Helvetti

Kristinuskon mukaan ihmisen elämä jatkuu kuoleman jälkeen siinä samassa henkisessä ja hengellisessä ilmapiirissä, minkä hän on maanpäällisen elämänsä aikana itselleen valinnut. Jos ihminen on maan päällä eläessään päässyt osalliseksi siitä valosta, minkä Kristus toi maailmaan, hän saa tuonpuoleisessa elää Kristuksen valon täydessä kirkkaudessa. Jos ihminen taas torjuu Kristuksen tuoman valon, Jumala kunnioittaa hänen valintaansa myös tuonpuoleisessa. Näin ihmiselämän lopullinen tarkoitus tulee ymmärrettäväksi vain, jos tarkastelemme ihmistä ikuisuusolentona.

Hugh Ross argumentoi, että helvetin tulijärven fyysiset kärsimykset estävät helvetin muuttumisen niin pahaksi paikaksi kuin millaiseksi sen asukkaat voisivat sen tehdä.

Helvetistä on olemassa monenlaisia erilaisia tulkintoja. Joissakin korostetaan helvetin luonnetta Jumalan rangaistuksena ja toisissa sitä, että ihminen itse pahuudellaan luo itselleen helvetin.

C. S. Lewisin käsitys helvetistä

Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 16: 22–31) Jeesus kertoo vertauksen rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta. Maan päällä eläessään rikas mies antautui nautinnoille välittämättä porttinsa pielessä viruvasta köyhästä Lasaruksesta. Voidakseen elää näin räikeässä synnissä, hän joutui torjumaan tiedon Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja hyvyydestä. Torjunnan vaikutuksesta hänen todellisuuskuvansa vääristyy ja hän jatkaa tämän vääristyneen todellisuuskuvansa vallassa helvetissä. Hän näkee Lasaruksen edelleen palvelijanaan, jonka tehtävänä on toteuttaa hänen toiveitaan. Hän ei pyydä päästä pois helvetistä, vaan hän pyytää, että Lasarus tulisi sinne häntä palvelemaan. ”Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni.”

C. S. Lewis tulkitsee tämän vertauksen opetusta seuraavaan tapaan:

Uskon kadotettujen olevan eräässä mielessä menestyksekkäitä kapinallisia loppuun saakka; helvetin ovet on lukittu sisältä päin. En tarkoita sitä, etteivätkö kadotetut sielut haluaisi tulla ulos helvetistä siinä epämääräisessä merkityksessä missä kateellinen ihminen ”haluaa” olla onnellinen: mutta he eivät varmasti halua ottaa edes ensimmäisiä alustavia askeleita siinä itsekkyydestä luopumisessa, jonka välityksellä sielu ainoastaan voi saavuttaa mitään hyvää. He nauttivat ikuisesti vaatimastaan kauheasta vapaudesta, ja ovat siksi itse itsensä orjuuttamia. Sen sijaan pelastetut, jotka ikuisesti alistuvat kuuliaisuudelle, tulevat ikuisuudessa yhä vapaammiksi.1

Itsensä kadottanut ihminen haluaa täydellisen vapauden toteuttaa halujaan, mutta hän ei vastaavasti halua ottaa täyttä vastuuta omista teoistaan. Rikas mies ei ota itse vastuuta siitä, että hän on päätynyt kadotukseen. Hän syyttää Jumalaa ja väittää, ettei hän saanut riittävästi tietoa eläessään maan päällä. Tämä syytös sisältyy hänen pyyntöönsä, että Lasarus lähetettäisiin varoittamaan hänen veljiään. ”Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.” Pyyntönsä kautta hän vihjaa ja vihjeensä kautta epäsuorasti protestoi, että jos hän itse olisi saanut riittävästi tietoa maan päällä eläessään, hän ei olisi päätynyt ikuisen kärsimyksen paikkaan.2

Abraham kuitenkin torjuu pyynnön viitaten siihen, että ihmisillä on jo riittävästi tietoa Jumalasta voidakseen tulla Jumalan yhteyteen. ”Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.” Ihmiset torjuvat Jumalan pois tietoisuudestaan, koska he haluavat pitää kiinni ehdottomasta itseriittoisuudestaan. Abraham ei viittaa pelkästään ihmisen luontaiseen tietoon Jumalasta, vaan Jumalan erityiseen ilmoitukseen Raamatussa. Luonnollinen ja erityinen ilmoitus täydentävät toisiaan. Jumala ilmoittaa itsensä sekä luonnossa että Raamatussa.

