Noitavainot

Kristinuskon vastustajat vetoavat usein keskiajalla ja uuden ajan alussa toteutettuihin noitavainoihin puolustaessaan väitettä, että kristinusko on yhteiskunnallisesti taantumuksellinen voima.

Noitavainojen laajuus

Kristinuskon vastaisen argumentin voimaa on lisännyt se, että noitavainoista kerrotaan paljon historiallisesti virheellistä tietoa. Kansallissosialismin valtakaudella Heinrich Himmler käytti noitavainoja osana kirkon vastaista propagandaansa ja väitti roomalaiskatolisen kirkon uhranneen yhdeksän miljoonaa puhdasveristä saksalaista ja näin hyökänneen terveen kansakunnan biologisia juuria vastaan1. Noitavainojen tutkimukseen erikoistunut suomalainen historioitsija Marko Nenonen2 kuitenkin toteaa:

Tiedetään varmasti, että syytettyjä ei ollut miljoonia vaan korkeintaan noin 200 000. Tuomittujen määrä jäi muutamaan kymmeneen tuhanteen, vaikka ei voida sanoa tarkasti, jäikö se tai paljonko se jäi alle 50 000:n. Alhaisin arvio on 20 000. Tiedetään, että inkvisitio yritti usein rajoittaa oikeudenkäyntien aaltoja eikä lietsoa niitä vaikka jälkimmäisestä kertovat tapaukset on esitelty historian kirjoissa ahkerammin ja tarkemmin.

Jos oletetaan, että kuolemaan tuomittujen todellinen luku on 50 000 noin 350 vuoden pituisena ajanjaksona, voidaan vertailukohtana mainita, että natsien kaasukammioissa tapettiin yhden päivän aikana saman verran ihmisiä kuin noitavainoissa koko sen 350-vuotisen historian aikana.

Olivatko uhrit pelkästään naisia?

Yhden väitteen mukaan noitavainoissa tuomittiin ainoastaan naisia. Todellisuudessa tuomituista yksi kolmasosa oli miehiä ja miehille annettiin yleensä kovempia tuomioita. Yhden harhaanjohtavan väitteen mukaan kaikki tuomiolle asetetut tuomittiin kuolemaan. Todellisuudessa enemmän kuin yksi kolmasosa vapautettiin, alle yksi kolmasosa tuomittiin kuolemaan ja yksi kolmasosa tuomittiin lievempiin rangaistuksiin. On myös huomattava, että noitina ihmisiä tuomittiin myös maallisissa tuomioistuimissa ja maalliset tuomioistuimet antoivat yleensä ankarampia tuomioita kuin kirkolliset tuomioistuimet.3

Noitavainojen taustalla valtataistelu

Rodney Starkin4 sosiologisen teorian mukaan noitavainot käynnistyivät tilanteessa, jossa yhteiskunnassa käytiin valtataistelua kahden tai useamman ryhmän välillä. Kun yhteiskunta käy taistelua jotakin uhkaavaksi kokemaansa ryhmää vastaan, valtataistelussa aletaan vainota myös välimaastoon sijoittuvia ihmisiä, jotka eivät kuulu kumpaakaan ryhmään. Näin ristiretket johtivat juutalaisten vainoamiseen ja uskonsodat sekä protestantteihin kohdistuvat vainot johtivat noitavainoihin, vaikka magian harrastajien oli sitä edeltävinä vuosisatoina annettu olla rauhassa katolisessa Euroopassa.

Tämä sosiologinen lainalaisuus ei ole sinänsä sidoksissa uskontoon. Näemme vastaavan prosessin paljon verisemmässä muodossa ateistisessa Neuvostoliitossa ja Kiinassa. Kaikkia harhaoppisia, puolueen linjasta poikkeavia yksilöitä vainottiin vetoamalla militaristisen kapitalismin tarjoamaan uhkaan kommunistiselle rauhan maailmalle. Vastavallankumouksellisesta toiminnasta annettiin pitkiä vankilarangaistuksia ja jopa kuolemantuomioita ja tunnustusten saamisessa kidutus oli yleistä.

