Tieteellinen maailmankatsomus

Tieteellistä maailmankatsomusta pidetään usein uskonnollisen ajattelun vastakohtana. Esimerkiksi Suomen johtava tieteenfilosofi Ilkka Niiniluoto erottaa tässä suhteessa tieteellisen maailmankuvan ja tieteellisen maailmankatsomuksen. Tieteellinen maailmankuva koostuu erityistieteiden tuloksista. Näin ymmärretty tieteellinen maailmankuva ei ole välttämättä uskonnon kanssa ristiriidassa, koska tieteen keinoin ei ole mahdollista ratkaista, onko Jumala olemassa vai ei. Niiniluodon mukaan Jumalan olemassaololle tai olemattomuudelle "ei voida antaa tieteen metodien avulla lopullista perustelua". Niinpä usko Jumalan olemassaoloon voidaan ilman loogista ristiriitaa yhdistää tieteellisen maailmankuvan kanssa. Tämä ei kuitenkaan Niiniluodon mukaan osoita, että "uskonnollinen maailmankatsomus olisi yhteensopiva tieteellisen maailmankatsomuksen kanssa". Tieteelliseen maailmankatsomukseen kuuluu erityistieteiden tulosten lisäksi "joukko yleisiä periaatteita, jotka koskevat tieteellisen toiminnan ja yleisesti tiedon etsinnän luonnetta". (Niiniluoto 1980: 87–88.) Erityistieteiden tulosten lisäksi tieteellinen maailmankatsomus sisältää siis a) tietoteorian eli käsityksen siitä, miten maailmaa koskevaa tietoa hankitaan ja perustellaan, b) arvoteorian eli käsityksen hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä sekä näkemyksen ihmisen tehtävästä maailmassa. Niiniluoto näkee väistämättömän ristiriidan tieteellisen maailmankäsityksen ja uskonnon välillä. (Niiniluoto 1984: 86–87.) Mitä sitten voisi tarkoittaa maailmankatsomuksen tieteellisyys ottaen huomioon, että tiede ei sinänsä anna vastausta tietoteoreettisiin tai arvoteoreettisiin kysymyksiin? Niiniluodon vastauksena on ensinnäkin, että tieteellisen maailmankatsomuksen on oltava "kaikilta osiltaan tieteen ihanteita kunnioittava siinä mielessä, että se on filosofisiltakin osiltaan avoin, kriittinen ja itseäänkorjaava" (Niiniluoto 1984: 87–88). Toiseksi Niiniluoto katsoo, että "tieteellistä maailmankatsomusta luonnehtii tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tieteellinen metodi on paras ja luotettavin menetelmä maailmaa koskevan tiedon hankkimiseksi" (Niiniluoto 1984: 88). Samalla sivulla hän vielä jyrkentää tätä määritelmää ja toteaa: "Tieteellisessä maailmankatsomuksessa hyväksytään periaatteessa vain yksi maailmaa koskevan tiedon tavoittelun menetelmä – tieteellinen menetelmä". Näiden luonnehdintojen avulla Niiniluoto katsoo mahdolliseksi erottaa tieteellisen maailmankatsomuksen uskonnollisista maailmankatsomuksista, "joihin liittyvissä tieto-opillisissa näkemyksissä tyypillisesti oletetaan, että yleinen ja erityinen 'jumalallinen ilmoitus' voi toimia sekä uskonnollisen maailmankuvan että eettisen arvotiedon lähteenä" (Niiniluoto 1984: 88.) Vaikka Niiniluoto yhtäältä painottaa kriittistä avoimuutta, hän toisaalta sitoutuu vahvasti tiettyyn näkemykseen tieteellisen tutkimuksen luonteesta. Hän asettaa kaksi ehtoa tieteellisen maailmankatsomuksen teoreettiselle osalle. Näiden kahden ehdon suhde on osin ongelmallinen. Ensimmäisen ehdon mukaan tieteelliseen maailmankatsomukseen kuuluvan tietoteorian tulee olla "avoin, kriittinen ja itseäänkorjaava". Toisen ehdon mukaan on hyväksyttävä ehdoton periaate, jonka mukaan a) on olemassa yksi yhtenäinen tieteellinen menetelmä, b) tämä menetelmä on paras ja luotettavin menetelmä maailmaa koskevan tiedon hankkimiseksi, c) tämä menetelmä on ainoa menetelmä maailmaa koskevan tiedon hankkimiseksi. Ensimmäisen ehdon mukaan tieteelliseen maailmankatsomukseen kuuluu, että tähän toiseen ehtoon pitäisi suhtautua avoimesti, kriittisesti ja kyseenalaistavasti. Kuitenkin Niiniluoto samalla olettaa, että jos kyseenalaistaa tämän toisen ehdon ja tekee siihen korjauksia tai muutoksia tämän kyseenalaistamisen ja avoimen kriittisyyden pohjalta, joutuu samalla Niiniluodon määrittelemän tieteellisen maailmankatsomuksen ulkopuolelle.

2.1. Ainutlaatuisen objektiivinen menetelmä?

Niiniluoto olettaa, että voidaan puhua yhdestä yhtenäisestä "tieteellisestä menetelmästä", joka on "paras ja luotettavin menetelmä maailmaa koskevan tiedon hankkimiseksi. Robert C. Koonsin (2003: 73) arvostelee tällaista lähestymistapaa yksinkertaistavaksi. Hänen mielestään se yksinkertaistaa kuvaa tieteellisestä tutkimuksesta niin paljon että sitä voidaan pitää "myyttisenä". Hän määrittelee tämän yksinkertaistavan käsityksen seuraavalla tavalla:

Tiede edustaa perustavasti uutta ja ylivoimaisen korkeatasoista tietämisen tapaa, joka on kiteytetty "tieteellisessä menetelmässä", joka löydettiin tai keksittiin Euroopassa 1600-luvulla.

Tämän käsityksen mukaan tieteellinen metodi on ainutlaatuisella tavalla objektiivinen ja ylikulttuurinen. Tieteellisessä tutkimuksessa käytettävä menetelmä tuottaa luotettavaa tietoa riippumatta tieteentekijöiden historiasta, ideologioista tai henkilökohtaisista intresseistä. Tämän oletuksen mukaan teknisten keksintöjen menestys osoittaa, että tieteellinen menetelmä pystyy paljastamaan totuuden maailmasta. Niiniluodon väitteen pohjana on se osatotuus, että tieteellinen tutkimus on luotettavin tapa hankkia tietoa luonnon säännönmukaisuuksista tai lainalaisuuksista. Luonnon lainalaisuudet ovat kuitenkin vain yksi osa todellisuudesta. Tieteellisen tutkimuksen menestys luonnon lainalaisuuksien paljastamisessa ja teknologian kehittämisessä ei merkitse sitä, että tieteellinen menetelmä olisi paras tapa saada tietoa kaikista todellisuuden ulottuvuuksista. On olemassa monia todellisuuden ulottuvuuksia, joista tieteellisellä menetelmällä ei ole mahdollista saada tietoa. Olisi paradoksaalista väittää, että tieteellinen menetelmä olisi paras tai ainoa tapa saada tietoa myös niistä todellisuuden alueista, joista tieteellisellä menetelmällä ei ole ollenkaan mahdollista saada tietoa. Robert C. Koons argumentoi, että tieteellisen tiedon ja tavallisen tiedon välinen ero ei ole laatuero vaan aste-ero. Viime vuosisadan puolivälissä tieteenfilosofiassa käytiin laajaa keskustelua pyrittäessä vetämään selvä raja yhtäältä tieteen ja toisaalta metafysiikan ja arkitiedon välillä. Kaikki tällaiset yritykset epäonnistuivat.

	 Tieteellisiin käsityksiin pitäytyminen ei automaattisesti varjele ihmistä erehdyksiltä. Vallitseviin tieteellisiin käsityksiin ei voi luottaa pelkästään sillä perusteella, että ne ovat tiedeyhteisössä yleisesti hyväksyttyjä. Totuudesta kiinnostuneen ihmisen on pystyttävä sietämään jatkuvaa epävarmuutta. Tiedeyhteisön jäsenet ovat osa laajempaa kulttuuria ja he ovat alttiita kulttuurissa vaikuttavien maailmankatsomuksellisten käsitysten vaikutukselle. Tieteentekijöiden henkilökohtaiset intressit, kunnianhimo, ennakkoluulot, vääristyneet asenteet ja syyllisyydentunteet vaikuttavat heidän havaintoihinsa, tulkintoihinsa ja teorianmuodostukseensa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö käsitysten tieteellisyys kertoisi mitään niiden luotettavuudesta. Tieteellisen tutkimuksen pyrkimys koetella todellisuutta koskevia olettamuksia ja raportoida yksityiskohtaisesti tutkimusprosessin eri vaiheet tekee mahdolliseksi tieteellisten käsitysten kriittisen arvioinnin. Tieteelliselle tutkimukselle ominainen keskustelukulttuuri on tietynlainen tae myös käsitysten luotettavuudesta. Käsityksen väitetty "tieteellisyys" voi kuitenkin tarkoittaa hyvin monenlaisia eri asioita riippuen tutkimuskohteesta ja käytetyistä menetelmistä. "Tieteellisiksi" kutsutaan hyvin erilaisia tutkimusotteita eikä kaikki se, mitä kutsutaan tieteelliseksi tutkimukseksi muodosta yhtenäistä ilmiötä. Ihmistieteissä ja käyttäytymistieteissä saavutetut tulokset ovat paljon epävarmempia ja tulkinnanvaraisempia kuin luonnontieteen tulokset. Luonnontieteiden sisälläkin on suuria eroja teorioiden luotettavuudessa. Kokeellisen luonnontieteen tulokset ovat luotettavampia kuin esimerkiksi teoriat maailmankaikkeuden synnystä ja kehityksestä. Tieteellisyyden nimissä esitettyjä käsityksiä on kyseenalaistettava ja järkiperäisesti arvioitava. Käsityksen väitetty tieteellisyys ei ole tae sen totuudesta. Myöhempi tutkimus saattaa osoittaa osan vallitsevista käsityksistä virheellisiksi tai epätarkoiksi. Tieteelliset käsitykset ovat sidoksissa tiettyyn näkökulmaan ja tapaan tarkastella todellisuutta. Jos käsitysten taustalla vaikuttavat olettamukset ovat peitettyjä, niiden kriittinen tarkastelu vaikeutuu. Kulttuurin jäsenenä yksilö on sisäistänyt tietyt vakaumukset ja arvostukset itsestäänselvyyksinä ja on tunteenomaisesti vakuuttunut niistä. Siksi yksilön voi olla vaikea nähdä vallitseviin tietojärjestelmiin pesiytyneitä vääristymiä. Paitsi että tieteellisten tutkimustulosten ainutlaatuinen objektiivisuus on mahdollista kyseenalaistaa, voidaan myös kiistää ajatus, että olisi olemassa yksi yhtenäinen tieteellinen menetelmä. Tieteellisen menetelmän yhtenäisyys voidaan kyseenalaistaa useista erilaisista näkökulmista. Ensinnäkin voidaan perustellusti väittää, että erilaiset tutkimuskohteet vaativat erilaisia menetelmiä. Toiseksi voidaan argumentoida, että erilaiset paradigmaattiset, maailmankatsomukselliset ja uskonnolliset näkökulmat johtavat erilaisiin tulkinnallisiin horisontteihin tieteellisessä tutkimuksessa. Kolmanneksi voidaan väittää, että erilaiset tutkimusohjelmalliset ratkaisut johtavat eroihin tieteellisessä menetelmässä.

2.2. Tutkimuskohteen vaikutus menetelmään

Tieteen menetelmä ei ole yhtenäinen vaan erilaiset tutkimuskohteet vaativat erilaisia menetelmiä. Kun tutkimme luonnon prosesseja, voimme käyttää kokeellista luonnontieteellistä menetelmää. Kun taas tutkimme inhimillisen elämän asioita, jotka ovat sidoksissa arvostuksiin ja tulkintoihin, ovat kokeellisen tutkimuksen mahdollisuudet rajoitetut ja joudumme turvautumaan erilaisiin kvalitatiivisiin tutkimusmenetelmiin. Tieteellinen menetelmä muodostaa jatkumon, jonka yhdessä ääripäässä on kokeellinen luonnontieteellinen tutkimus ja jonka toista ääripäätä on lähes mahdotonta erottaa arkipäiväisistä tavoista tiedon hankkimiseksi. Robert C. Koonsin (2003: 75) mukaan ei ole olemassa mitään yhtä "tieteellistä menetelmää". Sen sijaan on olemassa yhtäältä joukko peukalosääntöjä, latteuksia ja kotitekoisia neuvoja, jotka on saatu terveestä järjestä ja perinteestä. Tällaisia ovat: alista arvauksesi tiukkoihin testeihin, älä hyväksy auktoriteettia sokeasti, tukeudu ensi käden havaintoihin mikäli mahdollista, ole tarkka ja huolellinen. Näitä sääntöjä pyrimme soveltamaan myös arkielämässä, vaikka tieteellisessä tutkimuksessa niitä pyritään soveltamaan systemaattisemmin ja ehdottomammin. Toisaalta tieteellinen tutkimus koostuu joukosta tieteellisiä menetelmiä ja lähestymistapoja, jotka määrittelevät tieteellisiä tutkimusaloja. Näihin kuuluvat tilastollisen merkitsevyyden testit ja luottamus hyviksi havaittuihin tieteellisiin instrumentteihin. Jokainen todellisuuden alue vaatii sille ominaiset tutkimusmenetelmät. Tieteen nykymaailmassa saama valtava auktoriteetti perustuu sen saavuttamiin merkittäviin tuloksiin kokeellisissa luonnontieteellisissä tutkimuksissa. Nämä tulokset ovat tulleet näkyviksi arkipäivän elämässä teknologisten sovellusten muodossa. Kokeellinen luonnontieteellinen tutkimus on kaikkein parhaiten luotettavuuden kriteereitä täyttävä ja tutkimuskohteensa luonteen takia moniin sen osiin vaikuttavat maailmankatsomukselliset näkemyserot kaikkein vähiten. Historian tutkimuksessa, ihmistieteellisessä ja käyttäytymistieteellisessä tutkimuksessa käytetään pääosin hyvin erilaisia metodeja, jotka etääntyvät kauas kokeellisesta luonnontieteellisestä metodista. Jos samaa tieteen ja tieteellisyyden käsitettä sovelletaan kaikkiin näihin erilaisiin tutkimuksen haaroihin ja kaikille annetaan sama tieteellisyyden auktoriteetti, yhdistetään saman käsitteen alle hyvin erilaisia tutkimuksellisia lähestymistapoja. Jos esimerkiksi Freudin teorioille annetaan sama tieteellisyyden auktoriteetti kuin fysiikan teorioille, tapahtuu käsitesekaannus. Freudin käyttämät tutkimusmenetelmät ovat kaukana kokeellisesta luonnontieteellisestä menetelmästä.

2.3. Erilaisia lähtökohtaoletuksia

Toinen tapa kyseenalaistaa tieteen metodin yhtenäisyys on väittää, että tieteellistä tutkimusta tehdään käytännössä monista erilaisista lähtökohdista ja näkökulmista käsin ja että näiden näkökulmien erilaisuus vaikuttaa erityisesti tutkimuksen tulkinnallisiin ratkaisuihin.

	Vaikka Niiniluoto ei lukeudukaan positivistiksi, hänen käsityksessään tieteen menetelmän yhtenäisyydestä on samankaltaisuuksia positivismin kanssa. Positivismissa oletettiin, että tieteelliset teoriat perustuvat havaintoihin, joiden tulkinta on vapaata teoreettisista ja maailmankatsomuksellisista sitoumuksista. Positivistinen käsitys mureni lopullisesti viime vuosisadan jälkipuoliskon tieteenfilosofisessa kritiikissä. Thomas Kuhn (1922–) tuli kuuluisaksi käsityksellään, jonka mukaan tieteellistä tutkimusta ohjaa aina paradigma, kokonaisvaltainen viitekehys, johon sisältyy myös maailmankatsomuksellisia sitoumuksia. Erilaisten paradigmojen pohjalta tieteellinen metodi saa erilaisia tulkintoja ja sovelluksia. (Kuhn 1970.) Niiniluoto myöntää, että metafyysiset oletukset voivat jossain määrin vaikuttaa tieteelliseen tutkimukseen. Hän jättää kuitenkin epäselväksi metafyysisten ja uskonnollisten käsitysten välisen suhteen.

Puhuessaan yhdestä ja yhtenäisestä tieteellisestä menetelmästä, joka tarjoaa parasta tai ainoaa tietoa maailmasta, Niiniluoto korostaa menetelmän kykyä kontrolloida ihmisen subjektiivisuutta ja tulkintoja. Tieteentekijöiden erilaiset tulkinnalliset näkökulmat eivät ilmeisesti hänen mielestään uhkaa menetelmän yhtenäisyyttä. Nykyisessä tieteenfilosofiassa korostetaan, että havainnot ovat teoriapitoisia ja havaintoihin sisältyy aina tulkintaa, asioiden näkemistä jonakin. Tulkinnallisuus ulottuu jokaiseen tutkimuksen menetelmälliseen vaiheeseen. Tältä pohjalta voidaan kyseenalaistaa ajatus yhdestä yhtenäisestä tieteellisestä menetelmästä, koska tieteellistä menetelmää sovelletaan eri tavoin erilaisista tulkinnallisista lähtökohdista käsin, jotka puolestaan riippuvat maailmankatsomuksellisista ja uskonnollisista sitoumuksista. Ihminen näkee ja tulkitsee todellisuuden eri tavalla riippuen esimerkiksi siitä, onko hän teisti vai ateisti. Tieteen menetelmän yhtenäisyydestä voidaan pitää kiinni vain legitimoimalla yksi maailmankatsomuksellinen ja tulkinnallinen näkökulma ainoaksi oikeaksi. Ongelmana on tällöin avoimuuden ja kriittisyyden väheneminen. Tiede ei tietenkään voi olla metodisesti täysin avoin, mutta maailmankatsomuksellinen dogmaattisuus ei saisi sanella tieteellisen tutkimuksen rajoja.

2.3.1. Tieteen maailmankatsomuksellisia oletuksia

Voidaan perustellusti väittää, että tiede joutuu tekemään koko joukon maailmankatsomuksellisia oletuksia. John Kekes on kiteyttänyt joitakin näistä oletuksista seuraavalla tavalla:

”	Luonnontiede on sitoutunut useisiin ennakko-olettamuksiin: Luonnontieteen eksistentiaalisia ennakko-olettamuksia ovat, että luonto on olemassa, että sillä on järjestys, josta voidaan päästä selville ja että se on yhtenäinen. Luokitteluun perustuvia ennakko-olettamuksia ovat erottelut ajan ja avaruuden, syyn ja seurauksen, havainnoitsijan ja havaitun, todellisen ja näennäisen, järjestyneen ja kaoottisen välillä. Luonnontieteen metodologisia ennakko-olettamuksia ovat AW:S#intersubjektiivinen testattavuus, AW:S#kvantifioitavuus ja tosiasia-aineiston julkinen saatavuus. Sen arvo-olettamuksia ovat tulosten rehellinen raportointi, tosiasioiden oikean kuvauksen arvo ja tarkkuus vältettäessä havaintoon ja kokeisiin liittyviä virheitä. Jos mikä tahansa näistä ennakko-oletuksista hylättäisiin, ei luonnontiedettä enää voitaisi toteuttaa sellaisena kuin sen tunnemme. Kuitenkaan minkään näiden ennakko-oletusten hyväksyminen ei ole itsestäänselvyys, koska jokainen niistä on kyseenalaistettu ja jokaiselle on olemassa vaihtoehtoja.	”
—Kekes, 1980: 156–157.

