Abiogeneesi

ApoWikistä
Versio hetkellä 12. lokakuuta 2009 kello 20.23 – tehnyt Darter (keskustelu | muokkaukset) (→‎Solu ja solukalvo: typo)

Abiogeneesi (kemiallinen evoluutio, elämän alkusynty) tarkoittaa elämän syntymistä itsestään elottoman aineen yksinkertaisista yhdisteistä. Kysymys elämän synnystä on luonteeltaan historiallinen, joten siihen liittyvät tapahtumat eivät ole suoraan kokeellisesti todennettavissa. Kyseeseen tulevat aihetodisteet ja teoreettiset mallit, jotka on testattava saatavissa olevan tiedon ja kokeellisen aineiston avulla. Elämän synty ei siis ole puhtaasti luonnontieteellinen kysymys, mutta aihetodisteita voidaan tarkkailla tieteellisesti. Abiogeneesi on itsessään sateenvarjotermi, joka sisältää lukuisia toisistaan riippumattomia elämänsyntyhypoteeseja. Koko abiogeneesia ei ole tämän takia mahdollista osoittaa yksiselitteisesti vääräksi, koska aina on mahdollista keksiä uusia hypoteeseja, joita ei olla vielä kyetty ottamaan huomioon. Näiden vaikutus abiogeneesin todennäköisyyteen on kuitenkin tuntematon, joten niitä ei ole mahdollista huomioida tieteellisesti. Tämän takia abiogeneesin todennäköisyyttä voidaan arvioida vain arvioimalla jo esitettyjä hypoteesejä. Kokeelliset havainnot viittaavat tähän asti poikkeuksetta siihen, että “elämä syntyy vain elämästä”. Ollakseen vakuuttava – tai edes uskottava – kemiallisen evoluution mallin täytyisi tukeutua kokeelliseen todistusaineistoon. Päättelyketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki, joten yksikin heikkous riittää kyseenalaistamaan kulloinkin esitetyn hypoteesin.

Abiogeneesin vaihtoehtona voidaan pitää suunnitteluteoriaa, jonka mukaan ensimmäisen solun tai eläväksi luokiteltavan alkukopioitujan on oltava niin monimutkainen, että on todennäköisempää, ettei sellaista ikinä syntyisi koko maailmankaikkeudessa, kuin että sellainen syntyisi sattumalta edes kerran. Tällaisessa tilanteessa voidaan suunnitteluteoriaan liittyvän tarkoituksellisuuspäättelyn mukaan luotettavasti päätellä alkukopioitujan olevan tarkoituksellisesti aikaansaatu, eli älyllisesti suunniteltu. Elämän syntyä koskeva tutkimus pyrkii käytännössä löytämään mahdollisimman yksinkertaisen itsensä kopioimiseen kykenevän orgaanisen, tai sellaista muistuttavan molekyylin, jonka rakennusaineita voisi syntyä riittävän runsaasti realistisissa olosuhteissa. Esitettyjen hypoteesien todennäköisyyksiä voidaan arvioida suhteuttamalla niitä käytettävissä olleeseen aikaan ja tilavuuksiin.

Haasteet

Alkukopioitujan täytyy täyttää ainakin neljä minimivaatimusta voidakseen kopioida itseään:

  • Tiedon tallentaminen
  • Tallennetun tiedon toteuttaminen
  • Tiedon toteuttamista varten tarvittavan energian valjastaminen käyttöön
  • Kaikkien tarvittavien rakennusaineiden valmistus, joita ei saa riittävästi ympäristöstä

Yksinkertaisimmatkin eläviksi luokitellut eliöt toteuttavat nämä ehdot, mutta ne ovat aivan liian monimutkaisia ollakseen ehdokkaita alkukopioitujaksi. Solu on kuin monimutkainen, toimiva kaupunki. Candidatus Carsonella rudii on yksinkertaisin tuntemamme bakteeri, tosin se on loisbakteeri, joka on riippuvainen muista eliöistä. Sen perimässä on 182 geeniä, noin 160 000 nukleotidia eli “kirjainta” DNA-koodissa. Todellisuudessa tällaista bakteeria ei voida saada aikaan yksinkertaisista molekyyleistä sattuman avulla. Syy tähän on se, että DNA-koodin ja muiden solun osasten informaation todennäköisyys laskee eksponentiaalisesti koodin pituuden funktiona.