Richard Swinburne: miten ihminen kadottaa itsensä

Oxfordin yliopiston uskonnonfilosofian professori Richard Swinburne3 analysoi kehityskulkua, jossa ihminen vähitellen kadottaa identiteettinsä antautuessaan pahojen himojensa valtaan: ”Jos ihminen systemaattisesti vastustaa hyviä haluja, hänestä tulee vähitellen persoona, jossa hyvät halut eivät enää vaikuta voimakkaasti.” Jos ihminen ei koskaan pyri tekemään hyviä tekoja, jotka ovat vastakkaisia hänen haluilleen, hän antaa vähitellen halujensa täysin määrätä tekonsa. Näin hän vähitellen menettää kyvyn tehdä tekoja, joita hän eniten arvostaa, ja antaa vahvojen halujen ohjata itseään tekemään vähemmän arvokkaita tekoja. ”Ei ole enää ’häntä’: toimija on muuttunut pelkäksi ristiriitaisten halujen näyttämöksi, joista voimakkain automaattisesti määrää ’hänen’ tekonsa.”

Ihmisen, joka on tällä tavalla menettänyt kyvyn hallita halujaan, voimme sanoa ”kadottaneen sielunsa”. Tällainen ihminen on pahojen halujen vanki. Hän ei enää pysty vastustamaan niitä ja tekemään tekoja, joita hän pitää parhaimpina. Hänellä ei ole luonnollista halua tehdä taivaan tekoja eikä hän pysty valitsemaan niitä sillä perusteella, että hän näkee niiden ylimmän arvon. Ei ole enää ”häntä”, joka voisi tehdä valinnan.

Swiburne3

Halujensa orjuuttama ihminen kadottaa vähitellen identiteettinsä, itseytensä ja vapautensa.

Soren Kierkegaardin käsitys helvetistä

Rikas mies valittaa Abrahamille, että kadotuksen ”liekeissä on kauhea olla”. Kierkegaardin tulkinnan mukaan helvetin liekkinä on ihmisen epätoivo: ”epätoivo on tuikannut tulen sellaiseen, mikä ei voi palaa eikä palaen tuhoutua, itseyteen” 4. ”Se on epätoivon polttava tai palelluttava ominaisuus, tuo kalvaminen, joka suuntautuu alinomaa sisäänpäin, yhä syvemmälle voimattomassa itsensä riuduttamisessa”5. Ihminen on epätoivoinen, koska ”hän ei ole oma itsensä” – oma itsensä hän voisi olla vain eläessään rakkauden yhteydessä Jumalaan, mikä vapauttaisi hänet yksilöllisyyteen ja vapauteen. Tällainen yksilöllisyytensä ja ainutlaatuisuutensa menettänyt itseys on nyt muuttunut ihmiselle ”vastenmieliseksi autiudeksi”, ”muuttunut häntä inhottavaksi”6.

Ihminen on luotu elämään suhteessa Jumalaan. ”Ihminen on henki. Mutta mikä on henki? Henki on itseys? Mutta mikä on itseys? Itseys on suhde – – Ihminen on suhde äärettömyyden ja äärellisen, ajallisen ja ikuisen, vapauden ja välttämättömyyden välillä.”7. Jos ihminen kuitenkin päättää torjua ikuisen, äärettömän ja vapaan Jumalan ja käpertyä itseensä, ihminen kadottaa itsensä. Jos ihminen ottaa identiteettinsä pohjaksi jonkin muun kuin Jumalan, hän tulee epäjumalansa orjaksi ja kadottaa vapautensa, ainutlaatuisuutensa ja joutuu epätoivon valtaan.

Ongelma kärjistyy, koska ihminen on henki ja sellaisena ikuisuusolento. Hänen ikuisena tuskanaan on elää oman itsensä kanssa tultuaan itselleen vastenmieliseksi ja mitään sanomattomaksi autiudeksi. Tällaisen ihmisen tuskana ei ole se, että hänen pitää kuolla, vaan se, ettei hän voi kuolla. Epätoivo ”muistuttaa niin muodoin pikemminkin sellaisen sairaan tilaa, joka makaa kuolemaisillaan eikä voi kuolla”. Ikuisessa kadotuksessa epätoivon vallassa olevan ihmisen ”toivottomuutena on se, ettei tuota viimeistäkään toivoa, kuolemaa, ole”.8

