Naturalistinen kehäpäättely

Naturalistinen kehäpäättely on naturalismin puolustamista ja/tai sille vaihtoehtoisten käsitysten vastustamista sellaisilla perusteilla, jotka itse asiassa ovat todistusvoimaisia ainoastaan jo valmiiksi naturalistisen käsityksen mukaisessa ajattelukehikossa. Tällaisina ne voivat tosin vahvistaa jo valmiiksi olemassaolevaa naturalistista uskonnollista sitoumusta mutta eivät anna johdonmukaisesti ajattelevalle supranaturalistille mitään kannanmuutoksen aihetta. Avoimessa keskusteluavaruudessa naturalistinen kehäpäättely siis muodostaa tietynlaisten argumentointivirheiden luokan, mutta sillä on myös muita funktioita, mikä osaltaan tekee siitä huomionarvoisen ilmiön.

Koska (tahallinen tai tahaton) naturalistinen kehäpäättely on nyky-Suomessa ja laajemminkin länsimailla sekä nettikeskusteluissa että niiden ulkopuolella varsin yleistä, asiaan on syytä kiinnittää erityishuomiota, vaikka itse kehäpäättelyllisyys ei sinänsä ole naturalismin puitteissa sen kummempaa kuin muissakaan yhteyksissä.

Taustaa

Oman ajattelutavan tunnistaminen ja nimentä ei välttämättä ole ihmiselle helppoa tai mahdollistakaan. Kristityt ovat periaatteessa aina tienneet tunnustautuvansa erikseen nimettyyn todellisuuskäsitykseen, josta voi myös irtisanoutua ja jonka ulkopuolella on muita käsityksiä kannattajineen. Kristityt ovat tienneet uskovansa sellaisia asioita, joita muut ihmiset eivät pidä tosina, sellaisilla perusteilla, joita muut ihmiset eivät pidä pätevinä. Ihmiskunnan jakautuminen keskenään perustavalla tasolla erimielisiin uskomusryhmiin on yleensä kristityille itsestäänselvä asia. Siksi voikin tuntua yllättävältä, että tämän itsestäänselvyyden tunnustaminen voi joidenkin muiden ajattelutapojen edustajille olla työn ja tuskan takana.

Näin on yleensä varsinkin kulloisenkin vallitsevan ajattelutavan kannattajien laita: useat heistä ovat tottuneet ajattelemaan vain samoin kuin luulevat muidenkin ihmisten (ainakin järkevien) ajattelevan, joten ajatus siitä, että kaikki käsitykset olisi syytä arvioida ja pyrkiä perustelemaan ikään kuin mikään ei olisi itsestäänselvää, voi olla uusi ja outo. Tällainen omien näkemysten tunnistamisen ja perustelemisen taito alkaa kuitenkin monikulttuurisessa maailmassamme käydä yhä tarpeellisemmaksi. Toimiva perustelu edellyttää sen tajuamista, mistä kaikesta oikeastaan ollaankaan eri mieltä, sillä perusteleminen edellyttää jotain yhteistä näkökohtaa, muuten se jää "sisäänpäin lämpiäväksi" tekemättä aiottua vaikutusta tarkoitettuun kuulijakuntaan.

Naturalismin luonteesta

Naturalismi on ollut länsimaissa eräänlaisessa nousukiidossa parin viime vuosisadan ajan. Tämän ideologisen menestyksen huumassa monelta naturalistilta näkyy jääneen ymmärtämättä, että naturalismi eri muodoissaan on sekin perimmältään uskonvarainen katsomus ja/tai toiminnallinen sitoumus. Se ei ole järkevyyden tai tietorikkauden perusta eikä seurauskaan vaan pelkkä kiistanalainen kannanotto ontologisiin (metafyysinen naturalismi) ja/tai epistemologisiin (metodologinen naturalismi) filosofisiin peruskysymyksiin sekä mahdollisesti myös (kulttuuri)poliittisiin linjauksiin (äärinaturalismi).