Ihmisen pahuuden ongelma

Miten sitten voimme selittää ihmisen taipumuksen käyttää väkivaltaa niihin, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä? Perimmäisenä selityksenä kristinusko tarjoaa ihmisen pahuuden ja vallanhimon. Tietynlaiset yhteiskunnalliset ja rakenteelliset olosuhteet antavat ihmisten pahuudelle, verenhimolle ja sadismille liikkumatilaa. Nenosen (2007: 7) mukaan ”emme voi syyttää noitavainoista julmaa ja kiihkoilevaa inkvisitiota, emme kirkkoa tai valtion väkivaltakoneistoa emmekä edes köyhyyttä tai kurjistuneita elinoloja. Emme voi väittää niinkään, että noidat olivat poikkeavia tai erilaisia ja joutuivat siksi vainotuiksi. Keitä sitten syytämme?”

Noitavainot todella opettavat historiasta ja siitä, miten vainot yleensä syntyvät. Opetus on kiusallinen ja epämukava. Tavalliset ihmiset – isät ja äidit, tyttäret ja pojat – hyökkäsivät toisia isiä, äitejä ja heidän lapsiaan vastaan. Miksi ihmeessä? Mikä tahansa alhainen peruste sai syyttämään toista noidaksi niissäkin olosuhteissa, joissa syytteen esittäjä tiesi väitteensä vievän toisen hengenvaaraan – ja enemmän: hän tiesi, että epäilty kenties joutuisi pöyristyttävien julmuuksien kohteeksi.

Nenonen5

Heikko oikeusjärjestys

Noitavainot toteutuivat pahimmillaan sellaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, joissa oikeusjärjestys oli heikko ja paikalliset tuomioistuimet saattoivat toimia ilman ylempien oikeusistuimien kontrollia. Lisäksi noitavainojen fanaattisuutta lisäsi yleensä uskonsotien kaltainen anarkinen tilanne, jossa sama alue usein vaihtoi vallanpitäjää katolisesta protestanttiseen ja päinvastoin.6

Ateististen valtioiden "noitavainot"

Samat sosiologiset lainalaisuudet pätevät yleisemminkin. Ateistisissa valtioissa toteutetut toisinajattelijoiden vainot saavuttivat valtavat mittasuhteensa, koska totalitaarinen vallan keskittäminen loi kontrolloimattoman valtakeskuksen, johon kuului hyvin pieni osa yhteiskunnan jäsenistä. Tämä etuoikeutettu luokka elätti itseään osittain vankileirien saaristolla, jossa vangit tekivät orjantyötä. Orjatyövoiman hankkimiseksi oli pakko saada pidätetyt tunnustamaan syyllisyytensä vastavallankumoukselliseen toimintaan. Tunnustuksia puristettiin ihmisistä kidutuksella, aivan kuten keskiajalla. Valtakeskukseen kuuluvan eliitin sisällä puolestaan käytiin kamppailua ylimmästä vallasta eri suuntausten, ryhmittymien ja henkilöiden välillä. Niinpä esimerkiksi Stalin lopulta käytti valtion pakkokoneistoa murhatakseen myös lähimpiä tovereitaan.

Valistus ja noitavainot

Yksi noitavainoihin liittyvä harhakäsitys on se, että noitavainot olisivat loppuneet valistuksen ja tieteen leviämisen myötä. Todellisuudessa noitavainojen intensiivisin kausi ei sijoitu keskiaikaan. ”Nykyään tiedetään varmasti, että noitavainot eivät olleet keskiajan ilmiö. Ne olivat pahimmillaan keskiajan jälkeen uuden ajan alussa. Lukuisimmillaan oikeudenkäyntien määrä oli vuosina 1560–1640.”7 Noitavainojen huippukausi alkoi samaan aikaan renessanssin ja uskonpuhdistuksen kanssa. Raamatullisen uskon vastustaja Thomas Hobbes (1599–1679) ja katoliseen hierarkiaan ja paavinvaltaan kriittisesti suhtautunut Jean Bodin (1530–1596) olivat noitavainojen innokkaita kannattajia. Teoksessaan Leviathan Hobbes pitää uskonnollisia käsityksiä ”tietämättömyytenä” ja ”valheina”, mutta toteaa noitien ansainneen rangaistuksensa. Bodin, joka kritisoi katolista hierarkiaa, toimi tuomarina useissa noitaoikeudenkäynneissä ja puolusti noitien polttamista elävinä mahdollisimman hiljaisella tulella. Vuonna 1580 Bodin julkaisi kirjan Noitien demonimania – ”kirjan, joka enemmän kuin mikään muu kirja sytytti uudelleen noitatulia läpi Euroopan”8. Kirjassaan Bodin ajankohtaisti varhaisemman noitaoikeudenkäyntioppaan Malleus maleficarum (”Noitavasara) ja sovelsi sen käyttöön maallisissa oikeusistuimissa. Alkuperäistä ranskankielistä versiota myytiin kymmenen painosta ja kirja käännettiin saksaksi ja latinaksi.

