Itsepetostaipumus

Yksi kristillisen syntiinlankeemusopin johdannaisista on usko siihen, että kaikille ihmisille on ominaista itsepetostaipumus erityisesti kysymyksissä, jotka koskettavat Jumalaa ja häntä koskevaa tietoa, jota ihminen ei voi olla tietämättä. Kristillisen syntiinlankeemusopin mukaan ihmiskunnan historiassa on tapahtunut henkinen katastrofi, syntiinlankeemus, jonka seurauksena ihmisessä vaikuttaa itsepetostaipumus. ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee.” (Jer. 17:9) Oxfordin yliopiston professori Peter Harrison on argumentoinut, että kristillinen syntiinlankeemusoppi on vaikuttanut tieteellisen menetelmän kehitykseen. Kun tiedostetaan, että synti vaurioittaa ihmisen älyllisiä kykyjä, on mielekästä kehittää tieteen menetelmää sellaiseksi, että kaikki tietoväitteet ja teoriat pystytään asettamaan perusteellisen kriittisen arvion kohteeksi. Erityisesti on syytä suhtautua kyseenalaistavasti tieteellistä tutkimusta ohjaaviin perusoletuksiin, koska niitä ohjaavat tutkijoiden uskonnolliset motiivit, jotka ovat heijastusta heidän suhteestaan Jumalaan.

Onko ihmisille yleismaailmallisesti ominaista itsepetostaipumus?

Kristilliset ajattelijat läpi koko kristillisen ajattelun historian ovat kehitelleet teemaa, jonka mukaan ihmisille on ominaista itsepetostaipumus. Tällä käsityksellä on keskeinen asema esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen moraalisessa psykologiassa, joka sisältää tärkeänä osana sen, että ihmisen tahto voi vaikuttaa ja suunnata hänen älynsä toimintaa niin, että hän pystyy vähitellen omaksumana uskomuksia, jotka tekevät hänelle mahdolliseksi tehdä hyvällä omalla tunnolla sen, minkä hän pohjimmiltana tietää vääräksi.

Yleismaailmallista itsepetostaipumusta on aikanamme monipuolisesti analysoinut Texasin yliopiston filosofian professori Jay Budziszewski.

Käsityksellä on myös muita puolustajia.

Vern S. Poythressin mukaan naturalistinen filosofia on niin ihmisten perusintuitioiden vastainen, että siitä yleisessä tietoisuudessa on toistaiseksi omaksuttu vain sen pintataso. Ihmiset omaksuvat mielellään naturalismin tarjoaman moraalisen vapauden toimia omien mielihalujensa mukaan. Tätä varten he voivat käyttää naturalismista nousevia ateistisia tai agnostisia ajatuksia. Heidän on kuitenkin paljon vaikeampi hylätä jumaluskosta nousevaa uskoa luonnon järjestykseen ja ymmärrettävyyteen.

Vern S. Poythress konkretisoi tieteellisen tutkimuksen perustana olevaa intuitiivista vakaumusta seuraavaan tapaan:

Kaikki tieteentekijät – mukaan luettuna agnostikot ja ateistit – uskovat Jumalaan. Heidän on uskottava voidakseen tehdä työtään. Voi kuulostaa törkeältä lukea agnostikot ja ateistit mukaan tähän laaja-alaiseen väittämään. Mutta tekojensa välityksellä ihmiset joskus osoittavat eräässä mielessä uskovansa johonkin sellaiseen, mihin he julkisissa kannanotoissaan kieltävät uskovansa. Bakht, vedanttinen hindufilosofi, voi sanoa, että maailma on illuusiota. Mutta hän ei muina miehinä kävele kadulla ajavan bussin eteen. Sue, radikaali relativisti, voi sanoa, ettei totuutta ole olemassa. Mutta hän matkustaa tyynenä 10 000 metrin korkeudessa lentokoneessa, jonka turvallinen lento perustuu aerodynamiikan ja rakennemekaniikan muuttumattomiin totuuksiin.

– Poythress¹

Gregory L. Bahnsenin² itsepetosta käsittelevä tutkimustyö auttaa ymmärtämään, miten ihmiset pystyvät suhtautumaan todellisuuteen näin ristiriitaisella tavalla. Ihmiset saattavat uskoa esimerkiksi maailmankaikkeuden järjestykseen ja ymmärrettävyyteen tietoisuutensa vaistomaisella ja intuitiivisella tasolla, mutta tietoisella tasolla he torjuvat tämän totuuden ja uskovat, etteivät he usko kyseiseen väitteeseen. He salaavat tietoisuudeltaan sen, minkä muut ihmiset voivat nähdä heidän käyttäytymisestään. Toiminnassaan he lausumattomasti nojautuvat maailmaa koskeviin totuuksiin, vaikka he sanoissaan ja tietoisuutensa tasolla eivät usko tekevänsä niin.

Plantingan³ mukaan on perusteltua väittää, että ateistinen tieteen metodologia toimii lainatulla pääomalla. Ateistisista lähtökohdista on vaikea oikeuttaa uskoa ihmisen älyllisten kykyjen luotettavuuteen. Ateistisista lähtökohdista on myös vaikea perustella tieteellisen tutkimuksen lähtökohtaa, jonka mukaan universumi on järjestynyt kokonaisuus. Niinpä ateistisella lähtökohdalla on taipumus muodossa tai toisessa ajautua kieltämään, että universumissa havaittava järjestys olisi siinä luontaisesti. Universumin järjestyksen katsotaan enemmän tai vähemmän riippuvan ihmisen tavasta käsitteellistää todellisuutta. Tämä selittää konstruktivistis-relativistisen myytin saaman suuren suosion postmodernissa ajassa.

