Realistinen hermeneutiikka

Realistinen hermeneutiikka luo konstruktivismia mielekkäämmän pohjan oppimiselle, koska sen mukaan todellisuudella ja tekstillä on itsenäinen ja objektiivinen merkitys jo ennen kuin se on tulkittu. Havaintojen, tekojen, tapahtumien ja koko todellisuuden merkitys on pysyvä ja riippumaton sille eri aikoina annetuista tulkinnoista. Merkitys on mahdollista tulla tuntemaan tai tietämään ja tulkitsija on vastuussa siitä, että hänen tulkintansa tekee oikeutta alkuperäiselle merkitykselle. Koska merkitys on olemassa jo ennen tulkintaa, oikea merkitys on huolellisen tulkinnan kautta löydettävissä, ja erilaisia tulkintoja voidaan arvioida sen mukaan, miten hyvin ne onnistuvat tässä tehtävässä. Tulkinnan oikeellisuudelle voidaan asettaa yleispäteviä kriteereitä.

Realistisen näkemyksen pohjalta on mielekästä etsiä luotettavia menettelytapoja oikean tulkinnan saavuttamiseksi ja tulkitsija on vastuussa siitä, että hän suorittaa tulkintansa perustellusti ja johdonmukaisesti. Tämä ei merkitse sitä, että oikean merkityksen löytäminen olisi itsestään selvää tai helppoa, koska ihminen on tiedoiltaan ja näkökulmaltaan rajoittunut ja erehtyväinen. Realistiset näkemykset eroavat toisistaan siinä, miten optimistisesti ne suhtautuvat mahdollisuuksiin päästä selville alkuperäisestä merkityksestä. Yksi keskeinen kiista koskee sitä, voiko tulkitsija vapautua subjektiivisista rajoituksistaan siinä määrin, että hän pystyy ymmärtämään asian siinä merkityksessä, kuin se on todellisuudessa tai niin kuin se on alunperin tarkoitettu. Tässä suhteessa realistinen näkemys jakautuu objektiiviseen ja maltilliseen suuntaukseen. Objektiivinen hermeneutiikka on optimistisempi uskossaan, että on mahdollista tarkasti määrittää alkuperäinen merkitys huolellisen hermeneuttisen työn kautta. Maltillinen hermeneutiikka suhtautuu oikean tulkinnan mahdollisuuteen varovaisemmin, mutta katsoo hermeneuttisen työn kuitenkin pyrkivän sitä kohti.

Maltillinen realismi

Maltillista realistista hermeneutiikkaa ovat kehitelleet Hans-Georg Gadamer (1900-) ja Paul Ricoeur (1913-). He kyseenalaistavat objektivistien käsityksen, että tulkitsija voi huolellisen hermeneuttisen työn kautta lopulta oppia ymmärtämään tekstiä paremmin kuin sen tekijä itse. Pyrkiessään ymmärtämään oppilas vääjäämättä sijoittaa opittavat asiat omaan viitekehykseensä ja sen tarjoamiin vaihtoehtoihin. Siksi ei ole koskaan mahdollista täysin vapautua subjektiivisuudesta tekstiä (puhetta, opetusta, todellisuutta) tulkittaessa, vaan sille annettu merkitys heijastelee aina tulkitsijan omaa näkökulmaa.

Tulkinta ei koskaan saavuta objektiivisen hermeneutiikan olettamaa luotettavuutta ja tarkkuutta, koska ihminen rajallisena olentona on aina tietyssä paikassa tiettynä aikana. Rajallisella tilanteella on aina horisontti: "Horisontti on se näköala, joka käsittää ─ ─ kaiken sen, mitä tietystä pisteestä on nähtävissä."¹ Tulkitsijalla on aina jokin näkökulma, josta hän katsoo asioita, eikä hän voi koskaan lopullisesti vapautua siitä. Hänen näkökulmansa voi kyllä avartua, kun se joutuu kosketuksiin toisenlaisesta näkökulmasta tuotetun tekstin tai opetuksen kanssa. Mutta tulkitsija ei koskaan pysty tarkastelemaan asioita irrallaan omasta näkökulmastaan. Oppiminen merkitsee siten parhaimmillaankin vain oppijan näkökulman avartumista, ei koskaan sitä, että oppija ymmärtäisi ilmiön sellaisenaan tai tekstin sen kirjoittajan alunperin tarkoittamassa merkityksessä. Kun tämä tiedostetaan, saavutetaan itsekriittinen näkökulma, joka omalta osaltaan korjaa tulkintojen subjektiivisuutta.