Tiede perustuu ensinnäkin olettamukseen, että on olemassa ihmisen tajunnasta riippumaton maailma. Koko todellisuus ei siis koostu pelkästään mielikuvista ja ajatuksista. Vaikka tämä olettamus tuntuukin itsestäänselvyydeltä, se kyseenalaistetaan useissa maailmankatsomuksellisissa ja uskonnollisissa lähestymistavoissa. (Moreland 1989: 109-110.) Toiseksi tiede olettaa, että maailmalla on järjestys, joka ei ole ihmisen mielen luomusta vaan ihmisen tajunnasta riippumatonta. Tieteellinen tutkimus pyrkii pääsemään tästä järjestyksestä selville. Se paljastaa esimerkiksi kemiallisten alkuaineiden järjestyksen ja niiden muodostamat luokat. Kuitenkin filosofit ovat kyseenalaistaneet, että maailman järjestys on riippumaton ihmisen luokituksista. Tunnetuin näistä filosofeista on Immanuel Kant, joka väittää, että ihmisen maailmassa näkemä järjestys on ihmisen omaa luomusta. Tämä filosofinen kiista kohdistuu tieteellisen tutkimuksen perusteisiin, ja osoittaa, että tieteellinen tutkimus nykyisessä muodossaan perustuu osin maailmankatsomuksellisiin oletuksiin. (Moreland 1989: 111–112.) Tieteellinen tutkimus tekee induktiivisia päätelmiä yksittäistapauksista yleistyksiin. Induktiivisesta päätelmästä on esimerkki: "Kaikki havaitsemamme korpit ovat mustia, niinpä kaikki korpit ovat mustia." Tämän päätelmän johtopäätös sisältää enemmän informaatiota kuin lähtökohtalause, koska johtopäätös puhuu kaikista korpeista ja lähtökohtalause puhuu niistä korpeista, jotka on havaittu. Tällaisia yleistyksiä ei voida perustella muuta kuin olettamalla, että maailma on yhtenäinen ja että sen järjestys ulottuu kaikkialle samanlaisena. Tätä oletusta ei kuitenkaan ole mahdollista todistaa oikeaksi. Se on luonteeltaan maailmankatsomuksellinen. (Moreland 1989: 112–115.) Tiede olettaa, että aistihavaintojen perusteella voidaan saada kohtuullisen luotettava käsitys todellisuudesta ja että olemme niiden välityksellä kosketuksissa ulkopuolisen maailman kanssa. Se olettaa, että inhimillisen järjen päätelmät auttavat meitä pääsemään selville maailman rakenteesta. Se olettaa esimerkiksi, että matemaattiset kaavat sopivat kuvaamaan aineellisen maailman ilmiöitä. Luonnontieteen AW:S#valtatraditio olettaa, että inhimillinen kieli pystyy tavoittamaan ja ilmaisemaan olennaisia asioita maailman rakenteesta. Mitään näistä asioista ei voida todistaa ehdottomasti. Ne edellyttävät tietynlaisen maailmankatsomuksen. Monilla näistä maailmankatsomuksellisista oletuksista on myös uskonnollisia kytkentöjä. (Moreland 1989: 120–121.)

2.3.2. Tiede ja uskonto

Niiniluoto tekee eron tieteellisen ja uskonnollisen maailmankatsomuksen välillä ja olettaa, että tieteen menetelmä on yhtenäinen. Tiede edustaa Niiniluodon mukaan kriittistä ja ennakkoluulotonta lähestymistapaa, joka on vapaa "uskonnollisista" käsityksistä. Yksi ongelma Niiniluodon tavassa käsitellä asiaa on, ettei hän kunnolla määrittele "uskonnon" käsitettä. Aiheen täsmällinen käsittely edellyttäisi uskonnon käsitteen täsmentämistä. Lisäksi olisi analysoitava tieteellisen tutkimuksen rakennetta ja pohdittava sen mahdollisuuksia toimia irrallaan inhimillisen järjen ja tietokyvyn ylittävistä ennakko-olettamuksista.

2.3.2.1. Uskonnon määritelmä

Pohdittaessa tieteen suhdetta uskontoon on ensin pystyttävä määrittelemään, mitä uskonnolla tarkoitetaan. Uskonnon määritteleminen ei kuitenkaan ole helppoa. Tässä yhteydessä ei ole tarpeellista pystyä määrittelemään uskonnollisuutta koko sen laajuudessa. Riittää kun pystytään määrittelemään uskonnollisuuden osatekijä, joka liittyy uskomuksiin. Olennaista tässä yhteydessä on pystyä määrittelemään, mitä tarkoitetaan uskomuksella, jolla on uskonnollista sisältöä. Jos tieteelliset teoriat ovat uskonnollisesti sitoutuneita, on uskomuksen käsitteellä tässä yhteydessä keskeinen merkitys. Kaikkiin uskonnollisuuden muotoihin ei sisälly uskoa persoonalliseen Jumalaan, mutta niille on ominaista ajattelun ja käytännön perustaminen johonkin sellaiseen, mitä pidetään kaiken alkuperustana tai perimmäisenä todellisuutena, josta käsin kaikki muu saa selityksensä. Tällaista alkuperustaa voidaan jossakin mielessä kutsua jumalalliseksi, vaikka uskonnot ovatkin eri mieltä jumalallisen olemuksesta. Jumalallisena tässä mielessä pidetään sitä, mistä kaikki muu riippuu ja mikä puolestaan ei olemassaolonsa puolesta riipu mistään muusta. Tämä jumalallisena pidetty todellisuuden perusta voi olla jotakin arkikokemuksesta tuttua. Kysymys on vain siitä, että tälle tekijälle annetaan ehdottoman alkuperustan asema. Esimerkiksi muinaiset pythagoralaiset uskoivat että jumalallinen todellisuus muodostuu luvuista, koska he uskoivat kaiken muun syntyvän luvuista ja riippuvan lukujen yhdistelmistä. Vaikka he pitivät kaikkia lukuja jumalallisina, he pitivät ykköstä korkeimpana jumaluutena, koska kaikki muut luvut riippuivat siitä ja ykkönen puolestaan ei ole riippuvainen mistään muusta. Pythagoralaisten käsitys jumalallisesta käy ilmi yhdestä heidän rukouksistaan, joka on omistettu luvulle kymmenen.

Siunaa meitä jumalallinen luku, sinä joka synnytät jumalat ja ihmiset! Oi pyhä, pyhä kymmenluku, sinä joka sisällät ikuisesti virtaavan luomakunnan juuren ja alkuperän! Sillä jumalallinen luku alkaa syvällisellä, puhtaalla ykseydellä kunnes se tulee pyhään neloseen; sitten se synnyttää kaiken äidin, kaikkikäsittävän, ensisyntyneen, muuttumattoman, väsymättömän pyhän kymmenluvun, kaiken avainten haltijan. (Danzig 1954: 42.)

Pythagoralaisen näkemyksen mukaan jumalallinen on se mikä "sisältää luomakunnan juuren ja alkuperän" ja tämä asema ajatellaan olevan luvuilla. Siksi pythagoralaisten mielestä esimerkiksi 1 + 1 = 2 on uskonnollinen uskomus. Platonin mukaan luvut eivät ole itsessään olevia ja siten jumalallisia vaan "muodot". Hän sanoi näiden olevan "itseriittoisia" tai "itsessään olevia". (Timaios 50 ss; Filebos 53–54.)

Näin ollen meidän on tehtävä se johtopäätös, että on olemassa erikseen itsessään oleva olevaisen laji. Se on syntyä vailla ja katoamaton eikä koskaan ota itseensä mitään ulkoa päin eikä mene sisälle toiseen olevaiseen. Se on näkymätön ja muutenkin havaitsematon. (Timaios 52a.)

Platon määrittelee muodot jumalallisiksi ja kaiken muun olevaisen alkuperäksi, joka ei ole olemuksensa puolesta riippuvainen mistään, mutta josta kaikki muu on riippuvaista. Myös Aristoteles määrittelee selvästi mitä jumalallisella olisi tarkoitettava.

Siispä sellaista olevaa, joka on erillinen ja liikkumaton käsittelee jokin näistä molemmista erillinen tiede - -. Ja jos olioiden joukossa on jokin tällainen olio, siellä täytyy varmasti olla myös jumalallinen olio, ja sen täytyy olla ensimmäinen ja hallitsevin prinsiippi. (Metafysiikka 1064a34–35.)

Hän määrittelee jumalallisen sellaiseksi, mikä on olemassa itseriittoisesti, kaikesta muusta riippumattomasti, samalla kun se on "ensimmäinen ja hallitsevin prinsiippi", josta kaikki muu on riippuvaista. Edellä esitetyt vaihtoehdot ovat vain esimerkkejä lukemattoman monista erilaisista vaihtoehtoisista tavoista luoda kokonaiskäsitys todellisuudesta. Rajallisena olentona ihminen joutuu aina lähtemään liikkeelle jostakin sellaisesta lintuperspektiivistä, joka ylittää hänen rajallisen tietonsa. Silloinkin kun hän katsoo, ettei mitään kokonaisnäkemystä ole mahdollista saavuttaa, hän olettaa tietävänsä, ettei tällaista tietoa voi saada. Tämä oletus tiedon saamisen mahdottomuudesta toimii silloin hänen kokonaisvaltaisena lähtökohtanaan. Sikäli kuin kaikki ihmiset joutuvat pitämään jotakin perimmäisenä todellisuutena, josta käsin he lähtevät selittämään kaikkea muuta olevaa, kaikkien ihmisten ajattelun lähtökohtana on jokin sellainen tekijä, jota tämän määritelmän perusteella voidaan kutsua jumalalliseksi. Tämä puolestaan merkitsee, että tässä laajassa mielessä kaikki ihmiset ovat uskonnollisia tai että kaikilla ihmisillä on uskonnollisia uskomuksia. Kaikki ihmiset eivät välttämättä ole tietoisia, että he pitävät jotakin tällä tavalla itseriittoisena ja siinä mielessä jumalallisena. Mutta jos ei ole perimmältään olemassa selitysten lähtökohtaa, jota ei tarvitse selittää millään muulla, kuinka silloin voidaan selittää mitään lopullisessa mielessä? On siis mahdollista perustella käsitystä, jonka mukaan kaikkea uskonnollista ajattelua yhdistää periaate, että jumalallinen on se, mitä ei tarvitse selittää millään, mutta jonka avulla selitetään kaikki muu, tai mikä ei riipu mistään muusta, mutta josta kaikki muu riippuu. Tälle määritelmälle voidaan esittää vasta-argumentti: joidenkin teorioiden mukaan se, mikä on kaiken perusta, on myös ainoa, mitä on olemassa. Esimerkiksi materialistien mielestä kaikki on riippuvaista aineesta ja energiasta, jotka ovat myös ainoat, mitä yleensä on olemassa. Tämä vastaväite ei kuitenkaan ole loppuun saakka pitävä. Vaikka materialisti pitääkin ainetta ja energiaa perimmäisenä todellisuutena ja katsoo kaiken olevaisen koostuvan aineesta ja energiasta, hän ei pidä kokemuksessa ilmeneviä aineen ja energian yhdistelmiä ja ilmenemismuotoja pysyvinä. Niinpä hän joutuu vetoamaan joihinkin perimmäisiin aineen ja energian tekijöihin ja lainalaisuuksiin selittääkseen kokemuksessa ilmeneviä muutoksia. Näille perimmäisille tekijöille hän antaa itseriittoisen aseman ja ne ovat siten hänen materialistisen uskontonsa lähtökohtana. Meillä ei ole kokemuksellista tietoa siitä, että eloton aine pystyy tuottamaan elämää, mutta silti vallitsevan materialistisen käsityksen mukaan aineella on tämä kyky joissakin erikoislaatuisissa olosuhteissa. Meillä ei myöskään ole mitään kokemuksellista tietoa siitä, että tällä tavalla kehittynyt aineellinen organismi pystyy tulemaan tietoiseksi itsestään, mutta silti vallitseva materialistinen uskonto katsoo aineella olevan tällaisen kehityspotentiaalin, joka on aktualisoitunut evoluutiossa. Roy Clouser (1991) ehdottaa, että tällä perusteella materialismia tulisi pitää uskonnollisena oppina. Materialismin mukaan vain aine on olemassa ja kaikki tapahtumat ja ilmiöt voidaan selittää luonnollisten ja aineellisten tekijöiden perusteella. Materialismi antaa aineelle monia sellaisia ominaisuuksia, joita sillä ei empiirisen tutkimuksen perusteella ole. Näin tehdessään materialismi joutuu itsensä kanssa epäjohdonmukaisesti olettamaan materialle sellaisia ominaisuuksia, jotka on perinteisesti mielletty yliluonnollisiksi. Vaikka materialistit julkilausutusti kieltävät kaiken yliluonnollisen, heidän lähtökohtaoletuksistaan seuraa jotakin sellaista, mikä itse asiassa tekee heidän omasta kannastaan uskonnollista. Vaikka yleisesti oletetaankin, että materialismi on yksi tieteen perustavista lähtökohtaoletuksista, ei kukaan ole tähän mennessä onnistunut määrittelemään materialismia selkeästi. Tältä pohjalta Princentonin yliopiston filosofian professori Bas C. van Fraassen (1941–) kritisoi ajatusta, että materialismi voisi toimia tieteellisen tutkimuksen itseoikeutettuna lähtökohtana. Van Fraassen (1996: 163) argumentoi, että kukaan ei ole onnistunut määrittelemään materialismin peruskäsitettä ”aine” tai ”materia” riittävän selvästi. Siitä ei seuraa niin selkeitä väitteitä, että niitä voisi tieteellisesti testata. Hänen mielestään materialismi on ennemminkin tietynlainen asenne kuin väittämä todellisuudesta. Koska suurin osa materialisteista kuitenkin kuvittelee puolustavansa tiettyä väittämää todellisuudesta, materialismi on esimerkki vääristyneestä tietoisuudesta. Materialismi on henkinen asenne, joka saa erilaisia sisältöjä ja määritelmiä eri aikoina. Koska sen tarkka sisältö vaihtuu tieteen kehityksen myötä, se ei voi toimia tieteen itseoikeutettuna ennakko-olettamuksena. Se on ennemminkin joidenkin tieteellisten teorioiden taustalla vaikuttava uskonnollinen vakaumus. Jos määrittelemme jumalallisen ja uskonnollisen kuten edellä, on tietysti seurauksena, että joudumme määrittelemään uskonnollisiksi sellaisia ilmiöitä, joita niiden kannattajat eivät halua nimittää uskonnollisiksi. Materialistit eivät mielellään kutsu omaa kantaansa uskonnolliseksi, vaan katsovat sen olevan nimenomaan uskonnollisen vastakohta ja vapaa kaikesta uskonnollisesta palvonnasta. Materialistit eivät palvo ainetta, vaikka he pitävätkin sitä kaiken olevaisen itseriittoisena perustana. He eivät siis ole uskonnollisia siinä mielessä, että he osallistuisivat uskonnollisiin palvontamenoihin. On kuitenkin mielekästä käyttää uskonnon käsitettä laajemmassa mielessä. Käsitys olemassaolon itseriittoisesta perustasta on uskonnollinen, vaikka sitä ei tietoisesti palvottaisikaan. Uskonnollisuuden käsitettä on mielekästä käyttää tässä laajassa merkityksessä erityisesti silloin, kun puhumme uskomuksista ja pyrimme erottamaan uskonnollisia uskomuksia muista. Uskonnon määritelmän pitäisi pystyä sisällyttämään myös ne uskonnolliset ilmiöt, jotka ovat rakentuneet ateistisessa viitekehyksessä, koska muuten uskonnon käsitteen ulkopuolelle jää suuri joukko ilmiöitä, joilla on tyypillisesti uskonnollinen luonne. (Clouser 1991.) Ihmisen on tietysti mahdollista olla ei-uskonnollinen siinä mielessä, että hän hylkää yhteisössään vallitsevat uskonnollisuuden muodot. Ihmiset voivat olla uskonnottomia siinä mielessä, etteivät he palvo mitään, eivät tietoisesti pidä mitään pyhänä ja kieltävät kaikki ajatukset pelastuksesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä. Mutta kaikki nämä kieltämiset eivät sinänsä vielä osoita, etteivät he pidä mitään kaiken itseriittoisena alkuperustana ja siinä mielessä jumalallisena. On vaikeaa tai mahdotonta, että ihmisellä on kokonaisvaltainen järjellinen selitys ja käsitys todellisuudesta ilman, että hän pitää mitään kaiken itseriittoisena perustana. Ihmisen ajattelun taustalla on aina julkilausumattomia oletuksia todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Näillä oletuksilla voidaan sanoa olevan uskonnollinen luonne. Niinpä tietyssä minimalistisessa mielessä jokaisella ihmisellä on uskonnollisia vakaumuksia, vaikka hänen elämänsä muuten olisi ei-uskonnollista. (Mt.)

2.3.2.2. Positivistinen myytti

Oletus tieteellisen tutkimuksen maailmankatsomuksellisesta ja uskonnollisesta sitoutumattomuudesta oli tavallinen viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla, naturalistisesti orientoituneen positivismin valtakaudella. Positivismissa oletettiin, että tieteelliset teoriat perustuvat havaintoihin, joiden tulkinta on vapaa teoreettisista ja maailmankatsomuksellisista sitoumuksista. Positivismin oppi-isä Auguste Comte (1798–1857) hahmotteli ihmiskunnan älyllisen kehityksen etenevän kolmen kehitysvaiheen kautta, jotka ovat teologinen, metafyysinen ja positivistis-tieteellinen. Teologisessa vaiheessa ihmiset uskovat Jumalaan tai jumaliin ja hahmottavat maailmaa jumaluskon näkökulmasta. Metafyysisessä vaiheessa he tekevät laaja-alaisia oletuksia maailmankaikkeudesta ja kuvittelevat jonkin kokonaisvaltaisen idean avaavan olennaisen todellisuudesta. Positivistis-tieteellisessä vaiheessa ihmiset perustavat käsityksensä havaintoihin ja havaintojen avulla testattuihin teorioihin. Positivistis-tieteellinen vaihe edustaa Comten mielestä kehityksen huippua. Silloin ihminen lopullisesti vapautuu selityksistä, joissa vedotaan Jumalaan ja hänen toimintaansa maailmassa. Comten mielestä matematiikka, fysiikka ja biologia olivat jo hänen elinaikanaan saavuttaneet positivistis-tieteellisen vaiheen, mutta ihmistieteet olivat vielä sidoksissa teologisiin ja metafyysisiin oletuksiin. Näillä alueilla oli Comten mukaan ajattelu puhdistettava teologiasta ja metafysiikasta, niin että siitä tulisi puhtaan tieteellistä. Comten näkemys on kuitenkin saanut osakseen vahvaa kritiikkiä. Nickles (1977: 572) kutsuu positivistista tieteenkäsitystä näkemykseksi, jonka mukaan teoriat elävät "käsitteellisessä tyhjiössä" (conceptual vacuum account of theories). Positivistisen näkemyksen mukaan tieteelliset teoriat luodaan "käsitteellisessä tyhjiössä" ilman teoreettista viitekehystä ja tieteellinen työ on tietoteoreettisesti ongelmatonta ja neutraalia. Tieteellisten teorioiden luomiseen ja tosiasioiden kuvaukseen eivät pääse vaikuttamaan mitkään metafyysiset, ilman kokemuksellista perustaa olevat olettamukset, ja tieteelliset tosiasiat ovat tulkitsemattomia, objektiivisia faktoja. Positivistisen tieteenteorian yksi ongelma on kuitenkin siinä, ettei se itse täytä tieteellisille teorioille asettamaansa kriteeriä. Positivistinen tieteenteoria ei tukeudu suoraan neutraaleihin havainto- tai fysikaalisiin lauseisiin, vaan on itse asiassa ilmausta tietyistä todellisuuden ja tieteen olemusta koskevista, kokemuksen rajat ylittävistä oletuksista, lyhyesti sanottuna positivistisesta metafysiikasta. Vastoin positivistien oletusta tiede perustuu aina olemassaolon alkuperästä muodostettuun käsitykseen, jota ei ole mahdollista saavuttaa kokeellisilla menetelmillä. Tiede ei voi koskaan irtautua tästä lähtökohdastaan. (Stikkers 1980: 27.) Yritys erottaa tieteellinen tieto tästä perustastaan on epäkriittinen, koska silloin pyritään peittämään ajattelun perimmäinen rakenne. Tieteellinen tutkimus ei voi toimia ilman tieteellisen tiedon rajat ylittäviä ennakko-olettamuksia. Ihmisen rajallisuudesta seuraa, että hän joutuu tekemään kokonaisvaltaisia oletuksia todellisuudesta. Usko tieteentekijöiden neutraalisuuteen ja objektiivisuuteen sai osakseen purevaa kritiikkiä jo Nietzschen taholta. Pohtiessaan psykologien työtä moraalin syntyhistorian selvittämisessä Friedrich Nietzsche (1844–1900) pohtii mahdollisuutta, että heidän teorioidensa syntyyn vaikuttavat uskonnolliset asenteet, jotka ovat osittain tiedostamattomia:

Nämä englantilaiset psykologit – mitä he oikeastaan tahtovat? – – mikä oikeastaan ajaa näitä psykologeja tähän suuntaan? Onko se salainen, ilkeä, alhainen, itselle kenties tunnustamaton vaisto? Vai ehkä pessimistinen epäluulo, pettyneiden, synkistyneiden, myrkyllisiksi ja vihreiksi muuttuneiden idealistien luulevaisuus? Vai kristinuskoon (ja Platoniin) kohdistuva pieni maanalainen vihamielisyys ja kauna, joka kenties ei ole päässyt edes tietoisuuden kynnyksen yli? Vai suorastaan himokas mieltymys siihen mikä olemassaolossa on oudostuttavaa, tuskallisen paradoksaalista, epäilyttävää ja mieletöntä? Vai, viimeksi – vähän kaikkea, hiukan halpamaisuutta, hiukan synkistymistä, hiukan antikristillisyyttä, hiukan kutkaa ja pippurin tarvetta? (Nietzsche 1969: 15–16.)

