Islamin kriisi

ApoWikistä

Islamin kriisi on muslimien keskuudessa syntynyt ja yhä vallitseva, laajalle levinnyt epävarmuuden tila, joka pohjautuu sen seikan tiedostamiseen, että heidän valtionsa ja yhteiskuntansa ovat monin tavoin jääneet jälkeen muusta maailmasta, erityisesti länsimaista. Tällä kriisillä ja sen aiheuttamilla reaktioilla on vaikutusta niin muslimien keskinäissuhteiden, islamin tulevaisuuden kuin muslimien ja muun maailman välisten suhteidenkin kannalta. Myös evankeliumin asian ja kristillisen apologetiikan suuntaan islamin kriisi tarjoaa niin uhkia kuin mahdollisuuksiakin.

Ilmiön tausta[muokkaa]

Islamilaisten yhteiskuntien vallitsevaa kokonaistilaa havainnollistavat seuraavat vertailut1:

  • Lähes puolet maailman muslimeista on lukutaidottomia.
  • Islamilaisten maiden järjestön (Organization of the Islamic Conference, OIC) jäsenvaltioiden yhteenlaskettu bruttokansantuote on ollut suurin piirtein sama kuin Ranskan yksinään.
  • Vuosittain on käännetty enemmän kirjoja muista kielistä espanjaksi kuin on käännetty arabiaksi viimeisten sadan vuoden aikana.
  • Kreikan 15 miljoonaa asukasta ovat ostaneet vuosittain enemmän kirjoja kuin kaikki arabit yhteensä.
  • Maailmanpankin keskitulovertailun mukaan Yhdysvaltain keskitulo henkeä kohti on ollut melkein 38.000 dollaria, Israelinkin lähes 20.000, kun taas Pakistanin vain hieman yli 2.000.
  • Öljyntuottajia lukuunottamatta yhdenkään muslimimaan vuositulo henkeä kohti ei ole ollut lähelläkään maailman keskiarvoa, saati sen yläpuolella.

Tällaiset tilastovertailut osoittavat islamilaisten yhteiskuntien taloudellista ja sivistyksellistä tilaa. Poliittisella tasolla tilanne ei ole juuri kummoisempi2:

Eroavuudet Freedom Housen luokituksissa muslimi- ja ei-muslimimaailman välillä ovat dramaattisia ja tilastollisesti merkittäviä, mutta eivät erityisen yllättäviä. On tietenkin tärkeä muistaa, että muslimivaltiot ovat kansallisvaltioina hyvin erilaisia kuin länsimaiset valtiot. Erityisesti islamilaisella lailla on yleensä osansa hallinnossa, olipa kyse maallisista islamilaisista valtioista kuten Kazakstan tai uskonnollisesti ideologisista maista kuten Iranin islamilainen tasavalta.
Neljästäkymmenestäneljästä pääosin islaminuskoisesta valtiosta ainoastaan Indonesiaa, Malia ja Senegalia pidetään vapaina. Kahdeksaatoista muslimivaltiota pidetään osittain vapaina, ja ne ovat Afghanistan, Albania, Bahrain, Bangladesh, Djibouti, Gambia, Jordania, Kirgisia, Komorit, Kuwait, Libanon, Malesia, Marokko, Mauritania, Niger, Sierra Leone, Turkki ja Jemen.
Kaksikymmentäkolme pääosin islaminuskoista valtiota luokitellaan ei-vapaiksi: Azerbaidžan, Brunei, Egypti, Guinea, Iran, Irak, Kazakstan, Libya, Länsi-Sahara, Malediivit, Oman, Pakistan, Palestiina, Qatar, Saudi-Arabia, Somalia, Sudan, Syyria, Tadžikistan, Tunisia, Turkmenistan, Uzbekistan ja Yhdistyneet Arabiemiraatit.
Poliittisten oikeuksien pistekeskiarvo (asteikolla 1–7, 1:n ollessa vapauden korkein taso) on muslimimaailmassa 5,24 verrattuna ei-muslimimaailman 2,82:een. Kansalaisoikeuksien pistekeskiarvo on muslimimaissa 4,78 verrattuna ei-muslimimaiden 2,71:een. Nämä ovat merkittäviä eroja.

