Tiedekeskustelun avoimuuskoe (kirja)

Tiedekeskustelun avoimuuskoe on Tapio Puolimatkan kirjoittama kirja, joka analysoi tieteellisen tutkimuksen ja itsekriittisen tiedeyhteisön perusedellytyksiä.

Kirjassa etsitään vastausta seuraaviin kysymyksiin:

1. Onko rajallisen ihmisen mahdollista tehdä tieteellistä tutkimusta täysin neutraalisti, puolueettomasti? Missä muodoissa ja minkälaisilla perusteilla nykyisessä tiedekeskustelussa puolustetaan neutraalisuusoletusta?
2. Edellyttääkö tieteen itsekriittisyys sitä, että tutkija tekee avoimesti selkoa omista perusoletuksistaan? Onko tiedeyhteisö avoin pohtimaan tosiasioita vaihtoehtoisten perususkomusten valossa vai pitäydytäänkö omiin perususkomuksiin kyselemättömästi?
3. Mitkä ovat ne perusoletukset, joita tiedeyhteisössä ei olla valmiita asettamaan kyseenalaisiksi?
4. Millä tavalla perususkomukset pyritään suojaamaan kritiikiltä?
5. Mitä seurauksia on siitä, että tiedeyhteisö pyrkii sulkemaan keskustelun tieteellisen tutkimuksen perimmäisistä olettamuksista?

Ote kirjan esipuheesta

Kirjan lähtökohtana on yhteiskuntakoe, ”tiedekeskustelun avoimuuskoe”, jonka tein kirjoittamalla Vieraskynä-artikkelin Helsingin Sanomiin. Siinä esittelin New Yorkin yliopiston filosofian professorin Thomas Nagelin ajatuksen, että tieteellinen tutkimus ja tieteellisten tosiasioiden tulkinta pohjautuu aina perimmältään uskonnolliseen lähtökohtaan, joka sisältää kannanoton Jumalaan. Kuitenkin tämä uskonnollinen kannanotto usein salataan, koska akateeminen maailma pyrkii torjumaan ajatuksen, että on olemassa koko maailmankaikkeutta hallitseva auktoriteetti, joka määrää myös ihmisen elämästä.

Puolustin tätä keskeistä ajatusta julkisissa väittelyissä eri yliopistoissa ateistien, agnostikkojen, uskonnottomien kuten myös kristittyjen tieteentekijöiden ja filosofien kanssa. Jokainen näistä väittelyistä oli tärkeä oppimiskokemus, vaikka joukossa oli sellaisiakin, joissa tunteenomainen retoriikka paljolti peitti alleen järkiperustelut. Käyn kirjassa läpi myös väittelyissä esiin nostettuja argumentteja ja mielikuvia. Joitakin linkkejä näihin keskusteluihin löytyy kotisivuiltani www.tapiopuolimatka.net.

Saman keskeisen ajatuksen puolustukseksi olin jo aikaisemmin kirjoittanut trilogian, kolmiosaisen kirjasarjan Usko, tieto ja myytit (UTM, 2005), Usko, tiede ja Raamattu (UTR, 2007), ja Usko tiede ja evoluutio (UTE, 2008). Osa tiedekeskustelun avoimuuskokeen herättämistä reaktioista oli kyseisiin kirjoihin kohdistuvaa kritiikkiä.

Tämä kirja kuvaa ja erittelee avoimuuskokeen tuottamaa aineistoa ja saamaa palautetta osin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Tarkoituksena on tarjota konkreettisia esimerkkejä niistä tavoista, joilla tiedekeskustelua julkisuudessa käydään ja dokumentoida niiden avulla tämän hetken keskustelussa vallitsevia lähestymistapoja. Dokumentoin melko tarkasti myös joitakin julkisia väittelyitä, koska perustavat vastakkainasettelut konkretisoituvat niissä helposti tavoitettavalla tavalla. Ne tarjoavat esimerkkejä tavoista, joilla tiedeyhteisön jäsenet puolustavat julkisuudessa omia käsityksiään, ja mielikuvista, joiden avulla he pyrkivät vaikuttamaan kuulijoihinsa.

