The Fall of Man and the Foundations of Science (kirja)

Tieteenhistorioitsija Peter Harrison osoittaa kirjassaan, että modernin luonnontieteellisen menetelmän kehittämistä ohjasi alun perin kristillinen ihmiskäsitys, jonka pohjana ovat opit luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja lunastuksesta.

1500- ja 1600-luvuilla länsimaisessa kulttuurissa käytiin intensiivistä keskustelua siitä, missä määrin syntiinlankeemus oli vaurioittanut ihmisen älyllisten kykyjen toimintaa ja siten heikentänyt ihmisen mahdollisuuksia saada luotettavaa tietoa. Koska luomisopin valossa näitä vaurioita ei pidetty luontaisesti ihmisyyteen kuuluvina, niitä ja niiden seurauksia pyrittiin korjaamaan kehittämällä luonnontieteen tutkimusmenetelmiä.

Moderni luonnontiede toimi kolme sataa vuotta sen vakaumuksen varassa, että Jumala on luonut maailmankaikkeuden, luonut ihmisen kuvakseen ja että ihmisen varsinainen ongelma tiedon hankkimisen näkökulmasta johtuu syntiinlankeemuksesta. Jeesuksen Kristuksen toteuttaman lunastuksen pohjalta ihmisten ponnistukset synnin aiheuttamien vaurioiden korjaamiseksi ovat mielekkäitä. Niin kauan kuin tällainen itsekriittinen näkökulma ohjaa tieteellistä tutkimusta ja tieteellisten menetelmien kehittämistä ja soveltamista, tieteellä on edellytyksiä tuottaa kohtuullisen luotettavaa tietoa.

Oppi syntiinlankeemuksesta ja tieteen metodin kehitys

Harrisonin1 mukaan kristillisellä opilla syntiinlankeemuksesta oli ratkaiseva merkitys kehitettäessä kokeellista tutkimusmenetelmää luonnontieteessä. Teologiset keskustelut ihmisen syntiinlankeemuksesta painoivat leimansa luonnontutkimuksen uusiin lähestymistapoihin 1500- ja 1600-luvuilla. Näissä keskusteluissa pohdittiin sitä, miten ihmisen järki ja aistit olivat vaurioituneet syntiinlankeemuksen seurauksena ja miten tätä vauriota voitaisiin korjata kehittämällä tieteen metodia.

Opilla syntiinlankeemuksesta on ollut suuri vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. 1600-luvuilla tämä oppi sai erityisen suuren merkityksen uskonpuhdistuksen vaikutuksesta. Raamattu sai tuolloin vertaansa vailla olevan arvovallan kulttuurissa niin, että se ohjasi useiden tieteenalojen keskustelua. Oppi syntiinlankeemuksesta ei hallinnut pelkästään teologista keskustelua, vaan siitä tuli yleisemminkin yhteiskunnallisten ja älyllisten keskustelujen viitekehys. Syntiinlankeemusoppi painoi leimansa myös tiedon perusteita koskeviin keskusteluihin ja vaikutti alkuvaiheissaan olevan luonnontieteen metodologiseen kehitykseen.

1500- ja 1600-luvuilla luotiin useita kilpailevia strategioita tiedon edistämiseksi ja tieteellisen menetelmän kehittämiseksi. Näiden kilpailevien strategioiden väliset erot olivat suurelta osin heijastusta siitä, minkälaisen merkityksen tutkijat antoivat syntiinlankeemukselle ja millaisia käsityksiä heillä oli syntiinlankeemuksen vaikutuksesta ihmismieleen. Ihmisen turmelusta ja ihmisjärjen rajoituksia korostava augustinolainen ihmiskäsitys koki tuohon aikaan uuden tulemisen uskonpuhdistuksen vaikutuksesta.1