– Benazir Bhutto: Sovinto: islam, länsi ja demokratia, v.2008, s.115–116

Näillä havainnoilla on epäilemättä sekä keskinäisyhteyksiä että yhteyksiä havaittujen seikkojen ulkopuolisiin tekijöihin. Islaminuskon suorasta tai epäsuorasta merkityksestä tilanteen selittäjänä on tietenkin erimielisyyttä. Islamin kriisin käsitteen kannalta olennaista on joka tapauksessa se, että tällaiset ongelmat paikantuvat nimenomaan islamin alueelle ja että muslimit ovat itsekin alkaneet tiedostaa tämän.

Ilmiön luonne[muokkaa]

Moniin ja monenlaisiin havaintoihin liittyvä toistuva "pelin menettämisen" kokemus on tietenkin kiusallinen mille kulttuurille ja ihmisryhmälle hyvänsä, mutta aivan erityisen sietämätön sellaisten ajatusmallien seuraajille, joiden itseymmärrykseen kuuluu ajatus omasta roolista kehityksen huipentumana ja tulevaisuuden tienraivaajina ja edelläkävijöinä.3

Oman perinteisen itseymmärryksensä mukaan islam on Allahin4 viimeinen ja täydellisin ilmoitus ihmiskunnalle ja siksi uskonto5, joka on (tavalla tai toisella) lopulta valtaava koko maailman. Muslimit myös näkevät islamin alkuhistorian eräänlaisena kultaisena ajanjaksona, jolloin nopeaa maailmanvalloitusta6 seurasi suurvaltakausi, jolle oli ominaista korkeatasoinen henkinen ja aineellinen kulttuuri.

Tätä taustaa vasten asioiden nykytila vaikuttaa muhamettilaisista kovin vaikeasti käsitettävältä, jopa täysin luonnottomaltakin, ja juuri siksi islamin kriisi on asiaintilan tiedostaville muslimeille niin tuskallinen – ja muulle maailmalle seurauksiltaan arvaamaton.

Ilmiön vaikutukset[muokkaa]

Koska islam on kriisiytynyt eli mainitut ongelmat on muslimien piirissä varsin yleisesti tiedostettu, tilanteeseen haetaan jonkinlaista ratkaisua. Yksimielisyydestä oikean ratkaisun luonteen suhteen ei kuitenkaan voitaisi olla juuri kauempana kuin nyt ollaan.

Mahdollisia ratkaisumalleja[muokkaa]

Muslimien mahdollisia reagointitapoja islamin kriisiin:

  1. Kieltäminen: väitetyt ongelmat joko eivät ole todellisia tai niillä ei ainakaan ole tekemistä islamin kanssa.
  2. Väistäminen: ongelmat voivat olla jollain tasolla olemassa, mutta sehän ei minua liikuta, minä keskityn omiin asioihini.
  3. Syyllistäminen: kaikki johtuu siitä, että muslimeja on sorrettu ja syrjitty ja sorretaan ja syrjitään; tämä perusasennoituminen voi johtaa erilaisiin yksityiskohtaisempiinkin salaliittoteorioihin.
  4. Alistuminen: asiat ovat kuten ovat, kunnes Allah kenties ennemmin tai myöhemmin muuttaa tilanteen.
  5. Opiksi ottaminen: vastatakseen modernin maailman haasteisiin islamin on uudistuttava, vanhat mallit eivät enää toimi sellaisinaan.
  6. Islamistisoituminen: historiallinen islam on ratkaisu kaikkiin ongelmiin; ne ratkeavat islamin7 täysimittaisella opiskelulla, opettamisella, noudattamisella, noudattamisen valvomisella ja kaikenkattavalla – tarvittaessa jihadistisella – soveltamisella.