Yhteiskuntakokeen tarkoituksena oli koetella nykyisen tiedekeskustelun avoimuutta tiedekäsitystä kohtaan, jonka pohjalta länsimainen tiede alun perin sai syntynsä. Sen mukaan maailmankaikkeus on Jumalan suunnittelema ja luoma kokonaisuus. Syntyneessä keskustelussa kiteytyi vastakkainasettelu tiedeyhteisöä hallitsevan yksiäänisen naturalistisen oikeaoppisuuden ja sitä haastavan dialogia ja moniäänisyyttä korostavan tieteellisen lähestymistavan välillä.

Tiedekeskustelun avoimuuskokeen tarkoituksena oli etsiä vastausta seuraaviin kysymyksiin:

1. Onko rajallisen ihmisen mahdollista tehdä tieteellistä tutkimusta täysin neutraalisti, puolueettomasti? Missä muodoissa ja minkälaisilla perusteilla nykyisessä tiedekeskustelussa puolustetaan neutraalisuusoletusta?
2. Edellyttääkö tieteen itsekriittisyys sitä, että tutkija tekee avoimesti selkoa omista perusoletuksistaan? Onko tiedeyhteisö avoin pohtimaan tosiasioita vaihtoehtoisten perususkomusten valossa vai pitäydytäänkö omiin perususkomuksiin kyselemättömästi?
3. Mitkä ovat ne perusoletukset, joita tiedeyhteisössä ei olla valmiita asettamaan kyseenalaisiksi?
4. Millä tavalla perususkomukset pyritään suojaamaan kritiikiltä?
5. Mitä seurauksia on siitä, että tiedeyhteisö pyrkii sulkemaan keskustelun tieteellisen tutkimuksen perimmäisistä olettamuksista?

Perustava kysymys koskee sitä, salliiko aikamme tiedeyhteisö useamman kuin yhden vaihtoehdon tieteellisen tutkimuksen kaikkein perustavimpien lähtökohtaoletusten osalta. Tieteen itsekriittisyys edellyttää perustavien lähtökohtien kritisoimista, koska rajallinen ihminen ei itsestään käsin pysty koskaan todistamaan niitä vastaansanomattomasti. Siellä missä vaihtoehdot on perimmäisten uskomusten osalta suljettu, tieteen itsekriittisyys toimii ainoastaan pintatasolla.

Meille kerrotaan usein kertomusta, jonka mukaan keskiajalla totalitaarinen kirkko vainosi tiedettä, mutta sen jälkeen tiede on vähitellen vapautunut itsekriittiseksi yhteisöksi. Tiedekeskustelun avoimuuskoe kuitenkin paljastaa monia totalitarismin ja sokean uskon muotoja nykyisen tiedeyhteisön sisällä. Jokaisen yhteisön vaarana on vallan keskittyminen ja siitä seuraavat väärinkäytökset. Tämä pätee myös tiedeyhteisöön, jolle ominainen asiantuntijavalta helposti johtaa siihen, että vallitsevien lähestymistapojen perusoletukset suojataan kritiikiltä. Tiedeyhteisö on valtataistelun yksi tärkeä näyttämö, koska se, jolla on auktoriteetti määritellä mitä on pidettävä tietona, saa samalla merkittävän yhteiskunnallisen vaikutusvallan. Yksi tämän valtataistelun ilmenemismuoto on tieteentekijöiden taipumus esiintyä auktoriteetteina myös perimmäisten kysymysten osalta, jotka ovat heidän erityisosaamisensa ulkopuolella. Tiedeyhteisön sisäinen valtataistelu sisältää pyrkimyksen määritellä totuus todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Koska ihmisen on vaikea elää avoimesti ja kyseenalaistavasti suhteessa kaikkein perustavimpiin uskomuksiinsa, jotka ovat hänen elämänsä perustana, hän pyrkii usein rajoittamaan vaihtoehtoisten perususkomusten ilmaisua.