Uskonpuhdistajien ajattelun perustana olivat kristilliset opit luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja lunastuksesta. Luomisen perusteella ihmisen ymmärrys ja tahto toimivat täysin tarkoituksenmukaisesti ja antoivat ihmiselle luotettavan tiedon sekä Jumalasta että luomakunnasta. Alun perin ihminen ”luotiin Jumalan kuvan mukaan ja hänen kaltaisekseen, niin että hänen tahtonsa oli hyvä ja terve, sitten vielä hänen järkensä eli ymmärryksensä oli terve niin että kaiken sen, mitä Jumala tahtoi tai sanoi, ihminen myös tahtoi, uskoi ja ymmärsi. Tätä tietoa seurasi johdonmukaisesti kaikkien muiden luotujen tuntemus.”2. Syntiinlankeemus kuitenkin turmeli älyn ja tahdon tarkoituksenmukaisen toiminnan. ”Alkuvanhurskaus kuului ihmisluontoon, mutta kun se oli synnin tähden menetetty, on selvä, etteivät luonnon lahjatkaan jääneet eheiksi.”3 Syntiinlankeemuksen seurauksena ”järkeä pimentää moninkertainen tietämättömyys”4, ”tahto on haavoilla, ymmärrys turmeltunut ja järki täysin vialla ja muuttunut muuksi”5 Lutherin mukaan on tärkeä ymmärtää synnin turmeleva vaikutus ihmisymmärrykseen ja tahtoon, koska ”jos ei taudin pahuutta oikein tunneta, ei myöskään parannuskeinoa tunneta eikä kaivata”6 Uskonpuhdistajat kiinnittivät paljon huomiota ihmisen turmelukseen erityisesti keskustellessaan uskonvanhurskausopista. Synnin tuoman turmeluksen syvyydelle voitiin tehdä oikeutta, koska uskonvanhurskaus tarjosi pelastuksen synnin tuomasta tuomiosta.

Nämä näkökohdat saivat tärkeän merkityksen seuraavan kahden vuosisadan tietoteoreettisissa keskusteluissa. Lutherin ja Calvinin ihmiskäsityksen omaksuneet tutkijat omaksuivat yleensä kokemusperäiselle asenteelle ja kokeelliselle tutkimukselle ominaisen varovaisen näkemyksen tiedon saamisen mahdollisuuksista. Heidän mielestään tietoa voitaisiin saavuttaa vain asteittain ja pikkutarkan huolellisuuden avulla. Ne, jotka omaksuivat optimistisemman ihmiskäsityksen, uskoivat ihmisjärjen kykyyn tehdä luotettavia päätelmiä kokemuksesta riippumatta.7

Augustinuksen merkitys

Yleensä on otaksuttu, että Augustinus vaikutti modernin tieteen kehitykseen nimenomaan tietoteoreettisten käsitystensä välityksellä. Harrison kuitenkin puolustaa näkemystä, jonka mukaan Augustinuksen merkitys oli ratkaisevin ihmiskäsityksen ja siihen liittyvän syntiinlankeemusopin välityksellä. Kokeellisen tutkimusmenetelmän kehittämiseen vaikutti syvästi Augustinuksen käsitys syntiinlankeemuksen vaikutuksista inhimillisen tiedon rajoituksiin. Koska ihminen nähtiin Jumalan luomaksi olennoksi, joka on syntiinlangennut ja jonka älylliset kyvyt ovat syntiinlankeemuksen tähden vaurioituneet, ihmisen älyllisten kykyjen vaurioita ei pidetty ihmiselle luontaisina vaan niiden korjaamista pidettiin mahdollisena.8

Tieteellisen menetelmän pohjana olevia sääntöjä alettiin joissakin suhteissa verrata yhteiskunnallisiin sääntöihin ja lakeihin. Yhteiskunnalliset lait ja instituutiot pyrkivät rajoittamaan syntiinlankeemuksen haitallista vaikutusta yhteiskunnalliseen elämään ja ihmissuhteisiin. Kyseiset instituutiot ovat välttämättömiä ja oikeutettuja juuri ihmisen syntiinlangenneen tilan takia. Samantapaisia institutionaalisia sääntöjä katsottiin tarvittavan myös tieteellisessä tutkimuksessa erityisesti sen metodologiassa, jotta voitaisiin rajoittaa syntiinlankeemuksen vaurioittavaa vaikutusta tieteelliseen tutkimukseen.