Naturalismin aatteellisesta merkityksestä

Kristillisen näkemyksen mukaan naturalismilla on erityistä merkittävyyttä nimenomaan siksi, että se aatehistoriallisista syistä on muodostunut länsimaissa kristillisen todellisuuskäsityksen merkittävimmäksi haastajaksi. Näin ollen nimenomaan apologetiikassa siihen on syytä kiinnittää erityishuomiota.

Naturalismi vaakalaudalla

Erityistä mielenkiintoa naturalismiin liittyvät kysymykset saavat siitäkin ajankohtaisesta seikasta, että toiveet naturalismin ja tieteellisyyden peruuttamattomasta yhteenliittämisestä ja siihen tähdänneet intensiiviset pyrkimykset ovat uusimmassa tieteenfilosofiassa ilmeisen lopullisesti kariutuneet. Siksi naturalismin perustelu tieteen auktoriteetilla ratsastaen ei ole kestävällä pohjalla. Nähtäväksi jää, kuinka syvällisiä vaikutuksia tällä tosiseikalla ajan mittaan on koko länsimaiseen kulttuuriin. Joka tapauksessa se tekee naturalistisen kehäpäättelyn tunnistamis- ja torjumistarpeen entistäkin polttavammaksi.

Kehäpäättelyn ilmenemismuotoja

Naturalistisen(kin) kehäpäättelyn yksi ominaispiirre on sen monimuotoisuus. Usein se myös esiintyy yhdessä muiden argumentointivirheiden kanssa tai niiden taustalla. Siksi sen tunnistamiskyvyn kehittäminenkin on tyypillisesti aikaavievää tai voi pahimmassa tapauksessa jäädä alkutekijöihinsä, jolloin ihminen niin sanotusti menee helppoon eli haksahtaa loogisesti pätemättömien perustelujen lumoihin.

Kehäpäättelyn havaitsemisen helpottamiseksi seuraavassa käydään läpi erinäisiä tyypillisiä ilmenemismuotoja, mutta näitä ei pidä käsittää ainoiksi tapaustyypeiksi.

Silkka ylimielisyys (omaan auktoriteettiin vetoaminen)

Yksinkertaisimmillaan naturalistinen kehäpäättely ilmenee asenteena, jonka mukaan supranaturalistit ovat ilman muuta väärässä eikä heitä siksi kannata ottaa vakavasti. Tämä asenne voi ilmetä eri tavoin, mutta sen loogisena edellytyksenä on täysin kritiikitön luottamus naturalismin totuuteen. Siksi kyse on viime kädessä kehäpäättelystä, vaikka mitään havaittavaa päättely-yritystä ei esiin tuodakaan – ylimielisyyden taustana on ajatus: "olet väärässä, koska olet eri mieltä kuin minä" (kritiikitön luottamus omaan oikeassa olemiseen), jonka taustalla puolestaan on ajatus: "olen oikeassa, koska olen tätä mieltä" (kritiikitön luottamus naturalismiin).

Tällainen naturalistisen kehäpäättelyn muoto ei vaadi harjoittajaltaan edes naturalismin käsitteen tuntemista. Pelkkä itseään tiedostamaton kritiikitön auktoriteettiusko riittää – uskotun ajattelutavan nimeäminen voisi jopa heikentää sen uskomista, koska nimen olemassaolo jo sinänsä viittaa siihen, että kyse onkin vain yhdestä vaihtoehdosta, ei kaikille fiksuille tahoille itsestäänselvästä "tieteellisestä totuudesta".

Ulkoisiin auktoriteetteihin vetoaminen

Hyvin tyypillinen naturalistisen kehäpäättelyn muoto on jonkinmoinen auktoriteettiin vetoaminen. Tämä onkin sikäli helppoa, että naturalismi on kaikessa hiljaisuudessa vallannut itselleen lähes monopoliaseman länsimaisilla aatemarkkinoilla. Kun oppikirjat, tietokirjat ja sähköisten viestimien dokumenttiohjelmat on suurimmaksi osaksi laadittu naturalismin kriteereillä, auktoriteettiin voi vedota sitä erityisesti edes nimeämättä, esimerkiksi syyttämällä supranaturalistia siitä, ettei tämä ole seurannut aikaansa. Tällöin siis taustalla on seuraavantapainen auktoriteettiuskoinen ajatusmalli: "minun ajattelutapani perustuu monista lähteistä saamiini yhtäpitäviin tietoihin; vastapuoli ei ilmeisesti tiedä näistä asioista mitään, muutenhan hän olisi samaa mieltä kanssani; siispä vastapuoli on yksinkertaisesti asiantuntematon, typerä tai tahallaan oikeaa tietoa vastustava".