Kuten nähdään, nämä vaihtoehdot ovat keskenään kovin erilaisia ja osin aivan vastakkaisiakin; toisaalta eivät kaikki ne kuitenkaan ole keskenään yhteensopimattomiakaan vaan niitä voi jossain määrin yhdistelläkin – esim. yhtäältä syyllistäminen, alistuminen ja väistäminen (omiin asioihin keskittyminen) tai toisaalta syyllistäminen ja islamistisoituminen sopivat varsin hyvin yhteen; samoin islamistisoitumista voi tietystä näkökulmasta jo sinänsä pitää yhtenä, tosin erityislaatuisena opiksi ottamisen muotona: koska "perinteinen pehmoislam" ei näy nykymaailmassa riittävän, olisi tämän käsityskannan mukaan siirryttävä muslimivalloitusten aikaa jäljittelevään "kovaan islamiin".

Kokemuksia ratkaisumalleista[muokkaa]

Yhteiskuntatasolla islamin kriisiin on muslimeille8 tarjolla lähinnä neljä ratkaisumallia, joista on jo käytännön kokemuksiakin:

  1. Ignorointi: ongelmaa ei pidetä todellisena tai ainakaan niin vakavana, etteikö voitaisi jatkaa periaatteessa entiseen tapaan. Tätä mallia voidaan toteuttaa varsinkin niissä maissa, joiden luonnonvarat antavat niille mahdollisuuden väestön elintason nostoon ilman suurempia kulttuurisia muutoksia: monet työt voidaan teettää siirtotyöläisillä, joita ei pidetä yhteiskunnan varsinaisina jäseninä, oma väki taas elää periaatteessa vanhojen sääntöjen mukaan.
    Tämä malli on yleinen Arabian niemimaan öljyvaltioissa, esim. Kuwaitissa ja Saudi-Arabiassa; yhdessä kontrollipolitiikan kanssa se on toistaiseksi toiminut kohtalaisesti, mutta tilanne on mm. öljyn hinnasta riippuvaisena ajan mittaan epävakaa ja tulevaisuus siksikin epävarma.
  2. Jonkinasteinen sekularisoituminen, esim. 1900-luvun arabimaailmassa laajalle levinnyt arabisosialismi (Nasser seuraajineen Egyptissä, al-Assadit Syyriassa, mm. Saddam Hussein Irakissa): Tämä oli upseerivetoisten arabihallintojen alkuperäismalli, eikä sekään ollut länsimaisen sosialismin tavoin ateistinen tai ateismiin kallistuva vaan pyrki lähinnä vain erottamaan hallintokoneiston uskonnosta; näissä yhteiskunnissa kehitys on sittemmin vienyt pikemminkin yhä poispäin sekularismista: Egyptissä presidentit Sadat ja Mubarak ovat käyneet julkisesti moskeijarukouksissa, Saddam puolestaan lisäsi hätätilassa Irakin lippuun islamin uskontunnustuksen, joka siinä yhä on.
    Tällaisen maallistumisen ideana näyttää olleen tai olevan pitää islamia "uskontona uskontojen joukossa", jolloin valtionhallinto toimisi periaatteessa länsimais- (tai siirtomais)tyylisesti, ja vaikka perjantai olisikin pääsääntöisesti kulttuuris-uskonnollisin perustein yhteiskunnallinen vapaapäivä, itse valtiorakenne olisi ainakin periaatteessa uskonnollisesti neutraali. Tällainen malli ei kuitenkaan asian luonteen vuoksi ota oikein istuakseen islamin maailmaan.
