Kari Enqvist

Kari-Pekka Enqvist (s. 16. helmikuuta 1954, Lahti) on Helsingin yliopiston fysikaalisten tieteiden laitoksen teoreettisen fysiikan professori. Enqvist väitteli vuonna 1983 teoreettisen fysiikan alalta filosofian tohtoriksi.

Enqvist on toiminut kosmologian professorina Helsingin yliopistossa vuosina 2001–2005. Hänet tunnetaan myös Skepsis ry:n tieteellisen neuvottelukunnan entisenä varapuheenjohtajana ja nykyisenä puheenjohtajana. Vuoden 2010 alusta Enqvist on nimitetty viisivuotiseen akatemiaprofessorin virkaan.

Ajattelu

Uskonnottomuus

Professori Enqvist on ilmoittanut uskonnolliseksi kannakseen uskonnottomuuden. Uskonnottomuuden määritelmä on toistaiseksi epäselvä.¹ Kanta ei järkevästi ajatellen voi tarkoittaa ainakaan uskonvaraisten uskomusten täydellistä puuttumista, sillä jokaisella ihmisellä on joku maailmankatsomus, jonka oletukset ovat uskonvaraisia. Lisäksi maailmankatsomusta pitäisi² pystyä perustelemaan muutenkin kuin kritikoimalla muita katsomuksia. Professori Tapio Puolimatkan kanssa käymässään Johtaako tiede ateismiin -väittelyssä professori Enqvist myönsi, että ateismille ei ole tieteellisiä perusteluita.

Kirjassaan Tiedekeskustelun avoimuuskoe³ Puolimatka analysoi Enqvistin uskonnottomuuden märitelmää: Enqvistin uskonnottomuuden ytimessä on pyrkimys sulkea Jumalaa koskevat väitteet järkiperäisen keskustelun ulkopuolelle väittämällä, ettei niillä ole tiedollista sisältöä. Usko Jumalaan on Enqvistin mukaan vailla tiedollista sisältöä, koska se ei ole todennettavissa aistihavaintojen pohjalta. Tältä osin Enqvist nojautuu filosofiseen periaatteeseen (positivistiseen todennettavuusehtoon), jonka on jo puoli vuosisataa sitten osoitettu olevan itsensä kumoava. Loogisten positivistien todennettavuusehdon mukaan väitteen mielekkyyden ehtona on, että väitteen totuus tai epätotuus voidaan osoittaa aistihavaintojen perusteella. Väitteet, joita ei voida havaintojen avulla todentaa, ovat vailla mielekästä merkitystä. Toisin sanoen, niiden merkitystä ei voida edes ymmärtää. Enqvistin mukaan Jumalaa koskevat väitteet kuten ”Jumala on olemassa” eivät ole aitoja väitelauseita, joilla olisi ymmärrettävää sisältöä. Enqvist uskoo Jumalaa koskevien väitteiden olevan pelkkiä tunneilmauksia vailla tiedollista sisältöä.

Enqvist kirjoittaa:

Uskonnoton sanoo, ettei ymmärrä, mitä lause ”Jumala on olemassa” tarkoittaa. Tämä on myös henkilökohtainen ongelmani, sillä en käsitä, millä tavoin Jumala voisi olla olemassa. – –
Uskonnottomuutta kutsutaan joskus myös igteismiksi tai ignostisismiksi. Igteisti pitää sekä lausetta ”Jumala on olemassa” että ”Jumala ei ole olemassa” yhtä mielettöminä sen vuoksi, että ”Jumala” on käsite, jota ei voi määritellä. Positivismin kellot kumajavat vaskenkirkkaina tällaisessa ajattelussa, jonka tunnetuimpia puolestapuhujia oli vuonna 1989 kuollut brittifilosofi A. J. Ayer.
Uskonnoton ei ole agnostikko. Tämä nimittäin julistaa, ettei tiedä, onko Jumala olemassa vai ei. Päinvastoin kuin uskonnottomalle, agnostikolle (kuten myös ateistille) kysymys Jumalan olemassaolosta on mielekäs. – – Uskonnottomalle Jumala on ajatuksena järjetön. Jumalan olemassaolo ei hänelle ole edes mielenkiintoinen kysymys.

– Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat⁴

Enqvistin mukaan uskonnoton ei ole agnostikko. Yleisen käsityksen mukaan Rudolf Carnapin (1891–1970) ja Alfred Ayerin (1910–1989) näkemys, johon Enqvist sanoo pitäytyvänsä, kuitenkin luokitellaan radikaaliksi agnostismiksi. Heidän mukaansa puhe Jumalasta on mieletöntä, mahdotonta ymmärtää, joten sekä teismi että ateismi on hylättävä mielettöminä väitteinä. Vaikka agnostismi merkitsee pidättäytymistä kannanotosta teismin ja ateismin välisessä kiistassa, sekin on eräänlainen kannanotto.⁵ Toisaalla kirjassaan Enqvist⁶ luonnehtii Ayeria ”julkiateistiksi”. Enqvist kuitenkin vierastaa ateisti-sanaan liittyvää kielteistä tunneväritystä. Tavallisten ihmisten silmissä ”uskonnoton on kuin maahanmuuttaja: pelottava ja erilainen. Vielä hirmuisempi on kiiluvasilmäinen taisteleva ateisti, joka äännesukulaisuutensa vuoksi herättää mielikuvan pommeja heittelevästä anarkistista.”⁷ Enqvistin mukaan uskonnoton eroaa ateistista siinä, että uskonnoton suhtautuu jumalakysymykseen välinpitämättömästi. Uskonnoton näyttää siis Enqvistin käsitemaailmassa olevan ateisti, joka on niin välinpitämätön jumalakysymyksen suhteen, ettei halua määritellä itseään suhteessa Jumalaan. Uskonnoton ei halua määritellä itseään jumalankieltäjäksi, vaikka hän pitääkin itsestään selvyytenä, ettei Jumalaa ole olemassa ja ettei itse ajatusta Jumalasta voida edes ymmärtää. Enqvistin tapauksessa tämä uskonnoton välinpitämättömyys jumalakysymystä kohtaan saa mielenkiintoisen lisävivahteen, koska hänen kirjoituksissaan Jumalalla kuitenkin on poikkeuksellisen keskeinen asema. Yhtäältä Jumala on mieletön ja käsittämätön, jotain sellaista, josta ei voi puhua, ja toisaalta Enqvist puhuu Jumalasta läpi koko tuotantonsa.

Ayerin mukaan uskonnolliset uskomukset ovat vailla mielekästä merkitystä:

Termi ”jumala” on metafyysinen termi. Ja jos ”jumala” on metafyysinen termi, silloin ei voi olla edes todennäköistä, että jumala on olemassa. Sillä kun sanotaan, että 'jumala on olemassa' lausutaan metafyysinen lausuma joka ei voi olla joko tosi tai epätosi. Saman kriteerin pohjalta millään sellaisella lauseella, mikä väittää kuvaavansa tuonpuoleisen jumalan luonnetta, ei voi olla mitään kirjaimellista merkitystä.

– Alfred Ayer, Language, Truth and Logic⁸

Ayer ei esitä tässä väitettä, ettei Jumala ole olemassa. Hän siirtää kysymyksen Jumalan olemassaolosta kokonaan keskustelun ulkopuolelle. Hänen mielestään koko kysymys ei ole mielekäs. Sitä ei voi edes ymmärtää. Hän olettaa ensin kaksi lähtökohtalausetta:

(1) Jos emme pysty todentamaan Jumalan olemassaoloa kokemusperäisesti (empiirisesti), on merkityksetöntä sanoa, että Jumala on olemassa. (2) Emme pysty todentamaan Jumalan olemassaoloa empiirisesti.

Näiden pohjalta hän tekee johtopäätöksen:

(3) On merkityksetöntä sanoa, että Jumala on olemassa.⁹

Todennettavuusehto on kuitenkin ongelmallinen sikäli, ettei edes kaikkia tieteellisen tutkimuksen perustana olevia olettamuksia voida testata empiirisesti. Tieteessä käytetään usein hyvin abstrakteja käsitteitä ja periaatteita, joilla ei ole selvää yhteyttä empiiriseen kokemukseen. Jos todennettavuusehtoa sovelletaan tiukasti, se merkitsee, etteivät nämä tieteellisetkään käsitykset ole mielekkäitä, koska niillä ei ole selvää merkitystä. Kaikkein hankalinta uskonnottoman tieteentekijän kannalta lienee kuitenkin se, että itse todennettavuusehtoa on mahdotonta todistaa empiirisesti, joten se määrittelee itsensä kuuluvaksi niiden lauseiden joukkoon, jotka ovat vailla mieltä ja joita ei siksi voi ymmärtää. Tätä ongelmaa Enqvist ei näytä ollenkaan tiedostavan.

Enqvistin ”uskonnottomuuden” perustana oleva positivistinen todennettavuusehto on siis luonteeltaan itsensä kumoava. Keith Ward kertoo keskustelusta erään opiskelijan ja todennettavuusehtoa puolustaneen positivistifilosofin Alfred Ayerin välillä:

Eräs opiskelija kerran kysyi [Ayerilta], onko mahdollista esittää mitään tosia yleisiä väitteitä mielekkäistä väitteistä. ”Kyllä”, hän vastasi. ”On mahdollista sanoa, että kaikkien mielekkäiden väitteiden on periaatteessa oltava todennettavissa.” Opiskelija vastasi: ”Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta miten on mahdollista todentaa tuo väite?” Filosofi sanoi: ”Olen iloinen, että kysyit tuota. Sitä ei ole mahdollista todentaa. Mutta se ei olekaan itse asiassa mielekäs väite. Se on sääntö kielen käyttöä varten.” ”Kenen sääntö?” ”No, se on itse asiassa minun sääntöni. Mutta se on hyvin hyödyllinen sääntö. Jos käytät sitä, huomaat olevasi täysin samaa mieltä minun kanssani. Minun mielestäni se on erittäin hyödyllistä.”