Tieteen itsekriittisyys edellyttää, että tieteentekijät altistavat omat perususkomuksensa vastaväitteille ja kumoutumiselle. Avoimuus edellyttää mahdollisuutta vaihtoehtojen avoimeen ilmaisuun ilman pyrkimystä vaientaa kilpailevien näkemysten esittäjät ja sanktioida heitä omien perususkomustensa puolustamisesta. Vaihtoehdot tulisi keskustelussa ja kritiikissä esittää niiden parhaassa muodossa, niin että keskusteluosapuolet voivat tunnistaa oman vaihtoehtonsa sen sijaan että kilpailevasta vaihtoehdosta luodaan irvikuva, jota vastaan voidaan hyökätä tunteenomaisesti vaikuttavien mielikuvien pohjalta.

Ote kirjan johdannosta

Kuopion yliopiston Mediteknian auditorion 250 paikkaa eivät riittäneet, vaan opiskelijat täyttivät myös portaat ja seinänvierustat. Opiskelijoiden kiinnostuksen herätti väittely uskon ja tieteen suhteesta, jossa paikkakunnan suorapuheisin ateisti haastoi vierailevan kristityn filosofin ajatukset.

Pidin itse tilaisuuden aluksi esitelmän, jossa puolustin väitettä, että tutkimusta tehdessään tieteentekijä joutuu aina välttämättä ottamaan kantaa Jumalaan joko tietoisesti tai tietämättään. Kannanotto Jumalan olemassaoloon koskettaa kysymystä maailmankaikkeuden alkuperästä, sen perimmäisestä järjestyksestä ja sen yhtenäisyyden perustasta. Näihin kysymyksiin annettavat vastaukset määräävät tutkimuksen perimmäisen viitekehyksen, jonka valossa yksittäiset tosiasiat tulkitaan. Tieteessä on lähtökohtaoletukset ilmaistava avoimesti. Tämä tekee mahdolliseksi arvioida tutkimuksen lähtökohtana olevien perususkomusten pätevyyttä.

Tältä pohjalta rakentelin perusteluja tiedekäsitykselle, joka perustuu moniääniselle dialogille eli erilaisia lähtökohtia edustavien tieteentekijöiden väliselle kriittiselle keskustelulle. Moniäänisen dialogin ideaa kehitelleen neuvostoliittolaisen toisinajattelijan Mihail Bahtinin (1895–1975) mukaan totuus on riippumaton ihmisten käsityksistä, mutta avoin dialogi edistää sen löytymistä. Jännite muiden näkemysten kanssa saa ihmisen tarkistamaan käsityksiään. Tieteen tekeminen edellyttää omien perususkomusten altistamista vastakkaisten näkökantojen tarjoamalle koettelulle. Kun tieteentekijät ilmaisevat avoimesti perususkomuksensa ja keskustelevat niiden kanssa, jotka ovat perusasioista eri mieltä, he joutuvat perustelemaan tosiasioille antamaansa tulkintaa perimmäisimpiä lähtökohtiaan myöten.

Ateistinen vastaväittäjäni oli kanssani eri mieltä peruskysymyksistä. Vastaväittäjäni mukaan ”Puolimatka yrittää uskonkiihkossaan epätoivoisesti naamioida valheen totuudeksi”. Puolimatkan tarkoituksena on ainoastaan ”sekoittaa” kuulijoita. Hänen luentonsa on ”täydellinen satutunti”, ”pelkkää propagandaa”, ”pelkkää valehtelua”, ”pelkkää petosta”, ”järjellä käsittämätöntä”. Hän edustaa ”kritiikitöntä fundamentalistista uskoa” ja ”hölynpölyä”. Hän tekee työtään kavalasti ”savuverhon suojassa” puhuen kriittisestä ajattelusta, vaikka tarkoituksena on vain johtaa ihmisiä sokeaan uskoon. Usko Jumalaan ”perustuu pelkälle valheelle ja petokselle”. Se saa voimansa sokeasta auktoriteettiuskosta, joka ei salli kyseenalaistamista eikä järkiperusteita. Usko Jumalaan on vaarallista ja perverssiä taikauskoa, joka on uhka paitsi tieteelle, myös koko ihmiskunnalle. ”Eri uskonlahkojen papit pelkäävät luonnontieteen edistymistä kuten noidat pelkäävät päivänvalon tuloa ja katsovat karsaasti kohta tulevaa sanansaattajaa, joka ilmoittaa, minkälaisen petkutuksen varassa heidän elantonsa on.” ”Kristillinen oppi on perverssein ihmiskuntaa valaissut järjestelmä.” ”Oikeiden tiedemiesten on totisesti karkotettava taikausko ja sen harhaoppiset levittäjät”. ”Järjen valoa ei saa päästää sammumaan”. ”Uskonto ansaitsee minulta ainoastaan pilkkaa.”