Jo yhden biologisesti aktiivisen proteiinin syntyminen alkuliemessä sattumanvaraisesti on niin epätodennäköistä, että sen muodostumiseen tarvitaan keskimäärin huomattavasti enemmän yrityksiä kuin edes koko maailmankaikkeuden historian aikana on voinut olla fysikaalisia tapahtumia. Todennäköisyydet kokonaisen solun kohdalla ovat niin käsittämättömän pieniä, että abiogeneesiin uskovat tutkijat selittävätkin, kuinka elämän on täytynyt syntyä jostain alkukopioitujasta, joka on paljon yksinkertaisempi kuin mikään, mitä maapallolla nykyään elää.

Joitain yhdisteryhmiä elävässä solussa

  • Proteiinit – pitkiä aminohapoista muodostuneita erimuotoisia ketjuja; toimivat mitä erilaisimmissa tehtävissä: “monialaosaajat”, "duunarit", “erikoisasiantuntijat”
  • Lipidit (rasvat) – solun kalvorakenteet ja energianlähde: “kaupungin muuri”, "polttoöljy"
  • Hiilihydraatit (sokerit) – esim. aineenvaihdunnassa energianlähde, toimivat myös tunnistusaineina: “akkukennostot”, "tienviitat"
  • DNA/RNA – perintöaines (kuuluisa kaksoiskierre): "tietovarasto"

Proteiinit

Alkuliemi ja alkuilmakehä

Nykyään laajimmin kannatetun elämänsyntyhypoteesin mukaan alkuilmakehässä tapahtui ensin kemiallisia reaktioita, jotka tuottivat yksinkertaisia “elämän rakennusaineita”. Niiden kuvitellaan kulkeutuneen ilmakehästä edelleen alkuliemeen, jossa ensimmäiset elämänmuodot rakentuivat. Jotta tämä hypoteesi voisi edes periaatteessa olla mahdollinen, alkuilmakehä on oletettava pelkistäväksi (hapettomaksi): sallittuja kaasuja ovat lähinnä vain H2O (vesihöyry), CO2 (hiilidioksidi), N2 (typpi) ja H2 (vety) sekä lisäksi esim. NH3 (ammoniakki), CO (hiilimonoksidi eli häkä) ja CH4 (metaani). Ilmakehän happi (O2) estäisi aminohappojen, sokereiden ja typpipitoisten puriini- ja pyrimidiiniemästen synteesin. Jos alkuilmakehässä ei ollut happea, ilmakehässä ei ollut myöskään otsonia jolloin voimakas UV-säteily pääsi maan pinnalle. Mahdollisesti syntyneistä aminohapoista 97 % hajoaisi UV- säteilyn vaikutuksesta jo ilmakehässä matkalla varsinaiseen alkuliemeen. Alkuilmakehän olosuhteet ovat kaiken kaikkiaan erittäin spekulatiivisia, ja kaikki käsitykset siitä perustuvat elämän syntyä simuloiviin malleihin ja laskelmiin sekä geologisista kerrostumista tehtyihin tutkimuksiin.


Vuonna 1953 Stanley Miller suoritti Harold Ureyn spekulaatioiden pohjalta pelkistävää ilmakehää simuloineen kokeen, jonka lopputuloksena syntyneestä öljyisestä "alkuliemestä" löytyi aminohappoja. Niiden joukossa oli myös joitakin elämän käyttämiä aminohappoja, joten koe nähtiin elämän synnyn kannalta merkittävänä.1 Koe antoikin alkusysäyksen elämänsyntymallien kokeelliselle tukimukselle. Koeolosuhteet oli optimoitu biologisten molekyylien syntymiselle edullisiksi. Hiili oli pelkistetyssä muodossa metaanina (CH4) eikä esimerkiksi hapettuneessa muodossa hiilidioksidina (CO2), jolloin se ei soveltuisi monimutkaisten orgaanisten yhdisteiden rakennusaineeksi.2 Nykykäsityksen mukaan alkuilmakehä koostui lähinnä hiilidioksidista ja typestä, joista ei synny elämän tarvitsemia raaka-aineita.