Tämäkin menettely toimii itse asiassa sitä paremmin, mitä vähemmän sen harjoittaja itse on asiasta tietoinen. Pätevän argumentin ja pelkän monelta taholta kuullun väitteen välistä eroa ei yksinkertaisesti tunneta, ja siksi auktoriteettiusko toimii esteettömästi: auktoriteeteilta opittua ei osata kyseenalaistaa. Lisäksi voidaan ajatella, että vaikka jokin nimenomainen tieteen nimissä esitetty väite ei ehkä loppujen lopuksi olekaan aivan oikein, niin "tieteellinen" (siis itse asiassa naturalistinen) kokonaiskäsitys on kuitenkin vakuuttavasti toteennäytetty, vain yksityiskohdissa voi olla enää hiomista. Tämäkin ajatus perustuu viime kädessä auktoriteettiuskoon: "tiede" on sen mukaan korkein tiedollinen auktoriteetti, jonka valtavirtaa ei katsota voitavan järkevästi kyseenalaistaa.

Sensuurimentaliteetti, henkinen väkivalta ja enemmistövyörytys

Varsinkin nettifoorumeilla mutta muuallakin on nähtävissä ilmiö, että naturalismin kulttuurihegemonian tavalla tai toisella kyseenalaistava kirjoitus saa nopeasti useita aggressiivisia vastineita, joille yhteisenä piirteenä on "hyökkäys on paras puolustus" -ote: syytetään kirjoittajaa ja/tai kirjoituksen julkaissutta mediaa "harhaanjohtamisesta" ja sen takana mahdollisesti olevista halveksittavista motiiveista. Teknisesti ottaen tässä täyttyy monenkin argumentointivirhetyypin tunnusmerkistö, mutta tämän artikkelin kannalta olennaista on, että toimintamallin takana on ilmeisen intomielinen usko naturalismin pätevyyteen – ja uskonintoinen vainomentaliteetti "toisinajattelijoita" kohtaan. Naturalismia ei siis pyritä asiallisesti perustelemaan vaan sen kyseenalaistamista pidetään jo sinänsä jonkinlaisena ajatusrikoksena, johon syyllistyneitä olisi jotenkin rangaistava.

Hieman eri näkökulmasta tätä ilmiötä voi tarkastella myös äärinaturalistisena aktivismina. Tulkintaero on lähinnä siinä, että (tahattomasti) kehäpäättelevä katsoo puolustavansa mielestään oikeaa käsitystä järkevästi, kun taas aktivisti tiedostaa itsekin toimivansa "tarkoitus pyhittää keinot" -periaatteella eikä siis pyrikään järkevyyteen vaan ainoastaan haluttuun lopputulokseen (esim. toisinajattelijoiden marginalisoimiseen ja vaientamiseen). Periaatteessa ero on siis selvä, mutta käytännössä tämän rajan yksikäsitteinen tapauskohtainen määrittäminen on jokseenkin mahdotonta (ja loppujen lopuksi melko tarpeetontakin).

