Kaanon
Kaanon, kreikan sanasta kanon (κανων, luetteloon otettu), tarkoittaa kristinuskossa yleensä Raamattuun hyväksyttyjen, ohjeellisiksi ja sitoviksi ymmärrettyjen kirjojen kokoelmaa.
Alkukirkko nimitti kaanoniksi niitä kirjoituksia, joiden auktoriteetti ja pyhyys tunnustettiin. Nämä kirjat hyväksyttiin osaksi kristillistä Raamattua. Varhaisin tunnettu luettelo Uuden testamentin kirjoista eli varhaisin Uuden testamentin kirjojen kaanon on ns. Muratorin kaanon noin vuodelta 170. Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Aleksandrian piispa Pyhä Athanasios kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367. Valitsemisperusteet olivat apostolisuus, liturgisuus, katolisuus ja oikeaoppisuus.1
Kaanonia hyväksyttäessä jäi ulkopuolelle suuri määrä evankeliumikirjoituksia, kuten esimerkiksi Tuomaan evankeliumi, ja muita varhaiskristillisiä kirjoituksia. Näitä kirjoituksia alettiin nimittää apokryfisiksi kirjoituksiksi. Katolinen ja ortodoksinen kulttuuri nimittää joitakin kirjoja deuterokanonisiksi eli esikanonisiksi erotukseksi apokryfisistä kirjoista. Protestanttisessa perinteessä — siis myös luterilaisessa perinteessä — nämä kirjat luokitellaan apokryfisiksi.
Viitteet
- ^ Kaarlo Arffman: Kristinuskon historia, s. 46. Otava, 2004. ISBN 951-37-4183-4.