Olisiko näistä kommenteista pääteltävä, että on olemassa vahvat älylliset perusteet sulkea Jumala tieteen ulkopuolelle, vai ettei tällaisia järkiperusteita ole? Vahvat mielikuvat ja tunteenomaisten mielikuvien varaan rakentuva retoriikka eivät aina kerro vakuuttavista järkisyistä. Joskus ne kertovat järkisyiden puutteesta. Palaan tarkemmin väittelyn kulkuun kirjan neljännessä luvussa.

Naturalismiksi kutsutaan näkemystä, jonka mukaan koko todellisuus on selitettävissä pelkästään luonnollisten syiden perusteella eikä maailmankaikkeus tarvitse selityksekseen yliluonnollista persoonaa, Jumalaa. Arvovaltaisen filosofian sanakirjan Encyclopedia of Philosophy määritelmän mukaan naturalismi ”hylkää näkemyksen, että olisi tai voisi olla olemassa mitään esineitä, olioita tai tapahtumia, jotka ovat periaatteessa tieteellisen tutkimuksen saavuttamattomissa” (Danto 1967: 448). Vallitsevan naturalistisen näkemyksen mukaan aito tiede edellyttää Jumalaa koskevien lähtökohtaoletusten sulkemista tieteen ulkopuolelle. Tämä näkemys on kuitenkin sisäisesti ristiriitainen. Ensinnäkään tällainen poissulkeminen ei ole mahdollista, jollemme ensin tiedä, mitä Jumalalla tarkoitetaan. Lisäksi poissulkeminen on pystyttävä perustelemaan. Näitä perusteluja kehiteltäessä joudutaan ottamaan kantaa Jumalaan. Olisi tieteen itsekriittisyyden vastaista, että tieteen piirissä sallittaisiin vain yhdensuuntaisia kannanottoja tästä kysymyksestä. Tieteenfilosofiassa kukaan ei ole onnistunut älyllisesti perustelemaan tieteen rajojen vetämistä niin, että teistinen eli jumaluskoinen lähtökohta suljetaan tieteen ulkopuolelle.

Puolustamani käsitys tieteellisen ajattelun luonteesta ei ole omaa yksityisajatteluani. Se on saanut kasvavaa jalansijaa erityisesti analyyttisen filosofian piirissä. Analyyttisella filosofialla tarkoitetaan tutkimushaaraa, joka keskittyy merkitysten täsmentämiseen ja merkitysyhteyksien erittelemiseen. Charles Taylor, yksi aikamme analyyttisen filosofian merkittävimmistä edustajista, kyseenalaistaa naturalistisen tietokäsityksen, jonka mukaan kaiken tiedon lähtökohtana on yksittäisiä luonnollisia tosiasioita koskeva tieto.

1. Naturalistisen oletuksen mukaan tunnemme maailman ensin yksittäisten luonnollisten tosiasioiden tasolla.
2. Muodostamme käsityksen arvoista vasta toissijaisesti.
3. Jos yleensä on mahdollista tietää jotakin Jumalasta (todellisuuden alkuperästä, yhtenäisyyden perustasta, kokonaistarkoituksesta), Jumalaa koskevan tiedon tulee olla johdettavissa luonnollisista tosiasioista. (Taylor 2007: 557–558)

Charles Taylorin mukaan naturalismin kolme tietoteoreettista oletusta ovat harhaanjohtavia. Todellisuudessa tietoprosessin järjestys on päinvastainen.