Maltillinen hermeneutiikka väittää, että oppijan yksilöllinen näkökulma vaikuttaa hänen ymmärrykseensä niin ratkaisevasti, ettei hän koskaan täysin ymmärrä opittavan asian alkuperäistä merkitystä, koska se on sidoksissa tekstin taustalla olevaan merkityshorisonttiin. Parhaimmillaan tapahtuu horisonttien yhteensulautuminen, niin että tekstin merkityshorisontti avartaa tulkitsijan merkityshorisonttia. Uudet tosiasiat ja käsitykset voivat saada hänet muuttamaan esiymmärrystään. Kun hän kohtaa uusia tosiasioita ja käsityksiä, joita hän tulkitsee oman näkökulmansa, perinteensä ja kielensä pohjalta, hän voi samalla päätyä muuttamaan joiltakin osin sitä esiymmärrystä, jonka kautta hän hahmottaa asioita. Näin oppimisprosessi etenee loputtomassa hermeneuttisessa kehässä, jolla ei ole lopullista päätepistettä sen enempää kuin ehdotonta alkuakaan.²

Tulkitsijan näkökulma ei ole vapaasti hänen valittavissaan. Ensinnäkin jokaisen ihmisen näkökulma muokkautuu siinä kulttuuriperinteessä, jonka vaikutuspiirissä hän saa sivistyksensä. Vaikka yksilö hylkäisikin joissakin olennaisissa suhteissa kulttuurinsa arvot ja tavan katsoa tosiasioita, hänen näkökulmaansa kuitenkin ohjaavat ne vaihtoehdot, jotka kulttuuriperinne tarjoaa. Yksilö on aina sidottu kulttuurin yhteiseen kieleen ja sen käsitteisiin. Kieleen ja kielenkäyttötapoihin sisältyy laajassa mielessä myös tapa katsoa todellisuutta.

Tulkinta on kielen perinteen rajoittama. Samalla se on kuitenkin avoin luovuudelle tavalla, joka ylittää oppijan tarkoitukset. Oppija voi laajentaa näkemystään opittavista asioista antaessaan tekstin puhua itse puolestaan. Tulkitsijan tulee olla avoin ja asettaa omat ennakkokäsitykset arvioitaviksi. Niinpä maltillisen hermeneuttisen oppimisnäkemyksen kolme keskeistä tekijää ovat oppimisen sitoutuneisuus perinteeseen, yksilön rajojen ylittäminen ja tuottavuus.

Perinne

Kaikki oppiminen tapahtuu aikaisemman tiedon perustalta, joka on oppijan käytettävissä kielen välityksellä. Traditio ja kieli muokkaavat oppilaan esiymmärrystä. Lukija on osa tekstin vaikutusten historiaa. Yksilön pohdinta on vain liikehtimistä historiallisen elämän suljetussa virtakehässä ─ ─ Tosiasiassa historia ei kuulu meille, vaan me kuulumme sille.³

Perinne vaikuttaa väistämättä oppimiseen, koska inhimillinen ymmärrys on rajallinen ja sillä on aikaisemman kokemuksen pohjalta muodostunut esiymmärrys. Uusi opittava asia on suhteutettava tuttuun viitekehykseen. Esiymmärrys, viitekehys ja perinne ovat oppimisen välttämättömiä edellytyksiä, joita ei voida kokonaan tietoisesti hallita. Ihminen ei voi vapaasti keksiä esiymmärrystä, jonka valossa hän tarkastelee asioita, tai luoda viitekehystä ja perinnettä, jonka avulla hän ymmärtää asioita.⁴