  3. Islamismi: ajatusmalli, jonka mukaan islamin kriisi on Allahin rangaistus siitä, että muslimit ovat lipsuneet islamin tinkimättömästä noudattamisesta, joten ratkaisu islamin kriisiin on entistä tiukempi islamin noudattaminen kaikessa ankaruudessaan.9 Tämä johtaa islamismin mukaan islamin uuteen nousuun maailman johtavaksi voimaksi, mihin tietysti kuuluu länsimaiden syrjäyttäminen valta-asemastaan myös "pyhän sodan" eli jihadin keinoin. Islamististyyppistä mallia edustavat ainakin Iranin islamilainen tasavalta ja Afganistanin Taliban-liike10, jotka tosin eivät ole keskenään yksimielisiä aidon islamin sisällöstä; Pakistaniin taas on muodostunut eräänlainen ajoittain vallan haltuunsa ottava sotilaspiirien ja islamistien "akseli".
    Suuntaus on vienyt harjoittajansa törmäyskurssille muun maailman11 kanssa. Afganistan on pitkäaikaisena sotanäyttämönä, Taliban-liike pyrkii valtaamaan sen takaisin. Iranissa on ollut opiskelijalevottomuuksia, mutta hallinto on pystynyt tukahduttamaan ne. Iranin ydinohjelma on kansainvälinen huolenaihe ja kiistakapula, presidentti Mahmud Ahmadinežadin esiintymiset ovat herättäneet levottomuutta mm. Israelissa; tilanne on jännittynyt eivätkä sotilaalliset yhteenotot ole puolin eivätkä toisin poissuljettuja.
  4. Uusislam: ajatusmalli, jonka mukaan islamin itseymmärryksen ja käytänteiden on uudistuttava "sisältäpäin" vastaamaan entistä paremmin nykyajan ja tulevaisuuden haasteisiin; tarkemmin sanoen kyseessä on eräänlainen "muslimit uudistavat islamin ja sitä kautta islamilaiset yhteiskunnat islamin, muslimien, yhteiskuntien ja maailmanrauhan hyväksi" -ajatusmalli. Erona sekularisointityyppisiin, politiikkaa ja uskontoa jotenkin erottelemaan pyrkiviin suuntauksiin uusislam pyrkii hallitsemaan (muslimienemmistöistä) yhteiskuntaa12 juuri islamin nimissä, joskin siis tietysti nimenomaan uudelleentulkitun islamin mukaisesti.
    Tätä mallia on edustanut ainakin Bhuttojen johtama Pakistanin PPP-puolue; tulokset ovat ristiriitaiset: toisaalta ko. puolue on vaikeissakin oloissa yltänyt toistuviin vaalivoittoihin ja pääministeripuolueen asemaan, joten sen ja sen johtajien kansansuosio on ollut eittämätön; toisaalta puolue on myös toistuvasti menettänyt valtansa vallankaappauksissa ja sen kaksi ensimmäistä johtajaa (isä ja tytär) on politiikkansa tähden luokiteltu islamin luopioiksi ja lopulta myös surmattu (isä hirttämällä v. 1979, tytär attentaatissa v. 2007) – Pakistanin "militääri-islamismi" on valtapyrkimyksissään ilmeisen tosissaan.