Noitavainot eivät loppuneet valistuksen kritiikin ansiosta – valistuksen kritiikki tuli vasta noitavainojen loppumisen jälkeen. Ensimmäisen merkittävän vastalauseen noitavainoja vastaan esitti – ei valistuksen vaan – espanjalaisen inkvisition edustaja Francisco Vaca vuonna 1549. Espanjan inkvisition pääneuvosto lähetti hänet tutkimaan noitien polttamisen episodia Barcelonassa. Vaca antoi hyvin kriittisen ja tuomitsevan raportin noitaoikeudenkäynneistä. Raportti vaikutti hillitsevästi espanjalaisen inkvisition toimintaan.9

Toisen kriittisen arvion kirjoitti Johan Weyer (1515–1588) kirjassaan Paholaisen konsteista vuonna 1563. Weyer tuomitsi noitaoikeudenkäynneissä käytetyn kidutuksen: ”Tämä julmuus jatkuu niin kauan kunnes kaikkein viattomimmat pakotetaan tunnustamaan itsensä syyllisiksi.” Hän tuomitsi noitien metsästäjien sydämettömät toimintatavat seurattuaan heidän toimintaansa:

Mutta kun ilmestyy tuo suuri sydänten tutkija, jolta mikään ei ole salassa, teidän jumalattomat tekonne paljastetaan, te tyrannit, verenhimoiset tuomarit, teurastajat, kiduttajat ja raivoisat ryöstäjät, jotka olette luopuneet ihmisyydestä ettekä tunne armoa. Niinpä minä kutsun teidät Suuren Tuomarin eteen, joka ratkaisee meidän välillämme. Siellä nousee esiin totuus, jonka te olette polkeneet jalkojenne alle ja haudanneet, ja tämä totuus tuomitsee teidät, vaatien kostoa epäinhimillisyydellenne.10

Jesuiittapappi Friedrich von Spee (1591–1635) kuunteli monien noituudesta kuolemaan tuomittujen ihmisten viimeisiä tuskaisia kertomuksia. Hän havaitsi kidutuksen avulla saatujen tunnustusten katastrofaaliset seuraukset ja kirjoitti niistä voimakkaan tuomion kirjassaan Oikeudellisia mietelmiä noitaoikeudenkäyntejä vastaan vuonna 1631:

Noitavainoihin rohkaisevien yksinkertaisten kiihkoilijoiden tulisi ymmärtää, että koska kidutettujen täytyy paljastaa joitakin henkilöitä, oikeudenkäynneistä tulee yhä lukuisampia kunnes syytökset ympäröivät meidät kaikki ja lopulta jokainen poltetaan – – yksi ainoa viaton ihminen, jonka kidutus pakottaa tunnustamaan syyllisyytensä, pakotetaan paljastamaan muita, joista hän ei tiedä mitään, samoin käy näiden kohdalla ja niinpä syytetyillä ja kirotuilla on tuskin loppua ja koska kukaan ei uskalla perua ilmiantoaan, kaikki ovat kuolemalle merkittyjä.11

Isä Speen kirjasta otettiin kuusitoista painosta ja sen vaikutus oli suuri noitavainojen loppumisessa. Noitavainojen loppumista eivät siis aiheuttaneet valistuksen edustajien kirjoitukset, koska noitavainot loppuivat jo ennen vuotta 1691, jolloin ilmestyi ensimmäinen valistuksen edustajan Balthasar Bekkerin noitavainoja kritisoiva kirjoitus.12

Myytti pimeästä keskiajasta

Ateistit perustelevat omaa uskoaan kertomalla kertomuksia ”pimeästä keskiajasta”, jota luonnehti inkvisitio, tietämättömyys ja suvaitsemattomuus. Tosiasioiden valossa viimeinen sata vuotta ihmiskunnan historiasta on ollut moraalisesti ja henkisesti keskiaikaa pimeämpää.

