuitenkaan voi tapahtua irrallaan niistä oletuksista, joiden varassa teoria on muodostettu. Havainnot ovat riippuvaisia havainnoijan teoreettisesta taustasta ja oletuksista. Se, mitä yksilö havaitsee, on osittain riippuvaista siitä, millainen käsitejärjestelmä hänellä on, millaisia ennakko-oletuksia hän tekee, mitä hän odottaa näkevänsä tai havaitsevansa. Niinpä ei ole mahdollista tehdä tiukkaa eroa teoreettisten käsitteiden ja havaintokäsitteiden välillä, eikä siis ole mahdollista täysin ongelmattomasti testata teorioita empiirisesti.

Entä sitten kolmas ongelma? Merkitseekö vaatimus riittävästä todistusaineistosta sitä, että jokainen uskomus pitäisi pystyä perustelemaan vetoamalla toisiin uskomuksiin, jotka tukevat sen pätevyyttä?

Oletetaan, että jokainen uskomus pitäisi perustella toisilla uskomuksilla, joita pidetään luotettavina. Oletettavasti nämä toiset uskomukset täytyy taas perustella kolmansilla uskomuksilla. Tämä johtaa loputtomaan todistusten sarjaan, ellei sitten ole olemassa perususkomuksia, joihin voidaan uskoa perustellusti ilman että niitä tarvitsee todistaa toisilla uskomuksilla. Filosofisessa tietoteoriassa on oppisuunta, joka väittää tällaisia uskomuksia olevan. Sen mukaan on olemassa joitakin niin varmoja uskomuksia, että niitä ei voida epäillä, siis uskomuksia jotka ovat itsestään selviä tai joita ei voida ajatella koskaan tulevaisuudessa korjattavan. Se vaatii siksi kaikkien muiden uskomusten perustelemista lopulta näillä korjaamattomilla ja erehtymättömillä uskomuksilla. Tätä oppisuuntaan kutsutaan klassiseksi perustusteoriaksi, fundamenttiteoriaksi tai oikeutusteoreettiseksi fundamentalismiksi (ks. Lammenranta 1993: 3. luku).

Perustusteoriaa voidaan luonnehtia kahden väitteen avulla (Lammenranta 1993: 137):

(1) On olemassa perususkomuksia.

(2) Kaikkien muiden uskomusten oikeutus on (ainakin osittain) riippuvainen perususkomuksista.

Perustusteorian eri muunnelmat ymmärtävät perususkomusten luonteen eri tavoilla. Klassinen perustusteoria vaati perususkomuksilta erehtymättömyyttä tai itsestään selvyyttä. Maltillisemmat perustusteorian muodot ovat lieventäneet näitä vaatimuksia.

Jos riittävän todistusaineiston vaatimus määritellään klassisen perustusteorian pohjalta, pitäisi siis jokainen uskomus perustella joillakin toisilla uskomuksilla paitsi ne uskomukset, jotka ovat itsestään selviä tai niin varmoja, ettei niiden voida ajatella missään olosuhteissa osoittautuvan virheellisiksi. Perususkomukset ovat suoraan oikeutettuja tavalla, joka on riippumaton muiden uskomusten oikeutuksesta.

Klassinen perustusteoria olettaa, että perususkomuksista tekee oikeutettuja niiden erehtymättömyys (Lammenranta 1993:138, 143-): ne ovat sellaisia, joissa on mahdotonta erehtyä. Perustavan uskomuksen oletetusti yleispätevä määritelmä on seuraavanlainen:

Uskomus A on oikealla tavalla perustava henkilölle S, jos ja vain jos A on sellainen, että henkilö S ei oikeutetusti pidä mahdollisena että sitä pitäisi joskus korjata, tai jos A on itsestään selvä S:lle. Tämä kriteeri on kuitenkin sisäisesti ristiriitainen, koska itse tämä lause ei täytä niitä ehtoja, joita se asettaa perususkomuksille, vaikka se on yksi klassisen perustusteorian perususkomuksista. Jotta tämä lause voisi olla pätevästi perustava uskomus klassisen perustusteorian mukaan, sen pitäisi olla joko itsestään selvä tai sellainen, jota ei oikeutetusti voida ajatella joskus jouduttavan korjaamaan. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä pitää tätä kiistanalaista lausetta itsestään selvänä tai sellaisena, jota ei tarvitse koskaan korjata.

Vallitseva tietoteoria suhtautuu epäillen klassisen perustusteorian oletukseen, että ihmisellä voisi olla erehtymättömiä uskomuksia ja että kaikki muut uskomukset pitäisi perustella näillä erehtymättömillä uskomuksilla. Klassisen perustusteorian pohjalta muodostettu opillisen uskomuksen määritelmä ja sen mukana sisältökriteeri olisi hyvin ongelmallinen, koska se määrittelisi suurimman osan tavallisista uskomuksista opillisiksi ja siten niiden opettamisen indoktrinaatioksi. Niinpä viime aikoina onkin kehitetty perustusteorian muotoja, joissa on luovuttu erehtymättömyyden ja korjaamattomuuden vaatimuksesta. Tiettyjen ehtojen vallitessa voidaan uskomuksia pitää pätevinä, vaikka ne eivät olekaan erehtymättömiä tai perusteltavissa erehtymättömien uskomusten avulla.