Nietzsche pohtii sitä, saako näennäisesti empiirisiin havaintoihin perustuva tutkimus itse asiassa liikevoimansa joistakin tiedostamattomista uskonnollisista (tietyn uskonnon vastaisista) ja eettisistä asenteista. Alvin Plantinga (1996; 2000) kritisoi oletusta, jonka mukaan on olemassa yksi yhtenäinen tieteellinen metodi. Hänen mukaansa tieteessä ei ole yhtä ainoaa lähestymistapaa vaan useita toistensa kanssa kilpailevia lähestymistapoja. Tieteellistä tutkimusta luonnehtii lähestymistapojen moninaisuus, pluralismi. Tieteellistä tutkimusta tulisi tehdä tietoisesti erilaisista uskonnollisista ja metafyysisistä lähtökohdista, koska tieteellinen tutkimus ei ole mahdollista ilman tällaista lähtökohtaa. Erilaiset uskonnolliset, maailmankatsomukselliset ja normatiiviset lähtökohdat ovat perustana keskenään kilpaileville tieteellisille lähestymistavoille. Kilpailevien lähestymistapojen paremmuutta arvioidaan niiden kyvyllä tehdä oikeutta todellisuuden asiaintiloille. Yksi tekijä, mikä Plantingan mukaan kyseenalaistaa ajatuksen tieteen metodin yhtenäisyydestä on, ettei suuri osa tieteellisestä tutkimuksesta voi olla uskonnollisesti neutraalia. Valtaosa tieteellisestä tutkimuksesta ei voi olla uskonnollisesti neutraalia, koska se joutuu tekemään jonkin oletuksen maailmankaikkeuden alkuperästä ja järjestyksestä. Jotkin tieteen osat saattavat olla uskonnollisesti neutraaleja: jos mittaamme maapallon kokoa ja muotoa ja sen etäisyyttä auringosta tai jos tutkimme Pythagoraan teoreeman todistusta, olemme tekemisissä asioiden kanssa, jotka ovat jossakin järkevässä mielessä uskonnollisesti neutraaleja. Mutta valtaosa tieteestä on tässä suhteessa erilaista. Ei ole mitään selvärajaista tapaa määritellä, mitkä tieteen osat voivat olla uskonnollisesti neutraaleja ja mitkä eivät: kyseessä on asteittain muuttuva jatkumo ennemmin kuin selvärajainen erottelu. Plantinga ehdottaa seuraavanlaista nyrkkisääntöä: Mitä keskeisemmin tieteellinen tutkimusalue pyrkii lisäämään ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen, sitä vaikeampi sen on olla uskonnollisesti neutraali. Plantinga (1996) ottaa tässä yhteydessä esimerkiksi Jean Piagetin (1896–1980) teorian lapsen ajattelun kehityksestä. Seitsemänvuotias lapsi, jonka tiedolliset valmiudet toimivat moitteettomasti, uskoo Piagetin (1930) mukaan että koko maailmankaikkeudella on tarkoitus osana kaikkikäsittävää suunnitelmaa. Kypsä aikuinen, jonka tiedolliset valmiudet toimivat moitteettomasti, oppii ajattelemaan "tieteellisesti" ja ymmärtää, että kaikella on joko luonnollinen syy tai se tapahtuu sattumalta. Piagetin teoriaan on sisäänrakennettu ateistinen oletus, että Jumala ei ole luonut maailmankaikkeutta eikä siinä ilmene hänen suunnitelmansa. Tiedollisten valmiuksiensa kehittyessä ihminen tulee Piagetin mukaan tietoiseksi tästä tosiasiasta, vaikka lapsi vielä näkeekin maailmankaikkeudessa Jumalan suunnitelman. Tämä Piagetin teoria ei ole Plantingan mielestä uskonnollisesti neutraali, vaan se tulkitsee inhimillisen ajattelun kehitystä tietyn uskonnollisen olettamuksen valossa. Se pitää ateismia itsestään selvänä totuutena ja olettaa, että ajattelunsa kehittyessä ihminen tulee tietoisemmin ateistiksi. Samat tosiasiat saavat erilaisen tulkinnan, jos tehdään vastakkainen oletus, jonka mukaan Jumala on olemassa ja on suunnitellut koko maailmankaikkeuden. Tällöin yksilön ajattelun kehitys johtaa yhä syvenevään tietoisuuteen maailmankaikkeutta hallitsevasta kaikkikäsittävästä suunnitelmasta. Ajattelun kehitystä ei tällöin ole se, että ihminen kadottaa tietoisuuden Jumalan suunnitelmasta, toisin kuin Piaget olettaa. Usko Jumalaan ei ole ajattelun primitiivinen vaihe, joka ajattelun kehittyessä sivuutetaan, vaan se on edellytys maailmankaikkeuden oikealle kuvaukselle, jonka ymmärtäminen selvenee ajattelun kehittyessä. Naturalistien pyrkimyksenä on määritellä tieteellinen maailmankatsomus ateismin tai agnostismin ehdoilla. Ateistien haluttomuus tunnustaa oman vakaumuksensa uskonvaraista luonnetta ei sulje pois sitä, että kyseessä voi olla nimenomaan uskonnollinen vakaumus. Tieteellinen tutkimus ei voi olla maailmankatsomuksellisesti ja uskonnollisesti sitoutumatonta, koska tieteelliseen tutkimukseen vaikuttavat todellisuutta koskevat kokonaisvaltaiset oletukset. Näistä perimmäisistä oletuksista on tehtävä avoimesti selkoa. Myös naturalistisen tieteen taustalla vaikuttaa uskonnollisiksi luokiteltavia intuitioita, joiden pohjalta jollekin todellisuuden osa-alueelle kuuluvaksi luetaan "ei-luonnollisia" tai "yliluonnollisia" ominaisuuksia. Näitä intuitioita voidaan laajassa mielessä kutsua uskonnollisiksi sikäli, etteivät ne perustu empiiriseen tutkimukseen vaan kokonaisvaltaisiin oletuksiin todellisuuden alkuperästä ja sen järjestyksestä. Uskonnon käsitettä ei tässä yhteydessä tietenkään voi ymmärtää rituaalisesti tai ulkokohtaisesti vaan se liittyy perustavien uskomusten muodostamiseen. Olemassaolon alkuperää ja järjestystä koskevat olettamukset määräävät näin sen, mistä näkökulmasta käsin ihmisen ajattelun kehitystä tarkastellaan. Lähestymistapojen paremmuutta voidaan arvioida sen perusteella, miten hyvin ne onnistuvat tekemään oikeutta todellisuuden olennaisille piirteille.

2.3.3. Näkökulmien moninaisuus ja totuus

Yllä esitetyt näkökohdat maailmankatsomuksen suhteesta tieteelliseen tietoon eivät kiellä tiedon, edistyksen ja totuuden olemassaoloa. Se, että tieteellistä tutkimusta tehdään erilaisista maailmankatsomuksellisista lähtökohdista, ei tee totuuden käsitettä tyhjäksi. Kilpailevien tutkimusohjelmien tai paradigmojen paremmuutta voidaan vertailla niiden selitysvoiman perusteella. Sama pätee vallitseviin tapoihin ymmärtää järjellisyyttä. Vaikka järjellisyys saa erilaisia tulkintoja erilaisista arvolähtökohdista ja maailmankatsomuksista käsin, järjellisyyden olemus ei ole mielivaltaisesti määritettävissä. Vaikka maailmankatsomukselliset tekijät ja arvostukset voivatkin vaikuttaa tapoihin rajata järkiperäiset periaatteet järjenvastaisista, on järjen käytöllä tärkeä merkitys totuuden selville saamisessa. Tieteellisyyteen ja järjellisyyteen liittyvät ongelmat eivät tee turhaksi pyrkimystä löytää totuutta, vaan korostavat sen tärkeyttä. Ilman totuuden käsitettä ei ole mahdollista puhua siitä, miten tieto vääristyy tietystä näkökulmasta. Heti kun "totuudesta" aletaan puhua tuotettuna tai muokattuna, se ymmärretään lainausmerkeissä. Tämä tekee mahdolliseksi puhua totuudesta ilman lainausmerkkejä. Aitoa totuutta olisivat esimerkiksi väitteet, jotka paljastaisivat sen, miten tietty näkökulma naamioituu "totuuden" taakse. (Taylor 1991: 94.) Inhimillisen tiedon epävarmuudesta ei seuraa, etteikö tulisi pyrkiä pääsemään selville totuudesta. Vaikka jotkut totuusväitteet ovat osoittautuneet vääriksi, ei ole mielekästä luopua itse totuuden käsitteestä. Totuuden tavoittelun tulee olla jatkuvaa ja johdonmukaista, koska tavoitteen saavuttaminen on vaikeaa, eikä sitä tieteessä koskaan lopullisesti saavuteta. Kun tiedostetaan, että tieteellinen tutkimus tapahtuu tietystä näkökulmasta käsin ja tiettyjen oletusten pohjalta, tulee tärkeäksi kehittää kriittistä arviointikykyä. Epäileminen ei ole itsetarkoitus, mutta ne ovat hyödyllisiä metodologisena varotoimenpiteenä. On mielekästä suhtautua epäilevästi vallitseviin käsityksiin, koska se auttaa totuuden löytämisessä. Ei ole kuitenkaan mielekästä omaksua relativistista näkemystä, jonka mukaan totuuden löytäminen ei ole mahdollista, koska relativismiin pitäytyminen johtaisi sen kaltaiseen passiivisuuteen, joka tekisi totuuden löytymisen mahdottomaksi. Älyllisen passiivisuuden sijasta tarvitaan älyllisiä hyveitä, joista keskeisiä ovat tiedonhalu ja syvä kiinnostus totuuteen.

2.4. Tieteen kehitys naturalismin voittokulkuna

Kuvaukset tieteen kehityksestä ovat usein pitkälle vietyjä yksinkertaistuksia, jotka saavat lähes myyttisen luonteen. Robert C. Koons kuvaa yhtä tällaista tieteen kehitystä koskevaa kuvausta seuraavalla tavalla:

Tiede on materialistisen filosofian voittokulun historiaa kaikkia kilpailijoitaan, mukaan luettuna teismiä vastaan.

Koons (2003: 77) kutsuu tätä määritelmää tieteen ykseyden materialistiseksi myytiksi. Sen mukaan tieteen historia antiikin Kreikan Thaleksesta ja Demokritoksesta alkaen aina viime päiviin saakka on ollut yhä materialistisemman ja reduktionistisemman teorian pitkä menestystarina. On osoittautunut turhaksi vastustaa tätä kehityskulkua, jossa kaikki lopulta selitetään fyysisten voimien ja mikrohiukkasten pohjalta, ja kilpailija toisensa jälkeen on kärsinyt tappion. Teismi on viimeinen vastarintapesäke ja teologit pakotetaan toistuvasti tekemään strategisia vetäytymisiä ja luovuttamaan yhä suurempia alueita materialisteille. Jumalasta on tullut yhä tarpeettomampi hypoteesi, jota emme enää tarvitse tieteessä. Niiniluoto sitoutuu naturalistiseen tulkintaan tieteen kehityksestä.

Tieteen synty antiikin Kreikassa liittyi juuri siihen, että luonnon ja elämän ilmiöille ryhdyttiin etsimään "naturalistisia" tai "luonnollisia" selityksiä erilaisten "yliluonnollisten" agenttien ja tekijöiden sijasta. (– –) Luonnontieteen vapautuminen animismista ja teologiasta on inhimillisen kulttuurin tärkeimpiä saavutuksia, jota yhä joudutaan puolustamaan erilaisia tieteen alueelle tunkeutuvia "kriittisinä" tai ennakkoluulottomina esiintyviä mutta vanhanaikaista mystiikkaa edustavia suuntauksia vastaan. (Niiniluoto 1980: 88.)

Niiniluoto kuvaa tieteen edistyksen siirtymisenä yliluonnollisista selityksistä luonnollisiin. Hän pitää luonnontieteen vapautumista teologiasta "inhimillisen kulttuurin tärkeimpiin saavutuksiin" kuuluvana. Hän asettaa animismin, teologian ja "vanhanaikaisen mystiikan" tässä suhteessa samaan kategoriaan. Olipa teistinen lähestymistapa tieteeseen kuinka kriittinen tai ennakkoluuloton tahansa, tämä ennakkoluulottomuus on Niiniluodon mukaan vain näennäistä: naturalismi on määritelmän mukaan kriittistä ja ennakkoluulotonta. Niiniluoto sulkee teistisen lähestymistavan tiedollisen keskustelun ulkopuolelle pitämällä sitä määritelmän mukaan epäkriittisenä, ennakkoluuloisena, vanhanaikaisena ja harhaanjohtavana. Niiniluodon mukaan tiede syntyi antiikin Kreikassa. Tämä luonnehdinta yksinkertaistaa asioita. Moderni luonnontiede ei päässyt kehittymään pelkän kreikkalaisen älyllisen perinnön varassa vaan sitä varten tarvittiin joitakin perustavia olettamuksia kristillisestä maailmankatsomuksesta. M. B. Foster (1935: 448) kirjoittaa:

Esiin nousee yleisluontoinen kysymys: Mistä ovat lähtöisin uskonpuhdistuksen jälkeisen filosofian esiin nostamat ei-kreikkalaiset ainekset – –? Mistä ovat lähtöisin ne nykyisen luontonäkemyksen ei-kreikkalaiset ainekset, jotka vaikuttivat ratkaisevasti modernin tieteen erityisluonteeseen? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen kuuluu: kristillinen ilmoitus. Vastaus toiseen kysymykseen kuuluu: kristillinen oppi luomisesta.