Sama pätee myös kieleen. Kieli ei ole oppijan vapaasti muokattavissa, eikä hän hallitse kielen oppimisen prosessia. Kieli on laajempi kuin oppija ja opittava asia. Se vie ihmisen itsensä ulkopuolelle, avaa hänelle maailman, jolla on jäsentynyt merkitysrakenne, ja tarjoaa mahdollisuuksia, jotka ylittävät yksilön ja kuuluvat hänelle.⁵

Pyrkimys vapautua perinteen vaikutuksesta ja aloittaa kokonaan uudelta pohjalta johtaa siihen, että ihminen sulkeutuu omaan yksityiseen maailmaansa, josta puuttuu yleisempi näkökulma. Tällöin hän asettaa omat subjektiiviset ennakkoluulonsa perinteen tarjoamien ennakkokäsitysten sijaan. Tällainen täysin subjektiivinen lähtökohta on kuitenkin illuusiota. Vaikka ihminen kuinka pyrkisi vapautumaan perinteensä vaikutuksesta, häntä tässä pyrkimyksessään kuitenkin ohjaa perinne. Pyrkimys sulkeutua omaan yksityiseen maailmaan kaventaa näkökulmaa.

Omien rajojen ylittäminen

Gadamerin mukaan ihmisen sivistyminen perustuu omien rajojen ylittämiseen, mikä edellyttää, että ihminen pääsee osalliseksi sellaisesta näkökulmasta, joka on hänen omaansa laajempi. Tätä Gadamer kutsuu horisonttien yhteensulautumiseksi. Tulkitsijan näkökulma laajenee, kun hän pyrkii ymmärtämään tekstin näkökulmaa. Sivistyminen laajentaa näkökulmaa ja vapauttaa ihmisen subjektiivisuutensa rajoista, koska se saattaa hänet kosketuksiin itseään suuremman kanssa.

Sivistys (Bildung) on syvälle käyvää muutosta, jonka edellytyksenä on omien rajojen ylittäminen kulttuurin kautta. Kulttuuristen kokemusten kautta oppija kohottautuu kohti yleispätevää näkemystä. Hän vapautuu yksityisen elämänsä rajoituksista tullessaan osalliseksi itseään suuremmista kokemuksista ja rakenteista. Antautuessaan itsensä ulkopuolella oleviin rakenteisiin kuten keskusteluihin, näytelmiin, opetustilanteisiin ja instituutioihin, yksilö hetkeksi kadottaa itsensä ja antautuu jonkin itseään suuremman valtaan. Mutta hän kadottaa itsensä vain löytääkseen itsensä jälleen muuttuneena, uudella tavalla rakentuneena.

Se joka jää täysin oman subjektiivisuutensa vangiksi on sivistymätön. Hän ei pysty kääntämään katsettaan pois itsestään kohti yleisempää katsantokantaa ja näkemään yhteisön merkitystä.⁶ Kulttuuristen rakenteiden ilmentämät arvot ovat yleispätevämpiä kuin kulttuurielämään osallistuvien yksilöiden henkilökohtaiset mieltymykset.

Perinne ja sen pohjalta rakentunut esiymmärrys asettavat rajoja oppimiselle. Ne eivät kuitenkaan tiukasti ohjaa oppimisprosessia. Oppimisessa ne aina kyseenalaistetaan, niitä muutetaan ja uudistetaan. Opetus ei ole vain perinteen toistoa ja siirtämistä seuraaville sukupolville, vaan se on myös perinteen muuttamista. Tämä muutos perustuu omien rajojen ylittämiseen, uudistumiseen. Ihminen ei niinkään uudista itseään omien kykyjensä ja voimiensa avulla, vaan uusi oppiaines haastaa esiymmärryksen, tutun viitekehyksen ja perinteen. Näin minuus herätetään ulos itsestään kohtaamaan tuntematonta.⁷

Omien rajojen ylittäminen on avautumista uusille mahdollisuuksille, joita opittavan asian outous tarjoaa. Tämä outous houkuttelee oppijaa kehittämään itseään uusien mahdollisuuksien tarjoamilla tavoilla. Oppijana ihminen löytää merkityksensä ja käsityksen itsestään prosessissa, jossa hän ylittää rajansa osallistuessaan opetustapahtuman tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Produktiivisuus (tuottavuus)