1. Kysymys Jumalasta ei ole tietoprosessin viimeinen askel vaan tietoprosessin lähtökohta, jonka pohjalta kaikki muu jäsentyy.
2. Käsitys Jumalasta ohjaa käsitystä arvoista.
3. Käsitys Jumalasta jäsentää käsitystä luonnollisista tosiasioista. (Taylor 2007: 558–559)

Avoimuuskokeen lähtökohtaoletus on, että jokainen tieteentekijä joutuu tietoisesti tai tietämättään tekemään jonkin oletuksen Jumalasta tutkimusta tehdessään ja tosiasioita tulkitessaan. Tieteellinen tutkimus ei toimi ilman laaja-alaisia olettamuksia. Tieteellistä tutkimusta tehtäessä joudutaan lausumattomasti vastaamaan seuraaviin perustaviin kysymyksiin:

1. Mikä on todellisuuden yhtenäisyyden perusta? Tähän kysymykseen annettava vastaus vaikuttaa näkemykseen tieteellisen ajattelun perimmäisestä kiintopisteestä.
2. Mikä on todellisuuden alkuperä? Tähän kysymykseen annettava vastaus vaikuttaa näkemykseen tieteellisen metodin lähtökohtaoletuksista.
3. Mikä on todellisuuden perimmäinen järjestys? Tähän kysymykseen annettava vastaus vaikuttaa näkemykseen teorioiden sovellusalueesta.

Vastatessaan näihin kysymyksiin tieteentekijä samalla ottaa kantaa Jumalaan. Siksi Jumala on aina ollut yliopistolla.

Kirjan sisällysluettelo

Esipuhe

===Johdanto

1. Tiedekeskustelun avoimuus koetteilla

Tässä luvussa on tarkoituksena alustavasti pohtia tiedekeskustelun avoimuuskokeen ensimmäistä tutkimuskysymystä: Onko tieteellistä tutkimusta mahdollista tehdä täysin neutraalisti? Pohdin tätä kysymystä suhteessa perimmäisiin olettamuksiin maailmankaikkeuden alkuperästä ja sen yhtenäisyyden perustasta, joten kysymys konkretisoituu muotoon: Voiko tiedettä tehdä ottamatta kantaa Jumalaan?

Aikamme tiedeyhteisö vastaa tähän kysymykseen yleensä myöntävästi: tiedettä tulisi tehdä sekoittamatta uskoa ja tietoa toisiinsa, niin että tieteessä on sallittua vedota ainoastaan luonnollisiin syihin. Tarkempi analyysi kuitenkin osoittaa, että tämä metodologiseksi naturalismiksi kutsuttu lähestymistapa perustuu uskoon: sen lähtökohtana on usko siihen, että koko todellisuus voidaan selittää pelkästään luonnollisten syiden perusteella. Tälle naturalistiselle uskolle vaaditaan nykyisessä tiedekeskustelussa usein yksinoikeutta toimia tieteen lähtökohtana.

Metodologista naturalismia haastamaan on noussut dialoginen pluralismi, jonka mukaan selitysten rajoittaminen luonnollisiin syihin perustuu vakaumukseen, jota voidaan luonnehtia maailmankatsomukselliseksi ja jopa uskonnolliseksi. On tieteen itsekriittisyyden vastaista suojata yksi maailmankatsomuksellinen tai uskonnollinen lähtökohta kritiikiltä tekemällä se tieteessä ainoaksi hyväksytyksi.

1.1. Mitä on dialoginen pluralismi?

Dialogisen pluralismin mukaan tieteellisen tutkimuksen tulisi olla itsekriittinen myös metodisten lähtökohtien osalta, niin että erilaiset lähestymistavat kilpailevat toistensa kanssa. Uusi lähestymistapa perustuu filosofisessa tietoteoriassa tapahtuneeseen murrokseen, jota voidaan konkretisoida seuraavanlaisen mielikuvituskertomuksen avulla.