– Keith Ward, God: A Guide for the Perplexed¹⁰

Ayer pohdiskeli myöhemmin:

Minä vain ilmaisin [todennettavuusehdon] dogmaattisesti ja monet ihmiset näyttivät vakuuttuvan väitteestäni.

– Alfred Ayer¹¹

Ayer myöntää esittäneensä todennettavuusehdon ilman älyllisiä perusteita ja hämmästelee sitä, että ihmiset uskoivat hänen oppinsa pelkästään hänen auktoriteettinsa varassa. Todennettavuusehdon kaltaiset perususkomukset omaksutaan usein ilman varsinaisia perusteluja, pelkästään niiden tunteenomaisen vetovoiman perusteella. Tällaista vetovoimaa lisää, jos merkittävässä asemassa olevat ihmiset puolustavat sitä suurella vakaumuksella. Tässä tapauksessa vetovoimaa lisää myös se, että todennettavuusehto näyttää vapauttavan ihmisen kokonaan pohtimasta Jumalan olemassaoloa.

Todennettavuusehdosta seuraa käännettävyysteesi: kaikki mielekkäät empiiriset lauseet ovat jäännöksettä käännettävissä havaintokielelle, jolla kuvataan aistihavaintoja yksinkertaisimmillaan. Tällaisia havaintoilmauksia ovat esimerkiksi ”näen punaista”, ”tunnen karhean pinnan” tai ”kuulen voimakkaan äänen”. Nämä ovat positivistien mukaan perustavanlaatuisia kokemuksia, joita ei voida enää yksinkertaistaa. Käännettävyysteesin mukaan tieteellisissä teorioissa käytetyt sanat kuten ”atomi”, ”magneettikenttä” tai ”älykkyys” pitäisi kääntää yksinkertaisten havaintojen kielelle. Jopa sellaiset toteamukset kuin ”tämä on tuoli” ja ”tämä on kallio” pitäisi kääntää perustavanlaatuisia havaintoja kuvaavalle kielelle. Tämä on kuitenkin käytännössä mahdotonta. Käännettävyysteesi esittää niin ankaran vaatimuksen, etteivät minkään tieteenalan tulokset olisi sen perusteella mielekkäitä. Niinpä ei ole mahdollista käyttää käännettävyysteesiä kriteerinä, jonka avulla tiede erotetaan ei-tieteestä.¹²

Looginen positivismi sortui lopulta omiin sisäisiin ristiriitaisuuksiinsa. Ayer päätyi itse myöhemmin kyseenalaistamaan suuren osan pääteoksessaan esittämistään ajatuksista:

Looginen positivismi kuoli pitkän aikaa sitten. En ajattele, että paljonkaan kirjan Language, Truth and Logic sisällöstä on totta. Mielestäni se on täynnä virheitä. Mielestäni se oli tärkeä kirja omana aikanaan, koska sillä oli eräänlainen puhdistava vaikutus – – Mutta kun tarkastelemme yksityiskohtia, se on mielestäni täynnä virheitä, joita olen korjannut tai yrittänyt korjata viimeiset viisikymmentä vuotta.

– Alfred Ayer¹³

Positivistit joutuivat toistuvasti korjaamaan ja muuttamaan todennettavuusehtoa, koska mikään sen muunnelmista ei onnistunut erottamaan tieteellisiä käsityksiä maailmankatsomuksellisista ja uskonnollisista käsityksistä. Jo se, että tätä periaatetta pyrittiin toistuvasti korjaamaan siten, että se määrittelisi tietyt ennalta valitut käsitykset mielekkäiksi ja toiset ei-mielekkäiksi, tuntuu epäilyttävältä. Positivistit eivät koskaan menestyneet tässä yrityksessään, koska kriteeri, joka olisi ollut riittävän tiukka sulkemaan kaikki metafyysiset ja uskonnolliset käsitykset pois mielekkäiden lauseiden joukosta, sijoitti myös osan tieteestä ei-mielekkäiden lauseiden joukkoon, ja sellainen kriteeri, joka olisi riittävän laaja niin että sen piiriin mahtuisivat kaikki tieteelliset lauseet, sulkisi piiriinsä myös metafyysisiä ja uskonnollisia lauseita.¹⁴

Positivistien mielekkyyden kriteeri on hylätty tieteellisessä keskustelussa sen ilmeisten ongelmien tähden. Se on kuitenkin jäänyt vaikuttamaan jonkinlaisena perustelemattomana ideana suhteessa Jumalaa koskevaan keskusteluun. Sen varaan myös Enqvist rakentaa oman uskonnottomuutensa. Sen avulla hän pyrkii torjumaan teistiset perustelut. Hänen kantansa itsensä kumoavuus ei ole kaikille ilmeistä, koska ihmiset eivät yleensä ole tietoisia todennettavuusehdon sisäisestä ristiriitaisuudesta. Tällä älyllisesti kestämättömällä perusteella Enqvist katsoo kuitenkin voivansa sivuuttaa väitteet kuten ”Jumala on olemassa” pelkästään vetoamalla siihen, etteivät ne herätä hänessä lämpimiä tunteita:

Olen uskonnoton. Lauseet kuten ”Jumala on olemassa” tai ”Kristus on ylösnoussut” jättävät minut kylmäksi.

– Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat¹⁵

Enqvistin pyrkimys sivuuttaa Jumalaa koskevien väitteiden tiedollinen sisältö epäpätevän argumentin avulla sopii Enqvistin oman määritelmän mukaan luonnehtimaan uskonnollista asennetta.

Maallistumisprosessissa ei ole kyse ainoastaan siitä, että luovutaan uskosta Luoja-Jumalaan, vaan siitä, että omaksutaan uusi naturalistinen usko ja sille ominainen näkökulma inhimillisen ja erityisesti tieteellisen tiedon lähtökohdista. (Gillespie 1979: 12) Enqvist määrittelee omaa uskoaan seuraavaan tapaan:

Tämän voin minäkin uskoa: että uskon ytimestä ei loppujen lopuksi löydy kuin tyhjyys, ajattelun musta aukko, jota tunteiden tapahtumahorisontti ympäröi.

– Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat¹⁶

Enqvistin vakaumuksen mukaan kristillisen uskon ytimestä loppujen lopuksi löytyy vain tyhjyys, jota on ympäröity tunneperäisten tarpeiden luomilla kuvitelluilla tapahtumilla. Hän ei pidä uskoa Jumalaan tiedon asiana, koska hän olettaa, ettei Jumalaa ole olemassa. Uskossa on kysymys pelkästään tunteesta. Uskonnoton on ihminen, jossa tällaisia tunteita ei herää. Jumalasta on luvallista sanoa ainoastaan se, ettei hänestä voida sanoa mitään mielekästä. Tämä sinänsä ristiriitainen periaate kertoo ateistis-uskonnollisesta tarpeesta elää maailmassa, jossa Jumalan olemassaolon mahdollisuuskin on poistettu järjellisen keskustelun piiristä. Enqvistin uskonnottomuus on pyrkimystä saavuttaa rikkomaton ateistinen mielenrauha, jossa Jumalaa koskevaa kysymystä ei tarvitse edes herättää. Maallistumisprosessissa on kyse siitä, että yksi uskonnollinen näkemys vaihdetaan toiseen, jonka uskonnollista luonnetta ei haluta tunnustaa.

Enqvist pyrkii siis suojaamaan oman uskonnottomuutensa kritiikiltä kahdella erillisellä mutta toisiinsa liittyvällä siirrolla. Ensinnäkin hän siirtää oman vakaumuksensa määritelmien ja luokitusten ulkopuolelle: se ei ole sen enempää ateismia kuin agnostismiakaan. Suojattuaan itsensä epämääräisen uskonnottomuuden verhon taakse, hän sieltä käsin voi näennäisen neutraalisti suorittaa toisen siirtonsa. Hän siirtää älyllisesti kumoutuneeseen positivistiseen ajatteluun nojaten jumaluskon tiedon alueen ulkopuolelle erityiselle uskonnollisen uskon alueelle, joka on vailla tiedollista merkitystä. Myös tämä toinen siirto on Ayerin sanoja lainaten dogmaattinen, vailla älyllisiä perusteita oleva siirto. Positivisteja seuraten hän pyrkii karkottamaan jumaluskon pois paikaltaan tieteellisen tiedon ja luonnon selittämisen lähtökohtana vetoamalla näennäisesti havaintoihin, vaikka hän itse asiassa nojautuu uuteen kokonaisvaltaiseen uskonvakaumukseen havaintojen luonteesta ja niiden paikasta ihmisen tietojärjestelmässä.

Enqvistin ”uskonnoton” näkemys sisältää siis yllättävän paljon uskonnollisia piirteitä, kun sitä arvioidaan hänen oman uskonnon määritelmänsä pohjalta, jonka mukaan uskonnossa ei ole keskeistä oppi vaan tietty tunnesisältö tai asenne (Enqvist 2009: 119). Hänen ajattelunsa uskonnollinen luonne näkyy erityisesti siinä, että hän torjuu ajatuksen Jumalasta käyttäen hyväkseen päättelyä, joka on älyllisesti pätemätöntä tai jopa itsensä kumoavaa. Itsensä kumoavaa väitettä ei voida edes ymmärtää, mikä on Enqvistin mukaan juuri keskeistä uskonnollisessa puheessa. Enqvist myöntää, että ”uskonnottomuudessa kyse ei ole tietyn opin järkiperäisestä omaksumisesta vaan siitä, mitä sydän sanoo” (Enqvist 2009: 132–133).

Fysikalismi

Kari Enqvist on usein antanut fysikalistisia¹⁷ kannanottoja. Hän määrittelee fysikalismin seuraavasti:

Fysikalismi on moderni versio materialistisesta filosofiasta, joka väitti, että kaikki olevainen on ainetta. Fysikalismin mukaan kaikki on viime kädessä fysiikkaa. – – Fysikalistinen tietoisuuden teoria sanoo, että jokainen mentaalinen tila heijastaa vain ja ainoastaan aivojen tiettyjä sähkökemiallisia tiloja.