Pyrin seuraavassa argumentoimaan, että kristillisellä todellisuuskäsityksellä on ollut tärkeä merkitys modernin luonnontieteen kehityksessä. Niiniluodon edustama kriittinen tieteellinen realismi tekee ongelmallisen oletuksen, jonka mukaan "tieteellinen kuva (– –) maailmasta on syvempi ja ontologisessa mielessä primaarisempi kuin arkikokemuksen antama, luonnollisen kielen puitteissa ilmaistavissa oleva ilmikuva" (Niiniluoto 1980: 230). Tämä käsitys on sukua näkemykselle, jonka mukaan maailma jakautuu fenomenaaliseen ja noumenaaliseen puoleen. Jos tämä oletus vietäisiin loogisiin johtopäätöksiinsä ja sovellettaisiin käytännössä tieteelliseen tutkimukseen, se veisi tutkimukselta pohjan pois. Niiniluoto ei käsittele kristinuskon vaikutusta modernin luonnontieteen vallankumoukseen. Hän olettaa tieteen rakentuvan yksinomaan kreikkalaisen perinnön varaan. Kreikkalainen perintö sisälsi kuitenkin Hooykaasin (1977) mukaan maailmankatsomuksellisia tekijöitä, jotka estivät luonnontieteen kehitystä. Raamatullinen maailmankatsomus mahdollisti modernin luonnontieteen synnyn tarjoamalla uudenlaisen lähestymistavan. Tieteellisessä ajattelussa tapahtui vallankumous 1500 - ja 1600 -luvuilla. Muutos, joka tieteessä silloin tapahtui, oli paljon ratkaisevampi kuin esimerkiksi Max Planckin (1858–1947), Alfred Einsteinin (1879–1955) ja Nils Bohrin (1885–1962) viime vuosisadan tieteessä aikaansaama muutos. Viime mainitut tutkimustulokset eivät tehneet Isaac Newtonin (1642–1727) tiedettä käyttökelvottomaksi, mutta klassinen moderni tiede, joka sijoittui Kopernikuksesta (1473–1543) Newtoniin, mitätöi suurimman osan vanhan ajan ja keskiajan tieteestä. (Hooykaas 1977: xi.) On merkittävä tosiasia, että modernin tieteen räjähdysmäinen kehitys tapahtui kristillisessä Euroopassa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Se ei tapahtunut esimerkiksi Rooman valtakunnassa, Kiinassa, Intiassa, Keski-Amerikassa tai islamilaisessa maailmanvallassa, jotka olivat paremmin organisoituja ja rikkaampia sekä aineellisesti että väestöltään. Monet historioitsijat ovat päätelleet, että kristillisen teismin vaikutus selittää tämän erikoisen tosiasian. (Osler & Barber (toim.) 1985; Osler 2000.) Usein esitetään kysymys, miksi moderni tiede syntyi nimenomaan Euroopassa ja juuri tiettynä aikana eikä jossakin muualla jonakin toisena aikakautena. Mikseivät esimerkiksi kreikkalaiset luoneet kokeellista luonnontiedettä muuta kuin satunnaisesti? Tieteellisen vallankumouksen kannalta olennaisen tiedon määrähän ei ratkaisevasti kasvanut Kreikan kukoistuskaudesta uuden ajan alkuun. Moderni tiede ei siis syntynyt siksi, että tiedon tasainen kasvu aikanaan johti laadulliseen muutokseen, tieteelliseen vallankumoukseen, vaan modernin tieteen synty edellytti ratkaisevia muutoksia tieteen perusoletuksissa. Kreikkalaisessa maailmankatsomuksessa oli tekijöitä, jotka tekivät kokeellisen luonnontieteen synnyn mahdottomaksi. Kreikkalaiset olivat tietysti antaneet tieteelle perustan erityisesti tutkimuksillaan logiikan ja matematiikan aloilla. Mutta samalla kreikkalainen maailmankuva sisälsi ratkaisevat esteet kokeellisen luonnontieteen syntymiselle: luonnon jumalallistamisen, inhimillisen järjen yliarvioinnin ja ruumiillisen työn aliarvioinnin. Kaikilla näillä kreikkalaisen maailmankuvan periaatteilla oli uskonnollinen perusta ja siksi niiden muuttuminen edellytti uskonnollista murrosta. (Hooykaas 1977.) Kreikkalainen käsitys maailman alkuperästä oli kaksinainen. Maailmalla käsitettiin olevan kaksi rinnakkaista alkuperää, kaaos ja muoto. Kreikkalaiset käsittivät todellisuuden yhdistelmäksi toisaalta ikuista, kaoottista elämän virtaa ja toisaalta jumalallista muotoa ja harmoniaa. Järjestyneen kosmoksen käsitettiin syntyneen näiden kahden yhdistämisestä. Kaaoksen, itse aineksen tutkimista ei pidetty ensisijaisen tärkeänä. Paljon olennaisempana pidettiin muodon tai idean tutkimista. Siksi kreikkalaiset kehittivät nimenomaan logiikkaa ja matematiikkaa, mutta kokeellista luonnontiedettä sen sijaan melko satunnaisesti. Platonin käsityksen mukaan eräänlainen jumalallinen hahmo, demiurgi, antoi kaaokselle muodon. Platonin demiurgi, järjestyneen kosmoksen luoja, oli rajoitettu kahdella tavalla. Yhtäältä häntä rajoittivat iankaikkiset ideat, sillä hän saattoi antaa esineille ja olioille muodon ainoastaan näiden iankaikkisten ideoiden mukaisesti. Toisaalta demiurgia rajoitti kaoottinen aines, joka vain hyvin vastahakoisesti sovittautui mihinkään muotoon. Demiurgi ei saattanut luonnossa toteuttaa ideoita täydellisesti, ja siksi luonnon maailma jäi vain epätäydelliseksi heijastumaksi ideoiden maailmasta. Kreikkalaisen käsityksen mukaan jumalat eivät koskaan olleet kaoottisen aineksen luojia. (Timaios.) Aristoteles käsitti Jumalan itseään ajattelevaksi ajatteluksi, puhtaaksi ideaksi. Jumalassa ei Aristoteleen käsityksen mukaan ollut mitään ainesta, kun taas kaikki muut olennot muodostuivat aineksesta ja muodosta niin, että alempi olento oli aina ylemmän aineksena. Kaikkein pohjimmaisimman aineksen Aristoteles käsitti täysin muodottomaksi, kaaokseksi. Aristoteleen mielestä aineksella ja muodolla on eri alkuperä. Aines ei ole Jumalan luomusta, vaan iankaikkisesti itsessään olevaa. Kreikkalainen alkuperän idea johti loogisesti käsitykseen, jonka mukaan on tarpeellista lähinnä tutkia ideaa, joka antaa ainekselle muodon. Koska Aristoteles käsitti muodon nimenomaan loogiseksi muodoksi, hänen mielestään luonnon tapahtumien tulee vastata sitä, mikä on ihmisen ajattelun kannalta loogista. Siksi pidettiin paljon tärkeämpänä tutkia ajattelun lakeja kuin luonnon lakeja. Ajateltiin, että kaikkein perimmäisin laki luonnossa olisi kuitenkin loogisen ajattelun, puhtaan muodon määräämä. Sillä Aristoteleen käsityksen mukaan myös Jumala on alistettu samoille loogisille laeille kuin ihminen. Platonin mielestä matematiikka on parhaita esimerkkejä todellisesta tieteestä, koska se käsittelee asioita, jotka eivät muutu. Fysiikka puolestaan on Platonin ajattelun mukaan epävarmempaa, koska se tutkii muuttuvia asioita. Havaintoihin perustuva tiede ei Platonin mielestä voi olla todellista tiedettä. Myös Aristoteles kehitti fysikaalisen järjestelmän pääasiassa deduktiivisen päättelyn kautta. Aristoteles piti välttämättömänä loogisena totuutena, että taivaankappaleiden liikkeiden täytyy olla ympyränmuotoisia ja iankaikkisia, ja että täytyy olla neljä perustavaa elementtiä. Aristoteleen mielestä universumissa on kaikki yhdistetty toisiinsa loogisen välttämättömyyden mukaisesti. (Hooykaas 1977: 30–31.) Kristillinen käsitys kosmoksen alkuperästä poikkeaa selvästi kreikkalaisesta käsityksestä. Kreikkalaisin termein ilmaistuna voitaisiin sanoa, että Jumala on luonut sekä "aineksen" että "muodon". Tämä merkitsee koko aines-muoto ajattelusta luopumista. Ei ole olemassa mitään kaoottista alkuainesta tai ikuisia ideoita, joihin Jumala olisi sidottu ja joita yhdistelemällä hän loisi järjestyneen kosmoksen. Raamatun mukaan maailmankaikkeudella on ainoastaan yksi alkuperä, äärettömän, persoonallisen Jumalan suvereeni luomistahto. Jumala ei ole osa ajallista kosmosta. Hän ei ole looginen muoto, jonka ihminen voi tavoittaa oman ajattelunsa avulla. Ei ole mahdollista loogisesti päätellä, millainen Jumalan tai maailman pitäisi olla. Jumala voidaan tuntea, koska hän on päättänyt ilmoittaa itsensä. Jumalan tuntemiseksi on välttämätöntä tutkia kahta hänen kirjoittamaansa kirjaa, Raamattua ja luontoa. Hän on ilmoittanut itsensä sekä Raamatun sanassa että luonnossa. Luonnontieteeseen sovellettuna tämä merkitsee sitä, että kokeellinen tutkimus sai ratkaisevan aseman. Kreikkalaisten filosofien mukaan luonto on täynnä loogista välttämättömyyttä. Tämä on seurausta siitä, että Platonin demiurgin täytyi alistua iankaikkisille ideoille muokatessaan materiaa. Raamatun Jumala on sen sijaan täysin vapaa. Hänen ei tarvinnut luomistyössään alistua mihinkään eikä totella mitään, ei edes ideoita. Nämä kaksi käsitystä maailman alkuperästä johtavat erilaiseen metodiin tieteellisessä tutkimuksessa. Oletus, että luontoa hallitsee iankaikkisten ideoiden maailmasta peräisin oleva looginen välttämättömyys, tuottaa käsityksen tieteestä, joka antaa etusijan loogiselle päättelylle. Raamatullinen käsitys, jonka mukaan Jumala on vapaan tahtonsa mukaan luonut maailman, johtaa käsitykseen tieteestä, joka alistuu tosiasioihin sellaisina kuin ne empiirisesti ja kokeellisesti havaitaan. Kreikkalaisen käsityksen mukaan luonnon alkuperä oli siinä itsessään. Sekä aines että muoto käsitettiin yhtä lailla iankaikkisiksi ja alkuperänsä suhteen riippumattomiksi toisistaan. Tämä kreikkalainen alkuperän idea johti luonnon jumalallistamiseen. Luonto käsitettiin eläväksi jumalalliseksi organismiksi, joka tuottaa kaikki oliot, mukaan luettuna jumalat, ihmiset ja eläimet. Luontoa ajateltiin elävänä olentona, maailmansieluna, joka tuottaa kaiken elävän itsestään käsin. Kristillisen käsityksen mukaan luomakunta ei ole itsessään jumalallinen. Se kyllä julistaa Jumalan kunniaa, mutta ei omaa kunniaansa. Jumala on erillinen luomakunnasta, vaikka luomakunta ilmoittaakin meille jotakin Jumalasta. Luomakunta on suuri taideteos, joka on lähtenyt Jumalan kädestä. Niin kauan kuin luonto käsitetään jumalalliseksi ja jumaluuden sisältäväksi, on olemassa esteitä luonnon kokeelliselle tutkimiselle. Jos luonto on itsestään käsin tuottanut kaiken elävän, niin että se itse on käsitettävä jonkinlaiseksi maailmansieluksi, se saattaa esittää vastalauseensa sille, että se alistetaan monimutkaisiin kokeisiin. Raamattu poistaa luonnolta tällaiset myyttiset, jumalalliset ominaisuudet. Panteismille vastakkaisesti raamatullinen luomisidea ei käsitä Jumalan sisältyvän luontoon jonkinlaisena maailmansieluna, vaan luonto ja Jumala käsitetään toisistaan erillisiksi. Tämä poistaa kaikki esteet luonnon tutkimiselta. Luontoa on lupa tutkia, ja sitä on velvollisuus tutkia, koska se on Jumalan kirjoitusta. (Koons 2003: 83.) Pyrkimys ymmärtää kosmosta Raamatun ilmoituksesta käsin merkitsi kreikkalaista tiedettä hallinneen alkuperän idean korvaamista toisella. Koska alkuperän idea ohjaa tieteellistä tutkimusta, kristillinen alkuperän idea johtaa erilaiseen tutkimukselliseen lähestymistapaan kuin kreikkalainen. Kristillisen alkuperän idean läpimurto johti luonnontieteelliseen vallankumoukseen. Esimerkiksi Pierre Duhem (1861–1916) katsoo tieteellisen vallankumouksen alkaneen 7.3. 1277, jolloin Pariisin piispa Étienne Tempier arvosteli joitakin aristoteelisen fysiikan väitteitä ja katsoi niiden virheellisesti asettavan rajoituksia Jumalan kaikkivaltiudelle. Tämä merkitsi kristityille kutsua käyttää järkeään uuden fysiikan kehittämiseen. Tempierin arvostelun taustalla oli voluntaristisen eli Jumalan tahdon vapautta korostavan teologian nousu, jonka mukaan kristittyjen tuli nojautua havaintoon ja kokeisiin saadakseen selville, miten Jumala itse asiassa on käyttänyt vapauttaan luomistyössään. (Koons 2003: 80.) Kokeellisen tutkimuksen kehittymiseen liittyi osana myös ruumiillisen työn arvostus, joka sisältyy raamatulliseen maailmankatsomukseen. Kreikkalaiset väheksyivät ruumiillista työtä ja jättivät sen orjilleen. Todelliselle ajattelijalle riitti pelkkä ikuisten ideoiden mietiskely. Vaikka tämä asenne ei ollutkaan vailla poikkeuksia kreikkalaisessa maailmassa, se oli kuitenkin vallitseva asenne ja esti omalta osaltaan kokeellisen luonnontieteen kehittymisen. Koska universumin hierarkian ylin taso ymmärrettiin itseään ajattelevaksi ajatteluksi, kohoaminen tätä ylempää tasoa kohti merkitsi syventymistä puhtaaseen mietiskelyyn ja vapautumista aineen maailmasta. (Taylor 1989: 211.) Ruumiillisen työn arvostusta korostavan kulttuurin kehitykseen vaikutti ratkaisevasti kristinuskon ydinajatus, jonka mukaan Jumala on tullut ihmiseksi.

– – että Jumala otti ruumiillisen muodon alhaisimman yhteiskunnallisen luokan ihmisenä, että hän vaelsi maan päällä tavallisten arkisten ihmisten parissa ja arkisten tapahtumien keskellä ja että hän joutui maallisten mittapuiden mukaan kärsimään häpeällisellä tavalla. (Auerbach 1992: 61.)

Tavallinen ihminen ja hänen jokapäiväinen työnsä saivat merkityksen, koska Jumala tuli köyhäksi ihmiseksi, joka teki omilla käsillään arkipäiväistä työtä. Moderni tiede tuli mahdolliseksi vasta kun tutkijat olivat valmiit likaamaan kätensä työpajoissa ja laboratorioissa ja kun he alkoivat nähdä aineelliset esineet ja oliot itsessään hyviksi, koska ne olivat Jumalan luomuksia. (Koons 2003: 83.) Kreikkalainen käsitys hallitsi vielä skolastista ajattelua. Tuomas Akvinolainen sovelsi aines-muoto teeman luonnolliseen alueeseen, ja liitti sen ylärakenteeksi yliluonnollisen ilmoituksen eli armon alueen. Tuomas ei ymmärtänyt tämän kreikkalaisen alkuperäkäsityksen uskonnollista luonnetta. Monet keskiajan filosofit, esimerkiksi averroistit uskoivat Aristoteleen tavoin, että Jumalan täytyi luodessaan noudattaa loogisen välttämättömyyden lakia. Kreikkalaisen maailmankuvan periaatteet pääsivät paljolti määräämään keskiajan tieteellistä ajattelua, koska roomalaiskatolinen kirkko antoi Aristoteleen filosofialle erityisaseman. Se piti Aristoteleen ajattelua "luonnollisen järjen filosofiana", jonka päätelmillä on kiistämätön todistusarvo. Tämä esti Aristoteleen perustavien oletusten kriittisen tarkastelun. Vasta protestanttinen uskonpuhdistus asetti kyseenalaiseksi sen, että Raamatun kirjaa tulisi lukea auktoriteettien tulkinnan mukaisesti. Tämä tuotti murroksen myös suhteessa luontoon. Jumalan toista suurta kirjaa, luontoa, tuli lukea samalla tavalla avoimin mielin, ilman että menneiden auktoriteettien käsitykset saisivat määrätä tutkimuksen kulkua. Tuli tärkeäksi saada selville, mitä Jumala todella oli kirjoittanut luonnon kirjaan. Ei pidetty enää mahdollisena saada sitä selville muuta kuin empiirisen havainnoinnin ja kokeiden avulla. Ratkaisevaa ei enää ollut se, millainen luonnon tulisi ihmisen logiikan mukaan olla, vaan millaiseksi Jumala on sen todella luonut. Luontoon liittyviä kysymyksiä ei pidetty enää mahdollisina ratkaista muuta kuin empiirisen tutkimuksen pohjalta. (Hooykaas 1977: 29–51.) Luonto ja Raamattu ymmärrettiin kahdeksi ilmoituksen alueeksi, jotka täydentävät toisiaan. Siksi ajateltiin, että luonnon tosiasiat tulee löytää luonnosta eikä olettaa, että Raamattu antaa ihmiselle sellaista tietoa luonnosta, jonka ihminen voi itsekin löytää. Luonnon kirjan lukeminen ymmärrettiin uskonnolliseksi velvoitteeksi, koska sen avulla ihminen pääsee tarkemmin selville Luojansa töistä ja osaa paremmin ylistää Hänen kunniaansa. Kyvykkyys tieteellisen tutkimuksen tekemisessä ymmärrettiin samalla velvoitteeksi palvella Jumalaa myös tällä alueella. Valmius tieteellisen tutkimuksen tekemiseen ymmärrettiin kyvyksi, jota ei saanut laiminlyödä vaan jota tuli käyttää Jumalan kunniaksi. (Koons 2003: 83.)

	Vähitellen tuli yhä hallitsevammaksi raamatullinen käsitys, joka kielsi sen, että Jumala olisi ollut millään tavalla rajoitettu luodessaan. Tämä vapautti myös tieteellisen tutkimuksen sen edistymistä haittaavista ennakko-oletuksista. Esimerkiksi Jean Buridan (1300–1358) esitti vuonna 1350, että Jumala on vapaassa tahdossaan saattanut luoda oliot sellaisiksi, etteivät ne vastaa "luonnollisia" odotuksiamme ja loogista päättelyämme. Nicole Oresme hylkäsi 1377 Aristoteleen käsityksen, että taivaankappaleiden tulisi liikkua ympyränmuotoisilla radoilla loogisen välttämättömyyden tähden, sillä "se riippuu Jumalan tahdosta", joka on asettanut taivaankappaleet kulkemaan niin kuin on halunnut. (Hooykaas 1977: 32–33.) Tämän asenteen tähden kahdeksan minuutin ero havainnon ja laskelmien välillä Mars-planeetan radan suhteen sai Johannes Keplerin (1571–1630) useiden vuosien kamppailun jälkeen hylkäämään tieteellisen yhteisön yleisesti hyväksymän käsityksen, jonka mukaan planeettojen radat ovat ympyränmuotoisia. (Koons 2003: 79.) Kepler kritisoi Platonia siitä, että tämä ei ymmärtänyt matemaattisten muotojen täydellisyyden ja välttämättömyyden perustuvan Jumalan tahtoon, vaan perusti ne ilman Jumalaa matemaattisiin ideoihin, ja siten "jossain määrin rikkoi hurskautta vastaan". (Hooykaas 1977: 36.)

Francis Bacon (1561–1626) perusteli empiiristä metodia uskonnollisesti.

Me jäljittelemme ensimmäisten vanhempiemme syntejä – – He halusivat olla Jumalan kaltaisia, mutta heidän jälkeläisensä haluavat olla vielä suurempia. Sillä me luomme maailmoita, me ohjaamme ja hallitsemme luontoa, me haluamme, että kaikki asiat ovat sellaisia kuin me typeryydessämme ajattelemme että niiden pitäisi olla, eikä niin kuin näyttää sopivimmalta jumalallisesta viisaudesta, tai niin kuin niiden havaitaan itse asiassa olevan – – Me selvästi painamme oman leimamme luotuihin olentoihin ja Jumalan tekoihin, sen sijaan että huolellisesti tutkisimme ja löytäisimme niistä itsensä Luojan leiman. (Bacon; sit. Hooykaas 1977: 39–40.)

Raamatulliseen luomiskäsitykseen sisältyy idea Jumalan täydellisestä vapaudesta luomistyössä. Tämä tekee välttämättömäksi tutkia empiirisesti, millainen luomakunta on todellisuudessa, koska sitä ei ole mahdollista päätellä loogisesti. Samalla Raamatun luomiskäsitys torjuu ajatuksen, että olisi ollut alkumateriaa, joka olisi tarjonnut vastustusta Jumalan ajatusten toteutukselle. Materia on täydellisesti Jumalan omaa luomusta eikä se ole luonteeltaan kaoottista, vaan jo se sisältää järjestyksen, koska se on Jumalan suunnittelema. Siksi ei ole epämielekästä tutkia materiaa, koska jo siinä Jumalan ajatukset ovat saaneet täydellisen toteutuksensa. Raamatullinen luomisidea poistaa ajatuksen kosmoksen perimmäisestä kaaoksesta, koska kaiken, mikä on lähtenyt Jumalan kädestä, voidaan ajatella olevan järjestynyttä ja tottelevan Jumalan sille asettamaa lakia. Raamatullinen luomisidea antaa perusteen olettaa, että matematiikalla on vielä tarkempia sovelluksia luonnon rakenteiden kuvaamisessa kuin mitä kreikkalaiset olettivat, koska Jumala ei ole demiurgi, joka muokkaa kaoottista ainetta, vaan Jumala on luonut aineen tyhjästä, niin että hän on voinut täydellisesti määrätä sen rakenteen. (Koons 2003: 78–79.) Sekä luonnon että Raamatun kirjan suhteen kohdattiin kuitenkin tulkitsemisongelma. Pelkkä tosiasioiden kokoaminen ei riittänyt, vaan tosiasiat tuli ymmärtää toistensa yhteydessä. Kun tosiasioita suhteutetaan toisiinsa, kukin tosiasia asetetaan omalle paikalleen universumin kokonaisjärjestyksessä. Tieto universumin kokonaisjärjestyksestä edellyttää tietoa kaikista tosiasioista, ja tätä inhimillinen tiede ei voi koskaan saavuttaa. Historioitsijat ovat havainneet hedelmällisen vuorovaikutuksen tieteellisen teoretisoinnin ja raamatullisen hermeneutiikan välillä myöhäiskeskiajalla, renessanssin, uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen aikana. (Koons 2003: 83.) Koska ainoastaan Jumala tuntee universumin kokonaisuudessaan, ainoastaan hän tietää, missä yhteydessä tietyt empiirisen tutkimuksen avulla saadut tosiasiat ovat tähän kokonaisuuteen. Siksi luonnon tulkinnan edellytyksenä on tieto, jota ihminen ei koskaan itsestään käsin voi saavuttaa. Hän ei voi nojautua pelkästään omaan ymmärrykseensä, koska luonnon tulkinnan edellytyksenä oleva kokonaisnäkemys ylittää hänen ymmärryksensä. Niinpä ongelmana on oikean tulkinnan kiintopisteen löytäminen. Ihmisen ymmärrys ei yksin riitä kokonaiskäsityksen luomiseen ilman Jumalan ilmoitusta, koska ihmisen tieto ja ymmärrys on rajallinen. Kun ymmärrettiin, että kaikella luonnossa, yhtä hyvin ihmisen loogisella ajattelulla kuin fysikaalisilla ja bioottisilla prosesseilla, on yksi ja sama alkuperä Jumalan luomissuunnitelmassa, tuli mahdolliseksi käsittää kaikki kosmoksen osat yhteydessä toistensa kanssa. Kreikkalaiset käsittivät fysikaalisen ja orgaanisen luonnon alkuperän toisenlaiseksi kuin loogisen ajattelun alkuperän. Loogisen ajattelun alkuperän käsitettiin olevan iankaikkisissa ideoissa, mutta orgaanisen luonnon alkuperäksi nähtiin iankaikkinen, kaoottinen elämän virta. Tämä johti siihen, että todellisuus jaettiin kahtia. Tätä todellisuuden sisäistä kahtiajakoa ei ollut mahdollista ajattelun kautta ylittää, koska sillä oli perustansa kreikkalaisessa uskonnollisessa tietoisuudessa, joka taas oli ajattelun perustana. Raamatullinen luomisidea tuntee ainoastaan yhden alkuperän, joka on sama niin hyvin fysikaaliselle ja orgaaniselle luonnolle kuin logiikalle ja matematiikalle. Tämän alkuperän idean pohjalta universumi nähdään yhtenäisenä kokonaisuutena, jossa ihmisen logiikan ja havainnon lait ovat rakenteellisessa yhteydessä orgaanisten ja fysikaalisten luonnonlakien kanssa. Koska kaikki lait ovat yhtä lailla Jumalan luomusta, ne eivät voi olla toistensa kanssa ristiriidassa. Tämä kokonaisuusidea tekee mielekkääksi pyrkimyksen luoda yhtenäinen ajatusjärjestelmä, jossa pyritään näkemään kaikki empiirinen tieto systemaattisessa yhteydessä keskenään ja suhteutettuna koko todellisuuden perimmäiseen yhteyteen, Jumalaan. Vaikka siis raamatullinen luomisidea ottaa logiikalta pois ylikorostuneen aseman, joka sillä oli kreikkalaisessa tieteessä ja filosofiassa, se samalla antaa perustan logiikan oikealle käytölle, koska se käsittää logiikan yhteyden muuhun universumiin. Tämän tähden koko todellisuus yhteisen alkuperänsä kautta tulee ymmärrettäväksi yhtenäisenä kokonaisuutena.