Oletetaan että Alfa Centaurissa on meitä paljon kehittyneempi tieteellinen sivilisaatio. Oletetaan lisäksi, että alfacentaurilaiset ovat meiltä huomaamatta valloittaneet maapallon ja tekevät lääketieteellisiä kokeitaan sairaaloissamme. Kun viimeksi kävit sairaalassa umpisuolen leikkauksessa, alfacentaurilaiset tieteentekijät irrottivat aivosi ruumiista ja sijoittivat ne kemikaaliliuokseen. Tuottamalla sähköisiä ärsykkeitä liuokseen kyseiset tieteentekijät tuottavat aivoihisi kokemuksia, jotka tuntuvat täysin todellisilta. Niinpä kaikki kokemuksesi ovat tällä hetkellä virtuaalisia. Sinusta ei ole enää jäljellä mitään muuta kuin liuoksessa olevat aivot, joita alfacentaurilaiset tieteentekijät manipuloivat sähkökemiallisilla ärsykkeillä.

Tämä kertomus herättää perustavanlaatuisen kysymyksen inhimillisen tiedon rajoista: Voitko todistaa tämän kertomuksen olevan epätosi? Voitko olla varma, että kokemuksesi välittää sinulle luotettavan kuvan ympärilläsi olevasta maailmasta? Filosofisessa tietoteoriassa on päässyt vallalle näkemys, jota kutsutaan maltilliseksi perustusteoriaksi. Sen mukaan et voi todistaa kertomusta vääräksi nojautumatta sellaisiin oletuksiin havaintojesi luotettavuudesta, joita et voi todistaa olettamatta tätä luotettavuutta. Sinun on kuitenkin mielekästä nojautua perususkomukseen, että havaintosi ovat luotettavia, jos tällainen oletus on mielekäs laaja-alaisten perususkomustesi valossa.

Maltillisen perustusteorian valta-asemaan on johtanut viimeisen puolen vuosisadan aikana tapahtunut käsitteellinen ja teoreettinen murros. Tutkimus on paljastanut, ettei yhtään väitettä pystytä todistamaan loppuun saakka. Todistuksessa on aina lopulta nojauduttava joihinkin sellaisiin perususkomuksiin, jotka omaksutaan välittömän kokemuksen perusteella. Tällaisia perustavia uskomuksia ovat esimerkiksi havaintoihin perustuvat uskomukset kuten että luet parhaillaan kirjaa nojatuolissa istuen.

Aikaisemmin oletettiin, että filosofiset käsitykset täytyy rakentaa varmojen järkiperusteiden varaan. Tämä luonnehti niin sanotun klassisen perustusteorian lähestymistapaa. Vaikka filosofia tuskin koskaan saavutti tätä ihannetta, sitä pidettiin metodisena ihanteena. Maltillisen perustusteorian mukainen tietoteoreettinen lähestymistapa tuo esille, että perimmäisellä tasolla jokainen ihminen joutuu nojautumaan perususkomuksiin, joita ei ole mahdollista todistaa oikeiksi. Eri näkökulmista todellisuutta tarkastelevat ihmiset nojautuvat erilaisiin perususkomuksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mikä tahansa näkemys tekisi yhtä hyvin oikeutta todellisuudelle. Perususkomusten paremmuutta voidaan arvioida niiden johdonmukaisuuden ja selitysvoiman perusteella. Perususkomusten tulisi kestää niitä vastaan esitetyt vasta-argumentit eli kumoajat.

Selventääkseen erityisesti jumaluskon varaan rakentuvien perususkomusten merkitystä tieteelliselle ja filosofiselle tutkimukselle Yalen yliopiston professori Nicholas Wolterstorff analysoi tiedekäsitystä, jota nykykeskustelussa usein kutsutaan nimellä dialoginen pluralismi. Kyseinen tiedekäsitys korostaa dialogia eli avointa ja kriittistä vuoropuhelua tieteentekijöiden välillä ja pluralismia, moninaisuutta eli sitä, että tutkimusta tehdään avoimesti erilaisista peruslähtökohdista. Kristitty tutkija tekee tutkimustaan avoimesti kristillisistä peruslähtökohdista, kun taas ateistinen tutkija toimii tutkimuksessaan avoimen ateistisesti. Kristitty ja ateisti kritisoivat toistensa tuloksia ja oppivat toisiltaan avoimessa tieteellisessä keskustelussa. Kirjansa Justice (2008) alussa Wolterstorff perustelee sitä, että hän tekee filosofista tutkimustaan tietoisesti kristillisen teismin pohjalta, vaikka monien mielestä filosofien pitäisi olla ”metodologisia ateisteja”.