Augustinolaisen ihmiskäsityksen uuteen tulemiseen varhaisella uudella ajalla liittyi kiinnostus oppimisen uudistamiseen. Näin heräsi kysymys siitä, minkälaisia pakottavia institutionaalisia sääntöjä syntiinlangenneelle ihmisymmärrykselle tulisi asettaa, jotta ymmärrys tulisi kykeneväksi siihen, mihin sillä ei enää luontaisesti ollut taipumusta – nimittäin luotettavan tiedon tuottamiseen. Kokeellinen luonnontiede syntyi uudestaan heränneestä tietoisuudesta, että tiedon saavuttaminen ei ole luonnollinen ja helppo prosessi. Tiedon saavuttaminen edellyttää tiukkojen sääntöjen asettamista: tietoväitteiden tiukkaa testaamista, toistuvia kokeita, yhteisöllistä todistamista, havaintojen asteittaista keräämistä, keinotekoisten tutkimusvälineiden käyttämistä aistien heikentyneiden kykyjen apuna, ja tiedon yhteisöllistä mieluummin kuin yksilöllistä tuottamista. Nämä olivat oppimisen valtakunnan pakottavia rakenteita, joilla tuli olemaan valtiovaltaa muistuttava tehtävä augustinolaisessa hallintojärjestelmässä. Ja augustinolaisen valtion tavoin tämä tieto oli yhtä aikaa Jumalan hyväksymä ja kuitenkin vähemmän kuin ihanteet täyttävää. Se oli tietoa, joka sopi langenneelle ihmissuvulle, joka eli epävakaata ajanjaksoa (saeculum) Kristuksen tulemisen ja kaiken lopun välillä.

Harrison9

Harrisonin mukaan tieteelliset tutkimusmetodit kehitettiin alun perin tekniikoiksi, joiden tarkoituksena oli lieventää ihmisen synnin aiheuttamaa tiedollista vauriota. Luoja oli alun perin suunnitellut ihmismielen totuuden tuntemista varten. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisen älylliset kyvyt olivat vaurioituneet. Ihmismielen ajateltiin tulevan paremmin varustetuksi totuuden löytämiseen, jos tulisi mahdolliseksi tunnistaa ja neutralisoida syntiinlankeemuksen seurauksena syntyneet esteet totuuden tuntemiselle. Modernin tieteen kehitystä inspiroi ajatus siitä, että tiede voisi olla keino uudelleen saavuttaa jotakin siitä luontoa koskevasta tiedosta, joka Aadamilla oli kerran ollut.

Francis Bacon piti tiedettä keinona palauttaa tai korjata syntiinlankeemuksen seurauksena tapahtunutta tiedon menetystä.10. Baconin mukaan syntiinlankeemuksen seurauksena syntyneiden erehdysten korjaaminen olisi mahdollista ainoastaan, jos tieto voitaisiin ”vapauttaa siitä myrkystä, jonka käärme oli siihen valanut”11. Royal Societyn jäsen Joseph Glanvill selitti, että tietoa ei voitaisi asettaa varmalle perustalle, ennen kuin olisi annettu täysi selonteko tietämättömyyden syistä, jotka juontavat perimmältään syntiinlankeemukseen. Näin teologisilla näkökohdilla ihmisen syntiinlankeemuksesta oli keskeinen merkitys uuden tieteellisen menetelmän kehittämisessä.12

Kirjassaan Totuuden etsiminen (1674–1675) Nicolas Malebranche pyrki selvittämään, miten ”tulisi ymmärtää ensimmäisen esi-isämme kyvyissä ja tunteissa vallinnut järjestys alkuperäisessä tilassaan ja muutokset ja epäjärjestys, joka häntä kohtasi syntiinlankeemuksen jälkeen” (1.5.). Blaise Pascal kirjoitti, että ”jos ihminen ei olisi koskaan turmeltunut, hän nauttisi viattomuuden tilassa niin totuudesta kuin onnestakin luottavaisin mielin. Ja jos ihminen olisi aina ollut vain turmeltunut, hänellä ei olisi mitään mielikuvaa totuudesta sen enempää kuin autuudestakaan.” Nykyinen tilanne on kuitenkin erilainen: ”totuuden kuvajainen on aistimillamme, hallussa vain valhe. Emme saata olla kokonaan tietämättä emmekä tietää varmasti; ilmeisesti siis olemme olleet jollakin täydellisyyden asteella, jolta olemme onnettomasti langenneet”1314