	Niinpä Raamatun luomisidea sisältää kaksi periaatetta. Sen mukaan inhimillistä järkeä ei ole luotu toimimaan riippumattomana, niin että se voisi loogisen välttämättömyyden perusteella päätellä, millainen Jumalan tai luonnon tulisi olla, vaan se on luotu toimimaan sen tiedon pohjalta, mitä ihminen kokemuksensa perusteella saa luonnosta ja Raamatusta. Jumalaa sen enempää kuin luontoakaan ei ole mahdollista oppia tuntemaan deduktiivisesti ihmisen omaan rationaalisuuteen perustuvan järjellisen systeemin perusteella. Jumala ja luonto on opittava tuntemaan sellaisena kuin Jumala itsensä ilmoittaa sanassaan ja sellaisena kuin luonto ihmiselle kokemuksen kautta ilmenee.

Raamatun luomisidea olettaa myös, että luomakunta on perimmältään yhtenäinen. Luomakunta ei jakaudu iankaikkiseen ainekseen ja yhtä iankaikkiseen muotoon, joiden alkuperä olisi niissä itsessään. Luomakunta on raamatullisen luomisidean mukaan riippuvainen Jumalasta, ja sen perimmäinen yhteys on Kristuksessa. "Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa." (Kol. 1: 16–17.) Kun raamatullinen luomisidea sai osittaisen voiton kreikkalaisesta alkuperän ideasta, seurauksena oli suuri tieteellinen ja filosofinen vallankumous. Mutta luomisidea ei saavuttanut täydellistä voittoa kreikkalaisista ennakko-olettamuksista. Vallitsevaksi jäi edelleen usko ihmisjärjen mahdollisuuteen käsittää koko todellisuus itsestään käsin ilman Jumalan ilmoituksen apua. Kristillinen luomisidea sekularisoitiin ja puettiin humanistiseen asuun. Enää ei korostettu, että Jumala on luomakunnan järjestyksen alkuperä, vaan alettiin korostaa ihmistä, joka tieteellisen työnsä ja teoreettisen ajattelunsa kautta subjektiivisesti luo järjestyneen kosmoksen. Järjestynyt kosmos ei olekaan Jumalan luomusta vaan ihminen rakentaa sen teoreettisesti tieteellisen työnsä kautta. Luonnon järjestys hajotetaan ensin teoreettisesti perustaviin osasiinsa. Näistä osasista ihminen sitten rakentaa läpikotaisin järjellisen systeemin, joka oletettavasti tavoittaa todellisuuden olennaisen rakenteen paremmin kuin ihmiselle välittömästi ilmenevä kokemuksen maailma. Tällainen rationalistinen konstruktio loi deterministisen ajatusmallin, jossa koko todellisuus käsitettiin aukottomaksi syy-seuraus - järjestelmäksi. Aukottoman deterministinen järjestelmä on kuitenkin ristiriidassa humanismin perustavan oletuksen kanssa, joka korostaa ihmisen moraalista ja älyllistä vapautta. Jos todellisuus käsitetään valtavaksi koneistoksi, ajattelun yhtenäisyys vaatii ihmisen sisällyttämistä koneiston osaksi. Pian huomattiin, että ihmisen vapauden menetyksellä on vakavat seuraukset inhimilliselle kulttuurille ja ihmisen identiteetille, koska vapauden menetys sisälsi myös vastuun menetyksen. Tieteellinen ajattelu johti maailmankuvaan, jossa kaikki määräytyy deterministisesti. Usko ihmisen vapauteen eli kuitenkin vielä voimakkaana renessanssin aikana syntyneessä humanismissa. Tämä synnytti jännitteen, joka ratkaistiin luomalla jälleen kerran kahtiajako todellisuuden sisälle. Tämän kahtiajaon tuli varjella toisaalta tieteen tutkimustulosten pätevyyttä ja toisaalta ihmisen vapautta. Ihmisen vapauden alue oli humanistisessa ajattelussa eräänlainen "pyhän alue", kaikkein perimmäisin tosi todellisuus, josta katsottiin olevan välttämätöntä pitää kiinni, sillä muuten koko maailmanjärjestys menettäisi mielekkyytensä. Toisaalta taas kunnioitettiin tieteen saavutuksia, koska ne olivat ilmausta vapaan ihmisen kyvystä saavuttaa teoreettinen hallinta todellisuudesta, ja ne olivat myös paras todiste ihmisen suuruudesta. Ihmisjärjen ylikorostus, rationalismi, osoittautui ajattelun historiassa kestämättömäksi. Aikanamme on yhä voimakkaampana ilmennyt suuntaus kohti irrationalismia, jonka mukaan todellisuus ei ole järjellisesti hallittavissa. Usko todellisuuden perimmäisenä ulottuvuutena olevaan ihmisen vapauteen, jota oli varjeltava deterministisen tieteen uhalta, synnytti myytillisen kahtiajaon humanistisen maailmankuvan sisälle. Ihmisen vapauden alue käsitettiin teoreettiseksi tulkinnaksi, joka perustui havaintojen maailmaan, maailmaan sellaisena kuin se ihmiselle ilmenee. Alettiin puhua fenomenaalisesta maailmasta (fainomenon = ilmiö) eli maailmasta sellaisena kuin se meille havaintojen kautta ilmenee, joka on tieteen tutkimuskohteena. Tämän fenomenaalisen maailman taakse oletettiin varsinainen todellisuus, joka on noumenaalinen maailma, jossa ihminen on täysin vapaa, ja jossa tieteen deterministinen konstruktio ei päde. Myyttiselle ajattelulle on ominaista jakaa todellisuus kahteen toisistaan erilliseen alueeseen, joista toinen edustaa tosi todellisuutta ja toinen on todellisuutta vain näennäisesti. Intialaisessa ajattelussa tosi todellisuus käsitetään brahman-atmaniksi, jonka ihminen voi löytää omasta sisimmästään, kun hän käsittää oman perimmäisen yhteytensä koko muun todellisuuden kanssa. Näkyvä todellisuus sen sijaan on illuusiota, mayaa, joka johtaa ihmistä harhaan, koska se saa ihmisen luulemaan, että todellisuudessa on moninaisuutta. Platonilla tämä myyttinen kahtiajako ilmenee muodossa, jonka mukaan tosi todellisuutta ovat iankaikkiset ideat. Näkyvä maailma on ainoastaan epätäydellistä heijastusta, niin että tieto varsinaisessa mielessä on aina tietoa ideoista eikä tietoa näkyvästä maailmasta, jota koskeva "tieto" on epävarmaa. Aivan tämän myyttisen rakenteen mukaisesti humanistinen ajattelu päätyi jakamaan todellisuuden fenomenoniin, todellisuuteen sellaisena kuin se meille ilmenee, ja noumenoniin, eli tosi todellisuuteen. Tällainen kahtiajako kuitenkin synnyttää tietoteoreettisen kuilun, joka johdonmukaisesti sovellettuna johtaisi tieteellisen tutkimuksen edellytysten tuhoutumiseen. On vaikea nähdä, miten länsimainen humanismi voisi ylittää tämän tietoteoreettisen kuilun. Tietoteoreettinen kuilu subjektin ja objektin välillä syntyy länsimaisessa ajattelussa yhtä lailla kriittisessä idealismissa kuin kriittisessa realismissa. Modernin tieteen synnyn kannalta oli olennaista, että realistinen kristillinen käsitys todellisuuden alkuperästä sai hallitsevan aseman eurooppalaisessa kulttuurissa ja tarjosi perustan myös modernille luonnontieteelle, koska raamatullisesta luomisideasta puuttuu tietoteoreettinen kuilu. Hindulainen alkuperän idea ei koskaan olisi voinut tuottaa kokeellista luonnontiedettä, koska sen käsityksen mukaan kokeellisen empiirisen tutkimuksen avulla saadaan tietoa ainoastaan mayasta, illuusiosta. Yhtä vähän voi jako fenomenaaliseen ja noumenaaliseen maailmaan, oli se sitten kriittisen idealismin tai kriittisen realismin mielessä, toimia tieteellisen tutkimuksen pohjana. Sillä niin kauan kuin fenomenaalinen maailma, eli maailma sellaisena kuin se meille ilmenee havaintojemme välityksellä, ei anna meille luotettavaa tietoa todellisuuden rakenteesta, ei kokeellisella luonnontieteellä ole mitään pohjaa. Vaikka kriittinen realismi toisin kuin kriittinen idealismi uskookin siihen, että noumenaalisesta maailmasta on mahdollista saada tietoa, se ei kuitenkaan pysty selittämään, miten tätä tietoa on mahdollista saada, koska fenomenaalinen maailma ei sitä anna ja noumenaalinen on havaintojemme ulottumattomissa. Miten siis on mahdollista saada tietoa kriittisen realismin mukaan? Tämä ongelma on saanut esimerkiksi kriittisenä realistina tunnetun tieteenfilosofin Hilary Putnamin (1980) esittämään, ettei transsendentaalisen idealismin ja "sisäisen" realismin välillä ole mitään olennaista eroa. Kumpikaan ei pääse kiinni itse todellisuuteen. Ilmeisesti hän on oikeassa. Molempien pohjalla on sama mytologinen todellisuuskäsitys. Jos tämä myyttinen tietoisuus pääsisi todella tunkeutumaan tieteelliseen ajatteluun, se tekisi tieteellisen työn mahdottomaksi. Sillä jos ihminen ei voi luottaa havaintoihinsa, kokeelliselta luonnontieteeltä menee pohja. Jos tosi todellisuus on tuntematon noumenon, joka on ihmisen havaintojen takana ja saavuttamattomissa, silloin ei ole koskaan mahdollista testata teorioita, joita todellisuudesta esitetään. Kristinuskon perintö on kuitenkin säilynyt tältä osin länsimaisessa tieteessä ja siksi yllä kuvatun kaltainen myyttinen ajattelutapa ei ole voinut tehdä tyhjäksi tieteellistä asennetta. Tieteellisen asenteen perustana on usko siihen, että tosi todellisuus on annettu meille kokemuksessamme, niin että kokeellinen empiirinen tutkimus on mielekästä. Raamatun maailmankuva ei jätä mitään sijaa myyttiselle kahtiajaolle. Sen mukaan tosi todellisuus on ihmiselle välittömästi annettu kokemuksessa ja havainnoissa. Siksi Jumala saattoi ilmoittaa itsensä ihmisenä, joka tuli havainnoiduksi ja tunnetuksi havaintojen välityksellä, niin kuin Johannes kirjoittaa:

Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille. Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys meihin. Meillä on yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. (I Joh. 1: 1–3.)

Tässä ei ilmene kahtiajaettua todellisuutta. Havainnot ovat luotettavia, ja julistettu totuus perustetaan havaintoihin. Jumalan ilmoitus tulee suoraan ihmisen kokemuksen rakenteen kautta. Raamatullinen käsitys ihmisen kokemuksesta ilmoituksena, mikä sisältää kokemuksen periaatteellisen luotettavuuden, on usein samaistettu naiivin realismin kopioteorian kanssa. Tämän teorian mukaan ihminen saa havaintojensa välityksellä tarkan kuvan tai kopion ulkopuolisesta maailmasta, niin että ulkopuolinen maailma objektiivisesti heijastuu ihmisen tietoisuuteen. Tähän teoriaan uskoi mm. V. I. Lenin (1870–1924). Tätä teoriaa sanotaan "naiiviksi", koska se ei suhtaudu kriittisesti ihmisen havainnointiin liittyviin tietoteoreettisiin ongelmiin ja sitä sanotaan "realismiksi", koska se uskoo ulkopuolisen todellisuuden ihmistajunnasta riippumattomaan olemassaoloon. Raamatullinen todellisuuskäsitys eroaa naiivista realismista siinä, että se ei tee ihmisen tietoisuudesta passiivista heijastuksen kohdetta, vaan korostaa havaitsevan subjektin aktiivisuutta. Tämä voidaan ilmaista myös sanomalla, että raamatullisessa käsityksessä ei samaisteta havainnon subjektia ja objektia. Havainnon subjekti on tässä tapauksessa ihminen ja havainnon objekti on havainnon kohteena oleva ulkopuolinen maailma. Jos sanotaan, että ulkopuolinen maailma heijastuu ihmistietoisuuteen, niin että ihminen havainnoissaan muodostaa tarkan kopion tai kuvan ulkopuolisesta todellisuudesta, silloin havainnon objekti tuodaan havaintosubjektin sisälle. Havainnon subjektin muodostama kuva havainnon objektista ei ole sama kuin tämän objektin "heijastama" kuva, sillä subjektiivinen kuva on aina subjektin itsensä muodostama, vaikkakin se pystyy parhaimmillaan luotettavasti tavoittamaan havainnon objektin. Raamatullisessa käsityksessä havainnon subjekti ja objekti pidetään erillään toisistaan, samalla kun molemmat ymmärretään alistetuiksi samalle todellisuuden järjestykselle, joka rakentaa yhteyden niiden välille ja niin estää tietoteoreettisen kuilun syntymisen. Tietoteoreettinen kuilu merkitsisi tässä yhteydessä sitä, että havaintojen välityksellä ihmiselle ilmenevä maailma ei olisikaan sama kuin maailma sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tämä käsityshän on länsimaisen humanismin ongelmana, koska se on luopunut raamatullisesta luomisideasta. Samalla kun raamatullinen luomisidea hylkää jaon fenomenaaliseen ja noumenaaliseen maailmaan, se luopuu tähän läheisesti liittyvästä käsityksestä, jonka mukaan ainoastaan luonnon tosiasiat ovat empiirisiä, kun taas ihmiselämää säätelevät arvot ja normit ovat puhtaasti subjektiiviseen arvostukseen perustuvia ilman mitään perustaa empiirisessä todellisuudessa. Tämän käsityksen pohjana on hyvin rajoitettu näkemys "empiirisestä" todellisuudesta. "Empiirisen" todellisuuden katsotaan rajoittuvan lähinnä aistihavaintoihin, jotka vielä ymmärretään hyvin rajoitetussa mielessä. Raamatullinen luomisidea ei tee tällaista kahtiajakoa todellisuuden ja ihmiskokemuksen sisälle. Ihmisen kokemuksen alue ei rajoitu aistihavaintoihin luonnon tosiasioista, vaan ihmisen empiirisen kokemuksen alueeseen kuuluvat yhtä lailla esteettinen, juridinen, moraalinen ja sosiaalinen elämänpiiri ja niitä säätelevät normit. Jumalan säätämys ei rajoitu ainoastaan "luonnon" alueeseen, vaan se ulottuu kaikkiin ihmiselämän alueisiin. Ei ole mielekästä ajatella, että Jumalan säätämykset ihmiselämän eri alueita varten rajoittuisivat vain Raamatun sanoihin, vaan nämä säätämykset ovat yhtä lailla annettuina ihmisen kokemuksen rakenteessa normatiivisina rakenteellisina lakeina. Siksi ne voidaan myös saada selville kokemuksen ja käytännön pohjalta.

2.5. Tutkimusohjelmalliset erot

On mahdollista kyseenalaistaa ajatus tieteen menetelmän yhtenäisyydestä myös kiinnittämällä huomiota siihen, että tutkimusohjelmien välillä on suuria eroja. Kun ihmiset tekevät tutkimusta tai pyrkivät hankkimaan tietoa arkielämässä tai tieteessä, he joutuvat nojautumaan joihinkin tiedon hankkimisen tapoihin ja tiedonlähteisiin. Tällaisia tiedon hankkimisen tapoja tai tiedon lähteitä ovat esimerkiksi havainto, muisti, järjellinen päättely, käytännöllinen kokemus, asiantuntijoiden tiedollinen auktoriteetti, rationaalinen ja eettinen intuitio ja Jumalan ilmoitus. Tieteentekijät eroavat toisistaan käsityksissään siitä, mitä tiedon lähteitä voidaan pitää luotettavina. Tutkimusohjelmaksi kutsutaan jotakin tiedon lähteiden tai tiedon hankkimisen tapojen yhdistelmää. Jokaisella ihmisellä on tutkimusohjelma tässä mielessä arkielämässään ja jokaisella tieteentekijällä on myös tässä mielessä tutkimusohjelma. Eri ihmisillä on erilaisia tutkimusohjelmia ja tietyllä yksilöllä saattaa lisäksi olla eri tutkimusohjelma arkielämässä ja tieteessä. Joitakin tiedon lähteitä, joita hän pitää hyväksyttävinä arkielämässä, hän ei ehkä pidä hyväksyttävinä tieteessä.

2.5.1. Metodin yhtenäisyys ja naturalismi

Niiniluodon mukaan on olemassa yksi yhtenäinen tieteellinen menetelmä, joka on ainoa tapa luotettavan maailmaa koskevan tiedon hankkimiseksi. Tämä näkemys ei ole neutraali, vaan se edustaa tiettyä tutkimusohjelmallista näkemystä, jota voidaan kutsua metodologiseksi naturalismiksi. Niiniluodon ajattelu on esimerkki pyrkimyksestä tehdä naturalistisesta lähestymistavasta tieteellisen maailmankuvan ainoa edustaja. Naturalismi tarkoittaa lähestymistapaa, jossa pyritään mahdollisimman paljon kaikessa ajattelussa toimimaan luonnontieteen kriteerien, menettelytapojen ja tulosten pohjalta. Naturalismi pitää ainoastaan luonnontieteen metodeja luotettavan tiedon lähteenä. On vaikea sanoa, mitä luonnontieteen metodeihin tulisi lukea kuuluvaksi. Niihin kuuluvat biologian, kemian ja fysiikan tutkimuksessa käytetyt ja kunnioitetut menetelmät, mukaan luettuna hyvän argumentoinnin periaatteet ja teorian valinnan kriteerit. Luottamus muistiin ja todistukseen kuuluu tieteen metodeihin, samoin luottamus matemaattisiin, loogisiin ja käsitteellisiin totuuksiin. Näiden menetelmien luonne voi jossakin määrin muuttua tieteen kehityksen myötä. (Rea 2002: 67.)

	Naturalismin mukaan kaikki järjen päättely perustuu lopulta tietoon, jonka saamme aistihavaintojen välityksellä. Tiedettä ei tarvitse perustella millään tieteen ulkopuolelta haetuilla perusteluilla, koska ei ole mitään tiedettä korkeampaa auktoriteettia. Fysikaalisilla teorioilla ja käsitejärjestelmillä on etusija maailman kuvaamisessa muihin teorioihin nähden. (Rea 2002: 48.)