Omien rajojen ylittäminen laajentaa kokemusta uusien mahdollisuuksien suuntaan, niin että oppija pääsee osalliseksi laajemmasta kokonaisuudesta. Osallistuminen on läheisessä yhteydessä uuden tuottamiseen. Osallistumalla ihminen rikastuttaa niitä asioita johin hän osallistuu. Perinteen elämä koostuu tästä rikastumisesta niin, että kulttuuri ja menneisyys koko ajan laajenee osallistumisen vaikutuksesta.⁸

Oppimisessa on ennalta arvaamaton ulottuvuus, jossa tiedolliset käsitykset kehittyvät ja rakentuvat. Ricoeurin mukaan tekstin merkitys ei avaudu pelkästään taaksepäin suuntautuvana pyrkimyksenä rakentaa tekstin alkuperäinen merkitys, vaan eteenpäin suuntautuvana uutena käsityksenä maailmasta. "Tekstin edessä" oleminen vie tulkitsijan uuden ymmärtämisen prosessiin.

Maltillisen hermeneutiikan kritiikkiä

Gadamerin lähestymistavan ongelmana on, että hän ei pysty tekemään selvää eroa tekstin objektiivisen merkityksen ja sen subjektiivis-yhteisöllisen merkityksellisyyden välillä. Gadamerin mukaan ymmärrys on aina perinteen välittämää ja siten läpeensä historiallista. Lukija ei koskaan pysty tavoittamaan tekstiä sellaisena kuin se on itsessään, vaan ainoastaan sellaisena kuin se ymmärretään tietyssä yhteisössä. Lukija on aina osa tekstin vaikutusten historiaa. Gadamerin lähestymistapa jättää epäselväksi, ovatko tekstin tuottamat vaikutukset yhteisössä osa sen objektiivista merkitystä vai osa sen merkityksellisyyttä kyseiselle yhteisölle.⁹

Pystyykö ihminen kritisoimaan perinnettä, vaikka osallisuus perinteestä on ymmärtämisen edellytys? Voisiko Gadamer koskaan vedota tekstiin sen tulkinnan perinnettä vastaan, ja jos voisi, niin kuinka? Jos tällainen vetoaminen ei ole mahdollista, silloin ei ole selvää, miten voitaisiin estää tulkintayhteisöä olemasta autoritäärinen. Jos tekstiä itseään ei voida käyttää kriittisenä periaatteena, mitä sitten voidaan?

Sikäli kuin Gadamerin lähestymistapa sekoittaa tekstin sen tulkinnan historiaan, hänen käsityksensä lähenee pragmatismia ja tältä osin erkanee realismista. C.S. Peircen yhteenveto pragmatismista muistuttaa läheisesti Gadamerin käsitystä merkityksestä: "Pohdi mitä käytännöllisiä vaikutuksia ajattelemme käsityksemme kohteella olevan. Käsityksemme näistä vaikutuksista on yhtä kuin käsityksemme kohteesta."¹⁰

Vanhoozerin mukaan Gadamerin puolustama horisonttien yhteensulautuminen sisältää tunneperäisen harhan, sekaannuksen tekstin ja sen vaikutusten välillä (mitä se on ja mitä se saa aikaan). Tämä harha on erityistapaus tietoteoreettisen epäilyksen sävyttämää asennetta. Horisonttien yhteensulautumisen käsite ei tee oikeutta sille, että tulkintatilanteessa on aina vähintään kaksi toisistaan erillistä ääntä, tekstin tai todellisuuden ääni ja tulkitsijan ääni. Mihail Bahtinin mukaan tulkinnan tarkoituksena ei ole poistaa äänten erillisyyttä, vaan johtaa niiden väliseen avoimeen ja moniääniseen dialogiin. Tarkoituksena on selventää äänten erillisyyttä, ei peittää sitä. Juuri erillisten äänten välisessä dialogissa tulkitsija tulee tietoiseksi sekä omasta äänestään että tekstin erillisestä äänestä. Hän löytää sekä itsensä että tekstin merkityksen ymmärtäessään niiden erilaisuuden ja saattaessaan ne keskinäiseen dialogiin.¹¹