On suuri joukko uskomuksia, jotka ovat perustavia siinä mielessä, että niiden pätevyyttä ei voi perustella vetoamalla muihin uskomuksiin. Nämä uskomukset eivät ole erehtymättömiä, mutta ne ovat kuitenkin yleensä riittävän luotettavia, niin että niitä voidaan pitää pätevinä. Tällaisia uskomuksia ovat esimerkiksi ne jotka perustuvat suoriin havaintoihin. Se, että uskon nyt naputtelevani tietokonetta, perustuu suoriin havaintoihini. Pitäisikö minulla olla joitakin muita uskomuksia, joiden avulla perustelen nämä suorat havaintoni, ennen kuin voin perustellusti uskoa niihin? Vai tiedänkö naputtelevani tietokonetta pelkästään suorien havaintojeni perusteella? Entä sitten kaikki asiat, jotka muistan tehneeni? Muistan esimerkiksi hetki sitten avanneeni kirjan ja lukeneeni siitä sivun. Voinko perustellusti uskoa lukeneeni sivun kirjasta sillä perusteella, että muistan niin tehneeni, vai pitäisikö minulla olla joitakin todisteita esittää tämän uskomukseni puolesta, ennen kuin voin perustellusti uskoa siihen? Oletetaan, että todisteena olisi tuore sormenjälki kirjassa. Miten tiedän tuon sormenjäljen olemassaolosta muuten kuin havainnon kautta, jonka pätevyys taas ilmeisesti pitäisi perustella jollakin muulla? Havaintotietoa ja muistitietoa pidetään kuitenkin yleensä perustavina tavalla, joka ei tiettyjen ehtojen vallitessa vaadi lisäperusteluja. Sama koskee esimerkiksi tietoa siitä, että muut ihmiset ovat samanlaisia ajattelevia ja tuntevia olentoja kuin itse olen. Voinko pätevästi uskoa lapseni olevan surullinen vain sillä perusteella, että hän käyttäytyy tavalla, joka ilmentää surua? Pitäisikö minun pystyä todistamaan tämä uskomukseni jollakin muulla uskomuksella, ennen kuin voin perustellusti uskoa siihen? Tietysti voin erehtyä kokemuksessani, mutta yhtä lailla voi ulkoinen todistusaineisto johtaa harhaan.

Havaintoihin, muistiin, ja toisten ihmisten mielentiloihin kohdistuvat uskomukset ovat perustavia siinä mielessä, että niitä ei omaksuta minkään muun uskomuksen perusteella. Kun joku sanoo näkevänsä pöydän, hän ei välttämättä vetoa mihinkään muuhun todistusaineistoon kuin siihen kokemukseensa, että hän näkee pöydän tai että pöytä näyttäisi ilmenevän hänelle. Kun joku väittää lukeneensa sivun kirjasta, hän luottaa muistikuvaansa, jonka mukaan hän luki sivun. Sikäli kuin ei ole erityisiä syitä epäillä muistia, ihminen luottaa siihen pyrkimättä todistamaan sen varaan rakentamiensa uskomusten pätevyyttä muiden uskomustensa perusteella. Samalla tavalla hän päättelee jonkun ihmisen olevan surullinen tai iloinen sen kokemuksen perusteella, jonka hän saa ollessaan tämän kanssa. Tässäkin perustana on välitön kokemus, jonka hän toisesta saa.

Kaikissa näissä tapauksissa tietty uskomus omaksutaan ilman, että sitä perustellaan muilla uskomuksilla. Vaikka se siis eräässä mielessä omaksutaan "ilman perusteluja", se ei kuitenkaan ole perusteeton. Tällaiset uskomukset ovat luotettavia normaaleissa olosuhteissa, joissa ei ole syytä olettaa näkevänsä aistiharhoja, muistavansa väärin tai saavansa väärän vaikutelman toisen ihmisen käyttäytymisestä. Samalla on kuitenkin totta, että ihminen voi erehtyä. Pelkkä kokemus ei ole riittävä tae uskomusten luotettavuudesta. Lisäksi uskomusten luotettavuus edellyttää, että nämä kokemukset tapahtuvat tiettyjen ehtojen vallitessa. Ongelmana on, että kukaan ei ole onnistunut määrittelemään yleispätevästi, mitkä ovat ne ehdot, jotka tekevät tällaiset perustavat uskomukset päteviksi. Mutta vaikka kukaan ei olekaan onnistunut määrittelemään näitä ehtoja teoreettisesti, käytännössä on mahdollista riittävän hyvin erottaa luotettavat havainnot tai muistikuvat epäluotettavista, ja arvioida toisten ihmisten mielentiloja kohtuullisen hyvin. Näyttäisi siis perustellulta pitää tällaisia perustavia uskomuksia periaatteessa luotettavina, vaikka niiden luotettavuuden ehtoja ei pystytäkään yleispätevästi määrittelemään.

Opillisten uskomusten puolesta esitettävä todistusaineisto on epäselvä, mikä tekee niistä kiistanalaisia.

Sekä Flew että Wilson horjuvat kahden erilaisen luonnehdinnan välillä: a) Indoktrinaatiossa opetetaan epätosia uskomuksia. b) Indoktrinaatiossa opetetaan uskomuksia, joiden osalta ei ole esittää todistusaineistoa ollenkaan tai ei ainakaan riittävästi. Näiden kantojen yhdistäminen ei ole kuitenkaan ongelmatonta. Jos ei ole olemassa todistusaineistoa, jonka perusteella kyseisten uskomusten totuus tai epätotuus voidaan ratkaista, näitä uskomuksia on vaikea perustellusti väittää epätosiksi. On ristiriitaista väittää, että opilliset uskomukset ovat epätosia ja että niitä ei voi todistaa tosiksi tai epätosiksi, jos samalla oletetaan, että tietää voi vain sen, minkä voi todistaa oikeaksi. Jos opillisten väitteiden totuutta tai epätotuutta ei voi tietää, ei ole perusteita pitää niitä epätosina.

Yksi Flew'n ja Wilsonin puolustama määritelmä on siis se, että indoktrinoitujen uskomusten totuuden tai epätotuuden ratkaiseminen on periaatteessa mahdotonta, koska niitä koskeva todistusaineisto ei anna selvyyttä puoleen tai toiseen. Gregory & Woods sanovat saman asian hiukan toisin sanoin:

Doktriineista väiteltäessä jää tilaa keinotekoisille perusteluille. Jotakin voidaan sanoa niiden puolesta ja jotakin niitä vastaan. (Gregory & Woods 1972: 172)

Tässä luonnehdinnassa oletetaan, että on olemassa uskomusten joukko, erityisesti uskonnolliset ja moraaliset uskomukset, joihin ei koskaan voida ratkaista kantaa perustellusti. Kaikki ne perustelut, joita voidaan esittää puolesta tai vastaan, ovat lopulta keinotekoisia. Konkreettisesti ilmaistuna tämän kriteerin taustaoletuksena on tietoteoreettinen agnostisismi uskonnollisen ja moraalisen tiedon suhteen. Lisäksi tässä kriteerissä oletetaan, että tämä kiistanalainen uskomusten joukko on käytännössä erotettavissa uskomuksista, jotka eivät ole kiistanlaisia, niin että tulee mahdolliseksi erottaa indoktrinaatio kasvatuksellisesta opetuksesta tarkastelemalla opetettavien uskomusten kiistanalaisuutta.