Aatehistoriallinen edistysusko

Evolutionistista ajattelutapaa sovelletaan usein niin, että ajatellaan jonkinlaisen automatiikan takaavan, että kaikki uusi on parempaa kuin mikään sitä edeltänyt. Koska siis naturalistinen katsomus on tullut vallitsevaksi vasta Darwinin jälkeen, ajatellaan, että sitä länsimaisten yhteiskuntien yleisenä katsomusperustana edeltäneet supranaturalistiset ajatustavat ovat lopullisesti vanhentuneet voimatta enää koskaan nousta todellisiksi haastajiksi naturalismille, saati sen seuraajiksi. Siksi niistä voivat korkeintaan historian tutkijat tai harrastajat olla kiinnostuneita. Katsotaan, että naturalismi on jo voittanut lopullisesti eikä "paluuta vanhaan" enää ole; samaan aikaan voidaan toisaalta olla kovin huolissaan vaikkapa joistain ID-liikkeen kiilastrategian väitettyyn teokratiatavoitteeseen tai vastaaviin salaliittoteorioihin liittyvistä uhkakuvista, mikä tietenkin on ristiriitaista.

Aatehistoriallinen edistysusko on naturalistista kehäpäättelyä mm. siksi, että se edellyttää, että aatehistoriaa hallitsee jonkinlainen lainomainen välttämättömyys, niin että mennyt on jollain tavoin tae tulevasta. Tämän näkemyksen kyseenalaistamiseen ja kriittiseen arviointiin ei tahdota suostua siitäkään huolimatta, että eräät sen alalajit, esim. marksilainen historianfilosofia ennusteineen, ovat jo mitä ilmeisimmin menettäneet uskottavuutensa, niin tieteellisinä kuin niitä onkin aikanaan markkinoitu.

Kehäpäättelyn yksi olennainen selittävä tekijä onkin siinä, että sen pohjana olevat näkemykset vaikuttavat ajattelun eri tasoilla, jolloin niiden kriittinen arviointi käy lähes mahdottomaksi: kun luulee edustavansa näkemystä, joka on jo lopullisesti todistettu oikeaksi kaikilla mahdollisilla teorian ja käytännön tasoilla, omaan mieleen ei jää oikein mitään kriittisen ajattelun sillanpääasemaa, josta käsin tätä näkemystä pystyisi kyseenalaistamaan. Lähinnä vain "toisinajattelijoiden" kirjoitukset – jos niiden sisällöstä jotain pääsee mielen sisäisten torjuntamekanismien lävitse – voivat muodostaa jonkinlaista vastapainoa "pravdan"1 mukaiselle uskomuskokonaisuudelle.

Tulkintojen sisällyttäminen havaintoihin

Biologisen evoluutiouskon perusteluissa on yleistä, että evolutionistinen tulkinta sisällytetään ikään kuin itsestäänselvyytenä empiiristen löytöjen arviointiin. Niinpä esim. ajatellaan, että jotkin fossiililöydöt olisivat jo todistaneet esim. ihmisen evolutiivisen alkuperän tosiasiaksi, vaikka itse asiassa kyse on vain siitä, että on tehty löytöjä, jotka on pyritty selittämään ihmisten evolutiivisten esimuotojen jäänteiksi.

Löydös sinänsä on aivan eri asia kuin sen tulkinta, mutta naturalistisessa kehäpäättelyssä tätä eroa ei osata tai haluta tehdä. Jos se kuitenkin tehdään, joudutaan tilanteeseen, jossa löydösten luonnetta – siis niiden oikeaa tulkintaa – koskevia vaihtoehtoisia argumentteja on punnittava keskenään. Heti, jos tähän suostutaan, käy ilmeiseksi, ettei lopulliseen varmuuteen evoluutiotulkinnan totuudesta voida päästä vaan jäädään avoimeen keskusteluavaruuteen: yhdet kannattavat yhtä näkemystä, toiset toista, eikä tälle tilanteelle ole loppua näkyvissä. Tämän tosiasian tunnustaminen olisi järkevän keskustelun alku – ja samalla kehäpäättelyn loppu.

Tulevaisuuteen vetoaminen ja "aukkojen jumalalla" pelottelu

Yksi naturalistisen kehäpäättelyn ilmenemismuoto on myös tieteen tuleviin tuloksiin vetoaminen. Jos jossain kohdassa – kuten esim. ensimmäisen elävän solun syntyselityksen osalta – ei tunnetusti olekaan mitään toimivaa naturalistista selitystä, tilanne koetetaan kuitata sillä, ettei tiede vielä ole kaikkea selvittänyt. Taustalla on siis uskomus, jonka mukaan tulevaisuudessa tähänkin asiaan vielä saadaan vakuuttava naturalistinen selitys.