– Kari Enqvist, Olemisen porteilla¹⁸

Fysikalismi johtaa siihen, että kaikki olemassa oleva, myös kaikki ihmiselämän ulottuvuudet redusoidaan eli pelkistetään alkeishiukkasten vuorovaikutukseksi.

Jos ihminen ja hänen tietoisuutensa ovat myös aineen vankeja, kaikki meidän ilomme, surumme, toiveemme, uskonnolliset tunteemme, rakkaus, kaikki mikä muodostaa minuutemme, on sekin alkeishiukkasten tanssahtelua.

– Kari Enqvist, Olemisen porteilla¹⁹

Enqvist on mm. väittänyt, että sähkömagneettinen vuorovaikutus on käytännössä ihmisen²⁰ kaiken teoria²¹, joka määrää ihmisen ajatukset ja kehon toiminnan.

Tiede ei kuitenkaan ole todistanut, että fysiikan vuorovaikutukset olisivat kaikki, mitä on olemassa, tai että ihmisellä ei olisi sielua²². Fysikalismi on siis tunnetun fysiikan absolutisoiva ja muut toimijat kieltävä puhtaasti filosofinen kanta, jonka prof. Enqvist kuitenkin esittää tieteellisenä kantana. Tällä tavoin tieteen²³ kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme nauttimaa arvovaltaa siirretään naturalistisen auktoriteettiuskon käyttövoimaksi.

Enqvist myöntää, että fysikalistinen teoria on välittömän kokemuksemme vastainen, koska luonnostaan emme olettaisi esimerkiksi kauneuselämystemme olevan pelkistettävissä aineellisiin tekijöihin. Emme luonnostaan olettaisi, että kaunis auringonlasku olisi pelkistettävissä ”taivaalta satavien, eri tahtiin värähtelevien fotonien” kokoelmaan.²⁴

Koska tällainen pelkistys on niin vahvasti ihmisen peruskokemuksen vastainen, ihminen luonnostaan vastustaa kokemuksensa pelkistämistä fysiikkaan. Niinpä

on helppo ymmärtää toive, että pelkkä atomien liike ei riitä selittämään olemassaoloamme, tajuntaamme tai kokemuspiirimme huikeaa mosaiikkia – – tietoisuutemme tuntuu niin selkeästi olevan jotakin muuta kuin hiukkasia tai molekyylejä.

– Kari Enqvist, Olemisen porteilla²⁵

Enqvist myöntää, ettei hän pysty todistamaan fysikalistista oletustaan tieteellisesti, koska on olemassa valtava määrä ilmiöitä, joita ei ole onnistuttu selittämään pelkän fysiikan pohjalta.

Tärkeitä esimerkkejä fysikalismille ongelmallisista tosiasioista ovat tietoisuus, vapaa tahto, järjellisyys, minuus, itseisarvo, ehdottomat ihmisoikeudet, ihmisarvo ja elämän tarkoitus. Nämä piirteet ovat itsepäisesti vastustaneet yrityksiä pelkistää ne fysikaalisten hiukkasten vuorovaikutuksiin. Ne selittyvät kuitenkin raamatullisen jumaluskon pohjalta. Niinpä ne tarjoavat tukea raamatulliselle jumaluskolle ja ne muodostavat todistusaineistoa naturalismia vastaan.(Moreland 2009)

Ymmärtääksemme, miksi kyseiset tosiasiat ovat ongelmallisia fysikalismille, on hyvä suhteuttaa niitä joihinkin naturalistisen maailmankatsomuksen keskeisiin piirteisiin. Naturalismissa on kolme osaa: (1) Naturalistisen tietoteorian ytimessä on tieteisusko, jonka mukaan maailman kuvaamisessa ja selittämisessä [luonnon]tiede on olevaisen lopullinen mitta, sen mitä on, että se on, ja sen mitä ei ole, että se ei ole. (Sellars 1963: 173) (2) Koko olevaisen synty ja kehitys kerrotaan sellaisen suuren kertomuksen muodossa, joka perustuu luonnontieteellisesti kuvattavien syiden ja seurausten ketjuun. Keskeisessä asemassa ovat atomiteoria ja evoluutiobiologia, joiden avulla ilmiöiden synty pyritään selittämään lähtien liikkeelle kaikkein yksinkertaisimmista fysikaalisista hiukkasista. Naturalistinen kuvaus olevaisen synnystä hyväksyy ainoastaan kausaalisia syitä. (3) Naturalistinen todellisuuskäsitys hyväksyy ainoastaan sellaisten tekijöiden olemassaolon, jotka ovat riittävän samankaltaisia täydelliseen fysiikan teoriaan kuuluvien tekijöiden kanssa ja jotka voidaan selittää osana syiden ja seurausten välttämätöntä ketjua.