  • Elämä käyttää proteiinien rakennukseen 20 aminohappoa. Näistä 17 on saatu syntymään Miller-tyyppisissä kokeissa. Poikkeuksena histidiiniä, arginiinia ja lysiiniä ei olla saatu muodostumaan. 3.
  • Yksittäisessä kokeessa saadaan yleensä aikaan vain muutamia aminohappoja ja enintään 13 elämän käyttämää aminohappoa.4

Vaikka tuloksena on ollut vain osa elämän tarvitsemista aminohapoista, julkisuudessa tutkimuksia on kuitenkin pidetty hyvin merkittävinä ja kerrottu kuinka elottomista aineista saatiin monimutkaisia orgaanisia molekyylejä. Todellisuudessa aminohapot ovat kemiallisesti verraten yksinkertaisia proteiinien rakennuspalikoita.

Kokeelliset simulaatiot: Alkuliemi täynnä aminohappoja?

  • Alkuliemen olemassaolosta ei ole geologista näyttöä. Hiilen ja typen isotoopit kivikerrostumissa viittaavat siihen, että esibioottista lientä ei ole ollut.
    • Kivikerrostumissa ei esimerkiksi esiinny suuria määriä orgaanista materiaalia fossiilikerrostumien alla
  • Toivottujen yhdisteiden stabiilius on ongelma: yhdisteet hajoavat mm. UV-säteilyn vaikutuksesta. UV-säteilyn läpäisy vedessä on noin 19 m.
  • Alkuliemessä olisi teoreettisesti arvioiden vain erittäin pieni pitoisuus aminohappoja (<10-7 mol/l).
  • Häiritsevien yhdisteiden kanssa tapahtuisi sivureaktioita. Alkuilmakehän simulaatiokokeissa syntyy suuri määrä yhdisteitä jotka reagoivat aminohappojen kanssa, jolloin aminohapot eivät ole käytettävissä jatkoreaktioihin.

Aminohapoista proteiineiksi

  • Proteiinien syntetisoimiseksi aminohappojen tulee liittyä toisiinsa pitkiksi kerjuiksi peptidisidoksilla.
  • Simulaatiokokeissa syntyy suuri määrä ketjunmuodostusta häiritseviä monofunktionaalisia yhdisteitä (esim. karboksyylihappoja).
  • Asiaan liittyvissä kokeissa synteesit aloitetaan puhtaista lähtöaineista, mikä on täysin epärealistista (vrt. alkuliemikokeiden tulokset).
  • Homokiraalisuus eli sama optinen isomeria (peilikuvaisomeria) on suuri ongelma. Spontaanit kemialliset reaktiot muodostavat aminohapoista ja sokereista raseemisen seoksen, jossa on puolet vasenkätistä L-muotoa ja puolet oikeakätistä D-muotoa. Näiden muotojen molekyylit ovat monilta kemiallisilta ominaisuuksiltaan samanlaisia, mutta ne eroavat molekyylin avaruudellisessa rakenteessa. Elämän syntyyn tarvitaan puhtaasti vasenkätisiä aminohappoja proteiinien muodostamiseksi ja oikeakätisiä sokereita DNA:han ja RNA:han. Tällaisen tapahtumiseen sattumalta ei tunneta mitään mahdollisuutta. (On löydetty meteoriitteja, joissa on hieman enemmän L-aminohappoja, mutta nämä meteoriitit ovat todennäköisesti maapallolta, ja vaikkeivät olisikaan, pieni 50-50-suhteen muutos ei tee elämän synnystä olennaisesti todennäköisempää.)