Varmemmaksi vakuudeksi näissä yhteyksissä otetaan vielä usein puheeksi "aukkojen jumala": Supranaturalistit kuulemma syyllistyvät virhepäätelmään antaessaan ymmärtää, että naturalististen selitysyritysten aukollisuus ja toimimattomuus antaisi aihetta koko naturalismin uskottavuuden kriittiseen arviointiin. Tulevaisuudessa nämä aukot kuulemma sulkeutuvat ja supranaturalistien naturalismia kohtaan esittämät epäilykset osoittautuvat perusteettomiksi. Järkevät supranaturalistit kuulemma myöntävät tämän jo nyt, ja tyhmien kanssahan ei tietenkään suostuta keskustelemaan.

Koko lähestymistapa siis perustuu kritiikittömään uskoon, että naturalismi pystyy ajan mittaan löytämään kaikkiin luonnontieteellisiin kysymyksiin tyydyttävät selitykset tai että totuudenmukaiset selitykset olisivat joka tapauksessa olleet naturalismin mukaisia, vaikkei niitä koskaan löydettäisikään. Tällainen käsitys on viime kädessä pelkkää naturalismin perimmäiseen totuuteen kohdistuvaa kritiikitöntä uskonvarmuutta – ilman tällaista vahvaa uskoa ei olisi mitään syytä olettaa voitavan näin ennustaa tulevaisuutta. Siksi tämäkin ajatus on esimerkki naturalistisesta kehäpäättelystä.

Eroon kehäpäättelystä

Naturalistisen kehäpäättelyn torjunnan voi jakaa kahteen osaan: sen torjumiseen omasta ajattelusta ja sen torjumiseen julkisessa keskustelussa. Näiden välinen ero ei kuitenkaan yllä pätevän argumentoinnin perusteisiin asti, joten seuraavassa esitettäviä näkökohtia voi periaatteessa soveltaa kumpaankin tapaukseen.

Tunnistus on puoli voittoa

Naturalistisen kehäpäättelyn yleisyys nykymediassa tekee sen tunnistamisen haasteelliseksi: mihin on tottunut, siihen on turtunut, joten voi olla vaikea oppia näkemään sitä uudella tavalla. Yksi hyvä tapa asiaintilan korjaamiseen on se, että ottaa itselleen aikaa pohdiskella joidenkin – mielellään itseä syystä tai toisesta kiinnostavien – naturalistien tuottamien tajunnansisältöjen rakennetta: mitä tässä oikeastaan halutaan väittää ja miten sitä perustellaan? Argumentaatioanalyyttinen lähestymistapa voi olla tässä toimessa isokin apu.

Koska kysymys on nimenomaan kehäpäättelyn tunnistamisen oppimisesta, se käy päinsä vain tutustumalla itse sellaisiin tapauksiin, joissa nämä ilmiöt tulevat esille. Pelkästään supranaturalistiseen ympäristöön etsiytymällä tämä ei siis onnistu, vaan naturalistinen viestintä on tavalla tai toisella kohdattava henkilökohtaisesti. Kuten sanottu, olennaista on, että tässä kohtaamisessa opettelee käyttämään omaa harkintakykyä, ja opettelu vaatii aikaa. Harjoittautua yhtä kaikki voi myös vähin erin, lyhyitä aikoja kerrallaan. Tässäkin pätee, ettei kukaan ole seppä syntyessään mutta harjoitus tekee mestarin.

"Keppi": Demarkaatioprojektin romahtamisen tiedostaminen

Naturalistinen kehäpäättely on ilmeisesti usein tahatonta, mutta jotkut naturalistit voivat käyttää sitä tietoisestikin. Näin tehdessään he ovat voineet ajatella edistävänsä järkevän ajattelutavan leviämistä: kun kerran naturalismi heidän mielestään on oikea kanta, miksi kenenkään kannattaisi edes tutustua vääriin kantoihin? Ihannemaailmassa kaikki olisivat naturalisteja eikä kenenkään siis tarvitsisi yrittää perustella naturalismin totuutta, koska sitä ei kukaan kyseenalaistaisikaan. Naturalististen kehäpäätelmien levittäminen on voinut vaikuttaa nopeimmalta tavalta tähän suuntaan etenemiseksi.