Kaikkiaan on näin ollen helppo todeta, ettei tyydyttävää ratkaisua islamin kriisiin ole pystytty saavuttamaan.13

Epävarma tulevaisuus[muokkaa]

Muslimimaailmassa käydään islamin kriisin oikeasta ratkaisusta parhaillaan todella tulista kiistaa, osin suoranaista aseellista taisteluakin, jota tämän taistelun uhriksi sittemmin itsekin joutunut Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto piti perustavampana ja vähintään yhtä ankarana kuin islamilaisen maailman eräiden osien ja lännen välisten suhteiden jännitteitä konsanaan. Selvää onkin, että islamin ja lännen suhteet riippuvat olennaisesti siitä, millaisen islamin kanssa länsi loppujen lopuksi jää vastakkain eli miten umma14 pääasiallisesti päätyy käsittelemään kriisiään.

Kristillisen apologetiikan näkökulmia[muokkaa]

Kristillisen apologetiikan on yleensäkin aina määrä kyetä keskustelemaan mielekkäästi paitsi kristittyjen kesken myös itse kunkin ei-kristillisen vastapuolensa kanssa, ja tämä vaatii kykyä sovittautua vastaamaan niihin kysymyksiin, joilla on kulloisessakin tilanteessa olennaista merkitystä, joihin siis vastapuoli tilanteestaan käsin on joka tapauksessa etsimässä vastauksia. Islamin kriisin tiedostaminen on tällaisen apologeettisen tilannetajun ja sen mahdollistaman todennäköisesti toimimattomien lähestymistapojen esikarsinnan kannalta jo sinänsä merkityksellistä.

Vallitsevassa tilanteessa on myös erityisiä apologeettisia syitä kiinnittää huomiota islamin kriisiin. Onhan yleisesti tunnettua, että kiinan kielen kirjoitusmerkein "kriisi" = "uhka" + "mahdollisuus": kriisiajat ja -tilanteet ovat tavallista uhkaavampia mutta tarjoavat samalla myös poikkeuksellisia mahdollisuuksia. Itsevarmaa ihmistä tai kulttuuria voi kristillisellä todistuksella olla suhteellisen helppoakin lähestyä mutta sitäkin vaikeampaa saada vakuuttuneeksi;15 ongelmiensa yllättämä taho taas voi olla entistä alttiimpi sekä hutkimaan vastapuolta että parhaassa tapauksessa myös tutkimaan tämän näkökohtia ja argumentteja. Ottaen huomioon, että muslimeilla on erilaisia reagointitapoja kriisitilaansa, myös kristillisen apologetiikan olisi herkistyttävä näitä erilaisia tapoja edustavien tahojen eriytyneeseen kohtaamiseen; kaikki muslimithan eivät ole samanlaisia, eikä tämän edes pitäisi olla mikään yllätys.

Viitteet[muokkaa]