Ongelmana on kuitenkin se, että tiede on täynnä kiistoja mitä moninaisimmista kysymyksistä, joten kouluopetusta on vaikea rajoittaa vain niihin kysymyksiin, jotka eivät ole kiistanalaisia. Oletus, jonka mukaan moraaliset ja uskonnolliset käsitykset ovat kiistanalaisia jossain paljon syvemmässä mielessä kuin tieteelliset käsitykset, on itsessään kiistanalainen. Toisin sanoen tietoteoreettinen agnostisismi moraalisen ja uskonnollisen tiedon suhteen on itsessään kiistanalainen kanta. Se muistuttaa siltä osin niitä opillisia uskomuksia, joiden opettamista pidetään sisältökriteerin mukaan indoktrinaationa. Useat nykyajan uskonnonfilosofit väittävät, että uskonnollisista kysymyksistä on mahdollista saada tietoa ja niitä koskevia kantoja voidaan perustella järkiperäisesti. Sama pätee moraalisiin kysymyksiin. Moraalifilosofiassa on 1900-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut selkeä käänne suuntaan, jossa oletetaan moraalisten arvostelmien olevan luonteeltaan tietoon pohjautuvia ja oletetaan, että moraaliset kiistat on mahdollista ratkaista järkiperusteilla.

Toinen ongelma on, että Gregoryn ja Woodsin käyttämä kiistanalainen luonnehdinta pätee kaikkiin metafyysisiin, olevaisen luonnetta koskeviin lauseisiin, ei pelkästään uskonnollisiin. Tällaisia metafyysisiä kysymyksiä on esimerkiksi kysymys aineellisen todellisuuden olemassaolosta. Onko olemassa aineellista todellisuutta? Mikä on inhimillisen kokemuksen ja ulkopuolisen todellisuuden suhde? Aineellisen todellisuuden olemassaolon todistus joutuu välttämättä vetoamaan inhimilliseen kokemukseen, ilman että se pystyy vastaansanomattomasti todistamaan, että tämä kokemus vastaa todellisuutta. Tulisiko siis pitää uskoa aineellisen todellisuuden olemassaoloon kiistanalaisena opillisena uskomuksena, jonka opettaminen on indoktrinaatiota? Tällä perusteella jäisi hyvin vähän opetettavaa kouluissa.

Opillisia uskomuksia ei voi osoittaa epätosiksi

Yksi tapa luonnehtia opillisia uskomuksia on määritellä ne uskomuksiksi, joita ei periaatteessakaan ole mahdollista osoittaa epätosiksi. Tätä pidetään ratkaisevana puutteena, koska se merkitsee sitä, että uskomukset on suojattu empiiriseltä testaukselta. Jos ne olisivat päteviä, niitä ei tarvitsisi suojata keinotekoisesti, vaan ne voitaisiin päin vastoin altistaa empiiriselle testaukselle.

Tätä ns. falsifikaatiokriteeriä puolusti tieteenfilosofiassa esimerkiksi Karl Popper (1902─1994). Hän piti tällä perusteella sekä Marxin taloustiedettä että Freudin psykoanalyysia valetieteellisinä. Ne eivät ole vakavasti otettavia teorioita, koska niitä ei voi falsifioida, osoittaa epätosiksi. Opillisten uskomusten joukkoon luetaan tällä perusteella tavallisesti uskonnollisia, moraalisia ja poliittisia uskomuksia.

Kazepides puolustaa indoktrinaatiokeskustelussa tätä popperilaista falsifikaatiokriteeriä (1991:11). Opilliset uskomukset eivät ole hänen mukaansa tavallisia tietoväitteitä, jotka voitaisiin periaatteessa altistaa empiiriselle testaukselle, eivätkä ne ole hypoteeseja, mielipiteitä, näkemyksiä, jotka saattaisivat mahdollisesti olla tosia tai enemmän tai vähemmän todennäköisiä. Empiirisellä todistusaineistolla ei ole merkitystä opillisten uskomusten hyväksymiselle. Vaikka opilliset väitteet näyttävätkin viittaavan todellisuuteen, ne ovat itse asiassa ilmausta elämäntavasta tai tavasta arvioida elämää.

Viime aikaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi falsifikaatiokriteerin kyky erottaa tieteellisiä uskomuksia valetieteellisistä. Monet eivät pidä esimerkiksi Freudin teorioita valetieteellisinä pelkästään siksi, että on vaikea ajatella, miten ne voitaisiin osoittaa epätosiksi. Ne saattavat silti olla selitysvoimaisia ja siten tiedollisesti merkityksellisiä.

Opillisilla uskomuksilla ei ole mitään tarkkaa tai ymmärrettävää merkitystä

Yksi tapa määritellä indoktrinoitavien uskomusten sisältöä on käyttää perustana ns. verifikaatiokriteeriä, jonka positivistiset tieteenfilosofit esittivät 1900-luvun alkupuoliskolla. Sen mukaan kaikki mielekkäät väitteet ovat empiirisesti todennettavia: niiden totuus tai epätotuus voidaan osoittaa empiirisen kokemuksen kautta. Väitteet, joita ei voi empiirisesti todentaa, ovat vailla mielekästä merkitystä, toisin sanoen niiden merkitystä ei voi edes ymmärtää. Uskonnolliset, moraaliset ja maailmankatsomukselliset uskomukset ovat tämän käsityksen mukaan vailla mieltä, koska ei ole olemassa mitään perusteita, joiden avulla olisi mahdollista ratkaista niiden totuus tai epätotuus. Tällaisten vailla selkeää merkitystä olevien uskomusten opettaminen on indoktrinaatiota. Tämä näkemys näyttäisi olevan Wilsonin (1972), Flew'n (1972a, b) ja Gregoryn & Woodsin (1972) käsitysten taustalla.