Naturalistinen kehäpäättely kukkeimmillaan: scientia mensura -argumentti

Miten sitten on selitettävissä, että joku voisi täysin järjissään ja vilpittömässä mielessä ollen uskoa edistävänsä jonkinlaista valistusta levittämällä tietoisesti loogisesti kestämättömiksi ymmärtämiään perusteluja? Ainakin yhden selityksen tarjoaa naturalistisen kehäpäätelmän "toisen asteen muoto" eli näkemys, jonka mukaan tiede on sekä

  1. paras todellisuuden tutkimisen tapa että
  2. välttämättä luonteeltaan naturalistista.

Tältä pohjalta päästään sitten väittämään, että parhaan todellisuuden tutkimisen tavan pohjalta saadaan luotettavinta käytettävissä olevaa tietoa ja että tämän luotettavimman käytettävissä olevan tiedon mukaan Jumalan olemassaolosta ei ole mitään näyttöä, joten siis Jumalaa tuskin on olemassa.2 Kaikessa lyhykäisyydessään ja varsin läpinäkyvässä kehämäisyydessään3: tällainen on scientia mensura -argumentti.

Mutta voihan toki kuulostaa hienolta ja fiksulta, kun pääsee vetoamaan argumenttiin, jolla on oikein oma latinankielinen nimikin!

Onko olemassa jokin erityinen "tieteellinen ajattelutapa"?

Näin ollen naturalististen kehäpäätelmien levittämistä on voitu pitää "tieteellisen ajattelutavan opettamisena". On siis voitu ajatella, että sellainen ajattelutapa, joka filosofisessa keskustelussa näyttäytyisi kehämäiseksi, olisi kuitenkin tieteellisessä keskustelussa kaikille yhteinen lähtökohta. Näin ollen filosofiassa voitaisiin pohdiskella muidenkin todellisuuskäsitysten periaatteellista mahdollisuutta, mutta tieteestä ne olisi pidettävä loitolla.

Tätä ideaa on koetettu toteuttaa mm. erottamalla tieteenfilosofia muusta filosofiasta ja pyrkimällä tieteenfilosofian puitteissa rakentamaan johdonmukainen arviointiperusteiden kokonaisuus, jota systemaattisesti soveltamalla voitaisiin selkeästi erottaa tiede kaikesta muusta ajattelusta, puheesta ja toiminnasta. Tätä kysymyksenasettelua on kutsuttu tieteen rajanveto-ongelmaksi eli demarkaatio-ongelmaksi, ja tavoiteltua arviointiperusteiden kokonaisuutta vastaavasti rajanveto- eli demarkaatiokriteeriksi. Näiden kriteerien naturalismiehtoiseen määrittämiseen4 tähdännyttä toimeliaisuutta voi kutsua demarkaatioprojektiksi.

Demarkaatioprojektin raunioilla

Demarkaatio-ongelman tieteenfilosofinen tutkimus on kuitenkin tuottanut naturalismin kannalta äärimmäisen yllättävän ja suorastaan nolon tuloksen: mitä pitemmälle on päästy, sitä selvemmäksi on käynyt, että projektin tavoite on mahdoton saavuttaa. Tiedettä ei siis voi millään selkeällä ja yleispätevällä kriteeristöllä rajata muusta inhimillisestä ajattelusta ja toiminnasta erilliseksi, omalakiseksi alueeksi. Ammatillisesti pätevät ateistisetkin tieteenfilosofit myöntävät jo tämän. Siksi naturalismia "tieteellisenä ajattelutapana" mainostava toiminta on lievästi sanoen harhaanjohtavaa.