Kun kuolema on suurin vaara, toivotaan elämää, mutta kun opitaan tuntemaan vieläkin kauheampi vaara, niin toivotaan kuolemaa. Kun vaara vihdoin on niin suuri, että kuolema on muuttunut toivoksi, niin epätoivo on toivottomuus, ettei voi edes kuolla. Tässä viimeksi mainitussa merkityksessä epätoivo siis on kuolemansairaus, tuo kiduttava ristiriita, tuo itseyden sairaus, ikuinen kuoleminen, kuoleminen, joka ei johda kuolemaan, kuolemalla kuoleminen. – – Epätoivoinen ei voi kuolla; yhtä vähän kuin ”tikari voi surmata ajatuksia”, yhtä vähän voi epätoivo hävittää ikuista itseyttä, mikä on pohjana epätoivolle, jonka mato ei kuole eikä tuli sammu.9

Pyrkiessään torjumaan Jumalan pois tietoisuudestaan kadotettu ihminen tuhoaa itseään, omaa identiteettiään ja ainutlaatuisuuttaan. Kadotetun ihmisen epätoivo on ”voimatonta itsensä tuhoamista, joka ei kykene suorittamaan, mitä tahtoo” 10. Tuli, joka ihmistä polttaa on ihmisen jatkuva halu käpertyä itseensä, suuntautua ”alinomaa sisäänpäin, yhä syvemmälle voimattomassa itsensä riuduttamisessa”.10 Epätoivo on yhä lisääntyvää itsekeskeisyyttä, joka on yhä riuduttavampaa ja kiduttavampaa, koska se koko ajan köyhdyttää ihmistä ja tekee hänet itselleen yhä vähemmän kiinnostavaksi, yhä vastenmielisemmäksi. Tällainen ihminen on epätoivoinen siitä, ”ettei hän voi itseänsä tuhota, ei pääse irtautumaan itsestänsä, ei voi kadota olemattomiin. Tämä on epätoivon potensoitu muoto, kuumeen nouseminen tässä itseyden sairaudessa.”11

Kierkegaard ottaa esimerkiksi vallanhimoisen ihmisen, joka on aluksi epätoivoissaan siitä, ettei hän saa himoaan täysin tyydytetyksi eikä saavuta tavoittelemaansa valta-asemaa. Vaikka hän saavuttaisi tavoittelemansa valta-aseman, siitä tulee hänelle hyvin pian merkityksetöntä. Häntä alkaa vaivata se, ettei hän saavuta vielä suurempaa valtaa. Varsinaisessa mielessä hänen epätoivonsa, hänen ikuinen helvettinsä, on sitä, että hänen identiteettinsä rakentuu vallanhimon varaan. Valtaa tavoitellessaan hän on alkanut inhota muita vallanhimoisia vallan tavoittelijoita. Syventyessään ikuisuudessa yhä enemmän itseensä hän alkaa inhota itsessään tuota samaa vallanhimoa, joka on häntä niin kiusannut muissa. Häntä hallitsee vallanhimoisen ihmisen identiteetti ja ”nyt hän ei voi sietää omana itsenään olemista”11. Syvemmässä merkityksessä hänestä ei tunnu sietämättömältä se, ettei hän saanut jotakin tiettyä valta-asemaa, vaan ”hänestä on sietämätöntä, ettei hän voi irtautua itsestänsä”11, omasta vallanhimon varaan rakentuvasta identiteetistään, joka inhottaa häntä itseään.

Markiisi de Sade ja helvetti

Markiisi de Saden kirjoituksia voidaan käyttää myös kuvaamaan helvetin ihmissuhteita. Vaikka elostelijoiden välillä voi olla aitoa kiintymystä, heidän suhteitaan hallitsee aina kieltämisen ja pettämisen pelko. Saden puolustaman hillittömän itsekeskeisyyden periaatteen mukaan "kaikki on sen varassa, että tämä järjetön veljeyden käsite romutetaan", ja että "sinun oman itsesi ja jonkun muun itsen välillä ei esiinny minkäänlaista yhteyttä"12 Ystävyys on epävarmaa, koska petos tarjoaa sadistille paljon nautintoa. Ystävyyden ja rakkauden särkeminen on julman mielihyvän ihana lähde. Pelätessään ystäviensä petollisuutta ihminen joutuu jatkuvasti pohtimaan ensi-iskun tarpeellisuutta.13

