Argumentointivirheet

(Ohjattu sivulta Argumentaatiovirheet)

Argumentointivirheet eli perusteluvirheet ovat keskustelutekniikan ja mielipiteen esittämisen virheitä, jotka muodollisesti näyttävät oikeilta, mutta joissa lähemmin tarkasteltuina on joko looginen virhe, ne kohdistuvat johonkin muuhun kuin itse asiaan tai joissa käydään ihmisten eikä asioiden kimppuun. Erityisesti skolastikot listasivat argumentointivirheitä jo keskiajalla. Monilla argumentointivirheillä on oma nimensä.

Tässä artikkelissa käsitellään tavallisimpia argumentointitapoja, joita pidetään yleisesti virheellisinä. Useimmiten keskustelussa argumentin kumoamiseksi riittää, kun toteaa argumentoinnin olevan esimerkiksi puhdasta argumentum ad hominemia, koska sellaista argumentaatiota tuskin kukaan pitää hyvänä. Toisaalta argumentoinnin osoittaminen aukkojen jumala -argumentaatioksi ei välttämättä riitä, sillä ei ole itsestään selvää, että aukkojen jumala -argumentointi olisi virheellistä argumentointia, joten silloin tulee kyetä perustelemaan myös aukkojen jumala -argumentoinnin virheellisyys.

Perusteluvirheiden mitä, missä, milloin

Kysymys väitteen ja perusteen välisestä suhteesta

Varsinaiset perusteluvirheet liittyvät esitetyn väitteen ja sen perusteluina käytettyjen näkökohtien välisiin suhteisiin. Puolustettavaa väitettä siis pyritään perustelemaan tavalla, joka, vaikka nojautuisikin pelkkiin tosiin (jopa tosiksi tiedettyihin) aliväitteisiin, ei sitä riitä näyttämään toteen (tai muulla tavoin pönkittämään). Toisin sanoen (mahdollisesti) pätevistä osista (varmasti) pätemättömästi rakennettu argumentaatio sisältää varsinaisen perusteluvirheen. Jos taas "muodollisesti pätevä" argumentointi nojautuukin virheellisiin aliväitteisiin, kyseessä on kyllä virheellinen perustelu, mutta sen virheellisyys ei ole perusteluteoreettisesti paikannettavissa, vaan tarvitaan muunlaista asiantuntemusta.

Argumentaation analysoinnin taustana on ajatus tilanteesta, jossa suullisen tai kirjallisen puheenvuoron käyttäjä A tahtoo saada lisää kannatusta jollekin väitteelle P puhumalla sen puolesta käyttäen jotakin perustetta Q. Perusteita ja perusteluja voi olla samassa puheenvuorossa useitakin; kutakin niistä voi tarkastella erikseen ja toisaalta niistä muodostuvaa kokonaisuutta yhdellä kertaa. Tarkastelun peruskysymyksenä on se, onko (riittävän) järkevän kuulijan välttämätöntä yhtyä näkemykseen P, mikäli hän myöntää todeksi perusteen Q. Ellei näin ole, perustelussa lienee jotain parantamisen varaa ja argumentaatioanalyysi voi mahdollisesti paikantaa ja nimetä kulloisenkin ongelman.

Kysymys perusteen omasta uskottavuudesta

Erikoinen tapaus on se, jos peruste Q on itsessään loogisesti ristiriitainen tai muusta syystä epätosi. Silloin päättely (implikaatio) Q:sta P:hen on klassisen lauselogiikan mukaan yllättäen P:stä riippumatta aina sallittu (tosi), toisin sanoen väärästä väitteestä voi oikein päätellä mitä vain. Tätä on havainnollistettu seuraavalla esimerkkipäättelyllä: "Jos kuu on juustoa, niin lehmät lentävät."