Naturalismin mukaan luonnontieteen menettelytavat ovat ainoita luotettavia tapoja saada tietoa maailmasta. Jos filosofia ei ota huomioon luonnontieteen tutkimustuloksia, se ei auta ihmistä sopeutumaan ympäristöönsä ja ratkaisemaan käytännön ongelmia. Siksi kysymykset, joita ei voida ratkaista empiirisesti, on hylättävä ja huomio on kohdistettava niihin, jotka voidaan ratkaista empiirisen tutkimuksen pohjalta. Filosofisen teorianmuodostuksen on siksi tarkoitus olla praktinen laajentuma luonnontieteestä. Filosofian tehtävänä on tutkia arvoja, päämääriä ja tarkoituksia, mutta tuottaa näistä teorioita, jotka ovat sopusoinnussa sen kanssa, minkä tiedämme luonnontieteellisen tutkimuksen pohjalta. Filosofian tehtävänä on soveltaa tieteen tutkimustuloksia pyrittäessä vastaamaan kysymykseen, miten meidän tulisi elää ja ratkaista sosiaaliset, poliittiset ja kasvatukselliset ongelmamme. Järki ei anna ihmiselle tietoa ehdottomista arvoista eikä ikuisia totuuksia yliluonnollisesta maailmasta. (Rea 2002: 37–38.) Vaikka naturalismin edustajat korostavat kriittisyyttä ja avoimuutta, he käytännössä ratkaisevat perinteiset filosofiset kysymykset jo tutkimusohjelmallisen ratkaisunsa pohjalta. Naturalismin metodinen oletus luonnontieteellisen ja filosofisen menetelmän yhtenäisestä perustasta empiirisessä lähestymistavassa tekee monien perinteisten filosofisten kysymysten avoimen tutkimisen mahdottomaksi. Monia perinteisiä filosofisia kysymyksiä ei ole mahdollista tutkia tieteellisesti kontrolloidun havaintotiedon varassa. Esimerkiksi "Mikä tekee teosta oikean tai väärän? tai "Mikä on elämän tarkoitus?" Vaikka nämä perinteiset filosofiset kysymykset ovat perustavia ihmiselämän kannalta, niihin ei naturalistisesta näkökulmasta ole mahdollista ajatella löytyvän mitään tiedollista vastausta, koska niihin ei pystytä etsimään vastausta tieteellisesti kontrolloidun havaintotiedon varassa. Kun yhdelle tutkimusmenetelmälle annetaan etuoikeutettu asema sen määrittelemisessä, mikä on todellista, todellisuus rajataan tämän tutkimusmenetelmän rajoitusten pohjalta. Tätä rajaamista ei kuitenkaan ole mahdollista perustella järjenmukaisesti. Naturalismin perustavaa oletusta luonnontieteellisen menetelmän luotettavuudesta ei naturalismin mukaan ole mahdollista tutkia filosofisesti, koska silloin luonnontieteellinen menetelmä etsisi oikeutustaan jostakin luonnontieteen ulkopuolisesta tiedon lähteestä, tässä tapauksessa filosofiasta. Usko luonnontieteen menetelmän luotettavuuteen ja sen erityisasema todellisuutta koskevan tiedon hankkimisessa jätetään kyseenalaistamisen ulkopuolelle. Naturalismi määrittelee todellisuuden rajat tutkimusohjelman rajoitusten pohjalta. Sen mukaan tieteellinen menetelmä on ainoa luotettava menetelmä maailmaa koskevan tiedon hankkimiseksi. Niiniluodon mukaan "Tieteellinen maailmankatsomus sitoutuu tieteelliseen metodiin todellisuutta koskevien väitteiden perustelemisessa – –." (Niiniluoto 2003: 138.) Pitäessään luonnontieteen menetelmää ainoana luotettavan tiedon lähteenä, Niiniluoto samalla vetää todellisuuden rajat tämän tutkimusohjelmallisen rajauksen pohjalta. Näin suljetaan pois esimerkiksi arvotiedon mahdollisuus, koska tieteen menetelmillä ei ole mahdollisuutta saada tietoa arvoista. Jos tiedettä pidetään ainoana tapana saada tietoa todellisuudesta, kielletään samalla objektiivisten arvojen mahdollisuus. Arvot ovat pelkkiä inhimillisiä konstruktioita ilman todellisuuspohjaa. Niinpä naturalistisen tutkimusohjelman pohjalta määritelty "tieteellinen maailmankatsomus" sisältää julkilausumattomasti arvoja koskevan kannanoton, joka omaksutaan tutkimusohjelmallisen valinnan pohjalta. Yleisemmin voidaan sanoa, että ne ihmisyyden ulottuvuudet, joista ei ole luonnontieteellisen menetelmän avulla mahdollista saada tietoa, eivät ole todellisia. Ihmisen ydin ei voi "tieteellisen maailmankatsomuksen" mukaan olla arvo-olemus tai se, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, koska tieteen menetelmien avulla ei ole mitään mahdollisuutta saada tietoa näistä ulottuvuuksista. Tämä tieteellisen menetelmän rajoitus tulkitaan tässä yhteydessä itse todellisuuden rajaksi.

2.5.2. Luonnolliset ja yliluonnolliset selitykset

Niiniluodon mukaan tieteen metodin tunnusmerkkejä ovat a) "julkisesti koeteltavissa olevan aineiston kunnioittaminen", b) "oletusten kriittinen arvioiminen" ja c) "pitäytyminen luonnollisiin selityksiin yliluonnollisten sijasta" (Mt.) Hän esittää ensin kaksi periaatetta, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä ja liittää niihin kolmannen, "pitäytyminen luonnollisiin selityksiin yliluonnollisten sijasta". joka sisältää naturalistisen tutkimusohjelman ytimen. Niiniluoto liittää omat perustavat tutkimusohjelmalliset olettamuksensa määritelmän avulla osaksi "tieteellistä maailmankatsomusta". Niiniluodon mukaan naturalistinen tieteenkäsitys on ainoa mahdollinen.

Siten voidaan todeta, että moderniin tieteelliseen maailmankatsomukseen erottamattomasti kuuluu sääntö, jonka mukaan "luonnolliset" selitykset ovat parempia kuin "yliluonnolliset". Silloinkin kun "luonnollista" selitystä ei ole vielä löydetty, sen etsimisen jatkaminen on parempi vaihtoehto kuin "yliluonnollisiin" selityksiin turvautuminen. Totuuden vaatimuksin esiintyvä uskonnollinen maailmankatsomus on yhteensopimaton näin määritellyn tieteellisen maailmankatsomuksen kanssa - siitä huolimatta, että suoranaista ristiriitaa ei olisikaan löydettävissä uskonnon ja erityistieteen tulosten välillä. (Niiniluoto 2000: 88.)

Niiniluoto katsoo tieteellisen ajattelun edellyttävän, että kaikki maailmassa tapahtuu luonnollisten syiden perusteella. Alston (1993: 244–245) kuitenkin kritisoi tätä oletusta. Hänen mukaansa tämä oletus ei muodosta tieteellisen tutkimuksen perustaa, vaikkakin se saattaa muodostaa siihen usein liitettävän ideologian. Aloittaessaan tutkimustaan tiedemies tosin olettaa, että hän pystyy selittämään tutkimuskohteensa ilmiöt luonnollisten syiden perusteella ja että nämä syyt ilmenevät säännönmukaisesti. Tieteellisessä tutkimuksessa oletetaan, että sen tutkimuskohteena olevilla tapahtumilla on yleensä taipumus toteutua säännönmukaisesti. Ilman tällaista oletusta ei olisi mielekästä alkaa etsiä tapahtumien syitä. Tässä mielessä ei ole ongelmallista pitäytyä periaatteeseen, että tieteessä, tai ainakin luonnontieteessä, etsitään luonnollisia selityksiä. Ongelmallista on tämän periaatteen yhdistäminen naturalistiseen periaatteeseen, jonka mukaan tieteellinen tieto on ainoa tapa saada maailmasta tietoa. Näiden kahden periaatteen yhdistämisestä syntyy oletus suljetusta naturalistisesta järjestelmästä, joka on syntynyt itsestään ja pysyy voimassa itsestään. Tällöin oletetaan, ettei luonnossa oleva järjestys tarvitse selitystä eikä ole mahdollista saada tietoa Jumalasta luonnossa olevan järjestyksen avulla. Niiniluoto ei tässä yhteydessä tee selvää eroa kahden asian välillä: a) aineellinen todellisuus toimii kausaalisesti, b) mitään yliluonnollista ei ole olemassa. Kristillinen ajattelu on "naturalistista" siinä mielessä, että se pitää ainetta todellisena, ja uskoo aineen olevan kokonaan älykkään Jumalan luomusta. Niinpä kristillisen näkemyksen mukaan on selvää, että luonnon tutkimisessa on etsittävä luonnollisia selityksiä, koska niiden avulla voidaan paljastaa aineellisessa todellisuudessa ilmenevä järjestys, joka kertoo sen Luojan älykkyydestä. Luonnolliset ja yliluonnolliset selitykset eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan tietynlainen yliluonnollinen selitys maailmankaikkeuden alkuperälle tarjoaa järkisyyn etsiä luonnollisia selityksiä: jos maailmankaikkeus on saanut alkunsa älykkään Luojan suunnittelemana, on mielekästä etsiä luonnosta älykästä järjestystä. Toisaalta luonnollinen selitys voi olla joissakin tapauksissa riittämätön. Se on riittämätön esimerkiksi selityksenä alkuräjähdyksen alkuehtojen syntymiselle: tyhjästä ei voi syntyä mitään. Yliluonnollista selitystä tarvitaan, kun pyritään ymmärtämään aineellisen todellisuuden alkuperää ja sen järjestyksen alkuperää. Tällainen yliluonnollinen alkuperäselitys ei ole ristiriidassa aineellisen todellisuuden rakennetta analysoivien luonnollisten selitysten kanssa. Ennemminkin voitaisiin väittää, että luonnollisia syy-seuraus -selityksiä on vaikea tiedollisesti oikeuttaa ateistisesta lähtökohdasta. On epäselvää, miksi ateistisesta näkökulmasta olisi mielekästä olettaa luonnosta löytyvän älykästä järjestystä, jos koko todellisuuden alkuperän oletetaan olevan perimmältään sattumanvarainen. Luonnossa ilmenevä järjestys antaa erityisen syyn pohtia mahdollisuutta, että luonto on älykkään suunnitelman tulosta. Niinpä luonnollisten selitysten menestys luonnon tutkimisessa ei tarjoa syytä sulkea ilmoitustieto pois tieteestä. Juuri kristillinen ilmoitustieto on antanut tieteelle ne perustavat ennakko-olettamukset, joiden valossa on mielekästä lähteä etsimään luonnollisia selityksiä. Esimerkiksi William Harvey sanoi keksineensä verenkiertojärjestelmän, koska hän uskoi jumalalliseen arkkitehtiin, joka on luonut kaiken "tiettyä tarkoitusta varten, jotakin hyvää päämäärää varten" (Koons 2003: 79). Tällaisella tarkoituksenmukaisen toiminnan käsitteeseen perustuvalla ajattelulla on ollut tärkeä merkitys biologiassa aina meidän päiviimme saakka. Kun proteiini identifioidaan entsyymiksi ja DNA-molekyyli "koodiksi", käytetään tarkoituksenmukaisen toiminnan käsitettä. Plantinga (1993) on argumentoinut, ettei tarkoituksenmukaisen toiminnan käsitettä voida perustellusti käyttää puhtaasti naturalistisessa viitekehyksessä. Niiniluoto kääntää luonnossa olevan järjestyksen tukemaan metodologista ateismia: koska luonnossa on järjestystä, sitä ei voida tulkita Jumalan älykkään suunnitelman tulokseksi eikä luonnon tutkimuksessa voida hyötyä Jumalan ilmoituksesta. Olettaako Niiniluoto, että jos Jumala olisi olemassa, hänen täytyisi olla olemassa aineellisen todellisuuden mahdollisissa kausaalisissa aukoissa? Jos tällaisia aukkoja ei löydy, Jumala ei voi olla olemassa. Olisiko mielekkäämpää olettaa, että luonnollisten syy-seuraus -selitysten toimivuus luonnossa kertoo siitä, että luonto on älykkään suunnitelman tulosta? Niiniluoto olettaa, ettei tieteellisellä menetelmällä ole mahdollista todistaa, että Jumala on olemassa tai että Jumalaa ei ole olemassa. Koska tiede ei koskaan tosiasiassa ratkaise kaikkia maailmaa koskevia kysymyksiä ja tieteellinen tieto on aina jossakin määrin epävarmaa, tieteen ulkopuolelle jää aina ratkaisemattomia kysymyksiä. Näiden osalta "tiede suosittelee ainakin toistaiseksi kannanotosta pidättäytymistä". Näihin kysymyksiin voi joku omaksua vastauksia "esimerkiksi uskonnollisten motiivien pohjalta". Niiniluoto kuitenkin toteaa:

Nämä ei-tieteelliset vastaukset eivät ole suoranaisessa ristiriidassa tieteen kanssa, vaikka tieteellisen maailmankatsomuksen kannalta ne ovat vailla perusteita - ja siten esimerkkejä herkkäuskoisesta toiveajattelusta. (Niiniluoto 2003: 138.)

Niiniluoto olettaa, että Jumalan olemassaolo täytyisi voida todistaa luonnontieteen menetelmillä ennen kuin Jumalan olemassaoloon olisi mahdollista perustellusti uskoa. Kaikki naturalistit eivät kuitenkaan ole yhtä mieltä siitä, että naturalistisen tutkimusohjelman voisi sitoa johonkin tiettyyn käsitykseen todellisuuden luonteesta (ontologiasta) tai tiedon mahdollisuuksista ja edellytyksistä (tietoteoriasta). Naturalistit pitävät luonnontiedettä ehdottomana auktoriteettina muodostettaessa käsitystä siitä, mitä on olemassa ja millainen maailma on. Käsityksiä on muutettava tieteen kehityksen mukaan. Niinpä naturalistista tutkimusohjelmaa ei tämän näkemyksen mukana voi sitoa yhteen tiettyyn ontologiseen käsitykseen, koska tieteen kehittyessä käsitys ontologiasta voi muuttua. Naturalistinen tutkimusohjelma ei tämän näkemyksen mukaan välttämättä johda käsitykseen, jonka mukaan ei ole olemassa mitään yliluonnollista. Ensinnäkin on vaikea tarkasti määritellä luonnollisen ja yliluonnollisen välistä rajaa. Toiseksi on mahdotonta rajata sitä, mihin käsitykseen todellisuuden luonteesta luonnontiede saa päätyä. (Rea 2002: 55.) Willard van Orman Quinen (1908–) mukaan naturalismi on sen tiedostamista, "että todellisuus identifioidaan ja kuvataan itse tieteen pohjalta, ei minkään edeltä käyvän filosofian pohjalta" (Quine 1981: 21). Hänen mielestään Jumalakin voidaan hyväksyä, jos häntä tarvitaan empiirisesti havaittavien ilmiöiden selitykseksi. Metodologinen naturalismi ja teismi eivät siis sulje toisiaan loogisesti pois: jos on mahdollista saada tietoa Jumalasta luonnontieteellisillä menetelmillä, metodologinen naturalisti voi olla teisti. Useimmat naturalistit ovat tänä päivänä kuitenkin ateisteja, koska he katsovat, ettei Jumalaa tarvita empiiristen ilmiöiden selitykseksi. Naturalistinen metodologia yhdessä tieteen nykytilan kanssa ohjaa heidän mielestään uskomaan ateismiin, fysikalismiin ja materialismiin. Tämä taas johtuu siitä, että Jumalalle ja aineettomille objekteille ei yleensä suoda paikkaa nykyisin yleisesti hyväksytyissä tieteellisissä teorioissa. Ateismia ei kuitenkaan voida pitää loogisesti välttämättömänä seurauksena naturalistisesta tutkimusohjelmasta, koska on mahdollista, että naturalistisilla menetelmillä saadaan tietoa Jumalasta. Modernissa keskustelussa on puolustettu näkemystä, jonka mukaan todellisuudessa vallitseva täsmennetty monimutkaisuus (specified complexity) antaa syyn uskoa, että todellisuuden järjestys on seurausta järjellisestä suunnittelusta. Sikäli kuin luonnontieteen menetelmillä on mahdollista saada tietoa luonnon täsmennetystä monimutkaisuudesta ja täsmennetty monimutkaisuus voidaan parhaiten selittää olettamalla järjellinen suunnittelija, luonnontiede tarjoaa tukea teismille. Tällaista näkemystä edustaa esimerkiksi William A. Dembski kirjassaan Älykkään suunnitelman idea. (Dembski 2002; Rea 2002: 60, 69.)

2.5.3. Onko naturalismi tieteen itseoikeutettu lähtökohta?

Tutkimusohjelma rajaa sen, mitä pidetään pätevänä todistusaineistona ja mistä on mahdollista saada tietoa. Jokainen tutkimusohjelma pitää joitakin tiedon lähteitä itsensä oikeuttavina. Näihin tiedon lähteisiin uskotaan, ilman että niiden luotettavuutta pystytään todistamaan ulkoapäin sellaisen tosiasia-aineiston valossa, joka on hankittu jonkin toisen tiedon lähteen pohjalta. Tutkimusohjelmilta kuitenkin edellytetään, etteivät niiden käyttämät tiedon lähteet johda ristiriitaisiin tuloksiin ja siten kumoa itseään. Naturalistinen tutkimusohjelma on tällä hetkellä vallitseva tieteessä. Sitä pidetään usein itsestään selvänä lähtökohtana tieteelle. Tämä näkemys voidaan kuitenkin kyseenalaistaa. Vaikka naturalismi onkin tällä hetkellä vallitseva tutkimusohjelma tieteessä, ei ole mitään järjellisesti pakottavaa syytä olla naturalisti, koska tutkimusohjelmia ei voida rationaalisesti sitovassa mielessä oikeuttaa. (Rea 2002: 61.) Naturalistit pitävät tiedettä itsensä oikeuttavana ja olettavat, että ainoastaan tiede on itsensä oikeuttava. Tieteen lähtökohtana ovat puolestaan empiiriset menettelytavat ja niiden pohjana oleva empiirinen kokemus, havaintotieto. Tämä naturalistinen näkemys voidaan kyseenalaistaa. Vaikka ei ehkä kaivatakaan ulkoista todistusaineistoa sille, että empiiriset menettelytavat johtavat oikeutettuihin uskomuksiin, tarvitaan oikeutusta väitteelle, että pelkästään empiiriset menettelytavat johtavat oikeutettuihin uskomuksiin. Tällaista oikeutusta ei ole mahdollista antaa pelkästään tukeutumalla empiirisiin lähestymistapoihin. (Rea 2002: 64.) Ei ole mahdollista todistaa naturalistisen tutkimusohjelman perusoletusta, että luotettavia tiedon lähteitä ovat ainoastaan havainto, muisti ja rationaalinen päättely. Kaikki rationaalinen oikeutus tai todistelu tapahtuu tietyn tutkimusohjelman sisällä, sen tarjoamasta todistusaineistosta käsin. Niinpä pyrkimys tutkimusohjelman oikeuttamiseen olettaa sen, mitä se pyrkii todistamaan, koska oikeutus tapahtuu kyseisen tutkimusohjelman ehdoilla. Naturalistit perustelevat käsityksiään vetoamalla havaintoon, muistiin ja järjelliseen päättelyyn, mutta he eivät pysty näistä lähtökohdista käsin todistamaan, etteivät esimerkiksi eettinen intuitio tai uskonnollinen kokemus ole luotettavia tiedon lähteitä. Tutkimusohjelmia ei aina valita tietoisesti, vaan monet tiedostamattomat tekijät ohjaavat valintaa. Sikäli kuin valinta tapahtuu tietoisesti, sitä voidaan perustella lähinnä vetoamalla käytännöllisiin näkökohtiin. Valinta perustuu arvioon tutkimusohjelmien kyvystä saattaa tutkija kosketuksiin todellisuuden kanssa. Rea (2002) argumentoi, että naturalistinen tutkimusohjelma rajoittaa tarpeettomasti saavutettavissa olevan tiedon alaa. Niinpä on olemassa käytännöllisiä syitä hylätä naturalistinen tutkimusohjelma ja korvata se supranaturalistisella tutkimusohjelmalla. Metodologisen naturalismin periaatetta tieteellisen metodin ensisijaisuudesta ei ole mahdollista perustella tieteen pohjalta. Tieteen metodien avulla on mahdollista päätellä, millä tavalla havainnot suhteutuvat toisiinsa. Tieteen metodien pohjalta ei kuitenkaan ole mahdollista saada tietoa siitä, miten hyvin havainnot antavat luotettavaa tietoa todellisuudesta. Tieteen pohjalta ei ole mahdollista vastata kysymykseen, mitä nuo havainnot edustavat, antavatko ne oikeaa tietoa siitä, mitä ne edustavat, ja edustavatko ne mitään todellista. Naturalisti ei voi omista lähtökohdistaan väittää tietävänsä, että havainnot välittävät meille luotettavaa tietoa todellisuudesta. Tieteen tehtävänä on ainoastaan yhdistellä havaintoja ja päätellä lainalaisuuksia tältä pohjalta. Tiede ei voi saada tietoa todellisuudesta muuta kuin havaintojen välityksellä eikä se siksi pysty ottamaan kantaa siihen, miten hyvin havainnot edustavat todellisuutta. (Rea 2002: 161.) Käytännössä tiede joutuu olettamaan, että havainnot antavat luotettavaa tietoa todellisuudesta, koska ilman tätä oletusta suuri osa tieteen mielekkyydestä katoaa. Tämän oletuksen perustelut kuitenkin täytyy saada tieteen ulkopuolelta jo ennen kuin tiedettä aletaan harjoittaa.