Objektiivinen realismi

Objektiivisen hermeneutiikan edustajat käsittävät oppimisen perusmuodoksi sen, että todellisuudesta saadaan tarkentuva käsitys tai että teksti ymmärretään alkuperäisessä merkityksessään. Todellisuuden tulkinta edellyttää kuvauksen pohjana toimivaa viitekehystä. Tulkinnan viitekehys ei kuitenkaan välttämättä vääristä todellisuutta ja ole objektiivisen tiedon esteenä. Se voi myös olla välttämätön apuväline pyrittäessä ymmärtämään todellisuutta. Tulkinnan viitekehys asettaa yksittäiset havainnot ja tosiasiat osaksi kokonaisnäkemystä, jonka pohjalta ne saavat merkityksensä.¹²

Objektiivisen näkemyksen mukaan tulkitsija pystyy kovalla työllä ja oikeaa menetelmää käyttäen murtautumaan ulos omasta kulttuuripiiristään ja ymmärtämään, mitä toisessa kulttuuripiirissä elänyt kirjoittaja on tarkoittanut. Tulkinnan tavoitteena on ymmärtää todellisuuden rakenne tai tekstin luojan alkuperäinen tarkoitus noudattamalla hyvin määriteltyjä hermeneuttisia menettelytapoja, sääntöjä eli kaanoneita.

Hermeneuttinen ongelma ei Friedrich Schleiermacherin (1768-1834) mukaan rajoitu menneiden kulttuurituotteiden tulkintaan, vaan sama ongelma kohdataan yhtä lailla keskustelussa oman aikamme ihmisen kanssa. Puheen ymmärtämisen perustana on, että keskustelijat ymmärtävät toisiaan ihmisinä. Tällainen ymmärrys perustuu siihen, että heillä on yhteinen merkitysjärjestelmä. Sikäli kuin tällaista ihmisten välistä ymmärrystä ei ole, syntyy tulkinnan ongelma, koska silloin koemme puheen vieraana ja päädymme usein tulkitsemaan sen väärin. Keskeinen ongelma Schleiermacherin mielestä ei ole niinkään ymmärryksen puute kuin väärinymmärrys. Väärinymmärryksen korjaamiseksi tarvitaan "ymmärtämisen taidetta". Opittava asia tulkitaan aluksi väärin, mutta huolellisen hermeneuttisen työn kautta on mahdollista saada asiasta oikea tulkinta. Oppija pystyy huolellisen hermeneuttisen työn pohjalta luomaan luotettavan käsityksen opittavan asian merkityshorisontista.

Nykyisessä keskustelussa objektiivista näkemystä on puolustanut Emilio Betti. Hänen mielestään tulkitsijan tulee olla tietoinen oikean ymmärryksen ehdoista ja edellytyksistä ja tiedostaa, miten hyvin hän pystyy ne täyttämään.¹³ Vaikka ihmiset tulkitsevat puhetta tai käyttäytymistä kukin omasta näkökulmastaan, he eivät voi muuttaa itse puheen tai käyttäytymisen sisältöä mielensä mukaan. Vuorovaikutus tekstin ja tulkitsijan välillä säilyttää aina jotakin tekstin tai todellisuuden objektiivisesta merkityksestä. Vaikka tulkitsen ihmisen puhetta tai käyttäytymistä omasta näkökulmastani, en voi muuttaa sitä, mitä hän on sanonut tai tehnyt. Mitä tarkemmin paneudun siihen, mitä hän on sanonut, sitä enemmän se pääsee vaikuttamaan tulkintaani. Sitä paremmin tiedostan, että puhuja on erilainen ihminen ja että hänen puheensa nousee hänen tilanteestaan ja taustastaan. Sitä paremmin pääsen selville siitä, mitä hän itse asiassa tarkoittaa. Hermeneuttinen menetelmä on määriteltävä tarkasti juuri siksi, että tulkinnassa seurattaisiin näitä menetelmällisiä periaatteita eikä omia ennakkoluuloja, tunteita ja asenteita.

