Sigmund Freud

Sigmund Freud (alun perin Sigismund Schlomo Freud; 6. toukokuuta 1856 Freiberg, Määri, Itävalta-Unkari (nyk. Příbor, Tšekki) – 23. syyskuuta 1939 Lontoo, Iso-Britannia) oli itävaltalainen lääkäri ja tutkija, joka tunnetaan ennen kaikkea psykoanalyysin kehittäjänä. Sitä kautta hänellä on ollut suuri vaikutus koko psykologian alalla, ja psykoanalyysi on vaikuttanut monien eri psykoterapian muotojen kehitykseen merkittävästi. Freudin vaikutus koko länsimaiseen kulttuuriin on ollut huomattava.

Freud syntyi saksankieliseen juutalaiseen perheeseen. Freudin isä oli varaton tukkukauppias. Taloudellisista puutteista huolimatta perhe panosti lahjakkaan poikansa opiskelumahdollisuuksiin.

Freudin projektiivinen ateistinen teoria

Freudin ja Marxin teoriat ovat klassisia esimerkkejä projektiivisista ateistisista teorioista eli yrityksestä selittää ihmisen tarvetta luoda itselleen kuva Jumalasta, jota todellisuudessa ei ole olemassa. Ne molemmat olettavat, että Jumala on ihmismielen luomus, jolla ei ole vastaavuutta todellisuudessa.

Freud oli ateisti ja hänen mielestään Jumala on illuusio, jonka ihmiset ovat luoneet lohdutuksekseen erottuaan vanhemmistaan ja koettuaan oman voimattomuutensa. Freud piti uskonnon oppeja "illuusioina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeähenkisimpien toiveiden kuviteltuina täyttymyksinä"1. Uskonto on sielullinen puolustuskeino onnettomuuksia, sairauksia ja kuolemaa vastaan. Ihmisen mielikuvitus muuttaa nämä uhkaavat voimat salaperäisiksi persoonallisiksi olennoiksi. Illuusiot eivät ole ihmismielen tietoista itsepetosta, vaan ihmisen tiedostamattomasta nousevia toiveita.

Uskonto on vain illuusio ja siksi se on hylättävä, mutta ihmiskunta ei ole vielä kypsä vapautumaan tästä taikauskosta.

Alakuloisesti hän huomautti, että Jumalan palvonta ja usko Hänestä lähtöisin olevaan ehdottomaan arvojärjestelmään, ehkä ovat kuvitelmana välttämättömiä jonkinlaisen järjestyksen ja lainalaisuuden säilyttämiseksi siksi, kunnes ihmiskunta on kypsynyt eroon aikaisemmista illuusioistaan. Teoksessaan Unbehagen im Kultur hän pyrkii palauttamaan tällaisten illuusioiden tarpeen ihmisen vietteihin ja viettiyllykkeisiin.

Stafford-Clark2

Freudin mukaan jumalhahmo ja isähahmo kytkeytyvät toisiinsa ja sulautuvat yksilön kehittyessä hänen omatuntonsa osatekijöiksi.34

Freudin mukaan ihminen projisoi Jumalan, koska hän ei kestä todellisuutta ilman Jumalaa. Freudin mielestä me "tiedämme", että jumalia ei todella ole olemassa vaan että "jumalat ovat ihmisen sielunvoimien luomuksia"5. Kun ihmistä uhkaavien voimien taakse rakennetaan esimerkiksi kristinuskon tapaan kuva taivaan isästä suojelevana voimana, ihmisen on helpompi käsitellä psyykkistä ahdistustaan. Uskonnolliset ajatuskonstruktiot ja mielikuvat palvelevat ihmisten psyykkisen tasapainon säilyttämistä.