2.5.4. Naturalismin vaihtoehtoja

Niiniluoto siis olettaa, että tieteessä on vain yksi mahdollinen tutkimusohjelma, naturalismi. Kirjassaan World Without Design (2002) Michael C. Rea sen sijaan argumentoi, että tieteessä ja filosofiassa on tällä hetkellä ainakin kolme varteenotettavaa tutkimusohjelmaa: naturalismi, intuitionismi ja supranaturalismi. Tutkimusohjelma määrittelee, mitä pidetään luotettavan tiedon lähteenä. Naturalismin mukaan luotettavan tiedon lähteenä on ainoastaan luonnontieteellisen menetelmän avulla saatava tieto eli luotettavina tiedon lähteinä pidetään havaintoa, muistia, järjellistä päättelyä ja erilaisia teorian valinnan kriteereitä. Intuitionismissa tiedon lähteenä on lisäksi rationaalinen intuitio, ehkä myös eettinen intuitio. Supranaturalismissa luotettavan tiedon lähteenä on tieteellisen tiedon, rationaalisen ja eettisen intuition lisäksi uskonnollinen kokemus ja ilmoitustieto. Kaikessa tutkimuksessa, sekä arkielämässä että tieteessä, on ratkaistava, mitä tiedon hankkimisen tapoja pidetään luotettavina. Tätä ratkaisua ihmiset eivät useinkaan tee tietoisesti, vaan he päätyvät luonnostaan pitämään joitakin tiedon lähteitä luotettavina ja nojautumaan niihin. Vielä harvemmin ihmiset tietoisesti perustelevat tiettyjen tiedon lähteiden luotettavuutta, koska tällainen perustelu joutuu aina nojautumaan joihinkin tiedon lähteisiin, joiden luotettavuus on oletettava perustelun lähtökohdaksi. Niinpä ihmiset ohjautuvat intuitiivisesti tai kulttuurisesti sen osalta, mihin tiedon lähteisiin he luonnostaan turvautuvat pyrkiessään hankkimaan tietoa. Arkielämän esimerkki voi valaista tutkimusohjelman käsitettä. Jos esimerkiksi epäilen sairastuneeni influenssaan, nojaudun aluksi omiin havaintoihini, muistiini ja päättelykykyyni. Turvaudun havaintoihini esimerkiksi siten, että luen kuumemittarin lukemaa tai tarkkailen omia ruumiillisia tuntemuksiani. Jos valaistusolosuhteet ovat hyvät, en yleensä epäile näköhavaintoani kuumemittarin lukemasta, vaan pidän havaintoa luotettavana tiedon lähteenä ilman erityisiä perusteluja. Turvaudun muistiini miettiessäni, milloin oireet alkoivat ja millä tavalla ne ovat kehittyneet. Pidän muistia itsenäisenä tiedon lähteenä, jota ei tarvitse perustella muilla tiedon lähteillä. Turvaudun päättelykykyyni, kun yhdistelen näitä tietoja käsityksiini influenssan tyypillisistä oireista. En yleensä kyseenalaista sitä, että järjellinen päättely auttaa järjestämään havaintojen kautta saatua kuvaa todellisuuden asioidentiloista. Ajattelemme luonnostamme, että järki auttaa todellisuuden järjestyksen selville saamisessa. Jos tältä pohjalta uskon tarvitsevani lääkkeitä tai muuta hoitoa, turvaudun todennäköisesti lääkärin tiedolliseen auktoriteettiin. Neuvottelen asiasta lääkärin kanssa ja päädymme yhdessä johonkin ratkaisuun sairauden diagnoosin ja hoidon osalta. Oma tutkimusohjelmani tämän tiedollisen ongelman osalta muodostuu tällöin näiden tiedonlähteiden yhdistelmästä. Tämä esimerkki antaa meille karkean kuvan niistä tiedonhankinnan lähteistä, joita pidetään oikeutettuina naturalistisessa tutkimusohjelmassa. Tutkimusohjelmaa, joka muodostuu havainnoista, muistista, päättelystä ja teorian valinnan kriteereistä kutsutaan naturalistiseksi. Toisena esimerkkinä tilanteesta, jossa joudumme nojautumaan erilaisiin tiedonlähteisiin, on seuraavankaltainen eettinen ongelma. Oletetaan, että minulla on syytä uskoa, että parhaan ystäväni puoliso pettää häntä. Joudun pohtimaan, tulisiko minun kertoa asiasta ystävälleni vai pitää asia häneltä salassa. Tällöin joudun pohtimaan kysymystä, mikä on oikein ja väärin, hyvää ja pahaa. Tämän kysymyksen osalta joudun havainnon, muistin ja rationaalisen päättelyn lisäksi nojautumaan eettisiin intuitioihini, omiin intuitiivisiin käsityksiini siitä, mikä on oikein tai väärin, hyvää tai pahaa, arvokasta tai arvotonta. Miten suuri arvo on totuudella? Miten vahingollista olisi, jos herättäisin ystäväni epäilykset turhaan? Olisiko hän onnellisempi, jos hän ei tietäisi uskottomuudesta, vaikka se olisikin totta? Tällaisen kysymyksen kohdalla pelkät havainnot, muisti tai rationaalinen päättely ei tarjoa minulle riittävästi tietoa. Tarvitsen käsityksen siitä, millaista on hyvä elämä. Voiko ihminen elää hyvää elämää, vaikka hänelle läheinen ihminen pettää häntä, jos hän on tästä petoksesta tietämätön? Joudun pohtimaan, onko minun oltava ehdottoman rehellinen silloinkin, kun totuus tuottaa toiselle mielipahaa. Joudun intuitiivisesti asettamaan tärkeysjärjestykseen toisen hyvinvoinnista huolehtimisen ja totuudenmukaisuuden arvot. Joudun pohtimaan, minkälaisen merkityksen annan totuudelle hyvinvoinnin edellytyksenä. Tällaista rationaalisiin ja eettisiin intuitioihin luotettavana tiedonlähteenä nojautuvaa tutkimusohjelmaa kutsutaan intuitionistiseksi. Intuitionismin mukaan kokemuksen käsite pitää ymmärtää paljon laajemmin kuin naturalismissa. Kokemukseen ei kuulu pelkästään aistihavaintoja, joiden oikeellisuus voidaan julkisesti tarkistaa. Kokemukseen kuuluu myös erilaisia arvointuitioita. Tällaisia arvointuitioita ovat esimerkiksi rationaaliset, moraaliset ja esteettiset intuitiot. Rationaalinen intuitio tarkoittaa tässä yhteydessä intuitiivista kokemusta joidenkin väitteiden välttämättömästä totuudesta (Plantinga 1993: 107). Monet ihmiset kokevat esimerkiksi seuraavat väitteet välttämättä tosiksi: "Mitkään kaksi aineellista esinettä eivät voi olla samassa paikassa yhtä aikaa", "Jos Sokrates on olemassa, hän osaa ajatella", "Kukaan ei ole vastuussa siitä, mitä hänellä ei ollut mahdollisuutta olla tekemättä", "On moraalisesti väärin tarkoituksellisesti tuottaa toiselle tarpeetonta kärsimystä". Näitä väitteitä ei ole mahdollista todistaa oikeiksi pelkkien havaintojen pohjalta. Olisi loputon tehtävä yrittää todistaa havaintojen perusteella oikeaksi esimerkiksi väitettä "Mitkään kaksi aineellista esinettä eivät voi olla samassa paikassa yhtä aikaa". Kuitenkin väitteen totuus on intuitiivisesti selvä. Intuitionistisen tutkimusohjelman mukaan nämä intuitiot tarjoavat tietoa todellisuudesta, jota tulisi käyttää hyväksi tieteessä. Intuitionismin mukaan erityisesti ihmistieteellinen tutkimus kohdistuu liian kehällisiin asioihin, jos se perustaa tutkimuksensa pelkästään aistihavaintoihin sekä rationaalisiin ja käsitteellisiin totuuksiin. Myöhemmin tässä luvussa pyritään argumentoimaan, että rationaalisella intuitiolla on merkitystä myös luonnontieteelle, koska pelkkä empiirinen tieto ei anna riittävää tietoa aineellisten objektien luontaisista ominaisuuksista, vaan siihen tarvitaan rationaalista intuitiota. Intuitio tarjoaa tietoa siitä, millä tavalla aineellinen maailma jakautuu objekteihin. Intuitionismin ongelmana on pystyä oikeuttamaan usko intuition luotettavuuteen ilman supranaturalistista lähtökohtaa. Naturalistisen ja intuitionistisen tutkimusohjelman lisäksi puhutaan tavallisesti myös kolmannesta tutkimusohjelmasta, jota nimitetään supranaturalistiseksi. Sen mukaan tiedon lähteenä on havainnon, muistin, järjellisen päättelyn, rationaalisen ja eettisen intuition lisäksi myös kokemuksellinen yhteys ihmisen ja koko maailmankaikkeuden alkuperään, Jumalaan. Tätä tutkimusohjelmaa voidaan konkretisoida kehittelemällä edelleen yllä kuvattua esimerkkiä ystävän puolisoon kohdistuvista epäilyistä. Pyrkiessäni toimimaan arvointuitioideni pohjalta joudun pohtimaan mahdollisuutta, että arvointuitioni saattavat vääristyä omien asenteideni vaikutuksesta. Etsiessäni oikeaa suhtautumista ongelmaan joudun arvioimaan omia asenteitani ja sitä, miten ne mahdollisesti vääristävät havaintojani ja tulkintojani. Etsin sellaista tietolähdettä tai näkökulmaa, josta käsin voisin arvioida omia motiivejani ja saada kriittisen näkökulman omiin asenteellisiin vääristymiini. Tällöin kohtaan tutkimuksen taustalla vaikuttavan itsetuntemuksen ongelman. Sekä arkielämän että tieteen ongelmia ratkoessani joudun tarkastelemaan asioita jostakin näkökulmasta, ja ainoastaan itsetuntemus tekee minulle mahdolliseksi kriittisesti tarkastella omaa näkökulmaani ja siihen liittyviä vääristymiä. Millä tavalla voisin saada käsityksen motiivieni ja arvointuitioideni vääristymisestä, kun muodostan käsitykseni näiden samojen motiivien ja arvointuitioiden ohjaamana? Voidakseni arvioida omia motiivejani ja intuitioitani tarvitsen vuorovaikutusta muiden kanssa. Mutta vuorovaikutus muiden ihmisten, jonkin ryhmän tai yhteisön kanssa ei kokonaan ratkaise itsetuntemuksen ongelmaa. Muut ihmiset kärsivät samanlaisista rajoituksista kuin mistä itsekin kärsin. Saamani palaute on aina puutteellista ja osin vääristynyttä. Voidakseni tuntea itseni tarvitsen totuudenmukaista palautetta sellaiselta persoonalta, joka tuntee minut täysin ja joka on täydellisen hyvä. Tällaisen kokemuksellisen yhteyden valossa pystyn suhtautumaan itsekriittisesti omiin motiiveihini ja intuitioihini. Motivoiko haluani kertoa esimerkiksi se, että haluan kostaa naiselle, joka pettää ystäväni luottamuksen? Tiedostaessani, että asenteeni ystävääni ja hänen puolisoonsa ei välttämättä ole täysin oikea, huomaan itsetuntemuksen olevan edellytys sille, että pystyn tekemään oikeutta kaikille asiaa koskeville tosiasioille. Ongelman järkevä ratkaisu edellyttää kykyä suhteuttaa eri tosiasiat toisiinsa sillä tavalla, että annan tärkeimmille asioille suuremman painoarvon. Voidakseni tehdä oikean tiedollisen ratkaisun, tarvitsen tietoa omista motiiveistani. Tarvitsen kriittisen näkökulman omaan tapaani tarkastella asioita, omiin salattuihin motiiveihini, jotka vaikuttavat kaiken tiedonhankinnan taustalla. Tarvitsen persoonallisen kosketuksen sellaiseen persoonaan, joka voi antaa minulle asianmukaista palautetta siitä, millainen olen ja millainen minun pitäisi olla. Tällaisen olennon tulisi tuntea minut täysin ja suhtautua minuun täydellisen hyvyyden pohjalta. Vain täydellisen hyvä ja kaikkitietävä olento voi antaa minulle tämän tiedon. Perinteisen teistisen supranaturalismin mukaan itsetuntemus edellyttää Jumalan tuntemista. Persoonallinen suhde täydellisen hyvään olentoon antaa ihmiselle näkökulman omaan pahuuteensa, omiin ennakkoluuloihinsa ja vääristäviin asenteisiinsa. Itsetuntemuksen kasvun edellytyksenä on, että tämä suhde on aidon kokemuksellinen niin, ettei ihminen toimi pelkästään omien fantasioidensa ja mielikuviensa pohjalta, jolloin hän ei tietenkään voisi vapautua omien motiiviensa kehästä vaan jäisi niiden vangiksi ja ilmentäisi niitä vain eri muodossa. Minulla on ehkä syytä uskoa, että ystäväni puoliso pettää häntä, mutta olen voinut tulkita havaintoni väärin. Vaikka olisin tulkinnut havaintoni oikein, minun täytyy pystyä suhteuttamaan se laajempaan kokonaisuuteen ja ymmärtää sen merkitys suhteessa kaikkiin muihin asiaan vaikuttaviin tekijöihin. Turvautuminen Jumalan apuun ei merkitse sitä, ettenkö edelleen käyttäisi havaintoa, muistia, järjellistä päättelyä, rationaalisia ja eettisiä intuitioita ja kriittistä keskustelua tutkimusongelmani ratkaisussa. Kysymys on siitä, että Jumalaan turvautumalla etsin näille älyllisille kyvyilleni oikeaa orientaatiota. Etsin sitä, että osaisin erottaa olennaisen epäolennaisesta, tärkeän vähemmän tärkeästä ja etten tekisi virheitä havaintojani tulkitessani. Samalla etsin itselleni oikeaa mielenlaatua, että etsisin totuutta sen itsensä takia, haluaisin kaikille asianosaisille hyvää niin, etteivät toimintaani ohjaisi kyseenalaiset motiivit. Tarvitsen kriittisen tarkastelukulman omien älyllisten kykyjeni rakenteisiin ja mahdollisuuksiin. Inhimilliselle tieteelle ja yleensä tiedonhankinnalle on vaaraksi sokaistua omien mahdollisuuksiensa suhteen. Tieto Jumalasta auttaa ihmistä ymmärtämään itseään ja maailmaa. Jos ihminen ei tunne alkuperäänsä, hän ei ymmärrä itseään eikä tiedosta omien ennakkoluulojensa vääristävää vaikutusta tiedollisiin prosesseihinsa. Kaikki inhimillinen tieto perustuu itseymmärrykseen, joka puolestaan perustuu yksilön ymmärrykseen omasta alkuperästään ja elämänsä tarkoituksesta. Niinpä inhimillinen tieto pohjautuu perimmältään maailmankatsomuksellisiin ja uskonnollisiin käsityksiin. Oletukset olemassaolon alkuperästä, tarkoituksesta ja järjestyksestä hahmottavat ja jäsentävät ihmisen näkemystä välittömän kokemuksen kautta avautuvasta todellisuudesta. Perimmäistä todellisuutta koskevat uskomukset ovat sivistyksen perusta, koska niistä käsin tulkitaan kaikki muu tieto: yksittäiset tiedot sijoitetaan osaksi kokonaisuutta. Ne ovat lähtökohtana sekä ihmisen itseymmärrykselle että koko maailmankaikkeuden ymmärtämiselle. Supranaturalistinen lähestymistapa olettaa, että luonnolliset tiedonlähteet ovat riittämättömiä tieteellisessä tutkimuksessa, koska pelkkien luonnollisten tiedonlähteiden pohjalta ei ole mahdollista oikeuttaa joitakin tieteellisen tutkimuksen perustavia oletuksia.

	Supranaturalismi muodostaa siten yhden kilpailevan tutkimusohjelman naturalismin ja intuitionismin ohella. Tarkastelen tässä yhteydessä erityisesti supranaturalismin teististä muotoa. Sen mukaan luotettavan tiedon lähteenä on tieteellisen tiedon, rationaalisen ja eettisen intuition lisäksi Jumalan ilmoitus ja uskonnollinen kokemus. Uskonnollisella kokemuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä välitöntä tietoisuutta 

a) Jumalan olemassaolosta, olemuksesta tai teoista tai b) Jumalan ilmoituksesta välittömän kokemuksen tai sanallisen ilmoituksen välityksellä.

Supranaturalismi myöntää avoimesti, että tieteellinen tutkimus edellyttää kokonaisvaltaista käsitystä todellisuuden alkuperästä, järjestyksestä ja tarkoituksesta. Se ei pyri salaamaan perimmäisiä olettamuksiaan. Supranaturalismin mukaan kokonaisnäkemys tarvitaan tieteellisen tutkimuksen pohjaksi ja lähtökohdaksi, ei vasta sen tulokseksi. Kaikilla tutkijoilla on välttämättä lintuperspektiivi, koska ilman lintuperspektiiviä ei voida perustellusti yhdistää yksityiskohtaisia käsityksiä kokonaisvaltaiseksi teoriaksi eikä määritellä tutkimuskohteena olevien ilmiöiden paikkaa todellisuudesssa. Mikä tahansa supranaturalismin muoto ei auta välttämään naturalismin rajoituksia. Olennaista on supranaturalismin pohjana oleva käsitys Jumalasta. Naturalismin rajoitusten välttämiseksi on saatava tietoa ja päästävä kokemukselliseen yhteyteen sellaisen Jumalan kanssa, joka on olennaisissa suhteissa perinteisen teismin kaltainen eli olento, jolla on niin suuri voima ja tieto, että hän pystyy suunnittelemaan ja rakentamaan maailmankaikkeuden ja ihmisen siten, että ihmisen tiedolliset valmiudet pystyvät olennaisilla alueilla lähestymään totuutta, ja joka ei pahantahtoisesti pyri harhauttamaan ja pettämään ihmisiä. (Rea 2002: 222.) Supranaturalismin oletuksen mukaan naturalismin tiedonlähteiden rajoitukset ajavat ihmisen tilanteeseen, jossa hän ei pysty oikeuttamaan perustavaa tietoaan maailmasta. Myös aineellista todellisuutta koskeva tieto saa oikeutuksensa vasta kun ihmisellä on riittävä syy uskoa, että Jumala on luonut maailman niin, että se mikä on teoreettisesti hyödyllistä vie ihmistä lähemmäksi totuutta. Lisäksi ihmisen on voitava perustellusti olettaa, että Jumala on rakentanut biologiset organismit toimimaan tarkoituksenmukaisesti ja että niiden toiminnan tarkoituksenmukaisuus on mahdollista havaita empiirisesti tai intuitiivisesti. Lisäksi on oletettava, että Jumala on antanut ihmiselle intuitiivisen kyvyn muodostaa luotettavia käsityksiä esineiden ja olioiden luontaisista ominaisuuksista ja kyvyn määritellä ainakin joissakin tapauksissa, milloin tiedolliset olosuhteet ovat sopivia tällaisen intuition luotettavaan harjoittamiseen. Niinpä kaikki supranaturalismin muodot eivät pysty välttämään naturalismin ongelmia, sen sijaan jotkin tavalliset supranaturalismin muunnelmat onnistuvat tässä. (Rea 2002: 223.)