Verifikaatiokriteeri on kuitenkin ongelmallinen sikäli, että edes kaikkia tieteellisen tutkimuksen perustana olevia olettamuksia ei voida testata empiirisesti. Tieteessä käytetään usein hyvin abstrakteja käsitteitä ja periaatteita, joilla ei ole selvää yhteyttä empiiriseen kokemukseen. Jos verifikaatiokriteeriä sovelletaan tiukasti, se merkitsee, että nämä tieteellisetkään käsitykset eivät ole mielekkäitä, koska niillä ei ole selvää merkitystä. Sitä paitsi itse verifikaatiokriteeriä on mahdotonta todistaa empiirisesti, joten se määrittelee itsensä kuuluvaksi niiden lauseiden joukkoon, jotka ovat vailla mieltä.

On tärkeää muistaa, että positivistit kohtasivat suurimmat ongelmansa juuri pyrkiessään erottamaan tieteellisiä uskomuksia ei-tieteellisistä tai mielekkäitä uskomuksia ei-mielekkäistä. He joutuivat toistuvasti korjaamaan ja muuttamaan verifikaatioperiaatetta, koska mikään sen muunnelmista ei onnistunut erottamaan tieteellisiä käsityksiä maailmankatsomuksellisista ja uskonnollisista käsityksistä. Jo se, että tätä perustetta pyrittiin toistuvasti korjaamaan siten että se määrittelisi tietyt ennalta valitut käsitykset mielekkäiksi ja toiset ei-mielekkäiksi, tuntuu epäilyttävältä. Positivistit eivät koskaan menestyneet tässä yrityksessään, koska kriteeri, joka olisi ollut riittävän tiukka sulkemaan kaikki metafyysiset käsitykset pois mielekkäiden lauseiden joukosta, sijoitti myös osan tieteestä ei-mielekkäiden lauseiden joukkoon, ja sellainen kriteeri, joka olisi riittävän laaja niin että sen piiriin mahtuisivat kaikki tieteelliset lauseet, sulkisi piiriinsä myös metafyysisiä lauseita (Smart 1973: 41; Thiessen 1993: 69). Tämän kriteerin avulla ei siis ainakaan tällä hetkellä ole mahdollista erottaa uskomuksia, joiden opettaminen on indoktrinaatiota, niistä, joiden opettaminen on kasvatuksellisesti hyväksyttävää. Tämän kriteerin soveltaminen edellyttäisi, että luotaisiin määritelmä, joka välttäisi yllä kuvatut ongelmat.


Opillisten uskomusten pätevyydestä ei olla yksimielisiä.

Opillisten uskomusten on katsottu olevan erotettavissa perustelluista uskomuksista myös sillä perusteella, että niiden totuudesta ei olla yksimielisiä. Niiden puolesta ei voida esittää julkisesti hyväksyttyä todistusaineistoa, eikä niiden ratkaisemiseksi ole olemassa yleisesti hyväksyttyjä menettelytapoja.

Wilson (1964: 29-30) väittää, että uskonnolliset ja moraaliset kysymykset ovat sellaisia, että niistä ei ole yksimielisyyttä. Ihmiset eivät ole edes yksimielisiä siitä, miten niitä koskevat kiistat voitaisiin ratkaista. Erimielisyyksiä voi olla tieteellisistäkin kysymyksistä, mutta vallitsee sentään yksimielisyys siitä, miten niitä koskevat kiistat tulisi ratkaista.

Wilson kuitenkin liioittelee tieteessä vallitsevaa yksimielisyyttä. Samalla hän lienee oikeassa siinä, että uskonnon osalta erimielisyydet vaikuttavat suuremmilta kuin luonnontieteen osalta. Tällöin on kuitenkin huomattava, että uskonto koskettaa kaikkia ihmisiä kaikkialla maailmassa, joten sen kannattajajoukko on kulttuurisesti, etnisesti, ja koulutuksellisesti paljon sekalaisempi kuin luonnontieteilijöiden. Siinä mielessä on odotettavaa, että uskontoa koskevat erimielisyydet ovat suurempia ja konkreettisempia, koska uskonnonharjoittajien joukkoon kuuluu hyvin erilaisia ihmisiä hyvin erilaisista elämänoloista. Tämä erimielisyys ei sinänsä kuitenkaan todista, etteikö olisi mitään keinoja pyrkiä ratkaisemaan uskonnollisten käsitysten pätevyyttä. Lienee totta, ettei uskonnon kannattajan ole useinkaan mahdollista järjellisillä perusteluilla vakuuttaa toisen uskonnon kannattajaa oman näkemyksensä pätevyydestä. Tällä psykologisella ja sosiologisella tosiseikalla ei kuitenkaan ole välttämättä mitään tekemistä sen kysymyksen kanssa, voidaanko uskonnollisia väitteitä yleensä arvioida rationaalisesti.

Kooste

Yleisenä päätelmänä on siis todettava, että opillisen uskomuksen käsitettä ei ole onnistuttu määrittelemään yksiselitteisesti. Sille on annettu useitakin luonnehdintoja, jotka ovat osittain keskenään ristiriitaisia. Sisältökriteerin perustavana ongelmana on siis se, että ei ole yksimielisyyttä siitä, mitkä uskomukset kuuluvat sisältökriteerin perusteella niihin, joiden opettaminen on kasvatuksellisesti hyväksyttävää. Ei ole yksimielisyyttä siitäkään, miten kriteeriä pitäisi soveltaa. Ei esimerkiksi ole yksimielisyyttä siitä, mikä määrä yksimielisyyttä olisi riittävä tietyn uskomuksen opettamisen perusteluksi. Täydellistä yksimielisyyttä lienee turha odottaa missään asiassa. Käytännössä yksimielisyyden tunnusmerkiksi tulee se, mitä tietyn yhteisön enemmistö pitää tällä kriteerillä hyväksyttävänä. Se taas saattaa vaihdella yhteisöittäin. Tämä merkitsisi sitä, että kukin yhteisö määrittelisi kasvatuksellisesti hyväksyttäväksi opetukseksi sen, minkä se hyväksyy, ja ehkä indoktrinaatioksi sen, mitä vähemmistöt ja asiasta toisin ajattelevat yhteisöt opettavat. Näinhän sisältökriteeri paljolti käytännössä toimii. Sen avulla määritellään tavallisesti indoktrinaatioksi sensisältöinen opetus, joka on vastoin kyseisen määrittelijän mielestä hyvin perusteltuja käsityksiä asiasta. Tässä muodossa indoktrinaation käsite toimii kuitenkin lähinnä vain kielteisenä nimilappuna, joka voidaan kiinnittää toisinajatteleviin. Sillä ei tässä muodossa ole minkäänlaista itsekriittistä merkitystä. Näin käytettynä se itse asiassa rajoittaa ajattelun ja ilmaisun vapautta, mikä on ristiriidassa sen kriittisyyden ihanteen kanssa, johon indoktrinaatiokeskustelussa tavallisesti vedotaan.

