Kaanon

Kaanon, kreikan sanasta kanon (κανων, luetteloon otettu), tarkoittaa kristinuskossa yleensä Raamattuun hyväksyttyjen, ohjeellisiksi ja sitoviksi ymmärrettyjen kirjojen kokoelmaa.

Alkukirkko nimitti kaanoniksi niitä kirjoituksia, joiden auktoriteetti ja pyhyys tunnustettiin. Nämä kirjat hyväksyttiin osaksi kristillistä Raamattua. Varhaisin tunnettu luettelo Uuden testamentin kirjoista eli varhaisin Uuden testamentin kirjojen kaanon on ns. Muratorin kaanon noin vuodelta 170. Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Aleksandrian piispa Pyhä Athanasios kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367. Valitsemisperusteet olivat apostolisuus, liturgisuus, katolisuus ja oikeaoppisuus.1

Kaanonia hyväksyttäessä jäi ulkopuolelle suuri määrä evankeliumikirjoituksia, kuten esimerkiksi Tuomaan evankeliumi, ja muita varhaiskristillisiä kirjoituksia. Näitä kirjoituksia alettiin nimittää apokryfisiksi kirjoituksiksi. Katolinen ja ortodoksinen kulttuuri nimittää joitakin kirjoja deuterokanonisiksi eli esikanonisiksi erotukseksi apokryfisistä kirjoista. Protestanttisessa perinteessä – siis myös luterilaisessa perinteessä – nämä kirjat luokitellaan apokryfisiksi.

Kaanon tarkoittaa kristillisessä viitekehyksessä Raamattuun hyväksyttyjen, ohjeellisiksi ja sitoviksi ymmärrettyjen kirjojen kokoelmaa. Raamatun kirjojen kanonisointi on tapahtunut kahdessa merkittävässä päävaiheessa; ensin tapahtui VT:n (TaNaKhin) kanonisointi, jonka jälkeen kanonisoitiin nykyinen Raamattu suunnilleen sellaiseksi kuin se meillä nyt on (katolinen kaanon).

Vanhan testamentin kanonisoidut kirjat olivat aluksi arvattavissa olevan vanhaa, suullista perimätietoa. Osa kuitenkin on luultavasti ollut kirjallista suurin piirtein olemassaolonsa hamasta alusta asti. Perimätietoa alettiin kirjata ylös kansallisen identiteetin ylläpitämisen vuoksi Babylonian pakkosiirtolaisuudessa ollessa. Näin TaNaKhiin joutuneet yksittäiset kirjat alkoivat muodostua.

Kristinuskon kannalta olennaista oli Septuagintan eli TaNaKhin kreikankielisen käännöksen syntyminen, sillä se osaltaan vakiinnutti juutalaista kaanonia. Se on olennaista myös siksi, että sitä käytettiin Raamatun pohjana kristillistä kaanonia muodostettaessa. Juutalaisen perimätiedon mukaan Septuaginta syntyi 200-luvulla eKr.

Vuosituhannen taitteessa ensimmäiset Kristuksen messiaaksi tunnustavat juutalaiset eli alkukristityt pitivät Septuagintaa pyhänä kirjanaan. Ensimmäisellä vuosisadalla kuitenkin jotkut päätyivät dokumentoimaan Jeesuksen elämää ja Paavali sekä pari muuta alkukristillistä johtavaa teologia kirjoittivat kirjeitä eri tahoille ja näitä kirjeitä alettiin luultavasti kierrättää ja kopioida. 200-luvulla oli jo melko selvää, mitkä kirjoitukset olivat teologisesti kovia juttuja. Lopullisesti kaanoniin kuuluvat kirjat päätettiin 390-luvulla. Valitsemisperusteet olivat Kaarlo Arffmanin mukaan apostolisuus, liturgisuus, katolisuus ja oikeaoppisuus.

Septuagintaan, joka omaksuttiin Raamattumme rungoksi, kuului deuterokanonisia, TaNaKhiin kuulumattomia, ”salattuja kirjoja” eli apokryfikirjoja protestanttista sanastoa käytettäessä. Tästä syystä alkuperäiseen kaanoniin kuului apokryfikirjoja, joita meidän nykyisessä protestanttisessa kaanonissamme ei siis ole.

Katso myös

ApologetiikkaWiki

Internet

Viitteet

  1. ^ Kaarlo Arffman: Kristinuskon historia, s. 46. Otava, 2004. ISBN 951-37-4183-4.