Sadistiset elostelijatkaan eivät alun perin halua elää ilman kiintymyssuhteita, vaikka heidän periaatteensa tuhoavat kiintymyssuhteiden moraalisen perustan. He tietävät ystävyyssuhteiden altistavan petokselle ja tuholle. Siksi heillä on jatkuva kiusaus ottaa itselleen maksimaalinen nautinto pettämällä ja tuhoamalla ystävänsä. Petoksen tuoma nautinto on sitä syvempi, mitä läheisemmästä ystävästä on kysymys, koska läheiselle ystävälle petos on suurempi järkytys. Tämä tuo esille ystävyyden mahdottomuuden pelkän sadistisen leikin ehdoilla. Tämä selittää myös sen, miksi ihmiset eivät helvetissä saa lohdutusta toistensa seurasta. Itse asiassa ihmisten sisäisen tuhoutumisen edetessä ihmisistä tulee yhä enemmän toistensa kiduttajia, jolloin ainoaksi toivoksi jää paeta yhä syvemmälle täydellisen eristäytyneisyyden pimeyteen. Tällöin ihmisen ongelmana on yhä pitemmälle etenevä syventyminen oman sadismin raunioittaman sielunsa tyydyttämättömiin himoihin ja niiden herättämään inhoon.

Hugh Rossin käsitys helvetistä

Helvetin ihmissuhteiden julmuus on Hugh Rossin mukaan yksi syy helvetissä vallitsevaan kärsimykseen. Helvetti on Jumalan myöntymistä ihmisten haluun elää Jumalasta irrallaan:

Helvetti on paikka, jossa ihmiset ja demonit saavat sen, mitä he ennen muuta haluavat: vapauden Jumalan tahdosta ja hallinnasta. Jumala myöntyy vakaumuksellisten kapinallisten haluun ja vetää ikuisesti oman Henkensä vaikutuksen heidän olemuksestaan.

Hugh Ross14

Tämä herättää kuitenkin kysymyksen, eikö Jumala tulisi puuttua ihmisen vapauteen silloin, kun ihminen käyttää vapauttaan tuhoavalla tavalla. Eikö Jumalan pitäisi estää ihmistä käyttämästä vapauttaan niin, että seurauksena on ikuinen ero Jumalasta. Jonathan Kvanvig15 pohtii tätä mahdollisuutta, mutta pitää ongelmallisena tilannetta, jossa Jumala joutuisi jatkuvasti puuttumaan Jumalasta eroon pyrkivän ihmisen vapauteen, koska seurauksena olisi ”metafyysinen lobotomia”: Jumala tekee ihmisen kyvyttömäksi luopumaan Jumalasta.

Jos ihmisen tahto alistetaan, jotta häntä estettäisiin valitsemasta eroa Jumalasta, joudutaan tekemään lukuisa joukko samanlaisia loukkauksia ihmisen vapaudelle. Ihmisen tahtoa ei oletettavasti voida päästää toimimaan vapaasti; hän on turmeltunut ja valitsisi uudestaan eron Jumalasta. Jumala voisi tehdä ihmiselle jotakin metafyysisen lobotomian kaltaista varmistaakseen ihmisen typertyneen alistumisen koko ikuisuuden ajaksi (vaikka olisi vaikea ymmärtää, miten tämä sopisi siihen ajatukseen, että taivaassa ovat ne, jotka rakastavat Jumalaa koko ”sydämestään, mielestään ja voimastaan”). Tällainen teko ei selvästikään olisi kyseisten yksilöiden parhaaksi. Itse asiassa, tekipä Jumala mitä tahansa varmistaakseen täysin kapinallisten yksilöiden läsnäolon taivaassa, kyseessä olisi malliesimerkki siitä, että henkilöä käytetään pelkkänä välineenä jonkin toisen päämäärien saavuttamiseksi.15

Jumalan kaikkitietävyys sisältää sen, että hän tietää etukäteen, minkälaisia valintoja ihminen tulee tekemään erilaisissa tilanteissa.

Mutta miten on Jumalan rakkauden kanssa yhteensopivaa, että helvetissä ihmisiä piinataan ikuisella tuskalla? Rossin mukaan Jumalan ongelmana on helvetissä olevien ihmisten pahuus, joka tekee helvetin ihmissuhteista sietämättömiä. Helvetin kärsimyksen tarkoituksena on lamauttaa ihmisten pahuuden ilmenemistä sen verran, että helvetin ihmissuhteet ovat jollakin tavalla siedettäviä.