  1. ^ Kaikkien kohtien lähteenä on v. 2008 ilmestynyt teos: Bhutto, Benazir: Sovinto: islam, länsi ja demokratia, s. 379.
  2. ^ tosin tältä osin ihannetilaa voidaan tarkastella ei-länsimaisin silmin toisinkin kuin mihin olemme tottuneet
  3. ^ Kommunismin nopea romahdus Euroopassa 1980- ja -90 -lukujen taitteessa on osittain selitettävissä sen vallan alla olleiden yhteiskuntien kriisiytymisenä vastaavanlaisen jälkeenjääneisyyden kokemuksen ja virallisen ideologisen itseymmärryksen ristipaineessa.
  4. ^ Oma kysymyksensä on sekin, olisiko Allah-sana (arab. 'jumala', 'Jumala') muhamettilaisuuden asiayhteyksissä syytä suomentaa ja, jos olisi, olisiko käytettävä isoa vai pientä alkukirjainta.
    Informatiivisuudenkin kannalta on yleensä perusteltua jättää tämä sana suomentamatta, sillä suomentamattomana se kertoo heti, että puhutaan nimenomaan muhamettilaisuuden sisällöstä: Allah on "se jumala, jonka Muhammed on ilmoittanut"; tämä määritelmä ei sinänsä ota minkäänlaista kantaa kyseisen ilmoituksen luotettavuuteen ja sopii siksi avoimen keskusteluavaruuden puitteisiin. Sitä paitsi islamin yleinen ajatus, että Koraania ei voi kääntää millekään muulle kielelle, puoltaa sekin sitä, ettei Allah-nimeäkään pitäisi yrittää kääntää.
    Allahin rajoittaminen vain Muhammedin ilmoittamaksi jumalaksi ei kylläkään ole (minkään sortin) muslimien oma itseymmärrys asiasta: heille Allah on "ainoa jumala, kaikkien monoteististen uskontojen alkuunpanija ja niiden ja koko ihmiskunnan ainoa oikea palvonnan kohde, ja Muhammed on hänen viimeinen, suurin ja täydellisin profeettansa".
    Lopultakin on yhtä kaikki varsin ilmeistä, että ne, jotka omaksuvat edelläesitetyn islamilaisen puhetavan ja ajattelumallin ja haluavat siksi kääntää Allahin Jumalaksi (isolla J:llä, sillä "ainoa jumala = Jumala"), ovat itsekin jo vähintäänkin jollain tasolla "muslimeita" eli – jos ei muhamettilaisuuden niin ainakin synkretismin (uskontojen sekoittamispyrkimyksen) vaatimuksiin – alistuneita; ja jos tällaista käännöstä halutaan käyttää vain jonkinlaisista kohteliaisuussyistä ilmaisujen selkeyden kustannuksella, vaikeutetaan – vieläpä ehdoin tahdoin – ymmärrettävää – sekä "uskontojenvälistä" että "uskontoja ulkoapäin vertailevaa" – viestintää. Näin ollen islamin tunnustamasta jumalasta on yleensä paras käyttää Allah-nimitystä, ei ainoastaan kristillisen apologetiikan vaan jo avoimen keskusteluavaruudenkin nimissä; vastaavasti voi tarvittaessa selvyyden vuoksi viitata Raamatun Jumalaan jollain hänestä Raamatussa käytetyllä toisintonimellä, esim. Herra tai Kaikkivaltias.
    Etteivät asiat olisi liian yksinkertaisia on ehkä syytä vielä todeta, että mainittuja Raamatussa esiintyviä Jumalan toisintonimiä vastaavia ilmaisuja (esim. kaikkivaltias-sanan vastinetta) voidaan käyttää myös (myöhemmin syntyneissä) islamin lähteissä Allahiin viitattaessa. Joka tapauksessa kunkin laadittavan tekstikokonaisuuden yhteydessä, mikäli sekaannuksen vaara on olemassa, on olennaista "jakaa" tekstissä käytettävät luojajumalaa tarkoittavat ilmaukset Raamatun ja Koraanin kesken (ja tehdä kyseinen jako lukijalle selväksi) yksikäsitteisyyden varmistamiseksi.
    Esim. "Pyhä kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki" tai "Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä" olisivat kyllä ehdottoman yksikäsitteisiä viittauksia nimenomaan kristittyjen tunnustamaan Jumalaan, jota muhamettilaiset eivät suin surminkaan tunnustaisi omaksi jumalakseen, ja vastaavasti "se yksi ja ainoa jumala, jonka profeetta Muhammed on" muslimien tunnustamaan, mutta nämä ilmaisut eivät pituutensakaan vuoksi ole taajaan toistuvaan käyttöön tarkoituksenmukaisia.