RNA-maailma

RNA:lla on havaittu olevan samoja ominaisuuksia kuin joillakin proteiineilla, koska se kykenee katalysoimaan joitakin kemiallisia reaktioita. Se kykenee DNA:n tapaan myös kantamaan informaatiota, joten se tuntui hyvältä ehdokkaalta alkukopioitujaksi. Itseään kopioiva RNA-molekyyli onkin onnistuttu suunnittelemaan laboratoriossa5.

Nukleotidit (typpiemäkset) ovat DNA:n ja RNA:n "aakkosia", ja niiden saanti ensimmäistä RNA-molekyyliä ja sen kopioitumista varten on hyvin ongelmallista. Nukleotidejä voidaan syntetisoida syaanivedystä. Ongelmana synteesissä ovat pieni saanto (<0,5%), nukleotidien stabiilius sekä jatkoreaktiot muiden yhdisteiden kanssa. Riboosi- ja deoksiriboosisokerit muodostavat DNA:n ja RNA:n “selkärangan”. Riboosia voidaan syntetisoida formaldehydistä. Ongelmana on yhdisteiden stabiilius, vaikka käytetään hyvin puhtaita lähtöaineita, joita alkuliemessä ei olisi saatavilla. Syaanivety ja formaldehydi reagoivat keskenään, jolloin nukleotidien ja sokereiden synteesit eivät onnistu yhtä aikaa.

DNA/RNA

DNA:n kaltaisten molekyylien spontaani synty abiogeneettisissä olosuhteissa vaikuttaa mahdottomalta.

Yksinkertaisimmatkin luonnossa esiintyvät DNA-molekyylit sisältävät yli 500 000 nukleotidia, “kirjainta”. DNA:ta voidaan nykyisin syntetisoida melko helposti puhtaista, monimutkaisista lähtöaineista, mikä on kuitenkin täysin epärealistista abioottisissa olosuhteissa (vrt. alkuliemikokeiden tulokset, joita ei käytännössä DNA:n osalta ole).

  • Yhdisteet eivät spontaanisti muodosta DNA:ta/RNA:ta. Ongelmana ovat stabiilius sekä häiritsevät sivureaktiot.
  • Kiraalisuusongelma on yhtä paha kuin proteiinien tapauksessa: DNA:n rakenneosana esiintyy vain D-deoksiriboosi (oikeakätinen muoto), RNA:n rakenneosana vastaavasti D-riboosi (samoin oikeakätinen muoto). Optisesti puhtaiden pitkien ketjujen muodostuminen on erittäin epätodennäköistä (vrt. proteiinit).

Ensimmäinen solu

Koodijärjestelmän alkuperän ongelma

DNA:n informaation lukeminen, kopioiminen ja virheiden korjaaminen tarvitsee proteiineja (>50 kpl) (transkriptio; koodin lukeminen), joiden valmistusohjeet on koodattu itse DNA:ssa. Tämä on yksi monista kehitysopin “muna vai kana” -ongelmista. Ratkaisuksi on ehdotettu RNA-maailmaa, mutta tämän skenaarion ongelmina ovat RNA:n muodostuminen ja stabiilius sekä siirtyminen hypoteettisesta RNA-maailmasta nykyiseen elämän käyttämään koodausjärjestelmään.

Koodausjärjestelmän “kana” – ribosomi: Ribosomi on noin 50 proteiinin ja RNA:n muodostama soluorganelli, joka toimii proteiinisynteesissä "kokoonpanorobottina" ketjuttaen aminohappoja DNA:n ohjeiden mukaan.

Solu ja solukalvo

Solu on täynnä erilaisia järjestelmiä; jokaisella järjestelmällä ja yhdisteellä on tehtävänsä kokonaisuuden hyväksi. Solu on siis kuin valtava “työyhteisö”. Solua on usein verrattu toiminnallisesti suurkaupunkiin. Tutustuminen biokemian oppikirjoihin on erittäin valaisevaa; solu on hyvin monimutkainen.