Nämä sanat voivat kuulostaa kummallisilta, mutta kun otetaan huomioon Jumalan luonne ja helvettiin tuomittujen ihmisten luonne, tulijärven asukit ovat parhaassa mahdollisessa paikassa, mikä heille on mahdollinen. Jumala ilmaisee rakkautensa ja säälinsä helvetin asukkeja kohtaan vaivaamalla heitä riittävällä kärsimyksellä estääkseen helvettiä olemasta niin paha paikka kuin millaiseksi sen asukkailla olisi kyky tehdä se. Voimme vain kuvitella mitä pahuutta voisivat ilmaista ne, joista Jumalan Hengen estävä vaikutus on kokonaan väistynyt. Jos yksilöiden julmuuden ja kaikenlaisen pahuuden täysi potentiaali päästettäisiin irti, helvetistä saattaisi tulla paljon kauheampi paikka kuin mikä oli Jumalan tarkoitus. Pahinta helvetissä saattaisivat olla siellä vallitsevat ihmissuhteet. Mutta Jumala rajoittaa kauheuksia, joita nämä yksilöt saattaisivat aiheuttaa toisilleen lamauttamalla heitä, viemällä riittävästi heidän huomiotaan jonkinlaisen kivun tai epämukavuuden avulla.

Hugh Ross16

Ross kertoo tapauksen ystävänsä elämästä. Tämä joutui pidätetyksi ilman omaa syytään ja hänet asetettiin samaan selliin kahdeksan paatuneen rikoksentekijän kanssa. Heti selliin tultuaan häneen kohdistui kahdeksan silmäparia, jotka tunnistivat hänen olevan ensikertalainen ja kokemattomuutensa takia puolustuskyvytön. Niinpä hän joutui valvomaan selkä sellin kaltereita vasten koko vuorokauden kestäneen pidätyksensä ajan hänen ympärillään olevan kahdeksan rikollisen odottaessa hänen nukahtamistaan. Hänen mielestään kaikkein vaarallisimpien vankien asettaminen tuossa tilanteessa käsirautoihin olisi todennäköisesti tuottanut heille vähemmän kärsimystä kuin mitä hänelle tuotti se uhka, minkä he vapaina hänelle tuottivat. Samalla tavalla helvetissä oletettavasti suurimmat kärsimykset kohtaavat niitä, jotka ovat elämässään antaneet pahuudelleen kaikkein suurimman vallan. Tällä tavalla heidän aktiivista pahuuttaan voidaan rajoittaa sen verran, että helvetistä ei tule vielä kauheampi paikka kuin mitä se on.16


Katso myös

Apologetiikkawiki

Kirjallisuus

  • Airaksinen, Timo: Markiisi de Saden filosofia. Tampere: Gaudeamus, 1995.
  • Kierkegaard, Soren: Kuolemansairaus – kristillis-psykologinen kehitelmä mielenylennykseksi ja herätykseksi. Porvoo: WSOY, 1924.
  • Lewis, C. S.: The Problem of Pain. London: , 1973.
  • Puolimatka, Tapio: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa. Aikamedia, 2013. ISBN 9789522520265.
  • Ross, Hugh: Beyond the Cosmos: What Recent Discoveries in Astrophysics reveal about the Glory and Love of God. Colorado Springs, CO: Navpress, 1999.
  • Sade, D. A. F.: Oeuvres completes. Edition definitive, 16 v. Paris: Cercle du livre precieux, 1966–1967.
  • Swinburne, Richard: A Theodicy of Heaven and Hell, teoksessa Alfred J. Freddoso (toim.): The Existence and Nature of God. Notre Dame, IN: Notre Dame University Press, 1983.

Viitteet

  1. ^ Lewis 1973: 115–116
  2. ^ Keller 2011: 103–104
  3. > 3,0 3,1 Swinburne 1983: 48–49
  4. ^ Kierkegaard, 1924: 29
  5. ^ Kierkegaard, 1924: 27
  6. ^ Kierkegaard, 1924: 30
  7. ^ Kierkegaard, 1924: 19
  8. ^ Kierkegaard, 1924: 26
  9. ^ Kierkegaard, 1924: 26–27
  10. > 10,0 10,1 Kierkegaard, 1924: 27
  11. > 11,0 11,1 11,2 Kierkegaard, 1924: 28
  12. ^ Sade 1966–1967 IX 50; Airaksinen 1995: 141
  13. ^ Airaksinen 1995: 136
  14. ^ Ross 1999: 211
  15. > 15,0 15,1 Kvanvig 1993: 85
  16. > 16,0 16,1 Ross 1999: 212–213