  5. ^ "Uskonto" ei useimmille muslimeille tarkoita samaa kuin vallitsevan länsimaisen ajattelutavan omaksuneille. Varsinkaan muslimienemmistöisten maiden muslimeille "uskonto" ei ole millään tavoin "pelkkä yksityisasia", vaan sekä perhe- että julkista elämää säätelevä, kaikkialla läsnäoleva ja kaikkeen vaikuttava voima. Tämä ei välttämättä tarkoita – eikä sen loogisesti tarvitsekaan tarkoittaa – erityistä henkilökohtaista hartautta tai antaumuksellisuutta vaan pikemminkin alistuvaa asennetta ("muslimi" = 'alistunut', '[vangiksi, orjaksi t. elinikäiseksi alamaiseksi] antautunut'): tietyt (kenties useimmat, kenties jopa kaikkikin) asiat ovat niin kuin ne ovat siksi, että Allah on niin säätänyt, eikä ihmisyksilö, -yhteisö, yhteiskunta eikä koko ihmiskuntakaan mahda tälle todellisuuden perustavalle luonteelle yhtään mitään, vaan siihen on vain alistuttava.
    Toisaalta Allah on islamin piirissä vallitsevassa asemassa olevan käsityskannan mukaan määrännyt alistuneensa, orjansa tai alamaisensa, eli muslimit nimenomaisesti toimimaan tietynlaisen järjestyksen toimeenpanemiseksi ja ylläpitämiseksi maailmassa ja kaikin keinoin vastustamaan siitä poikkeamisia. Näin ollen islamilainen alistuminen on perinteisesti ollut myös islamille alistamista – Allahin tahtoon alistuneina Allahin tahtoon alistamista – ja tämäkin on ainakin periaatteessa koskenut yhtä hyvin perhe- kuin yhteiskuntaelämää, niin sisä- kuin ulkopolitiikkaakin.
  6. ^ Islamin alkuvaiheen sotilaallista voittokulkua on käytetty myös islam-apologian argumenttina "ilman Allahin suosiota tähän ei olisi pystytty, joten siitä voi jokainen päätellä, mikä on oikea uskonto" -tyyliin.
  7. ^ nimenomaan historiallisen, siis muuttamattoman, modernisoimattoman islamin
  8. ^ ainakin jossain merkityksessä muslimeina pysyen
  9. ^ Islamin itseymmärrykseen on Muhammedin ajasta asti kuulunut ajatus, että muslimit ovat kaikista ihmisistä ne, jotka todella toteuttavat Allahin tahdon, missä aiempien monoteististen uskontojen kannattajat – lähinnä juutalaiset ja kristityt – ovat sen sijaan surkeasti epäonnistuneet. Tässä mielessä islamismi on sisäisesti johdonmukainen kanta.
  10. ^ Taliban-hallinnon aikana Afganistanin talousvaikeuksia vastaan taisteltiin mm. valvomalla ramadan-paaston noudattamista kadullakulkijoiden tarkastuksilla: jonka kieli ei ollut kuiva, se oli "yleisen edun nimessä" rangaistava rikollinen.
  11. ^ Toistaiseksi vastapuolena on ollut lähinnä Yhdysvaltain johtama ja suurelta osin edustama länsimaiden ryhmä, mutta Pakistanin osalta myös Intia on "varpaillaan".
  12. ^ ja myös ohjaamaan muslimien henkilökohtaista ja perhe-elämää ja vaikuttamaan sekä yhteiskunnan kouluissa että moskeijoissa annetun opetuksen sisältöön
  13. ^ Tämä ei sinänsä todista sitä, etteivätkö kaikkikin esitetyt ratkaisumallit olisi jonkin aikaa toimineet ja yhä ainakin jossain määrin toimisi, eikä sitäkään, etteikö jokin niistä voisi vielä ajan mittaan johtaakin ainakin jollain alueella ainakin omia kannattajiaan tyydyttävään pitkäaikaistulokseen. Tässä on haluttu sanoa vain se, että tuskin kukaan muslimi(kaan) voi katsoa minkään mallin tähän mennessä johtaneen kriisin ratkaisuun tai sellaisen olevan näköpiirissäkään. Toisin sanoen kenttä näkyy olevan yhä täysin sekaisin, ja viimeaikainen kuohunta muslimimaissa vahvistaa tätä kuvaa entisestään.
  14. ^ islamin maailmanlaaja yhteisö
  15. ^ Japani on hyvä esimerkki tällaisesta "pehmeästä kovasta lähetyskentästä": kristilliselle lähetystyölle ei toisen maailmansodan jälkeen ole ollut mitään lainsäädännöllisiä esteitä, ja sitä on tehtykin varsin ahkerasti, mutta tulokset ovat katkeamattoman kulttuuriperinnön, voimakkaan talouskasvun ja aineellisen hyvinvoinnin Japanissa "tilastollisesti katsoen" eli syntyneiden kristillisten seurakuntien jäsenmäärillä mitaten toistaiseksi jääneet – vaikkapa maantieteellisesti läheisiin, toisen maailmansodan jälkeen paljon vaikeampien vaiheiden kautta kulkeneisiin Koreaan ja Kiinaan verraten – suhteellisen vähäisiksi.
    Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Herra yhä tahtoisi kaikkialla etsiä "sitä yhtä kadonnutta lammastaan", ja Japanissakin työ on totta kai kantanut hedelmää – eihän Jumalan sana "tyhjänä palaja".

Noudettu kohteesta ”https://apowiki.fi/index.php?title=Islamin_kriisi&oldid=11127”