Kun koko olemassaolo pyritään pelkistämään älykkyyttä vailla olevaan molekylaariseen koneistoon, ongelmaksi tulee löytää paikka inhimillisen olemassaolon olennaisille piirteille kuten tietoisuudelle, tahdon vapaudelle ja järjellisyydelle. Naturalistinen viitekehys asettaa tällaiselle paikallistamiselle kolme ehtoa: (1) Piirteiden tulisi sopia yhteen naturalistisen tietoteorian kanssa, niin että ne ovat kuvattavissa ulkopuolisen havainnoitsijan näkökulmasta. (2) Piirteiden tulisi sopia suureen kertomukseen elämän synnystä ja kehityksestä, jossa osoitetaan, miten kyseiset piirteet syntyivät luonnollisten syiden ja seurausten tuloksena. Naturalistisen näkemyksen mukaan kosmoksen historia on kertomus siitä, miten mikrohiukkaset muodostivat erilaisia yhdistelmiä, joilla on yhä monimutkaisempi rakenne. (3) Piirteiden tulisi olla riittävän samankaltaisia fysikaalisten ja kemiallisten tekijöiden kanssa, niin että niiden voidaan osoittaa riippuvan niistä syiden ja seurausten ketjun välityksellä.

Tällöin naturalistilla on kaksi mahdollisuutta: Joko selittää, miten inhimillinen tietoisuus, järjellisyys ja arvotajunta ovat syntyneet fysikaalisten hiukkasten vuorovaikutuksesta, tai kieltää kyseisten inhimillisten piirteiden olemassaolo. Jos naturalisti valitsee edellisen vaihtoehdon, hänen tehtäväkseen tulee selittää useita eri tasoilla olevia tietoisuuden ilmiöitä: (1) Tietoisuuden alimmat tasot, kuten yksinkertainen kipuaistimus (2) Tahdon vapaus (3) Järjellinen ajattelu (4) Yhtenäinen henkinen minuus (5) Moraalisesti vastuullinen henkinen minuus ja sille ominainen tieto moraalista ja ehdottomista ihmisoikeuksista

Nykyisen tiedon valossa naturalismi ei pysty selittämään mitään näistä todellisuuden ulottuvuuksista. Enqvist kuitenkin vetoaa siihen, ettei myöskään ole kiistattomasti osoitettu, ettei fysikalistinen pelkistys olisi mahdollista viedä loppuun saakka.²⁶ Näin siis fysikalismi toimii Enqvistille perustavana uskomusjärjestelmänä, jota ei voida todistaa oikeaksi siinä mielessä, että pystyttäisiin antamaan kaikille ilmiöille fysikalistinen selitys. Hänelle kuitenkin riittää, ettei fysikalistista todellisuusnäkemystä ole kiistattomasti todistettu vääräksi.

Enqvist pitää fysikaalisia hiukkasia todellisuuden alkuperänä ja sen perimmäisenä selitysperustana, joten niillä on hänen teoriassaan sama asema kuin teistisessä näkemyksessä on Jumalalla. Tällä tavalla tieteentekijä ottaa kantaa Jumalan olemassaoloon korvaamalla hänet aineellisella selitysperustalla.

Jos tieteellisen maailmankatsomuksen kannattaja siis haluaa väittää esimerkiksi, että kaikki arkikokemuksemme piirissä esiintyvät ja erityistieteiden tahollaan tutkimat ilmiöt palautuvat viime kädessä fysiikkaan, hän joutuu tällaisen väitteen esittäessään astumaan selkeästi fysiikan itsensä ulkopuolelle. Tilanne on samanlainen, jos perustaksi esitetään biologiaa tai evoluutioteoriaa.

– (Haaparanta & Koskinen 2009: 254–255)²⁷

Fysikalistinen vakaumus ei ole Enqvistin tieteellisen päättelyn johtopäätös vaan sen lähtökohta. Tällaista vakaumusta voidaan kutsua uskonnolliseksi, koska se ilmaisee henkilön vakaumuksen todellisuuden alkuperästä, sen yhtenäisyyden perustasta ja perimmäisestä järjestyksestä. Vakaumuksen uskonnollinen luonne on ilmeinen, vaikka sen edustajat mielellään kutsuvat omaa näkemystään ”uskonnottomaksi”.

Enqvist antaa vaikutelman, että hänen materialisminsa ja fysikalisminsa on tieteellinen maailmankatsomus, kun taas Jumalaan uskovien näkemys olisi epätieteellistä. Tampereen yliopiston filosofian professori Leila Haaparanta kuitenkin kiinnittää huomiota tällaisen näkemyksen uskonvaraiseen luonteeseen:

Kun tieteellisen maailmankatsomuksen hyväksyvä henkilö päättää nojata tieteelliseen maailmankuvaan ja sitoutua epäuskoon tai ateismiin, hän tekee filosofisessa mielessä samankaltaisen valinnan kuin uskonnollinen henkilö.

– (Haaparanta & Koskinen 2009: 254–255)²⁷

Kun tieteen esittämiä kuvauksia oikeutetaan, joudutaan astumaan tieteen ulkopuolelle, filosofian alueelle.