Syntiinlankeemukseen ja erehdyksiin kohdistetun huomion tarkoituksena oli selvittää, minkälaisten ehtojen vallitessa tieto olisi mahdollista, mitä olisi mahdollista tietää ja minkälaiset tutkimusmenetelmät auttaisivat tiedon saavuttamisessa. Royal Societyn jäsen Robert Hooke kirjoitti esipuheessa kirjaansa Micrographia (1665), että ”jokainen ihminen on taipuvainen kaikenlaisiin erehdyksiin sekä perityn turmeluksen tähden, joka hänellä on syntymästä saakka, että kasvatuksen ja ihmisten keskinäisten vaikutussuhteiden tähden – – Koska tällaiset vaarat kohtaavat inhimillisen järjen prosesseja, niiden korjaaminen voi tapahtua vain todellisen, mekaanisen ja kokeellisen filosofian avulla”.

Eri tutkijat tarjosivat erilaisia parannusehdotuksia syntiinlankeemuksen seurauksena tapahtuneeseen älyllisten kykyjen turmelukseen. Näiden ehdotusten saama tarkempi sisältö riippui siitä, millä tavalla ihmisen älyllisten kykyjen ajateltiin tarkalleen vaurioituneen syntiinlankeemuksen seurauksena. Jos ajateltiin syntisten halujen saaneen voiton järjestä syntiinlankeemuksen seurauksena, alkuperäinen tieto voitaisiin palauttaa saattamalla syntiset halut hallintaan, niin että järki voisi taas toimia, niin kuin se oli alun perin luotu toimimaan. Jos syntiinlankeemuksen ajateltiin tylsistyttäneen Aadamin aistit, tämä epäkohta voitaisiin korjata kehittämällä tutkimusvälineitä, jotka voisivat palauttaa ihmisen heikentyneille aisteille jotakin niiden alkuperäisestä terävyydestä. Jos syntiinlankeemuksen ajateltiin vaikuttaneen itse luomakuntaan ja tehneen sen toiminnasta vähemmän ilmeistä ja ymmärrettävää, tarvittaisiin tehokkaita tutkimusmenetelmiä, jotta saataisiin selvä kuva tutkimuskohteesta. Erilaiset käsitykset syntiinlankeemuksen seurausten vakavuudesta johtivat erilaisiin käsityksiin siitä, missä määrin alkuperäisen tiedon tason palauttaminen olisi mahdollista. Descartes oli optimistisempi tiedon mahdollisuuksien osalta kuin Francis Bacon ja Robert Boyle, jotka ajattelivat syntiinlankeemuksen tuhonneen ihmisessä olevan Jumalan kuvan ja lähes sammuttaneen luonnollisen valon. Baconin ja Boylen mukaan tiedon saaminen edellyttää vaivalloista tutkimustyötä, joka kohtaa paljon vastuksia ja ongelmia. Tieto ei koskaan auta saavuttamaan käsitystä asioiden olemuksesta. Tieto on parhaimmillaan todennäköistä eikä koskaan saavuta varmuutta.15

Harrison kyseenalaistaa monia tavanomaisia oletuksia modernin tieteen ja filosofian synnystä. Hän kyseenalaistaa ensinnäkin oletuksen, että moderni filosofinen ja tieteellinen ajattelu olisi ensisijaisesti ollut suuntautunut ratkomaan tietoteoreettisia ja metodologisia kysymyksiä sinänsä. Harrisonin mukaan ensisijainen huomion kohde oli ihmisluonto – antropologia kaikkein laajimmassa merkityksessä. Vaikka tietoteoreettiset kysymyksenasettelut olivat tärkeitä, ne olivat toissijaisia tähän ensisijaiseen kiinnostuksen kohteeseen nähden. Hän kyseenalaistaa käsityksen, että 1600-luku olisi ollut ensisijaisesti kiinnostunut tiedon perusteista ja että siirtymä keskiajasta moderniin aikaan olisi ollut ensisijaisesti siirtymä metafysiikasta tietoteoriaan. Näin ollen Harrison kyseenalaistaa näkemyksen, jonka mukaan Descartes olisi ollut modernin ajan uranuurtaja esittäessään skeptisen haasteensa ja ratkaistessaan sen klassisella perustusteoriallaan.