E. D. Hirsch (1928-) on toinen aikamme tunnetuista hermeneuttisista realisteista, joka uskoo objektiivisen tulkinnan mahdollisuuteen. Hirschin mukaan tekstin merkitys on se sanoma, jonka tekijä pyrkii välittämään. Tulkinnan tarkoituksena on päästä selville tekijän viestistä. Toisin kuin Schleiermacher, Hirsch ei kiinnitä huomiota tekijän subjektiiviseen tarkoitukseen, vaan siihen objektiiviseen merkitykseen, joka oli tekijän tietoisuuden kohteena. Tulkinnan tehtävänä on tämän merkityksen selville saaminen. On mahdollista päästä selville tekstin merkityksestä, vaikka tulkinta tapahtuukin eri kontekstissa kuin tekstin luominen.

Jotta tulkinta voisi olla objektiivista, sen on noudatettava pätevää menetelmää. Pätevän tulkinnan perustana ei voi olla pelkkä subjektiivinen kokemus siitä, mitä teksti merkitsee minulle. On erotettava toisistaan se, mitä teksti merkitsee itsessään (meaning) ja mitä se merkitsee minulle henkilökohtaisesti (significance).

Kriittinen hermeneuttinen realismi

Kevin Vanhoozer puolustaa objektiivisen hermeneutiikan muunnelmaa, jota hän kutsuu kriittiseksi hermeneuttiseksi realismiksi. Hänen mukaansa on pidettävä yhtä aikaa kiinni sekä todellisuuden tai tekstin objektiivisesta merkityksestä, objektiivisen tulkinnan ihanteesta että ihmisen tiedon rajoista ja erehtyväisyydestä. Se, että objektiivinen tulkinta on päämääränä, ei merkitse, että olisi perusteltua pitää omaa tulkintaansa ehdottoman varmana.

Tulkinnan pohjaksi tarvitaan useita toisiaan täydentäviä viitekehyksiä, joiden avulla lähestytään todellisuuden tai tekstin eri ulottuvuuksia. Todellisuus on niin monimuotoinen, ettei sitä voida kuvata yhden viitekehyksen pohjalta, koska tällöin jouduttaisiin vääristävällä tavalla pelkistämään todellisuutta. Todellisuuden eri ulottuuvuuksia tavoittavien viitekehysten avulla on tarkoitus luoda yhtenäinen kuva, joka paljastaa todellisuuden moniulotteisuuden ja monimuotoisuuden. Todellisuuden fysikaalisen puolen kuvaaminen edellyttää erilaista viitekehystä kuin biologisen, psykologisen tai sosiaalisen, mutta näiden eri kuvausten on tarkoitus kuvata yhtä ainoaa todellisuutta sen eri ulottuvuuksissa. Siksi näiden kuvausten pitäisi toimia pohjana yhtenäiselle todellisuuden kuvaukselle, joka koostuu toisiinsa palautumattomista ulottuvuuksista.

Myös tekstissä on eri ulottuvuuksia, joita ei voida palauttaa toisiinsa, mutta jotka on huomioitava yhtenäisen kuvauksen saavuttamiseksi. Kolme tärkeintä ulottuvuutta ovat lokutiivinen: se mitä ihminen sanoo tai kirjoittaa; illokutiivinen: mitä hän pyrkii sanomisellaan viestimään (kuvaamaan, kehottamaan, käskemään), ja perlokutiivinen: minkä vaikutuksen hän pyrkii viestillään saamaan aikaan (vakuuttamaan käsitysten totuudesta, innostamaan toimintaan, auttamaan parempaan ymmärrykseen). Oikea tulkinta tekee selkoa niistä uskomuksista, ajatuksista ja tunteista, jotka ohjasivat ja muokkasivat tekstiä. Oikean tulkinnan tarkoituksena on paljastaa viestin merkitys, sen takana oleva tarkoitus.¹⁴