Oikeudenmukaisuutta koskeva tutkimukseni on teistinen, tarkemmin sanottuna kristillinen teistinen tutkimus. Sillä olen kristitty uskova, jonka mielestä Jumala ja oikeudenmukaisuus liittyvät läheisesti yhteen. Tiedän aivan hyvin, että joidenkin mielestä puhe Jumalasta pitäisi jättää teologeille ja filosofien pitäisi olla ”metodologisia ateisteja”. Mutta olen aina ymmärtänyt filosofin tutkimustyön niin kuin kuulin Wilfred Sellarsin sitä luonnehtineen: filosofia puhuu siitä, miten kaikki liittyy yhteen kaikkein yleisimmällä tasolla. Jos uskoo Jumalaan eikä kuitenkaan tuo Jumalaa kuvaan mukaan, luopuu filosofin kutsumuksesta. Se olisi sama kuin että platonisti ei mainitsisi ideoita. (Wolterstorff 2008: x)

Metodologinen ateismi tarkoittaa lähestymistapaa, jonka mukaan tutkimuksessa ei suoranaisesti oteta kantaa Jumalan olemassaoloon, mutta tutkimusta tehdään ikään kuin meillä ei olisi mitään tietoa Jumalasta. Vaikka tutkija henkilökohtaisesti uskoisi Jumalaan, tämän ei oletettavasti pitäisi millään tavalla näkyä hänen tutkimuksissaan. Metodologisen ateismin edustajat pitävät usein lähestymistapaansa neutraalina eli puolueettomana. Sen kriitikot kuitenkin huomauttavat, että lähestymistapaan sisältyy kyseenalainen uskonnollinen oletus, että ihmisillä ei ole luotettavaa tietoa Jumalasta ja että Jumalaa koskevaa tietoa ei voida ottaa tieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi.

Yksi tärkeimmistä perusteluista metodologisen ateismin puolesta on seuraavanlainen: Tieteentekijän kutsumuksena on vedota ainoastaan järkeen ja havaintoihin; tieteen tekeminen on oletettavasti puhtaasti järkiperäinen prosessi. Mutta usko Jumalaan ei ole luonteeltaan järjellinen. Jotta usko Jumalaan olisi järjellinen, se pitäisi voida perustella pätevillä argumenteilla, jotka lähtevät varmoista lähtökohdista ja joista voidaan saavuttaa järkiperäinen yksimielisyys. Mutta tällaisia ehdottoman varmoja ja yleisesti hyväksyttyjä jumalatodistuksia ei ole olemassa. Niinpä Jumalan tuominen tieteeseen merkitsee ei-järjellisen tuomista tutkimusprosessiin, joka on luonteeltaan järjellinen.

Monet tieteentekijät pitäytyvät edelleen edellä mainittuun näkemykseen. Vain harvat filosofit kuitenkaan enää puolustavat sitä julkisesti. Tämä ei johdu siitä, että olisi kehitetty ehdottoman varmoja jumalatodistuksia, vaan siitä, että useimmat filosofit eivät enää pidä perusteltuna edellä kuvattua käsitystä uskomusten järkiperäisyyden ehdoista. Usko Jumalaan voi olla järjellistä, vaikka uskoa ei pystytä osoittamaan oikeaksi ehdottoman varmoilla jumalatodistuksilla. Itse asiassa usko Jumalaan voi olla järjellistä, vaikka sitä ei ollenkaan perusteltaisi argumenteilla, vaan se olisi välittömän kokemuksen avulla saavutettu vakaumus. Teistiset filosofit ovat omalta osaltaan olleet vaikuttamassa prosessiin, jossa perustusteorian klassisesta muunnelmasta on luovuttu. Tämä ei tarkoita sitä, että mikä tahansa uskonnollinen uskomus voitaisiin hyväksyä tutkimustyön perustaksi, vaan että uskomusten järkiperäisyys on paljon hienovaraisempi asia kuin klassisessa perustusteoriassa oletettiin.