Lipidien muodostama solukalvo. Sen lisäksi että lipidien syntyminen abioottisissa olosuhteissa on tuntematon, ensimmäinen muodostunut solukalvo olisi eristänyt ja siten tuhonnut ensimmäisen alkusolun.

Solun ympärillä on oltava kalvo. Solukalvo mm. eristää solun sisällön ympäristöstä ja hoitaa aineiden tunnistusta ja kuljetusta soluun/solusta. Solukalvon syntymisen ongelmat on oppikirjoissa yleensä sivuutettu hyvin epämääräisillä maininnoilla.6 Kalvolla on monimutkainen rakenne – pelkkä ympäristöstä eristäminen ei riitä, sillä se estäisi aineenvaihdunnan (sama kuin laittaisi muovipussin pään ympärille). Kalvossa on erilaisia proteiineja, fosfolipidejä, glygolipidejä ja vielä muitakin rakenneosia. Solukalvon on oltava erittäin spesifinen toiminnassaan (aineenvaihdunta, ionikuljetus). Toiminnallisuus (eristys, tunnistus, kuljetus) on välttämätön heti alusta asti. Biomembraanit ja soluorganellit syntyvät vain olemassa olevista jakautumalla, niitä ei pystytä syntetisoimaan de novo eli osistaan (molekyyleistä). Kauanko ensimmäistä ateriaa voi odottaa?

Solun aineenvaihdunta on erittäin monimutkainen:

  • Lukemattomat kemialliset reaktiot on kytkettävä solun toiminnan kannalta järkeväksi kokonaisuudeksi.
  • Yksi keskeisimpiä reaktioketjuja on ravintoaineiden käyttö solun energiatarpeisiin.
  • Solun aineenvaihdunnassa (“syömisessä”) nopeus on erittäin tärkeää.
  • Proteiinit (entsyymit), jotka koodataan DNA:ssa, nopeuttavat aineenvaihduntareaktioita miljoonakertaisesti. Entsyymit ovat elämälle välttämättömiä.

Ongelmana on, miten ensimmäisessä solussa olisi sattumalta kaikki aineenvaihdunnan tarvitsemat entsyymit. Entsyymikoneiston tulee olla valmiina, jotta hypoteettinen ensimmäinen solu voisi elää.

Informaation alkuperä

  • Koodijärjestelmän alkuperäkysymys on avoin. Koodijärjestelmä muodostuu sovituista merkeistä ja niiden merkityksistä: kirjaimet, sanat, yhdistelysäännöt, tarkoitus. Miten tällainen monitasoinen toimiva kokonaisuus voisi syntyä sattumanvaraisesti?
  • DNA on informaatiota kantava molekyyli. Koodin luku tapahtuu lukuisten entsyymien ja muiden koneistojen avulla. Näiden täytyy olla valmiina, jotta koodia voitaisiin käsitellä ja koodattua informaatiota purkaa (dekoodata) tai mitenkään hyödyntää.
  • Solujen koodijärjestelmä on vieläpä monessa mielessä optimaalinen. Miksi olisi osuttu juuri optimaaliseen järjestelmään?
  • Informaatio ei ole aineen ominaisuus. Aineen avulla informaatiota voidaan vain välittää ja säilyttää. Esimerkiksi "SOS" voidaan ilmaista eri tavoin: savu taivaalla, ääni ilmassa, solmut narussa, muste paperilla, urat hiekassa. Oleellista on välitetty viesti, ei käytetty media (viestihän on sama mediasta riippumatta). Informaatio “ratsastaa” aineella.

Toiminnallisen informaation synty

Tyhjä tai sattumanvarainen CD on aivan eri asia kuin CD täynnä Bachin musiikkia. Miten toiminnallisesti mielekäs informaatio voisi syntyä sattumalta? Elämän monimutkaisuus viittaa suunnitteluun. Empiirinen havaintomme on, että suurten toiminnallisten informaatiomäärien lähteenä on aina joku älyllinen suunnittelija. Kokeellisen tiedon valossa ei näytä järkevältä uskoa elämän syntyneen itsestään.