Uskomusten totuus tai niiden tiedollinen asema eivät kuitenkaan ole ainoita perusteita, jolla opillisia uskomuksia on pyritty erottamaan tiedollisesti hyväksyttävistä. Tarkastelen seuraavassa joitakin muita ehdotuksia erottelevaksi kriteeriksi. Opillisille uskomuksille on ajateltu olevan ominaista, että (1) niistä pidetään kiinni itsepäisesti, (2) ne ovat laaja-alaisia, (3) ne koetaan merkityksellisiksi, (4) uskomusjärjestelmän oikeuttamisen rakennetta ei eroteta itse uskomusjärjestelmän sisällöstä.

Opillisista uskomuksista pidetään kiinni itsepäisesti

.

Puhuttaessa uskomusten asemasta tiedon kentässä pyritään joissakin tapauksissa itse asiassa tekemään psykologisia luonnehdintoja tavoista, joilla uskomuksista pidetään kiinni. Ihmisten sanotaan pitävän opillisista uskomuksista kiinni itsepäisesti tai kritiikittömästi, ja se tekee mahdottomaksi keskustella heidän kanssaan tai vakuuttaa heitä vastakkaisen kannan pätevyydestä. Gregory ja Woods (1972: 77) pitävät indoktrinaation tunnusmerkkinä sitä, että opetetaan uskomuksia, jotka ihmiset "korottavat erehtymättömän totuuden asemaan, joiden olennaiseen totuuteen he uskovat kiihkeästi ja joihin he selvästi haluavat saada muut uskomaan kokosydämisesti ja ohjaamaan käytännön elämänsä niiden mukaisesti".

Kysymys uskomusten asemasta tiedon kentässä ja kysymys tavasta, millä uskomuksen kannattajat pitävät niistä kiinni, on loogisesti erotettava toisistaan. Se, miten jotkut pitävät kiinni tietyistä uskomuksista, on eri asia kuin mikä näiden uskomusten tiedollinen merkitys on.

On kyseenalaista pyrkiä erottamaan tiedollisesti hyväksyttäviä uskomuksia opillisista psykologisten luonnehdintojen pohjalta, joiden katsotaan kuvaavan tiettyjen uskomusten kannattajia. Se että joku pitää kiinni oikeasta käsityksestä väärällä tavalla, ei tee käsityksestä väärää. Lisäksi on hyvin vaikea tietää, ketä olisi pidettävä sopivana arvioimaan toisten ihmisten itsepäisyyden astetta. Kenen voidaan ajatella pystyvän puolueettomasti arvioimaan toisten ihmisten itsepäisyyttä tai sen puutetta? Tällaisen arvioijan täytyy oletettavasti arvioida itsensä sellaiseksi, jossa tätä pahetta ei ilmene. Useinkin ihmiset kokevat itsepäisiksi nimenomaan sellaiset ihmiset, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä. Heidän luonnehdintansa voi perustua siihen, että he eivät pysty ymmärtämään, miksi kyseiset ihmiset pitäytyvät kantaan, joka on arviojan mielestä outo. Jos he olisivat itse samaa mieltä, heistä olisi luonnollista, että kyseisestä käsityksestä pidetään kiinni kokosydämisesti. Psykologisten luonnehdintojen ongelmana on se, että ne saattavat ilmaista enemmänkin esittäjiensä kuin kohteidensa psykologisia ominaisuuksia.

Ei myöskään ole välttämättä mitään väärää siinä, että joku on vakuuttunut tietyn uskomuksen totuudesta ja haluaa saada muut uskomaan siihen. Uusien tieteellisten löytöjen esittäjät toimivat joskus tavalla, joka voidaan tulkita itsepäiseksi. He kyseenalaistavat vallitsevat käsitykset, vaikka heidän omia käsityksiään ei olekaan vielä kehitetty niin pitkälle, että olisi mahdollista tietää niiden olevan edeltäjiänsä parempia.

Vastaavanlaisia esimerkkejä on mahdollista löytää myös jokapäiväisestä elämästä. Vanhemmat ovat yleensä vakuuttuneita, että heidän pienet lapsensa ovat vaarassa kuolla tai loukkaantua vakavasti jos juoksevat autotielle. He haluavat saada lapsensa vakuuttuneiksi tästä totuudesta siitäkin huolimatta, että heillä tuskin on ollenkaan kokeellisia empiirisiä tutkimuksia siitä, millä todennäköisyydellä lapsi kuolee tai loukkaantuu, jos hän juoksee autotielle. Heillä on vain esimerkkitapauksia lapsista, joille on käynyt niin, ja he katsovat pystyvänsä päättelemään kokemuksensa perusteella, että vaara on suuri.

On siis vaikeaa, ellei mahdotonta, erottaa opillisia uskomuksia muista sillä perusteella, että niistä ollaan syvästi vakuuttuneita ja että muita halutaan vakuuttaa niiden totuudesta. Joissakin tapauksissa voidaan perustellusti olla vakuuttuneita tiettyjen uskomusten totuudesta. Joskus taas voi olla tärkeää saada muut vakuuttuneiksi niiden totuudesta. Tämä ei sinänsä tee näistä uskomuksista kyseenalaisia eikä siis tarjoa perustetta indoktrinaation erottamiseksi kasvatuksellisesti hyväksyttävästä opetuksesta.