Naturalistista kehäpäättelyä kohdatessa tämä on syytä tiedostaa. Asiantuntevat naturalistitkin ovat jo myöntäneet tieteen voivan olla muutakin kuin naturalistista, mutta monet naturalistien hallitsemat tieteen nimissä toimivat aatteelliset yhdistykset toimivat vielä täysillä "vanhan kaavan mukaan" – ja vetävät puoleensa auktoriteettiuskoisia. Asiasta olisi hyvä tiedottaa ja varoittaa höynähtämisvaarassa olevia.

"Porkkana": Naturalismin tulevaisuus avoimessa keskusteluavaruudessa

Supranaturalismi torjuu tietenkin suoralta kädeltä naturalistisen kehäpäättelyn, kuten naturalismikin tekee supranaturalistiselle kehäpäättelylle. Supranaturalistisen ja naturalistisen ajattelun rakentava keskinäinen kohtaaminen olisi kuitenkin mahdollista sillä edellytyksellä, että kumpikin pidättäytyy kehäpäättelystä rakentaakseen ja kommunikoidakseen näkemysrajan kummallakin puolella toimivia argumentteja. Järkevät tutkijat näet hyödyntävät myös omista näkemyksistään poikkeavien kollegojensa työn tuloksia, ja omia tuloksia voi taas pyrkiä ilmaisemaan myös tavoilla, jotka eivät sorru kehäpäättelyyn. Näin toimivaa katsomusrajat ylittävää keskusteluympäristöä kutsutaan avoimeksi keskusteluavaruudeksi, ja uuden tieteenfilosofisen ymmärryksen mukaan se antaisi tieteen hyvinvoinnille ja kehitykselle parhaat edellytykset, kun näet eri tavoin ajattelevat tutkijat voisivat ottaa oman ajattelunsa ja tutkimuksensa hyödyksi esteittä huomioon myös toisinajattelijoidensa parhaat tulokset ja näkemykset.

Yhteistyökykyisen naturalismin menestystekijät

Tältä pohjalta voi hahmotella yhteistyökykyisen naturalismin mahdollisuutta eli sitä, mitä naturalismin sisällöstä jää jäljelle, jos kaikki edistysuskon varainen tieteen ja koko yhteiskunnan ideologisen kaappauksen ja monopolisoinnin tavoitteleminen jätetään siitä pois. Tällöin esiin näkyisi kuoriutuvan tietynlainen "itsestään tapahtumisen" ideaan pohjautuva ajatustapa, joka tyytyisi rakentamaan niin hyvin toimivia ja niin laaja-alaisesti käyttökelpoisia selityksiä kuin tällaisen rajoitetun lähtökohdan varassa vain suinkin on mahdollista. Vasta käytäntö osoittaisi näiden rajojen sijainnin.

Tällaisena omat rajansa periaatteessa myöntävänä ja niihin tyytyvänä tutkimusohjelmana aidosti tieteellisellä naturalismilla oletettavasti todella olisikin jatkuvasti jotakin annettavaa tieteen edistyksen hyväksi, sillä harvojen oletusten varassa toimivilla selityksillä (siis silloin, kun ne todella toimivat) on aina oma ekonominen eleganssinsa. Supranaturalistin puolestaan olisi helppo poimia tällaisia tuloksia ja upottaa ne omiin malleihinsa: hänen kannaltaan ne muodostavat oman ilmiöluokan, eivät koko todellisuutta. Hän voisi itsekin tehdä näissä puitteissa perustutkimusta silloin, kun katsoo sen tarkoituksenmukaiseksi. Naturalismin rajojen ei kuitenkaan enää yritettäisi väittää olevan koko tieteen rajoja, eivätkä supranaturalistit naturalistien tavoin samaistaisi "ennakoitavasti tapahtumista" "itsestään tapahtumiseen".