Tiedeyhteisö ei kuitenkaan ole alkuperäkysymyksessä puolueeton (neutraali). Naturalistinen tieteenfilosofia määrää edeltäkäsin, että jonkinlainen abiogeneesi on ainoa "tieteellinen" hypoteesi. Tällä ei ole mitään tekemistä kokeellisen tieteen kanssa – johtopäätös on päätetty ennen tutkimusta. Metodologinen naturalismi johtaa siis pitäytymiseen evoluutioteoriassa ja muiden teorioiden halveksimiseen todisteista huolimatta. Esim. Richard Dawkins: "Elämä näyttää suunnitellulta, muttei ole sitä."

Toisaalta toisenlaisissa kysymyksissä sama logiikka suunnittelijasta hyväksytään. Esim. NASA:n S.E.T.I.-ohjelmassa suunnittelija hyväksyttäisiin selitykseksi jo paljon pienemmillekin informaatiomäärille, mikäli niitä vain havaittaisiin. Sattumanvaraisesta kohinasta poikkeava signaali kertoo älystä. Vaihtamalla teleskooppi mikroskooppiin voisi päätellä DNA:n informaation/viestin tai elävien olentojen hienostuneiden koneistojen kertovan älykkäästä suunnittelijasta.

Käytössä oleva aika

Elämän tarvitsemien pitkien ketjujen muodostumisen ja varsinkin toiminnallisen informaation naturalistisen synnyn todennäköisyys laskee eksponentiaalisesti informaation määrän mukana. Todennäköisyydet ovat hyvin nopeasti, jo yhden proteiinin kohdalla, tähtitieteellisen pieniä. Aikaisemmin on ajateltu, että käytössä oleva miljardien vuosien aika kasvattaisia alkusynnyn todennäköisyyttä, vaikka todellisuudessa 3 miljardin vuoden aika ei kasvata todennäköisyyttä olennaisesti (vain 1017 sekuntia verrattuna yhden tyypillisen proteiinin informaation todennäköisyyteen 4-900=10-541). Joissakin vanhimmissa kivissä on havaittu hiilen 12C isotoopin rikastumista, jonka elämä tyypillisesti saa aikaan. Mittaukset viittaavat siihen, että elämä olisi ilmestynyt muutamassa miljoonassa vuodessa. Tämäkin viittaa vahvasti suunnitteluun. Lyhyempi käytettävissä oleva aika laskee entisestään alkusynnyn naturalistista todennäköisyyttä, noin kertoimella tuhat.

Yhteenveto

Naturalistinen kemiallisen evoluution malli ei ole vakuuttava. Kemiallisen evoluution hypoteesissa ja sen kulun “ketjussa” on suuria ongelmia

  • yksinkertaisten epäorgaanisten molekyylien ja yksinkertaisten orgaanisten molekyylien välillä
  • yksinkertaisen orgaanisten molekyylien ja monimutkaisten biomolekyylien välillä
  • biomolekyylien ja elävän solun välillä
  • erityisesti puhtaus-, kiraalisuus- ja sivureaktio-ongelmat
  • Mycoplasma genitalium: vain 470 geeniä (proteiinia), mutta silti eliö on erittäin monimutkainen eikä tiede ole päässyt lähellekään sen synnyn kuvausta sattumanvaraisten prosessien kautta
  • ratkaisua ei näköpiirissä

Kemiassa ei ole mitään taipumusta kohti elämää, pikemminkin päinvastoin. Orgaaninen materia hajoaa spontaanisti, solun täytyy jatkuvasti käyttää korjaussysteemejään. Nykyinen tieto soluista on riittävän kattavaa, alle atomitason ei ole tarvetta mennä selitysmalleissa. Naturalistinen elämän synty sattuman kautta näyttää mahdottomalta. Kuitenkaan naturalistisista malleista ei olla valmiita luopumaan. Kyseessä on sokea usko, ristiriidassa havaintoaineiston kanssa (esim. elämä syntyy vain elämästä). Julkisuudessa esitetään, että evoluutio ja elämän synty itsestään ovat itsestään selvyyksiä, tapahtuneita tosiasioita, ongelmia vähätellään, niitä voidaan tuoda julki vasta, kun koetaan, että on kehitetty jokin tapa ohittaa ongelma.