Kristitty yhteiskunta ei tosin koskaan kokonaan puhdistautunut julmuudesta ja väkivallasta, mutta se ei myöskään koskaan viljellyt pahuutta, jonka kiihkeys, laajuus, järjestelmällinen tarkkuus ja armottomuus olisi vetänyt vertoja kuolemanleireille, vankileireille, keinotekoisille nälänhädille tai nykyaikaisen sodankäynnin kohtuuttomalle julmuudelle. Kun 1900-lukua tarkastellaan jälkeenpäin, on vaikea olla tulematta siihen johtopäätökseen, että nykyaikaa leimaa yhtaikaa vertaansa vailla oleva latteus ja ennennäkemättömän hirveä julmuus, ja että nämä ovat saman kulttuurisen todellisuuden kaksi puolta.13

Viimeisen vuosisadan historia opettaa, ettei maallistunut ateistinen yhteiskunta pysty takaamaan kansalaistensa ihmisoikeuksia. Ateismi ei pysty turvaamaan ihmisoikeuksia edes teoriassa, saatikka käytännössä. Viimeisen sadan vuoden aikana on toteutettu historian järkyttävimmät kansanmurhat. Kommunismin musta kirja kertoo totalitaristisen ateismin aikaansaamista katastrofeista. Ihmisen julmuudella ja raakalaismaisuudella ei ole mitään rajoja hänen pyrkiessään luomaan uutta parempaa maailmaa.

Jotkut keskiaikaisen kirkon toteuttamia noitavainoja kritisoivat uusateistit puhuvat totalitaarisilla äänenpainoilla ja leikittelevät jopa ajatuksella, että Jumalaan uskovia ihmisiä tulisi pakkolääkitä tai käsitellä aivokirurgisesti. Samanaikaisesti he julistavat olevansa vapaan ajattelun ja suvaitsevuuden ruumiillistumia. He julistavat ihmisen vapautta ja itsemääräämisoikeutta ja samalla katsovat voivansa päättää, millaisiksi muiden pitäisi tulla. ”Siksi on oikein sanoa, että jälkikristillisessä yhteiskunnallisessa idealismissa ilmenevä silkka säälimättömyys nousee jossakin mielessä juuri samasta vapauskäsityksestä, johon nykyajan tarkimmin vaalitut arvot perustuvat.”13


Lähteet

  • Nenonen, Marko: Noitavainot Euroopassa: Ihmisen pahuus. Jyväskylä: Atena, 2007.
  • Stark, Rodney: For the Glory of God: How Monotheism Led to Reformations, Science, Witch-Hunts, and the End of Slavery. Princeton University Press, 2004. Teoksen verkkoversio.

Viitteet

  1. ^ Angenendt, Arnold: Toleranz und Gewalt: Das Christentum zwischen Bibel und Schwert, s. 297. Münster: Verlag Aschendorff, 2009.
  2. ^ Nenonen 2007: 38
  3. ^ Stark 2004: 204
  4. ^ Stark 2004: luku 3
  5. ^ Nenonen 2007: 7
  6. ^ Stark 2004
  7. ^ Nenonen 2007: 38
  8. ^ Stark 2004: 222
  9. ^ Stark 2004: 221
  10. ^ Weyer; sit. Stark 2004: 284
  11. ^ Spee; sit. Stark 2004: 286
  12. ^ Stark 2004: 286
  13. > 13,0 13,1 Hart, David Bentley: Ateismin harhat, s. 159. Toim. Tom Holmén & Olli-Pekka Vainio (Humanitas-sarja). Kauniainen: Perussanoma, 2010.