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että (riittävän) järkevä kuulija hyväksyisi näin perustellun väitteen vaan että hän ei myöntäisi todeksi perustetta Q. Yleensäkin on loogisesti mahdollista kiistää P kiistämällä Q. Tällöin ei siis väitetä, että P ei ole totta, koska Q ei ole totta, vaan ainoastaan, että koska Q ei ole totta, siihen vetoaminen ei millään tavoin tue P:n totuutta eikä siis estä olemasta asiasta järkevästi eri mieltä kuin A. Epätodesta väittämästä tehdyt implikaatiot eivät näet loogisesti implikoi johtopäätösten totuutta eivätkä epätotuutta, vaan koko kysymys jää siinä suhteessa täysin avoimeksi. Tässä tapauksessa ei ole tarpeen ottaa mitään kantaa perustelun sisäiseen rakenteeseen eli siihen, onko P:n ja Q:n välistä yhteyttä käsitelty A:n puheenvuorossa vakuuttavasti vai ei. – Se, onko Q:n kiistäminen järkevästi mahdollista, riippuu tietenkin kulloisestakin Q:sta.

Nämä tapaukset siis poikkeavat edellisistä siinä, että huomio kiinnittyy nimenomaan Q:n mahdolliseen ongelmallisuuteen eikä P:n ja Q:n väliseen suhteeseen.

Kysymys kuulijan tai vastaväittäjän esiymmärryksestä

Kokonaan erilainen tilanne on silloin, kun puhujan A väite P on keskustelun osanottajan B mielestä jo alun perinkin niin ilmeisesti virheellinen, että B pitää A:n perustelua joka tapauksessa virheellisenä käytetystä perusteesta Q riippumatta. Tällaisissa tapauksissa keskusteluteknisesti taitamaton B voi täysin vilpittömässä mielessä syyttää A:ta nimetystä tai nimeämättömästä perusteluvirheestä ymmärtämättä, että perusteluvirheen käsite on argumentaatioanalyyttinen eli itse keskusteluun nähden metatasolla. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että perusteluvirheistä puhuttaessa ei huomio lainkaan kiinnity puheena olevaan asiaan sinänsä vaan yksinomaan siihen tapaan, jolla asiasta on puhuttu, ja toisaalta sitä, että jonkin perustelun toteaminen virheelliseksi ei merkitse, että perusteltua väitettä välttämättä pidettäisiin virheellisenä; kääntäen jonkin perustelun toteaminen (teknisessä mielessä) virheettömäksi ei merkitse perustellun asian toteamista virheettömäksi. (Tuonnempana tässä artikkelissa esitettävä esimerkki valaissee asiaa.)

Väitteet "Olet väärässä" ja "Teet perusteluvirheen" ovat siis aivan erisisältöisiä, eikä keskustelijoiden periaatteessa pitäisi vedota toistensa perusteluvirheisiin, sillä tämä on itsessään perusteluvirhe (argumentum ad ignorantiam). Argumentaatioanalyysin perusajatus on, että kukin esiintyjä esittää oman kantansa parhaalla osaamallaan tavalla perustellen ja sen jälkeen "vastuu siirtyy kuulijalle", joka mielessään punnitsee ja mahdollisesti argumentaatioanalyyttisesti arvioi esitettyjen väitteiden uskottavuuksia niiden tueksi esitettyjen perusteiden valossa. Keskustelijoiden esiintyminen toistensa (tai itsensäkään) argumentaation tuomarin roolissa on vain omiaan vaikeuttamaan kuulijan kykyä selkeään arviointiin ja siten heikentää koko keskustelemisen mielekkyyttä.

Oikea tapa tuoda omaa esiymmärrystä esille väittelyssä on sen tarjoaminen muidenkin ymmärrykseksi jäsentämällä sitä väitteiksi ja niiden perusteluiksi ja panostamalla näiden esittämiseen. Se, mitä tai minkä arvoista joku muu sanoi, jääköön kolmansien osapuolten arvioitavaksi.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö saisi väittää toisen olevan väärässä. Esitettäviä vastaväitteitä ei vain pitäisi yrittää perustella vastustajan oletetuilla tai todellisillakaan argumentaatiovirheillä vaan omalla pätevällä argumentaatiolla.