Jos naturalistinen usko loppujen lopuksi vastaisikin todellisuutta, tällainen yhteistyökykyinen naturalismi pystyisi avoimessa keskusteluavaruudessakin valtaamaan vähitellen koko kentän: jos kaikelle havaittavalle loppujen lopuksi löytyisikin naturalismin ehdoilla toimiva selitys, supranaturalismia voisi järjellisin perustein väittää ylimääräisiä oletuksia sisältäväksi ja sellaisena jollain tavoin epäuskottavaksi vaihtoehdoksi. Naturalismin mukaan näin siis varsin todennäköisesti kävisikin, supranaturalismi puolestaan ennustaa, ettei kävisi. Vain avoimen keskusteluavaruuden ehdoilla tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuva tutkimus voi osoittaa, kumpi ennuste vastaa paremmin todellisuutta. Tätäkään kysymystä ei voi ratkaista pelkkään (naturalistiseen tai supranaturalistiseen) kehäpäätelmään takertumalla.

Tulevaisuuden vaihtoehtoja

Niin kauan kun naturalismin älyllisesti kestämätöntä mutta tieteensosiologisesti todellista ylikorostunutta valta-asemaa5 onnistutaan keinotekoisesti pitkittämään vaikka sitten kehäpäättelyn tapaisiin, älyllistä kritiikkiä kestämättömiin keinoihinkin turvautumalla, tällainen skenaario ei kuitenkaan voi toteutua: Miten naturalistit voisivat voittaa supranaturalistit kilpailussa, johon viimemainittuja ei uskalleta edes päästää osallistumaan? Miten naturalistien itsensä todennäköisesti käy kilpailussa, johon he eivät ole valmistautuneet mutta johon he ennemmin tai myöhemmin kuitenkin joutuvat, kun näet supranaturalistisia näkökohtia sisältävien tutkimusohjelmien diskriminointitavoitetta ei pystytäkään järkevästi perustelemaan? Nyt olisi aika arvioida, mikä on naturalismin tulevaisuuden kannalta viisain tapa kohdata demarkaatioprojektin epäonnistumisen väistämättömät seuraukset.

Naturalistisia kehäpäätelmiä torjuttaessa yksi tapa on pyrkiä kiinnittämään naturalismin kannattajien huomio tällaisiin näköaloihin. Näin irrationaalisiin salaliittoteorioihin perustuvia ja mahdollisia muitakin heppoisia uhkakuvia voidaan toivottavasti vähin erin hälventää. Tämän toimintamallin menestyksellinen toteuttaminen kuitenkin edellyttää jo lähtökohtaisesti varsin järkevää ja rauhallista naturalistista keskusteluosapuolta, jollaisia kyllä havaintojen mukaan esiintyy, joskin valitettavasti melko harvakseltaan.

Viitteet

  1. ^ Pravda (ven. Правда) oli alun perin Venäjän bolševikkien ja myöhemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean äänenkannattaja. Koska pravda-sanan merkitys venäjän kielessä on 'totuus' ja toisaalta itse lehti oli yhden tietyn totalitaristisen poliittisen liikkeen äänitorvi, pravda-sanaa voi käyttää viittaamaan vastaavanlaiseen räikeään kahtalaisuuteen muissakin yhteyksissä: ollaan edustavinaan "pelkkää puhdasta totuutta", vaikka tosiasiassa kysymyksessä onkin mitä yksipuolisin ja vieläpä täysin kritiikittömästi nielaistavaksi tarkoitettu käsitys todellisuudesta.
  2. ^ Tätä johtopäätöstähän "vapaa-ajattelijat" ovat pyrkineet Suomessakin markkinoimaan.
  3. ^ Onhan selvää, että naturalistinen tutkimus voi olla paras todellisuuden tutkimisen tapa ainoastaan sikäli, kuin sen lähtökohtaolettamukset ovat yhteensopivia todellisuuden kanssa. Tämän yhteensopivuuden olettaminen taas on luonteeltaan perususkomus, jota ei voi palauttaa sen syvällisempään "tutkittuun tietoon".
  4. ^ ja seuraavassa vaiheessa niiden pakollisen noudattamisen varmistamiseen
  5. ^ joissain suhteissa, esim. yhteiskunnan toteuttamassa kouluopetuksessa, käytännöllisesti katsoen monopoliasemaa