Oikealla tulkinnalla on paitsi metodisia myös eettisiä ehtoja. Oikea tulkinta edellyttää tulkitsijalta oikeaa asennoitumista. Tulkitsija tarvitsee sekä älyllisiä että moraalisia hyveitä. Oikean tulkinnan edellytyksenä on sekä tekstin selkeys että tulkitsijan sisäinen selkeys: oppimisella on paitsi psykologisia, myös eettisiä edellytyksiä. Tiedolliset valmiudet toimivat tarkoituksenmukaisesti ainoastaan sellaisessa eettisessä ympäristössä, missä yksilö on kiinnostunut tutkittavasta asiasta ja on halukas muodostamaan siitä totuudenmukaisen käsityksen.

Lisäksi Vanhoozer korostaa sitä, että realistinen käsitys tulkinnasta edellyttää todellisuutta tai merkitystä, joka ylittää kokemuksen rajat. Todellisuus tai teksti on jotakin enemmän kuin pelkkä tulkitsijan projisiointi. Tulkitsijan täytyy avautua jollekin itsensä ulkopuoliselle, itsensä ylittävälle, voidakseen tavoittaa todellisuuden tai tekstin oikean merkityksen. Avautuminen todellisuuden tai tekstin merkitykselle on vapautumista omista rajoituksista, itsensä ulkopuolisen toisen kohtaamista.

Kooste

Konstruktivismi on oikeassa hermeneuttisessa painotuksessaan. Oppimisprosessin kokonaisvaltainen ymmärtäminen edellyttää hermeneuttista näkökulmaa. Konstruktivismin ongelma on sen ei-realistisessa ja relativistisessa hermeneutiikassa. Sen mukaan luotettava tieto on mahdotonta, koska ihminen tulkitsee havaintojaan ja vastaanottamaansa informaatiota historiallisesti kehittyvien tietorakenteiden pohjalta. Tietorakenteet ja näkökulmat vaihtelevat, eikä mikään niistä ole toistaan parempi, tai emme ainakaan voi tietää sen olevan.

Tulkinta riippuu aina perimmältään tulkitsijan todellisuuskäsityksestä. Tekstille annettu merkitys voi olla vain niin tarkkaan määritelty ja niin luotettavasti ilmaistu kuin tulkitsijan käsitys perimmäisestä todellisuudesta sallii. Koska konstruktivistisen hermeneutiikan edustajat yleensä olettavat, että todellisuus on perimmältään järjestymätön kokoelma erilaisia yksityiskohtia tai sattumanvarainen kaaos, he eivät myöskään usko, että ihmisellä olisi mahdollisuus saada luotettava kuva todellisuudesta tai antaa oikea tulkinta tekstin merkityksestä. Heiltä puuttuu sellainen todellisuuskäsitys, jonka varaan voisi rakentaa selkeästi määritetyn merkityksen.

Oppimiselle voidaan antaa mielekkäämpi kuvaus realistisen hermeneutiikan pohjalta. Tällöin oletetaan, että todellisuudella tai tekstillä on itsenäinen merkitys, joka ei ole riippuvainen sille annetuista tulkinnoista. Oppija voi lähestyä oikeaa tulkintaa kehittämällä älyllisiä ja moraalisia valmiuksiaan ja noudattamalla asianmukaisia menettelytapoja. Tulkintoja voidaan verrata keskenään ja niitä voidaan arvioida kriittisesti. Ihminen voi tarkistaa käyttämiensä tulkintamallien mielekkyyttä ja etsiä paremmin todellisuutta vastaavia tietorakenteita.

Lähteet

• Gadamer, Hans-Georg: Wahrheit und Methode. Tubingen: Mohr, 1975.
• Gadamer, Hans-Georg: Truth and Method. 2 uud. pain. Käänt. Joel Weinsheimer ja Donald G. Marshall. New York: Crossroad Press, 1989.
• Gallagher, Shaun: Hermeneutics and Education. Albany: Staet University of New York Press, 1992.
• Kusch, Martin: Ymmärtämisen haaste. Oulu: Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, 1986.
• Vanhoozer, Kevin: Is There A Meaning in this Text. Apollos, 1998.