Niin sanottu tieteellinen maailmankatsomus on eräänlainen uskon valinta. Sen kannattaja ilmentää halua uskoa ja hän suorittaa perustavan valinnan sen suhteen, minkä varaan hän luottamuksensa rakentaa. Koko todellisuuden pelkistäminen sen aineellisiin osatekijöihin on luonteeltaan epäuskoa suhteessa Jumalaan. Siinä torjutaan Jumalan todellisuus maailmankatsomuksellisen uskon tasolla. ”Epäusko ymmärretään vastahakoisuudeksi Jumalaa kohtaan tai Jumalasta irrottautumiseksi.” Ateistikin suorittaa yhdenlaisen ”uskon hypyn”. (Haaparanta & Koskinen 2009: 251, 255)²⁷

Enqvist pyrkii kätkemään oman kantansa uskonnollisen luonteen samaistamalla sen puolueettomaan tieteelliseen objektiivisuuteen. Enqvistin puolustama radikaalin agnostinen kanta ei kuitenkaan ole uskonnollisesti neutraali, vastoin hänen omaa oletustaan. Se sisältää kannanoton Jumalaan. Kysymys Jumalasta maailmankaikkeuden alkuperänä on niin keskeinen, että myös kannanotosta pidättäytyminen ja Jumalan asettaminen tiedon kannalta merkityksettömien oletusten joukkoon, merkitsee kannanottoa. Enqvist haluaa omalle uskonnolliselle näkemykselleen yksinoikeuden tieteen piirissä esittämällä jumaluskoisen kannan mielettömänä. Hänen retoriikkansa ytimessä on väite, että vaihtoehtoisten kantojen esittäjät ovat fundamentalisteja, joita ei tarvitse ottaa vakavasti.

Ristiriitainen suhde tieteeseen ja filosofiaan

Prof. Enqvist on useaan otteeseen ilmaissut halveksuntaa filosofisia perusteluja²⁸ kohtaan ja peräänkuuluttanut tieteellisen metodin tärkeyttä. Johtaako tiede ateismiin -väittelyssä hän kuitenkin myönsi, että ateismille ei ole tieteellisiä perusteluja. Koska ateismia ja uskonnottomuutta ei siis voida perustella tieteellisesti, niin näiden kantojen perustelu on välttämättä filosofinen. Kun prof. Enqvistin maailmankatsomuksen perustelu siis on filosofinen, ei tieteellinen, ja kun hän toisaalta nimenomaisesti halveksuu filosofisia perusteluja, jollaisiin hänen uskonnottomuutensakin perustuu, on ristiriitaista, että hän kuitenkin pitää uskonnottomuuttaan arvossa²⁹.

Ristiriitainen suhde tieteisuskoon

Johtaako tiede ateismiin - väittelyssä prof. Enqvist myönsi myös, että tieteellinen tieto ei ole tietomme summa. Hän myöntää siis aivan oikein, että on olemassa muutakin luotettavaa tietoa kuin tieteellinen tieto (ja ettei tieteellinenkään tieto toisaalta ole aina luotettavaa). Kuitenkaan hän ei hyväksynyt prof. Puolimatkan esittämiä, kristinuskoa tukevia filosofisia perusteluja vaan vaati tieteellisen metodin alaisia todisteita. Prof. Enqvist siis myöntää, että tieteisusko ei ole uskottavaa, mutta silti käytännössä soveltaa uskonnottomuutensa perustelemiseksi juuri tieteisuskoa.³⁰

Retorinen toimintamalli

Kirjojen propagandistinen luonne

Kirjailija Enqvist on julkisesti luonnehtinut teoksiaan seuraavasti:

Kirjani ovat tiedevalistusta ja maailmankuvan rakentamista. – – Kyllä ne ovat varmasti vähän provosoivia, tarkoituksellisestikin. Täytyy muistaa, että niitä ei ole kirjoitettu filosofeille tai tutkijoille. Tarkoituksena on saavuttaa – – yleisöni – –. Silloin täytyy kärjistää ja pelkistää.

Kärjistykset ovat Enqvistin mielestä "[p]arempia kuin epämääräiseltä vaikuttava käsiteanalyysi".³¹

Kun tämän yhdistää Enqvistin esiintymiseen kirjoissaan, avautuu mielenkiintoinen näköala. Näin Enqvist:

Olemassaoloon ei liity syvää filosofiaa. Se on pohjimmiltaan fysiikan kysymys. – – Filosofeille riittää se, miten asiat voisivat olla. Fyysikko haluaa tietää, miten asiat ovat oikeasti³².

Enqvist näyttäisi haluavan antaa "maallikoille" vaikutelman, että hän jakaa näille jotain arvokasta tietoa, vaikka itse hyvin tietääkin, että kyse on pikemminkin retorisesta kärjistelystä, joka ei toimisi asiantuntijatason viestinnässä.

Enqvistin tarkoituksena näkyy siis olevan pikemminkin varustaa lukijansa materialistista todellisuuskäsitystä³³ pönkittävien purevien Enqvist-sitaattien arsenaalilla kuin yrittääkään opettaa näitä hahmottamaan saati arvioimaan todellisuuskäsitysvaihtoehtoja millään älyllisesti kestävällä tavalla. Tällaista toimintaa voi määritelmän nojalla perustellusti kutsua propagandistiseksi.