Opillisten uskomusten laaja-alaisuus

Toinen piirre, jonka on yleisesti katsottu luonnehtivan opillisia uskomuksia, on niiden laaja-alaisuus. Määritellessään opillisia uskomuksia Kazepides (1987: 235) toteaa: Opit eivät ole irrallisia uskomuksia, vaan ne muodostavat toisiinsa liittyvien uskomusten järjestelmiä, jotka ovat maailmankatsomuksen perustana, määrittelevät ihmisen olemuksen, ja määrittävät ihmisen "oikean" paikan maailmassa.

Opit ovat laaja-alaisia ja yleisiä niin että ne muodostavat maailmankatsomuksellisia kokonaisuuksia ja järjestelmiä. Ne muodostavat kokonaisen maailmankuvan tai elämänfilosofian.

Opillisten uskomusten laaja-alaisuus ei kuitenkaan erota niitä tieteellisistä käsityksistä niin yksinkertaisesti kuin tämän käsityksen puolustajat ehkä ajattelevat. Paitsi että tieteessä pyritään mahdollisimman kauaskantoisiin yleistyksiin, tieteellistä tutkimusta ohjaa teoreettinen ja menetelmällinen viitekehys, johon liittyy kauaskantoisia maailmankatsomuksellisia oletuksia. Tästä aiheesta on tieteenfilosofiassa keskusteltu erityisesti viimeiset neljäkymmentä vuotta, ja vakiintuneeseen kielenkäyttöön on omaksuttu Thomas Kuhnin (1962) usein käyttämä tieteellisen paradigman käsite. Kuhn itse käytti paradigman käsitettä useissa eri merkityksissä, mutta se on sittemmin tullut merkitsemään tieteellisen tutkimuksen perustana olevaa viitekehystä, johon sisältyy oletuksia olevaisen luonteesta, tiedon hankkimisen mahdollisuuksista, tieteellisen tutkimuksen menetelmistä ja niille asetettavista kriteereistä. Vaikka tieteellisessä tutkimuksessa useinkin keskitytään ratkaisemaan hyvin tarkasti rajattuja kysymyksiä, edellyttää tutkimuksen toteuttaminen kuitenkin avointa tai lausumatonta kannanottoa moniin taustaoletuksiin, joilla on osittain maailmankatsomuksellinenkin luonne.

Opillisten uskomusten merkityksellisyys

Opillisille uskomuksille katsotaan olevan ominaista myös se, että ne koetaan erityisen merkitykselliseksi. Koska nämä uskomukset koetaan niin merkityksellisiksi ja tärkeiksi, ihmisten on oletettavasti vaikeampi suhtautua niihin viileän puolueettomasti. Tämän taas ajatellaan lisäävän indoktrinaation todennäköisyyttä. Doktriinien merkityksellisyydessä on useita ulottuvuuksia (Thiessen 1993: 66).

1. Uskomusten tärkeys. Opilliset uskomukset käsittelevät merkityksellisiä asioita, kuten ihmisen paikkaa maailmassa ja hyvän elämän luonnetta. Ne koskettavat ihmistä henkilökohtaisesti. Koska ne koskettavat ihmistä henkilökohtaisesti, on vaarana, ettei hän pysty suhtautumaan niihin puolueettomasti ja arvioimaan niitä koskevaa todistusaineistoa puhtaasti järkisyillä.

Opillisten uskomusten tärkeys ja niiden henkilökohtainen merkitys eivät kuitenkaan välttämättä erota niitä tieteellisistä uskomuksista (Thiessen 1993: 72-73). Monet tieteelliset löydöt on koettu tärkeiksi, ja ne ovat muuttaneet ihmisen tapaa kokea maailma ja itsensä. Monet ihmiset rakentavat oman kokemuksensa maailmankaikkeudesta tieteellisen tiedon varaan, ja he kokevat sen merkityksen henkilökohtaisen näkemyksensä avartumisena. He eivät suhtaudu tieteellisiin löytöihin pelkästään kuin viileä ulkopuolinen tarkkailija, vaan niillä on heille henkilökohtainen merkitys. Tämä tuntuu täysin luonnolliselta ja hyväksyttävältä asenteelta. Ennemminkin on vaikea ymmärtää päinvastaista asennetta, jossa ihmistä ei henkilökohtaisesti kiinnosta se, millaisessa maailmassa hän elää ja minkälaiset lainalaisuudet ja tosiasiat siinä pätevät.

2. Uskomusten merkitys toiminnalle ja käyttäytymiselle. On myös ehdotettu, että opilliset uskomukset eroavat tiedollisesti hyväksyttävistä sikäli, että opillisiin uskomuksiin on sisäänrakennettu käytännöllisiä sovelluksia: ne johtavat tietynlaiseen käyttäytymiseen ja saavat ihmisen toimimaan tietyllä tavalla, omistautumaan tietynlaiselle elämäntavalle.

Taaskaan ei ole ilmeistä, että tämä piirre erottaa opillisia uskomuksia tieteellisistä. Monet tieteelliset löydöt ovat ratkaisevasti vaikuttaneet ihmisten käyttäytymiseen. Kun tiede paljastaa jonkin lainalaisuuden, jonka huomioon ottaminen parantaa ihmisten mahdollisuuksia toimia maailmassa, tuntuisi aika perustelemattomalta olla käytännössä välittämättä tästä löydöstä. Tieteen käytännöllisestä merkityksestä on osoituksena esimerkiksi teknologisten sovellusten merkittävä vaikutus jokapäiväiseen elämään. Tai voimme ajatella vaikkapa sitä, miten tieteellinen tieto auttaa meitä ennustamaan säätä ja miten taas sääennusteet ohjaavat monia käytännön ratkaisuja. (Thiessen 1993: 73-4)

3. Uskomusten levittäminen ja muiden vakuuttaminen koetaan tärkeäksi. Koska uskomukset koetaan tärkeiksi, pyritään epäuskoisia vakuuttamaan niiden pätevyydestä. Tällä taas ajatellaan olevan taipumusta johtaa sellaisten vaikutuskeinojen käyttöön, jotka eivät perustu pelkästään järkisyiden esittämiseen.