Vallitsevan kertomuksen mukaan brittiläiset empiristit kritisoivat Descartesin rationalismia, kunnes Immanuel Kant (tai Hegel, riippuen mieltymyksistä) ratkaisi tiedon ongelman. Tämä käsitys modernin filosofian historiasta voidaan löytää esimerkiksi Kuno Fischerin (1824–1907) vaikutusvaltaisista kirjoituksista. Fischer piti moderniteetin perustavana dokumenttina Descartesin kirjaa Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta. Fischerin puolusti käsitystä, että modernia filosofiaa luonnehtii ensisijaisesti kahtiajako rationalisteihin ja empiristeihin, ja että Kant lopulta silloitti tämän kahtiajaon. Monet johdannot filosofian historiaan seuraavat edelleen tätä lähestymistapaa ja opiskelijat johdatetaan aiheeseen tutustuttamalla heidät Descartesin kirjaan Mietiskelyjä. Yleisesti oletetaan, että tietoteoreettisen tutkimuksen välityksellä maallistunut järki on voittanut uskon, ja että tämä voitto on luonut suotuisat olosuhteet valistukselle. Descartesin turvautumista Jumalaan oman filosofisen ohjelmansa perustana pidetään usein vain keinona tyynnytellä mahdollisia kirkollisia kriitikkoja. On totta, että Descartes välttää viittaamasta kristinuskon ilmoitustotuuksiin kuten oppiin perisynnistä, mutta tässä suhteessa hän on hyvin epätyypillinen 1600-luvun filosofi. Hyvin harvoista tietoteoreettisista tutkimuksista 1600-luvulla puuttui pohdinta synnin tiedolle aiheuttamista ongelmista. Se, mikä erottaa 1600-luvun tietoteoreettisia tutkimuksia keskiajan vastaavista tutkimuksista, ei ole niiden maallistunut luonne, vaan ennemminkin se tosiasia, että niissä yleensä avoimemmin viitataan Raamatun ilmoituksen kautta saatuihin totuuksiin. Niinpä yksi tavallisimmista 1600-luvun kritiikeistä keskiajan filosofiaa vastaan oli se, että viimemainittua pidettiin luonteeltaan liian ”pakanallisena”.16

Modernin tieteellisen metodin kehitys ei ollut skeptisismin ansiota

Harrison ei pidä myöskään oikeaan osuvana filosofian historian tulkintaa, jonka mukaan modernin filosofian kehitykselle antoi ratkaisevan sysäyksen auktoriteetteja haastava skeptinen lähestymistapa. Tämän mukaan kehityksen alkupisteenä oli protestanttinen uskonpuhdistus, joka tuotti älyllisen kriisin haastamalla perinteiset auktoriteetit. Koska tämä haaste kohdistui itse niihin kriteereihin, joiden perusteella pääteltiin, mitä oli pidettävä totena uskomuksena, tiedon ongelma alettiin kokea erityisen tärkeäksi. Kriisi kärjistyi, kun samanaikaisesti uskonpuhdistuksen kanssa löydettiin muinainen skeptisismi, joka tarjosi suuren määrän merkittäviä argumentteja sen väitteen puolesta, että mitään ei voida tietää varmasti. Michel de Montaignella (1533–1592) oli tärkeä osa muinaisten skeptisten oppien uudelleen herättäjänä. Richard Popkin pitää Montaignen kirjoitusta Apologie ”modernin ajattelun kohtuna, koska se johti pyrkimyksiin joko kumota uusi pyrrhonismi tai löytää jokin tapa elää sen kanssa”. Descartes pyrki kumoamaan pyrrhonisen skeptismin opit ja siten aloitti tämän tulkinnan mukaan modernin filosofian aikakauden.17