Argumentaatioanalyysin metatasot esimerkin valossa

Keskenään erimielisten osapuolten käymiin keskusteluihin tai väittelyihin liittyvien toiminta- ja tarkastelutasojen havainnollistamiseksi voi ajatella esimerkiksi tapausta, jossa henkilö K haastaa henkilön V oikeuteen vaatien V:tä maksamaan velkansa K:lle. V kuitenkin kiistää olevansa velkaa K:lle. Tällöin K esittää oikeudelle velkakirjan, jossa V:n velka todetaan. V ei sano enää mitään, ja tuomari määrää V:n maksamaan velkakirjan edellyttämän summan K:lle. Päätöksen julistamisen jälkeen V tuohtuneena kysyy tuomarilta, miksi tämä uskoi juuri K:ta, vaikka V nimenomaan oli sanonut, ettei ollut velkaa, eikä ollut missään vaiheessa myöntynyt K:n vaateeseen. Tähän tuomari toteaa, että koska V ei ollut moittinut K:n esittämää velkakirjaa, sitä pidettiin ratkaisevana todisteena "vaikeneminen on myöntymisen merkki" -olettaman pohjalta.

Jos nyt asia oli esimerkiksi niin, että V oli jo maksanut velkakirjan summan mutta K vaati samaa saatavaa toistamiseen, niin vaikka V olikin oikeassa, hän teki oikeudenkäynnissä perusteluvirheen eli vaikeni, kun olisi pitänyt puhua, ja siksi tuomari ei päätöstä tehdessään ja perustellessaan syyllistynyt virheeseen, vaikka päätös olikin tässä tapauksessa asian todelliseen laitaan nähden virheellinen, ts. V joutui maksamaan K:n saatavan kahteen kertaan. Vastaavasti K:n väite velasta oli virheellinen mutta hänen esiintymisensä oikeudessa virheetön, hänhän toimitti oikeuden vaatimat todisteet asianmukaisesti; tämä asiaintila ei riipu siitä, toimiko K vilpittömässä mielessä eli oliko hän todella unohtanut V:n jo maksaneen velan vai ei.

Koko tilannetarkastelua ei kuitenkaan voi tehdä siirtymättä metatasolle eli tarkastelematta tapahtumainkulkua ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. V:n näkökulmasta K:n perustelu oli virheellinen jo siksikin, että väärää asiaa ei voi pätevästi perustella. Tämä vakaumus johti kuitenkin V:n toimimaan itse virheellisesti, mikä johti jutun ratkeamiseen V:n tahdon vastaisesti.

Jos taas asia olikin esimerkiksi niin, että V:n täysin vilpitön vakaumus velan maksamisestaan olikin perustunut todentuntuisesta unesta johtuneeseen muistikuvaan, niin sekä K:n asia että perustelu samoin kuin tuomarin päätös ja sen perustelu olivat virheettömiä. Pelkkä argumentaatioanalyysi ei pysty tunkeutumaan sille tasolle, kuka oli itse kiistakysymyksen suhteen objektiivisesti oikeassa, sillä sen aineistona on vain se, mitä itse kukin väitti ja miten sitä perusteli. Argumentaatioanalyyttisesti K:n ja tuomarin perustelut olivat joka tapauksessa paremmat kuin V:n, kun taas kysymystä siitä, kumpi riitapukareista oli objektiivisesti oikealla asialla, ei oteta edes käsiteltäväksi.

Tästä esimerkistä voi myös todeta metatasojen hierarkian: K ja V toimivat perustasolla, tuomari näihin nähden (ensimmäisellä) metatasolla (hänhän punnitsi olennaisesti sitä, kumpi esitti vakuuttavamman perustelun), tämä tarkastelu taas vielä tuomariinkin nähden metatasolla eli K:hon ja V:hen nähden toisella metatasolla ("metametatasolla"). Totta kai metatasoja voisi ottaa käyttöön enemmänkin, niin monta kuin kulloinkin tarvitaan. Olennaista on vain tajuta, miltä tasolta asioita missäkin tapauksessa tarkastellaan ja mitä seikkoja silloin kuuluu ja voi ottaa huomioon, mitä ei.

Jollei tätä tajuta, koko perusteluvirheen käsite menee sekaisin.

Argumentointivirheiden luokittelua

Henkilöön kohdistuvat argumentointivirheet

Emotionaalinen argumentointi

Argumentointi asian vierestä

Semanttiset virheet

Loogiset argumentointivirheet

Korrelaatiopohjaiset argumentointivirheet

Syllogismivirheet

Jakaumavirheet

Tilastovirheet

Aiheesta muualla