Philip Quinn katsoo Freudin projektiivisen teorian toimivan kumoajana useiden kristittyjen uskolle, vaikka Freud ei tarjoa minkäänlaista argumenttia ateistisen maailmankatsomuksen tueksi. Vaikka Freud väittää meidän "tietävän", ettei Jumalaa ole olemassa, hän ei tee selkoa, miten tämä tieto on saavutettu, eikä hän perustele tätä ateistista väitettä. Jos hyväksytäänkin Freudin oletus, että ihmisellä on tarve projisoida itselleen mielikuvia, jotka luovat hänelle hyvänolon tunteen, ei tästä tarpeesta käsin voida ratkaista kysymystä, onko Jumala olemassa vai ei. Ihmisen taipumus projisoida tunteitaan ulkopuoliseen todellisuuteen ei anna mitään perustetta tehdä päätelmiä Jumalan olemassaolosta. Tämä taipumus voi ilmetä myös ihmisen pyrkimyksenä torjua Jumala tietoisuutensa ulottumattomiin, koska Jumala uhkaa ihmisen itseriittoisuutta ja vaatii ihmistä tilille hänen pahoista teoistaan. Ihminen projisoi itselleen kuvan Jumalasta, joka on vähemmän uhkaava kuin todellinen Jumala.

Freudin teorian perustelemattomana lähtökohtana on oletus, ettei Jumalaa ole olemassa. Tältä pohjalta Freud pyrkii selittämään, miksi ihmiset kuitenkin uskovat Jumalaan. Jos oletetaan Freudin vastaisesti, että Jumala on olemassa, näkökulma muuttuu. Tällöin ihmisen valmius kohdata Jumalan todellisuus on mielekäs, koska Jumala on kaikkivaltias ja ihminen itse on rajallinen ja ihminen on täysin riippuvainen Jumalasta. Ihmisen on järkevää elää suhteessa olentoon, joka hallitsee koko maailmankaikkeutta, koska ihmisen omat voimavarat ovat rajalliset.

Augustinus on teistisestä näkökulmasta antanut tulkinnan ihmisen tarpeelle etsiä yhteyttä Jumalaan. Hän sanoo: "Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, ennen kuin se sinussa löytää levon."6 Tämä ajatus tulee lähelle Freudin näkemystä, että ihmisellä on sisäinen tarve etsiä Jumalaa. Augustinuksen mukaan tämä tarve on Jumalan ihmiseen luoma, koska Jumala sen avulla vetää ihmistä puoleensa. Vaikka ihmisellä on syntiinlangenneena olentona yhtäältä tarve torjua Jumala pois tietoisuudestaan voidakseen paeta Jumalan auktoriteettia ja Jumalan tuomiota, hänellä on toisaalta sisäinen tarve kokea Jumalan rakkautta ja elää Jumalan yhteydessä. Ihminen on olento, joka kokee elämänsä mielekkääksi vasta päästessään kokemukselliseen yhteyteen täydellisen rakkauden kanssa. Tämä saa ihmisen etsimään Jumalaa, joka on todella olemassa. Niinpä kyse ei ole illuusioista vaan siitä, että ihmisluonto pakottaa ihmisen etsimään elämäänsä mielekkyyttä ja rakkautta Jumalasta. Niinpä Freudin teoria ei toimi kumoajana teistille, joka ymmärtää Freudin teoriaan sisältyvät ongelmat. Jos taas teisti ei tiedosta Freudin teoriaan sisältyviä ongelmia, teoria voi virheistään huolimatta toimia kumoajana.

Viitteet

  1. ^ Freud, Sigmund: Die Zukunft einer Illusion. 30. luku. Leipzig, 1927.
  2. ^ Stafford-Clark, David: Mitä Freud todella sanoi, s. 160-161. Suom. Erkki Puranen. Porvoo: WSOY, 1980.
  3. ^ Freud, Sigmund: Ahdistava kulttuurimme, s. 89. Suom. Erkki Puranen. Helsinki: Cummerus, 1982.
  4. ^ Stafford-Clark, David: Mitä Freud todella sanoi, s. 172. Suom. Erkki Puranen. Porvoo: WSOY, 1980.
  5. ^ Freud, Sigmund: Toteemi ja tabu. Eräitä yhtäläisyyksiä villien ja neuroottisten sielunelämässä, s. 43. Suom. Mirja Rutanen. Helsinki: Love Kirjat, 1989.
  6. ^ Augustinus, Aurelius: Augustinuksen tunnustukset, s. 31. Suom. Otto Lakka. Helsinki: SLEY-kirjat, 2003.