Vaikka tähän näkemykseen sisältyy osatotuus, se jättää jotakin olennaista huomioimatta: yksi tärkeä tekijä uuden ajattelun kehityksessä oli uusi kiinnostus augustinolaista ihmiskäsitystä kohtaan, joka painotti syntiinlankeemusta ja sen vaikutuksia ihmisen tietoprosesseihin. On totta, että sekä skeptisismi että Augustinuksen ihmiskäsitys johtivat epäilemään inhimillisen tiedon luotettavuutta, mutta ne tarjoavat hyvin erilaisia parannuskeinoja. Skeptikkojen mielestä ihmisen tietämättömyys ei ole seurausta syntiinlankeemuksen aiheuttamasta kosmisesta katastrofista, vaan se kuuluu olennaisesti ihmisluontoon. Niinpä se tulee hyväksyä mielentyyneydellä. Asiaankuuluva reaktio ei ole pyrkimys korjata ihmismielen toiminnan puutteita, jotka ovat luonnostaan rajoittuneita, vaan väistämättömän hyväksyminen, arvostelmista pidättäytyminen, ja sisäisen rauhan edistäminen. Pyrrhonilaiset skeptikot pidättäytyivät arvostelmien tekemisestä saavuttaakseen häiriöttömän mielentyyneyden tilan.

Niille, jotka pitivät ihmisen nykyistä tietämättömyyden tilaa syntiinlankeemuksen seurauksena, kertomuksella Aadamin syntiinlankeemuksesta oli kahdenlainen merkitys. Yhtäältä syntiinlankeemus selitti ihmiselämän kurjuuden ja ihmisen taipumuksen virheisiin. Toisaalta Aadamin täydellisyyttä ennen syntiinlankeemusta, mukaan luettuna hänen tietosanakirjamaista tietämystään, pidettiin symbolina ihmisen toteutumattomasta potentiaalista. Tämä toivon täyttämä ja eteenpäin katsova tekijä puuttuu skeptisismistä sekä sen muinaisessa että nykyisessä muodossa. Skeptinen asenne oli yhtenevä klassisen filosofisen ihanteen kanssa, jossa korostettiin mietiskelevää elämää. Ne, jotka ottivat syntiinlankeemuksen vakavasti, olivat sen sijaan motivoituneita pyrkimykseen korjata ja muuttaa synnin epätoivottavia vaikutuksia. Tämä merkitsi sitoutumista aktiiviseen elämään ja energistä osallistumista sekä yhteiskunnallisen että luonnon alueella. Francis Bacon myönsi, että hänen näkemyksillään on jotain yhteistä skeptikkojen näkemysten kanssa, mutta hän lisäsi välittömästi, että skeptikot ”tuhoavat aistien ja ymmärryksen auktoriteetin, kun taas minä kehitän ja tuotan niille apukeinoja”.1819

Lähteet

  • Bacon, Francis: The Works of Francis Bacon, s. 14:49-50. Toim. James Spedding et al., 14 vols.. Lontoo: Green, Longman and Roberts, 1857-74.
  • Harrison, PeterThe Fall of Man and the Foundations of Science. Cambridge University Press, 2007.
  • Luther, Martti: Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1-7. Suom. Heikki Koskenniemi. Helsinki: Suomen Luther-säätiö, 2004.

Viitteet

  1. > 1,0 1,1 Harrison 2007
  2. ^ Luther 2004: 139
  3. ^ Luther 2004: 163
  4. ^ Luther 2004: 140
  5. ^ Luther 2004: 162
  6. ^ Luther 2004: 140
  7. ^ Harrison 2007: 7
  8. ^ Harrison 2007: 8
  9. ^ Harrison 2007: 51
  10. ^ Novum Organum II.lii; Bacon 1857–1874: 4, 247–248
  11. ^ Great Instauration; Bacon 1857–74: 4, 20–21
  12. ^ Harrison 2007: 3-4
  13. ^ Blaise Pascal: Mietteitä, s. 76, miete 131. Helsinki: WSOY, 1996.
  14. ^ Harrison 2007: 5
  15. ^ Harrison 2007: 6-7
  16. ^ Harrison 2007: 9-10
  17. ^ Harrison 2007: 10
  18. ^ Novum Organum 1, § 37; Bacon 1857–74: 4, 53
  19. ^ Harrison 2007: 11, 81