Justice: Rights and Wrongs (kirja)
 |
|
| Kirjailija | Nicholas Wolterstorff |
| Kustantaja | Princeton University Press |
| Julkaistu | 6.12.2007 |
| ISBN | 978-0691129679 |
Yalen yliopiston professorin Nicholas Wolterstorffin kirja Justice: Rights and Wrongs (Princeton: Princeton University Press) on herättänyt paljon keskustelua erityisesti kahden keskeisen väitteensä takia:
- Luontaisten oikeuksien käsite on historiallisesti peräisin Raamatusta. Sillä on keskeinen asema sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Vanhassa testamentissa se on sisäänrakennettu kahdella tavalla: (a) Vanha testamentti pitää itsestään selvänä, että orvoilla, köyhillä ja muukalaisilla on luontainen oikeus hyvinvointiin ja ihmisarvoiseen kohteluun. (b) Vanhan testamentin keskeinen sanoma, että Jumala antaa anteeksi syntejä, sisältää ajatuksen, että Jumalalla on luontaisia oikeuksia (esim. olla ihmisten kunnioittama), joita ihmiset voivat loukata.
- Luontaisia oikeuksia ei ole mahdollista oikeuttaa ei-teistisestä lähtökohdasta. Useimmat ei-teistiset yritykset oikeuttaa luontaisia ihmisoikeuksia ovat vedonneet johonkin inhimilliseen kykyyn kuten järjellisyyteen. Tällöin oikeuksien ulkopuolelle jäävät ne (esimerkiksi dementikot, älyllisesti kehitysvammaiset), joilla järjellisyyden kyky on jäänyt kehittymättömäksi tai on taantunut.
Luku 1: Kaksi käsitystä oikeudenmukaisuudesta[muokkaa]
Wolterstorffin kirjan lähtökohtana on vertailla kahta perustavanlaisesti erilaista käsitystä oikeudenmukaisuudesta: (a) oikeudenmukaisuuden perusta on oikeassa järjestyksessä, (b) oikeudenmukaisuuden ydin on luontaisissa oikeuksissa.
Luku 2: Kaksi kilpailevaa kertomusta[muokkaa]
Yhden kertomuksen mukaan luontaisten ihmisoikeuksien käsite on peräisin valistuksen ajoilta ja se on perusteiltaan sekulaari käsite.
Wolterstorff haastaa tämän kertomuksen ja osoittaa, että luontaisten oikeuksien käsite on peräisin Raamatusta. Sen pohjana on usko siihen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi.
Luku 3: Oikeudenmukaisuus Vanhassa testamentissa[muokkaa]
Vanhan testamentin oikeudenmukaisuuskäsityksen ytimessä on yhteiskunnan vähäosaisten kuten leskien, orpojen, muukalaisten ja köyhien puolustaminen.
Vanhan testamentin painotus, että Jumala antaa syntejä anteeksi, sisältää ajatuksen, että Jumalalla on luontaisia oikeuksia suhteessa ihmisiin, joita ihmiset voivat loukata.
Luku 4: Pyrkimys poistaa oikeudenmukaisuus Uudesta testamentista[muokkaa]
Uudessa testamentissa on käytetty paljon sanaa oikeudenmukaisuus, mutta se hämärtyy monissa käännöksissä, koska se käännetään sanalla vanhurskaus.
Luku 5: Oikeudenmukaisuus Uudessa testamentissa[muokkaa]
Evankeliumeissa Jeesus puolustaa Vanhan testamentin puolustaman neljän ryhmän lisäksi yhtä keskeistä ryhmää: vammaisia. Vanhan testamentin rituaalilaki asetti vammaiset toisarvoiseen asemaan sikäli, että he eivät voineet toimia esikuvina tulevasta täydellisestä ylipapista.
Luku 6: Paikallistamme sen, mihin meillä on oikeus[muokkaa]
Teoria oikeuksista edellyttää teoriaa hyvästä elämästä. Oikeudet ovat oikeuksia tiettyihin hyvyyksiin (goods). (136) Wolterstorff argumentoi, että antiikin kreikkalaista filosofiaa hallinnut eudaimonistinen käsitys hyvästä elämästä ei pysty tarjoamaan perustaa oikeuksille. Sen sijaan "Raamatussa hyvä elämä käsitettiin niin, että se teki mahdolliseksi tunnistaa oikeudet yleisesti ja luontaiset oikeudet (inherent rights) erityisesti" (136). Oikeuksien varaan perustuva kulttuuri tuli mahdolliseksi, koska Raamattu muutti radikaalilla tavalla käsitystä hyvästä elämästä. Tämä murros on havaittavissa esimerkiksi Augustinuksen ajattelussa.
Wolterstorffin mukaan myöskään utilitaristinen käsitys kokemuksellisesti tyydyttävästä hyvästä elämästä ei riitä oikeuksien perustaksi. (147)
Luku 7: Miksi eudaimonismi ei voi toimia oikeuksia koskevan teorian viitekehyksenä?[muokkaa]
Eudaimonismi on oppi, johon stoalaiset ja aristoteelikot sitoutuivat. Sen mukaan moraalista toimintaa ohjaa pyrkimys oman hyveellisyyden edistämiseen ja kehittämiseen. Erityisesti stoalaiset veivät tämän näkemyksen loogiseen johtopäätökseensä. Koska ihmisen hyvä elämä riippuu pelkästään hänen hyveellisyydestään, ulkoiset onnettomuudet ja vastoinkäymiset eivät voi estää hänen onnellisuuttaan. Stoalaisuuden mukaan ihmisen tulee suhtautua tyynesti kaikkiin ulkoisiin vastoinkäymisiin ja pitää omaa hyveellisyyttään kaikkein tärkeimpänä asiana. Niinpä hyveellinen ihminen ei koe surua tai mielenharmia oman tai toisten onnettomuuden, sairauden tai köyhyyden takia. Hän säilyttää mielenrauhansa järkkymättömänä riipumatta ulkoisista olosuhteista. Niinpä hän ei voi myöskään sääliä tai kokea myötätuntoa kärsivää ihmistä kohtaan.
Wolterstorffin mukaan tällainen näkemys ei voi toimia viitekehyksenä teorialle oikeuksista, koska on paljon oikeuksia, joita ei voida johtaa toimijan hyveellisyyden näkökulmasta käsin.
Luku 8: Augustinus luopuu eudaimonismista[muokkaa]
Augustinus oli alun perin eudaimonistisen ajattelun edustaja. Vähän kerrassaan Raamatun tutkiminen kuitenkin mursi eudaimonistisen ajattelun vaikutusta hänen elämässään. Stoalaisen eudaimonismin mukaan hyveellinen ihminen ei sure oman tai toisten ihmisten elämän puutteita ja vastoinkäymisiä kuten onnettomuuksia, sairauksia, köyhyyttä ja kuolemaa. Vähän kerrassaan Augustinukselle kuitenkin selvisi Raamattua lukemalla, että tällainen tunteeton lähestymistapa on epäinhimillistä. Ihmisen ei tule raamatullisen näkemyksen mukaan huolehtia oman mielenrauhansa rikkomattomuudesta niin vahvasti, ettei hän sure toisen ihmisiä kärsimyksiä ja menetyksiä. Päinvastoin, ihmisen tulee hyväksyä se, että tässä syntiinlangenneessa ja kärsivässä maailmassa hänen ei ole tarkoitus elää rikkomattoman mielenrauhan tilassa, vaan hänen tulee osallistua toisen suruun ja kärsimyksiin myötäeläen.