Itsekriittisyyden edellytyksenä itsetuntemus

Herman Dooyeweerdin mukaan itsetuntemus ja tieto alkuperästä saavutetaan ihmisen minuuden syvyystasolla. Tämä tieto ei kuitenkaan kosketa pelkästään minuuden syvyystasoa, vaan se vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Itsetuntemuksella on merkitystä myös tieteelliselle käsitteenmuodostukselle, koska sen valossa teoreettisesti toisistaan erotetut todellisuuden aspektit suhteutetaan minuuteen ja minuuden välityksellä toisiinsa.

Ne vakaumukset, joiden pohjalta ihminen tuntee itsensä ja määrittelee itsensä, ohjaavat hänen tapaansa tarkastella todellisuutta. Kriittisessä itsereflektiossa tutkijan on tarkoitus tulla tietoiseksi syvimmistä motiiveistaan. Jos tutkija ei ole tietoinen elämäänsä ohjaavasta perusmotiivista, se pääsee huomaamatta vaikuttamaan hänen tieteelliseen näkemykseensä. Siksi kriittinen itsereflektio on keskeinen edellytys tieteellisen tutkimuksen itsekriittisyydelle.

Jotta tieteentekijä voisi tulkita tutkimuskohdettaan totuudenmukaisesti, hänellä täytyy olla itsekriittinen käsitys itsestään ihmisenä ja tutkijana. Totuudellisuus sisältää myös sen, että hän tuntee itsensä rehellisesti. Ihmisen syntiinlankeemuksesta johtuva luontainen itsepetostaipumus tekee kuitenkin ihmiselle mahdottomaksi tuntea itsensä rehellisesti pelkästään itsensä varassa. Itsetuntemus edellyttää luotettavaa peiliä, josta ihminen voi nähdä itsensä totuudenmukaisessa valossa. Jos ihminen pyrkii saamaan itsekriittisen käsityksen itsestään omaehtoisesti pelkästään itsensä varassa, hän kiertää omien illuusioidensa ja oman toiveajattelunsa kehää. Pyrkiessään tuntemaan itsensä ihminen helposti joutuu syvemmälle itsepetokseen, koska hänen on vaikeaa tai mahdotonta omaehtoisesti kohdata totuutta omasta pahuudestaan.

Dietrich Bonhoefferin mukaan ihminen ei voi koskaan ymmärtää itseään totuudenmukaisesti pelkästään itsensä varassa. Ihminen ei pysty asettamaan omaa olemassaoloaan totuuden valoon. Ainoastaan ilmoitus voi antaa ihmiselle totuudenmukaisen itseymmärryksen.

Oman olemassaolonsa postulaateista lähtien ihminen ajattelee voivansa arvioida itseään oikein ja asettaa itsensä totuuteen. Mutta tämä on jotakin sellaista, minkä vain ilmoitus voi toteuttaa, jos se oikein ymmärretään sellaiseksi. Sen tähden, vain ne, jotka on asetettu totuuteen, voivat ymmärtää itsensä totuudessa.

– Bonhoeffer⁴

Ihminen ei pysty saavuttamaan aitoa itsetuntemusta omassa varassaan, ilman Jumalan ilmoitusta. Vielä suurempi ongelma on se, että ihminen ei itsensä varassa pysty edes tunnistamaan omaa epäonnistumistaan itsensä ymmärtämisessä, vaan hän pitää omia harhaisia käsityksiään aitona itsetuntemuksena. Tietoisuus omasta epäonnistumisesta tässä suhteessa edellyttäisi sitä, että ihminen olisi jo asetettu totuuteen. Niinpä ihminen syntiinlankeemuksen tähden luonnostaan pitää aitona itsetuntemuksena sitä vääristynyttä käsitystä, jonka hän luo itsestään. Hänen ainoa mahdollisuutensa nähdä itsensä oikeassa valossa on tulla tuntemaan itsensä Jumalan ilmoituksen valossa. Syntiinlangenneessa tilassaan ihminen ei kuitenkaan pysty omista lähtökohdistaan ymmärtämään ilmoituksen merkitystä.⁵

Ihminen voi löytää totuuden vain, jos hänelle paljastetaan totuus hänestä itsestään ulkoapäin. Näin hänen itsepetostaipumukseensa tulee niin merkittävä särö, että hän joutuu kohtaamaan itsensä sellaisena kuin hän on. Bonhoeffer korostaa sitä, että ilmoitus on olennaisesti elävä Persoona, Kristus. Ihminen voi perimmältään tuntea itsensä vain elävässä persoonallisessa suhteessa Kristukseen. Itsetuntemus edellyttää Kristuksen tuntemista.⁶

Tutkijan ei siten ole mahdollista saavuttaa neutraalia lähtökohtaa. Hänellä on vain kaksi vaihtoehtoa: olla joko Kristuksessa tai Aadamissa, olla joko Kristuksen pelastama syntinen, joka pystyy ajoittain aavistamaan jotakin oman itsepetoksensa syvyydestä, tai olla kokonaan oman itsepetoksensa ehdoilla ajatteleva ihminen. Usko Kristukseen ei ole pelkkä ajattelutapa tai lähtökohtaoletus. Liitettynä ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen ihminen asetetaan kokonaan uuteen ontologiseen asemaan: hänestä tulee armahdettu syntinen, jolle avautuu Jumalan todellisuus. Jumalan todellisuuden valossa ihminen voi myös oppia tuntemaan itseään.⁷