Vallitseva ajatusmalli on, että “Elämää syntyy helposti kun vain on aikaa tarpeeksi”. Pitkällä aikajänteellä yritetään “selittää” ongelmia. Odottamalla kemiassa päästään tasapainotilaan. Kemialliset reaktiot ovat tasapainoreaktioita. Biomolekyylien spontaani hajoaminen on todennäköisempää kuin niiden muodostuminen. Elämän kemia toimii tyypillisesti kaukana tasapainotilasta


Nykyisen tiedon, osaamisen ja laitteistojen avulla emme pysty rakentamaan eläviä soluja tai edes soluorganelleja/solurakenteita yksinkertaisista molekyyleistä. Elämään tarvitaan paljon hienostuneita ja monimutkaisia, vuorovaikuttavia systeemejä. Edes kattava tieteellinen tieto ja älykkyys eivät ole saaneet aikaan reseptiä elävän solun synnyttämiseksi. Olosuhteet olisi mahdollista kontrolloida hyvin tarkasti laboratorio-oloissa ja suunnitella prosessit optimaalisesti. Miten elävä solu sitten voisi syntyä sattumalta ja täysin kontrolloimattomissa olosuhteissa ilman mitään ohjausta/kontrollia? Sattuma ei pysty luomaan “tyhjästä” elämän kannalta ratkaisevia koneistoja ja rakenteita. Mikäli tulevaisuudessa pystyisimme rakentamaan eläviä soluja, se osoittaisi, että elämän synnyttämiseen tarvitaan paljon informaatiota ja suunnittelua sekä taitava, tarkoitushakuinen työn tekijä. Kokeellisen tiedon valossa elämä ja sen synty vaikuttaa vahvasti suunnitellulta. Suurista ongelmista huolimatta monet ajattelevat, että joissain olosuhteissa elämä voisi syntyä kuolleesta aineesta. Naturalistinen maailmankatsomus ja filosofia vaikuttavat voimakkaasti.

Lisätietoa

Viitteet

  1. ^ Miller SL (1953) Production of amino acids under possible primitive earth conditions
  2. ^ CO2 on hyvin pysyvä yhdiste ja se reagoi vain jos järjestelmään syötetään paljon energiaa. Se hajoaa tällöin hiilimonoksidiksi ja hapeksi tai vaihtoehtoisesti hiileksi ja hapeksi. Esibioottisiin malleihin tarvittaisiin mekanismeja jotka pelkistäisivät hapettuneen hiilen, ja ne tekisivät malleista paljon monimutkaisempia. Tämä puolestaan tekisi sopivien olosuhteiden löytymisen alkumaapallolta huomattavasti harvinaisemmaksi.
  3. ^ Miller, Which Organic Compounds Could have Occured on the Prebiotic Earth?, Cold Spring Harbor Symposium of Quantitative Biology Volume L11, 17-25, 1987.
  4. ^ Miller SL (1986) Current status of the prebiotic synthesis of small molecules. Chem. Scr. 26B, 5-11
  5. ^ T A Lincoln and G F Joyce, Science, 2009, DOI: 10.1126/science.1167856
  6. ^ "Kun tällaisten kahdentuvien rakenteiden ympärille muodostui kalvo, syntyivät ns. esisolut. Niissä ratkaistiin ajan myötä moni solun toiminnan kannalta keskeisiä ongelmia: mistä ja miten saada kasvuun tarvittava energia, kuinka kuljettaa aineita kalvon läpi, kuinka lisääntyä jne." Ismo Ulmanen, Jukka Tenhunen, Jari Ylänne: Biologia: Geeni ja biotekniikka, s. 18. WSOY, 2004. ISBN 951-0-28293-6.

Noudettu kohteesta ”https://apowiki.fi/index.php?title=Abiogeneesi&oldid=4692”