Pyrkimystä vakuuttaa muita tiettyjen käsitysten oikeellisuudesta ei sinänsä voitane pitää ongelmallisena. Kysymys on lähinnä siitä, miten se tehdään. Koko koulujärjestelmä on laajamittainen yritys vakuuttaa oppilaita tietynlaisten käsitysten pätevyydestä. Koska oikealla tiedolla on tärkeä myönteinen merkitys ihmisten elämälle, on tiedon levittäminen perusteltua. On itse asiassa hyvin ongelmallista jättää ihmiset tietämättömiksi heille tärkeistä asioista. Lapset pakotetaan kouluun oppimaan asioita, joita pidetään tiedollisesti merkityksellisinä. Tämä tieto mielletään niin tärkeäksi lapselle, ettei hänelle anneta mahdollisuutta valita, haluaako hän oppia sitä vai ei. Niinpä opilliset ja tieteelliset uskomukset eivät eroa toisistaan sillä perusteella, että opillisten uskomusten levittäminen koetaan tärkeäksi kun taas tieteellisten ei. Tieteelliset uskomukset mielletään käytännössä vähintään yhtä tärkeiksi kuin opilliset uskomukset.

4. Uskomusten tukena on jokin ryhmä tai instituutio. Tämän luonnehdinnan mukaan opillisten uskomusten tukena on instituutioita, jotka käyttävät vaikutusvaltaansa kyseisten uskomusten indoktrinoimiseksi, koska näiden instituutioiden valta-asema riippuu siitä, että niihin uskotaan. Ihmisten, jotka ovat sitoutuneet näihin instituutioihin, on oletettavasti vaikeaa tai mahdotonta suhtautua niihin objektiivisesti ja kriittisesti tai suhtautua rationaalisen avoimesti vaihtoehtoihin.

Tämä kriteeri ei kovinkaan hyvin erota opillisia uskomuksia tieteellisistä, koska tiede on vähintään yhtä institutionaalistunutta kuin esimerkiksi uskonto tai politiikka. Paljon on puhuttu tieteellisen paradigman sosiologisesta ulottuvuudesta. Vallitsevan tieteellisen paradigman hallitsemat instituutiot suhtautuvat usein torjuvasti näkemyksiin tai tutkimusohjelmiin, jotka kyseenalaistavat vallitsevia käsityksiä, metodologisia normeja ja maailmankatsomuksellisia taustaoletuksia.

Instituutiot eivät sinänsä ole pahasta. Ongelmallista tietysti on, jos instituutiot rajoittavat vapaan ja kriittisen ajattelun mahdollisuutta. Koska tällaisen vapaan ja kriittisen ajattelun rajoittamista tapahtuu myös tieteellisten instituutioiden piirissä, ei opillisia ja tieteellisiä uskomuksia voi erottaa toisistaan tällä perusteella. == Uskomusten rakenteen selventäminen ==

McClellan ehdottaa lupaavaa tapaa sisältökri¬teerin muotoilemiseksi: ero indoktrinaation ja kasvatuksen välillä "edellyttää eroa oikean ajattelun kriteerien ja sisällöllisten uskomusten vä¬lillä, jotka ovat alistettuja näiden sääntöjen mukaiselle kri¬tiikille" (McClellan 1976: 139). Doktriinit eivät "selvästi ja siististi erota toisistaan sisällöllisiä uskomuksia ja näille uskomuk¬sille asetettavia toisen asteen kriteerejä" (McClellan 1976:140). "Doktriineja ei ole muotoiltu niin, että olisi mah¬dollista ensin erottaa tuon tyyppisten uskomusten totuuden kri¬teerit ja sitten soveltaa niitä kyseisen doktriinin uskomuk¬siin" (McClellan 1976: 140).

Näin ymmärrettynä sisältökriteeri ilmaisee, että in¬doktrinoitavat opetussisällöt eivät erota uskomusjärjestelmän oikeuttamisen rakennetta itse usko¬musjärjestelmän sisäl¬löstä. Indokt-rinaa¬tio jättää olennaiset erottelut tekemättä ja oppilaat ilman tarvittavia valmiuksia näiden erottelujen tekemiseksi. Oppilaat eivät opi itsenäisesti arvioimaan indoktrinoitavia uskomuksia, koska heille ei opeteta kyseisten uskomusten totuu¬den arvi¬oimiskriteereitä eikä heissä kehitetä arviointiin tarvittavia valmiuk¬sia. Tämä on kasvatukselli¬sesti epätarkoituk¬senmukais¬ta.

Uskomusten oikeuttamisen rakenteen selventäminen ja syvällinen näkemys niiden sisällöllisestä rakenteesta edellyttävät uskomusten maailmankatsomuksellisten, moraalisten ja poliittisten kytkentöjen esiintuomista. Tämä merkitsee sitä, että sisältökriteeriä on mielekkäämpää soveltaa päinvas¬toin kuin sitä yleensä sovelletaan. Indoktrinoivaa on siis opetus, joka sivuuttaa opetettavan aineksen maailmankatsomukselliset, moraaliset ja poliittiset kytkennät. Silloin oppilailta viedään mahdollisuus arvioida opetettavaa ainesta maailmankatsomukselli¬sessa yhteydessä. Näin heitä estetään arvioimasta uskomusten oikeuttamisen rakennetta kokonaisvaltaisesti.

Kapea-alainen opetus estää oppilaita myös kehittämästä niitä persoonallisuutensa ulottuvuuksia, jotka toteutuvat maailman¬katsomuksellisessa pohdinnassa. Oppilaat jätetään näin vaille tar¬vittavia valmiuksia oman persoonallisen arvomaailmansa kehittä¬miseksi. Ihminen joutuu pohtimaan omaa asemaansa maailmankaikkeudessa halu¬tessaan tietoisesti ja vastuunalaisesti tavoitella henkisiä arvoja. Peters argumentoi, että demokraattisen kasva¬tuksen tulisi laajentaa tietoisuutta ja avata erilaisia näkökul¬mia ja tapoja kokea ihmisen paikka luonnon ja historian järjes-telmissä.