2.5.5. Voiko Jumalasta olla kokemustietoa?

Onko yleensä järkevää olettaa, että ihmisellä voisi olla välittömään kokemukseen perustuvaa tietoa Jumalasta, kuten supranaturalistit olettavat? Supranaturalistit pyrkivät argumentoimaan tällaisen tiedon puolesta vertaamalla sitä joidenkin rakenteellisten tiedollisten ominaisuuksiensa puolesta aistihavaintojen välityksellä saatavaan tietoon. Yksi perusteellisimmista tätä näkemystä koskevista tietoteoreettisista pohdinnoista on William Alstonin kirja Perceiving God (1991). Hän perustelee Jumalaa koskevan välittömän kokemustiedon mahdollisuutta ja vastaa sitä koskevaan kritiikkiin. Kritiikin pääkohdat ovat seuraavat: ainoastaan aineellisia esineitä ja olioita on mahdollista havaita, hengellisen kokemustiedon pätevyydelle ei ole olemassa sopivia testejä ja mittausvälineitä; emme voi osoittaa Jumalaa koskevan havainnon totuudenmukaisuutta ja aitoutta; kaikilla ei ole kykyä havaita Jumalaa, ja ihmisten Jumalaa koskevat havainnot ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Ensinnäkin Alston hylkää näkemyksen, että ainoastaan aineellisia esineitä ja olioita on mahdollista havaita. Alstonin mukaan meillä ei ole riittävää syytä tehdä tällaista rajausta. Havainnon rajoja ei ole mielekästä määritellä teoreettisten näkökohtien perusteella, vaan ne on löydettävä kokemusperäisesti. Käsitys havaintojen rajoittumisesta aisteihin perustuu tietynlaiseen kulttuuriseen harhaan. Modernin tieteen kehitys toi mukanaan liioitellun tieteisuskon: se mitä ei voida tieteellisesti todistaa, ei ole todellista. Materialistisen kulttuurin kasvatit eivät tunnista Jumalaa koskevia havaintojaan eivätkä osaa antaa niille oikeaa nimeä, koska kulttuuri ei tarjoa heille tarvittavia käsitteitä. Ihminen voi olla kykenemätön tunnistamaan sitä, että hän on kokemuksellisessa kosketuksessa Jumalaan, koska häneltä puuttuu tarvittava orientaatio ja sopivat käsitteet tunnistamista varten. Vaikka länsimaisessa kulttuurissa onkin viime vuosisatoina annettu erikoisasema aistihavainnoille, ei ole perusteltua pitää niitä ainoana luotettavan kokemustiedon lähteenä. Meillä on monia tuttuja esimerkkejä ei-aistimuksellisesta havainnosta. Merkittävä osa niistä havainnoista, joiden varaan rakennamme suhtautumisemme toisiin ihmisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin, on luonteeltaan ei-aistimuksellisia. Me vaistoamme toisten ihmisten mielentiloja, tunteita ja asenteita tavalla, joka ei perustu pelkästään aistihavaintoihin heidän käyttäytymisestään, ilmeistään tai eleistään. Tällainen ei-aistimuksellinen havainnoiminen on puhtaassa muodossa uskonnollisessa havainnossa, jonka kohteena on ei-aineellinen olento, Jumala. Koska uskonnot muodostavat sosiaalisesti vakaita käytäntöjä, joiden piirissä ihmiset kertovat melko säännönmukaisesti saavansa (ei-aistimuksellisia) havaintoja tai kokemuksia Jumalasta, näihin väitteisiin on suhtauduttava avoimesti. Jos Jumala on olemassa, on täysin ymmärrettävää, että ihmisillä voi olla kokemuksia hänestä. Toiseksi Alston hylkää ajatuksen, että uskonnollisen havaintotiedon pätevyyden arvioimiseksi ei olisi olemassa sopivia kriteereitä tai testejä. Uskonnollisen havaintotiedon pätevyyttä voidaan koetella kahdella eri tavalla. Ensinnäkin sitä voidaan tarkastella mahdollisen vastanäytön näkökulmasta. Vastanäyttönä toimii muiden ihmisten saama tieto Jumalasta. Realistisen näkemyksen mukaan eri ihmisten saama tieto Jumalasta ei voi olla keskenään ristiriitaista, sikäli kuin se on todenmukaista. Hyvin erilaisetkin havainnot saattavat kuitenkin olla toisiaan täydentäviä. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä kriteeristöä Jumalaa koskevien havaintojen luotettavuudelle. Eri uskonnot ovat kehittäneet erilaisia kriteerejä näiden havaintojen pätevyyden arvioimiseksi. Niitä voidaan pitää kilpailevina oletuksina luotettavan Jumalaa koskevan havainnon arviointiperusteista. Ne muodostavat erilaisia "tiedollisia käytäntöjä" eli tapoja tiedon hankkimiseksi ja oikeuttamiseksi. Kristillisen tiedollisen käytännön piirissä Jumalaa koskevan tiedon kiteytyminä pidetään Raamattua, kirkon tunnustuksia, kristillisen yhteisön kokemuksia ja kristillistä ajattelua. Uskonnollisten kokemusten pätevyyttä ja aitoutta arvioidaan tämän tiedon valossa. Jos esimerkiksi James Jones sanoo saaneensa ilmoituksen, joka velvoittaa häntä ja hänen seuraajiaan joukkoitsemurhaan, tämän ilmestyksen aitous voidaan kyseenalaistaa vastanäytön pohjalta: se on ristiriidassa vuosituhansien aikana kiteytyneen kristillisen ilmoitustiedon kanssa. Vaatimus joukkoitsemurhasta ei sovi yhteen Jumalan olemuksen kanssa sellaisena kuin hänet tunnetaan kristillisessä tiedollisessa käytännössä. Tässä tapauksessa Jumalaa koskevan havainnon pätevyyttä arvioidaan muiden Jumalaa koskevien havaintojen valossa. Samalla tavalla toimimme myös aistihavaintojen kohdalla. Jos joku väittää lentokoneen lentäneen talonsa yli, voimme tarkistaa tämän havainnon paikkansapitävyyden tutustumalla lentokoneiden reitteihin siihen aikaan ja vertaamalla sitä alueella asuvien muiden ihmisten havaintoihin. Lisäksi voidaan tarkastella tekijöitä, jotka kyseenalaistaisivat havainnoitsijan normaaliuden, tasapainoisuuden tai yleensä hänen kykynsä tehdä luotettavia havaintoja. Aineellisia esineitä koskevan havaintotiedon osalta emme luota sellaisen ihmisen havaintoihin, joka on juovuksissa, järkyttynyt, ylen määrin väsynyt tai joka ei ole riittävän kiinnostunut havainnon kohteesta tarkkaillakseen sitä huolellisesti. Uskonnollisten havaintojen osalta käytämme osin samanlaisia kriteerejä, mutta niiden suhteen painotetaan myös henkilön eettistä tasapainoa ja hänen valmiuttaan kohdata totuus sekä itsestään että Jumalasta. Kristinuskon piirissä Jumalaa koskevien havaintojen keskeisenä ulottuvuutena on kokemus Jumalan täydellisestä rakkaudesta ja hyvyydestä. Ei ole mahdollista oppia tuntemaan täydellisen hyvää olentoa arvioimatta omaa olemustaan ja toimintaansa tämän havainnon valossa. Jos ihminen elää eettisesti tuhoavalla tavalla ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia, häneltä puuttuu myös tarvittava herkkyys Jumalan rakkauden havaitsemiseen. Tällaisen koettelun pohjana oleva normisto on erilainen eri uskonnoissa. Sikäli kuin uskonnot ovat ristiriidassa toistensa kanssa, niitä ei voida kaikkia pitää yhtä aikaa luotettavan tiedon lähteenä. Se ei kuitenkaan estä yksilöä pitämästä jotakin niistä luotettavan Jumalaa koskevan havaintotiedon lähteenä. Tämä johtuu siitä, että yksilöllä saattaa olla riittävät perusteet uskoa kohtaavansa Jumala tietyn uskonnon piirissä, vaikka toiset ihmiset toisen uskonnon piirissä uskovat omien kokemustensa pohjalta Jumalan olevan olennaisesti erilainen. Vaikka molemmat eivät voikaan olla yhtä aikaa oikeassa, sikäli kuin heidän käsityksensä ovat ristiriidassa toistensa kanssa, toinen heistä voi olla oikeassa. Alstonin realistisista lähtökohdista on tärkeää pohtia kysymystä, voidaanko Jumalaa koskevan havaintotiedon osoittaa olevan luotettavan tiedon lähde. Hän argumentoi yksityiskohtaisesti, että minkään perustavan tiedollisen käytännön totuudenmukaisuutta ei voida osoittaa tavalla, joka ei ollenkaan nojaisi kyseiseen tiedolliseen käytäntöön. En voi esimerkiksi todistaa havaintojen luotettavuutta nojautumatta jossakin mielessä havaintoihin. Tämä pätee yhtä lailla sekä aineellisia esineitä että näkymätöntä todellisuutta koskeviin havaintoihin. On kuitenkin olemassa piirteitä, jotka tekevät käytännön kannalta järkeväksi luottaa vakiintuneisiin tiedollisiin käytänteisiin. Ensinnäkään meillä ei ole käytännöllistä vaihtoehtoa. Emme voi saada ulkomaailmasta tietoa muuten kuin havaintojen välityksellä, vaikka emme pystykään todistamaan havaintojen luotettavuutta ehdottoman varmasti. Jos emme suostu toimimaan havaintotiedon varassa, emme voi toimia ollenkaan. Kokemuksellinen suhde Jumalaan toimii osin samanlaisten ehtojen varassa. Emme voi olla kokemuksellisessa suhteessa Jumalaan muuten kuin hänestä saamiemme havaintojen ja kokemuksien varassa. Voin tietysti tehdä päätelmiä Jumalan suhtautumisesta itseeni uskonnon oppien valossa, mutta nämä päätelmät saavat aivan toisenlaisen elävyyden ja kokemuksellisuuden, jos niitä täydentävät omakohtaiset havainnot ja kokemukset Jumalasta. Toiseksi, vakiintuneet tiedolliset käytännöt pystyvät yleensä osoittamaan itseään tukevaa todistusaineistoa. Ihmiset pystyvät käytännössä selviytymään aistihavaintojen varassa. Niiden pohjalta on mahdollista toimia järkevästi. Myös Jumalaa koskevilla havainnoilla on samanlaista itseään tukevaa todistusaineistoa. Ihmiset kokevat iloa syntien anteeksisaamisesta. He saavuttavat varmuuden pelastumisestaan. Heissä syntyy rakkaus muita ihmisiä kohtaan. He pystyvät itse antamaan anteeksi vihamiehilleen. Ihmiset etsivät yhteyttä Jumalaan, koska he etsivät vastausta elämän tarkoitukseen, vapautusta syyllisyydestä tai lohdutusta selittämättömän kärsimyksen kohdatessa. Ihmiset pysyvät tietyn uskonnon piirissä siksi, että he kokevat sitä kautta pääsevänsä Jumalan yhteyteen ja saavansa vastauksen ihmiselämän keskeisiin kysymyksiin. Se että kaikilla ihmisillä ei ole Jumalaa koskevia havaintoja, ei Alstonin näkemyksen mukaan kumoa näiden havaintojen luotettavuutta. Kaikki ihmiset eivät pysty tunnistamaan eri viinilajeja niiden maun ja hajun perusteella. Kaikki ihmiset eivät pysty seuraamaan sinfonian sävelkulkuja. Kaikki eivät ole yhtä herkkiä vaistoamaan toisten mielentiloja. Uskonnolliset kokemukset edellyttävät tietynlaista herkkyyttä ja valmiutta Jumalan kohtaamiseen. Vaikka näiden valmiuksien kehittyminen on periaatteessa kaikille ihmisille mahdollista, kaikki eivät halua kehittää niitä, koska ihmisen on silloin kohdattava totuus myös itsestään. Evidentialistit olettavat, että todistusaineiston pitää olla kaikille ihmisille avointa: kaikilla pitää olla periaatteessa yhtäläiset mahdollisuudet päästä käsiksi todistusaineistoon ja tarkistaa esitettyjen tiedollisten väitteiden pätevyys. He pitävät uskonnollisten väitteiden ongelmana, että kaikilla ihmisillä ei ole uskonnollisia kokemuksia, joten kaikilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia tiedollisesti vakuuttua Jumalan todellisuudesta. Tällä he perustelevat väitettä, että niidenkään ihmisten, joilla on kokemuksia Jumalasta, ei voida sanoa tietävän mitään Jumalasta, koska näiden väitteiden tiedollista pätevyyttä ei ole mahdollista tarkistaa tavalla, joka olisi avointa kaikille ihmisille. Jo Blaise Pascal (1623–1662) käsitteli tämänkaltaista väitettä. Väitteen ongelmana on, ettei se ota huomioon persoonallisen tiedon erityisluonnetta. Persoonia koskeva tieto ei ole aina yleisesti tarkistettavissa, koska tiedon saatavuus riippuu persoonan valmiudesta tai halusta paljastaa itseään. Tämä ongelma tulee selkeästi ilmi ihmissuhteissa, joissa keskinäistä luottamusta ei ole syntynyt tai joissa se on kadonnut. Luottamuksen puuttuessa ihmiset eivät ole avoimia eivätkä siksi opi tuntemaan toisiaan. Se että kaikki ihmiset eivät tunne kaikkia ihmisiä, ei kuitenkaan merkitse, ettei kukaan voisi tuntea ketään. Sikäli kuin ihmisellä on ystäviä, joille hän haluaa olla avoin, hänet voidaan tuntea, vaikka tämä tieto ei olekaan kaikille avointa. Ongelma voidaan kiteyttää kysymykseen: onko mahdollista tuntea persoona ainoastaan, jos kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet tuntea hänet? Käytännössähän persoona voidaan oppia tuntemaan vain jos hän on valmis paljastamaan jotakin itsestään. Lisäksi tarvitaan avoimuutta ja halua oppia tuntemaan persoona sen perusteella, mitä tämä on valmis paljastamaan. Harva ihminen on valmis uskoutumaan kaikille yhtäläisesti. Yleensä ihmiset ovat valikoivia luottamuksessaan. Ystävät paljastavat toisilleen asioita, joita he eivät paljasta muille ja oppivat siten tuntemaan toisensa erityisellä tavalla. Onko sitten niin, että ystävyyssuhteissa saatava tieto ei ole tietoa? Onko niin, ettei ole mahdollista tietää mitään sellaista persoonasta, mitä ei kuka muu tahansa yhtä lailla tietäisi? Voiko kukaan salata mitään keneltäkään? Evidentialistit vastaisivat tähän, että Jumala on olemukseltaan ääretön persoona, joten hänen tuntemisensa pitäisi olla mahdollista kaikille ihmisille, vaikka rajallisten inhimillisten persoonien tunteminen ei olekaan. Tähän Pascal vastaa toteamalla, että Jumala on moraalinen olento, joka kunnioittaa ihmisen persoonaa. Jos ihminen ei halua tuntea Jumalaa ja elää hänen yhteydessään, Jumala kunnioittaa ihmisen valintaa. (Pascal 1996: 93–94.) Ihmisten peruskokemus olemassaolosta vaihtelee tässä suhteessa ratkaisevasti. Tämä ei merkitse sitä, että kaikki kannat olisivat tosia – nehän ovat osin toistensa kanssa ristiriidassa. Se vain merkitsee, että kysymystä lopullisesta totuudesta ei ole mahdollista ratkaista pelkästään teoreettisilla argumenteilla. Koska totuus on kristillisen käsityksen mukaan persoona, niin totuuden tunteminen on persoonan tuntemista. Jokaisen on ratkaistava kantansa asiaankuuluvien argumenttien ja oman kokemuksensa valossa. Se, jolla on kokemuksia Jumalasta, voi miettiä, voisivatko nämä kokemukset olla projektiota, toiveajattelua, harha-aistimuksia vai onko hän niiden kautta kosketuksissa äärettömän, kaikkivaltiaan ja moraalisesti täydellisen persoonan kanssa. Ne taas, joilla ei ole kokemuksia Jumalasta, voivat miettiä, puuttuuko heiltä kosketus olennaiseen todellisuuden ulottuvuuteen ja jos niin miksi.

2.5.6. Naturalistisen tutkimusohjelman ongelmia

Naturalismi, intuitionismi ja supranaturalismi muodostavat siis toistensa kanssa kilpailevia tutkimusohjelmia. Niiden paremmuutta on mahdollista arvioida vertailemalla niiden kykyä selittää todellisuuden ilmiöitä. Naturalistinen tutkimusohjelma ottaa minimalistisen lähestymistavan suhteessa hyväksyttäviin tiedon lähteisiin. Sen mukaan tieteellinen tieto tulee perustaa aistihavaintoihin, eli sellaisiin havaintoihin, jotka voidaan julkisesti tarkistaa, sekä rationaalisen päättelyn ja teorian valinnan periaatteisiin. Naturalistisen tutkimusohjelman ongelmat ja rajoitukset tulevat esille, kun pyritään oikeuttamaan luonnontieteellisen tiedon perusoletuksia. Michael Rea (2002) on mielenkiintoisella tavalla valottanut naturalismin kohtaamaa ongelmaa sen pyrkiessä tiedollisesti oikeuttamaan kolmea väitettä, joihin naturalistit mielellään sitoutuvat: 1) uskoa tavallisessa kokemuksessamme ilmenevien aineellisten objektien todellisuuteen, 2) uskoa materialismiin, 3) uskoa muiden tajuisten olentojen olemassaoloon. Koska Rean argumentti on hyvin abstrakti, sen esittely on sijoitettu kirjan loppuun liitteeksi, josta halukkaat voivat siihen tutustua.

2.6. Kooste

Tieteellisen maailmankäsityksen ja uskonnon suhteesta keskustellaan joskus ikään kuin tieteellinen maailmankäsitys olisi ongelmaton ja selvärajainen käsite. Varsinkin Suomen kaltaisessa pienen tieteellisen ja kulttuurisen eliitin hallitsemassa maassa naturalismin valta-asema johtaa helposti dogmaattisuuteen, joka sulkee pois kilpailevia tutkimusohjelmia pelkän valta-aseman mahdollistaman ideologisen hegemonian seurauksena. Tieteellistä tutkimusta voidaan kuitenkin toteuttaa ainakin kolmen erilaisen tutkimusohjelman pohjalta. Naturalismin, intuitionismin ja supranaturalismin pohjalta tieteellinen maailmankäsitys saa erilaisen sisällön. Niinpä myös tieteellisen maailmankäsityksen ja uskonnon suhde hahmottuu eri tavalla näistä kolmesta lähtökohdasta käsin. Useimmat naturalistisen tutkimusohjelman kannattajat olettavat, ettei luonnontieteen menetelmillä ole mahdollista saada tietoa Jumalasta. Toisaalta on myös puolustettu näkemystä, että luonnossa vallitseva täsmennetty monimutkaisuus tekee mahdolliseksi saada tietoa Jumalasta luonnontieteellisen tutkimuksen pohjalta. Länsimainen tiede on historiallisesti rakentanut supranaturalistiselle perustalle. Kristillinen teismi vaikutti syvästi länsimaiseen kulttuuriin modernin luonnontieteen vallankumouksen aikana. Tieteellinen vallankumous edellytti uskoa maailmankaikkeudesta erilliseen Luojaan, jonka suunnitelma toteutuu aineellisessa todellisuudessa tavalla, josta on mahdollista päästä selville kokemuksen välityksellä. Maailmankaikkeudessa ilmenee älykäs suunnitelma niin, että ihmisen älylliset kyvyt ovat luotettavia. Tämä oletus on säilynyt julkilausumattomana osana tieteellistä tutkimusta, vaikka sitä ei voidakaan perustella naturalistisista lähtökohdista. Pluralistinen lähestymistapa suosittaa tieteellisessä tutkimuksessa avointa tutkimusohjelmien välistä kilpailua siitä, mikä niistä onnistuu antamaan parhaimman selityksen todellisuuden asiaintiloille. Tieteellisen tutkimuksen neutraalisuus tulee sitä kyseenalaisemmaksi, mitä läheisemmin tutkimus koskettaa ihmisenä elämisen merkitystä. Pyrkimys salata tutkimuksen maailmankatsomukselliset lähtökohdat johtaa helposti siihen, että ideologisesti värittyneitä käsityksiä esitetään tieteellisinä tutkimustuloksina. Kun tutkija tiedostaa, että tieteellinen tutkimus on aina uskonnollisesti sitoutunutta, hän saa itsekriittisen näkökulman omiin tulkintoihinsa.