Edellä sanottu ei tarkoita sitä, etteikö Enqvistin³⁴ teoksilla olisi myös hänen toteamaansa tiedevalistuksellista luonnetta. Epäilemättä niistä voi oppia jotain fysiikan saavutuksista ja nykytilasta. Olemisen porteilla -teosta ei liene palkittu Tieto-Finlandialla pelkistä "maailmankuvanrakentamisansioistaan". Yhtä kaikki näillä teoksilla on selkeän propagandistinen luonne. Propagandahan ei ensisijaisesti ole silkkaa disinformaatiota vaan pikemminkin määrätietoisen yksipuolista informaatiota.³⁵

Enqvistin julkisen esiintymisen retorinen ongelmallisuus ei ole siinä, että hänen kirjoittamisellaan on tietty päämäärä (kenelläpä ei olisi), eikä edes siinä, mikä tämä päämäärä on (avoimessa keskusteluavaruudessa on tilaa kaikille käsityskannoille³⁶), vaan siinä, että hänen käyttämänsä keinot eivät lähemmässä tarkastelussa ainakaan kaikin osin kestä päivänvaloa. Ts. hänen hyväuskoinen lukijansa luulee saavansa hänen teksteistään jotain sellaista, mikä ei selvästikään pidä paikkaansa, eli jonkinlaisen "objektiivisen tieteellisen maailmankuvan". Tosiasiassa lukija tältä osin kohtaa vain näyttävää tieteellistä uraa tekevän materialistin itsekeskeisen³⁷ kuvauksen siitä, miltä maailma materialistifyysikon silmin vaikuttaa. Ellei lukija tule tästä erosta tietoiseksi, voi sanoa hänen joutuneen huijatuksi.³⁸

Auktoriteettiviesti ja vastakaiku

Kirjailija Enqvistin valitsemaan retoriseen linjaan kuuluu korostettu fysiikan alan asiantuntemukseensa vetoaminen perimmäisten kysymysten käsittelyn pätevyyden "takaajana"³⁹, vaikka

• fysiikan menetelmin ei tietenkään voida periaatteessakaan ratkaista kysymystä, voidaanko kaikki todellisuutta koskevat olennaiset kysymykset fysiikan menetelmin ratkaista, ja vaikka
• on periaatteessa yleisesti tiedossa, etteivät kaikki fyysikot suinkaan allekirjoita Enqvistin näkemyksiä⁴⁰.

Tämä taktiikka myös puree käytännössä, kuten seuraava "kirja-arvostelun"⁴¹ otsikkokin osoittaa: "Lohduttaa, kun fyysikko ei lupaa mitään"⁴². Kyseinen "arvostelu" summaa seuraavasti: "Teos⁴³ on Enqvistiä parhaimmillaan, kylmän universumin ilosanomaa, joka lohduttomuuttaan, ja ehkä juuri sen tähden, lohduttaa enemmän kuin tuhat tyhjää lupaavaa filosofiaa."

Ilmeisesti Enqvist on siis ainakin joillekin mediatahoille saanut varsin hyvin myydyksi retorisen perusteesinsä, joka asiallisesti ottaen näkyy merkitsevän jotakuinkin seuraavaa:

1. Filosofeista poiketen nimenomaan fyysikot tietävät, miten asiat oikeasti ovat.
2. Kari Enqvist on huippufyysikko.
3. Siispä Kari Enqvist tietää huippuhyvin, miten asiat oikeasti ovat.
4. Useimmista muista fyysikoista poiketen Kari Enqvist ystävällisyyttään vieläpä jakaa tietonsa tavallisillekin kuolevaisille.
5. Jos siis et itse ole kaksinenkaan fyysikko, niin Kari Enqvistin teoksia lukematta et oikeastaan voi tietää tai oppia, miten asiat oikeasti ovat.
6. Olematta fyysikko et sitä paitsi voi itse pätevästi arvioida Enqvistin esittämiä asioita, sillä olemassaolohan on fysiikan kysymys, joten varsinaisesti vain fyysikot (ja toissijaisesti ne, jotka uskovat fyysikoita) voivat tietää tämän kysymyksen vastauksen.
7. Jos siis joku ei usko, mitä Kari Enqvist sanoo, se johtuu vain siitä, että tämä epäilijä ei kestä kohdata todellisuutta sellaisena kuin se oikeasti on.

Edelläolevan voi tiivistää: älä ajattele itse äläkä kyseenalaista, vaan usko, että Kari Enqvist on tiedollinen auktoriteettisi ja että se, mitä hän sanoo, on totuus.

Edellä analysoituun retoriikkaan näköjään täysin kritiikittömästi suostuttuaan Helsingin Sanomien "kirja-arvostelija" siis lisäsi omana panoksenaan vielä sen, että Enqvistin lukeminen "lohduttomuuttaan lohduttaa". Mistä mahtanee olla kysymys? Sitä voi vähintäänkin arvailla.