Koska kasvatus vaatii tietoisuuden kehittämistä ja laa¬jentamista, tulisi yksilöitä demokraattisessa yh-teiskunnassa auttaa omaksumaan erilaisia näkökantoja inhimilliseen tilanteeseen siinä toivossa, että monet heistä kehittävät näkemyksiään ja intuitiotaan taval¬la, joka tulee heille koko ajan merkityksellisemmäk¬si ─ ─. Inhimillisinä olentoina heidän on tarpeellista poh¬tia ihmisen paikkaa luonnollisessa ja historiallisessa jär¬jestelmässä. (Peters 1970: 77)

Jos oppilaat jätetään vaille maailmankatsomu¬sten tarjoamia näkö¬kulmia, heidän käsityksen¬sä jäävä kapea-alai¬siksi ja heidän valmiutensa pohtia inhimil¬lisen olemassa¬olon perusta¬via kysy¬myksiä kehittymättömiksi.

Kooste

.

Jotta indoktrinaatiota voitaisiin ymmärtää opetuksen sisältöjen kautta, tulisi opillisen uskomuksen käsitteen olla selkeä. Ongelmana on kuitenkin se, että opin käsitteelle annetut määritelmät ovat osittain keskenään ristiriitaisia, osittain taas sellaisia, etteivät määritelmät pysty selvästi erottamaan opillisia uskomuksia tieteellisistä käsityksistä.

Ensinnäkin on siis todettava, että opillisten uskomusten asemaa tiedon kentässä ei ole onnistuttu määrittelemään yksiselitteisesti. Sille on annettu useitakin luonnehdintoja, jotka osittain ovat toistensa kanssa ristiriidassa. Kukaan ei myöskään näytä onnistuneen löytämään määritelmää, joka selkeästi erottaisi opilliset uskomukset omaksi ryhmäk¬seen; sillä olisi tietyt piirteet, jotka pätisivät niihin kaik¬kiin ja vain niihin. Tämä tekee tietysti sisältökriteerin tässä muodossa kyseenalaiseksi.

Sisältökriteerin ongelmallisuus on siinä, että kaikki inhimillinen tieto on maailmankatsomuksellisesti sitoutunutta. Vaikka tieteelliset väitteet ovatkin luonteeltaan erilaisia kuin uskonnolliset käsitykset tai moraaliset arvostelmat (Kazepides 1991), ne eivät kuitenkaan elä käsitteellisessä tyhjiössä, ilman teoreettista asiayhteyttä ja todellisuuden luonnetta koskevia taustaoletuksia (Nickles 1977: 572). Sikäli kuin 1900-luvun alkupuoliskoa hallinnut käsitys tieteestä on virheellinen ja tieteellinen toi¬minta on ymmärrettävä paradigmaan sitoutuneeksi, ei tieto ole maailmankatsomuksellisesti neutraalia eivätkä tiedemiehet ob¬jektiivisia ja ennakko-oletuksista vapaita. Perinteisessä muodossaan sisältökriteeri johtaisi mahdottomiin seurauksiin: se merkitsisi kaiken opetuk¬sen määrit¬telemistä indoktrinaatioksi. Lienee kuitenkin mahdol¬lista opet-taa maail¬mankatsomuksellisesti sitoutunutta tietoa in¬dokt¬rinoimattakin.

Opillisten uskomusten ja tieteellisten käsitysten välille ei myöskään ole mahdollista löytää selkeää eroa erilaisten luonnehdintojen pohjalta, jotka käsittelevät uskomusten laaja-alaisuutta, tärkeyttä, henkilökohtaista koskettavuutta, vaikutusta käytännön elämään ja institutionaalista sitoutuneisuutta. Jos tiede ymmärretään institutionaalisesti organisoituneeksi käytännöksi käsitejärjestelmiä, joissa hyvin laaja-alaiset oletukset liittyvät läheisesti hyvin tarkkoihin ennusteisiin, ei tieteen erottaminen opillisista uskomuksista ole mahdollista näiden kriteerien pohjalta. Yksikään määritelmä ei näytä onnistuvan selkeästi erottamaan opillisia uskomuksia omaksi ryhmäkseen, jonka tietyt piirteet pätisivät niihin kaikkiin ja vain niihin. Tämä tekee tietysti koko sisältökriteerin nykyisessä muodossaan kyseenalaiseksi.

Filosofinen keskuste¬lu ei toistaiseksi ole onnistunut määrittelemään opillisen usko-muksen (doktriinin) käsitettä tavalla, joka tekisi mahdollisek¬si erottaa opilliset usko¬muk¬set tie-teellisistä tai muuten perustel¬luista. Sisältö¬kriteeriä ei siten ole mahdollista soveltaa ta¬vanomaisessa muodossaan. Ennemminkin on perustel¬tua käyt¬tää sitä päinvastoin kuin sitä on tavallisesti sovellet¬tu käyttäen hyväksi McClellanin erottelua uskomusten oikeuttamisen rakenteen ja niiden sisällön välillä. Näin ymmärre¬tyn sisältö¬kriteerin poh¬jalta saadaan kaksi indokt¬rinaa¬tiota määrittelevää piirrettä. Opetuksella on taipu¬mus olla indokt¬rinaatiota,

a) jos se ei selkeytä opetettavan uskomusjärjestelmän sisäistä rakennetta tavalla, joka tekee mahdolliseksi erottaa uskomusjärjestelmän sisällön niistä perusteluista, joiden avulla sen katsotaan tulevan toteen näytetyksi

b) jos se sivuuttaa opetettavan asian maailmankatsomuk¬selliset, moraaliset ja poliittiset kytkennät.

Vaikka siis sisältökriteeri tavanomaisessa muodossaan onkin kyseenalainen, ei kuitenkaan ole mielekästä jättää sen arviointia pelkästään sellaisen yleisen tarkastelun varaan, joka tässä luvussa on toteutettu. Siksi kahdessa seuraavassa luvussa tarkastellaan sisältökriteerin perinteisen version soveltamista kysymyksiin moraalin ja uskonnon opettamisen indoktrinoivuudesta.