1.2. Thomas Nagelin ajatukset herättävät keskustelua

Yhtenä osana tiedekeskustelun avoimuuskoetta kirjoitin Vieraskynä-artikkelin Helsingin Sanomiin 15.11.2008 otsikolla Evoluutioteoriaa on opetettava kriittisesti avoimella tavalla. Kyseisessä artikkelissa esitin kansainvälisesti tunnetun tieteenfilosofin analyysin siitä, millä tavalla tosiasioiden tulkinta riippuu laaja-alaisista perususkomuksista. Hänen näkemyksensä mukaan tosiasioiden tulkinta riippuu perimmältään siitä, millainen käsitys tutkijalla on Jumalasta. Artikkelissa sovellettiin tätä yleistä kysymyksenasettelua erityisesti evoluutioteoriaa koskevaan keskusteluun. Tarkemmin sanottuna artikkelissa pohdittiin, miten evoluutioteoriaan liittyviä tosiasioita tulkitaan eri tavoin erilaisista uskonnollisista (ateistisista, agnostisista tai teistisistä) lähtökohdista. Siteeraan seuraavassa kyseisen artikkelin kokonaisuudessaan:

Brittiläisen tiedeakatemian The Royal Societyn koulutusasioiden johtaja, professori Michael Reiss joutui äskettäin eroamaan tehtävästään, koska hän oli julkisesti kehottanut koulujen luonnontieteiden opettajia opettamaan evoluutioteoriaa keskustellen ja luomisteoriaan uskovien oppilaiden näkemyksiä ymmärtäen.

Reissin mukaan luomisuskoinen oppilas ei opi ymmärtämään evoluutioteoriaa, jos opetuksessa ei kunnioiteta hänen mielipiteitään. Joidenkin kollegojen mielestä Reiss teki liian pitkälle menevän myönnytyksen luomisteorialle, vaikka hän ei puolustanutkaan luomisteorian opettamista.

Brittiläistapaus nostaa esiin kiperiä kysymyksiä evoluutioteorian opetuksesta. Yhdysvaltain johtava ateistifilosofi Thomas Nagel ilmaisi hiljan huolensa siitä, että luomisteorian torjumiseksi käyty ideologinen kamppailu uhkaa evoluutioteorian opetuksen kriittisyyttä. Uskonnollisen fundamentalismin pelko saa aikaan, että luomisteoria kaikissa muodoissaan suljetaan tieteellisen keskustelun ulkopuolelle.

Jopa luomisteorian väljin muunnelma, älykkään suunnitelman teoria, on määritelty epätieteelliseksi, joten siihen ei tarvitse ottaa kantaa tieteellisessä keskustelussa. Naturalistiselle evoluutioteorialle on annettu horjumaton asema, ja se on tehty immuuniksi empiiriselle todistusaineistolle. Evoluutioteorian kyseenalaistamista pidetään pahimmanlaatuisen älyllisen taantumuksen merkkinä.

Nagel arvostelee evoluutioteorian kannattajia, jotka esiintyvät kriittisen ja avoimen keskustelun edustajina ja pitävät samalla mahdottomana, että evoluutioteoriassa voisi olla perustavia ongelmia. Tällaisen asenteen taustalla on Nagelin mukaan puutteellinen käsitys elämän syntyä ja kehitystä koskevien tietojemme aukoista ja siitä, kuinka arvauksenomainen ja luonnosmainen käsityksemme evoluutioprosessista itse asiassa on.

Koska evoluutioteoria esittää laaja-alaisia väitteitä prosesseista, joita ei voida suoranaisesti havaita, vastakkaisen todistusaineiston löytyminen on mahdollista. Jos darwinistista teoriaa ei ole mahdollista tieteellisesti kritisoida, sen tieteellisyys tulee epäilyksenalaiseksi. Darwin ei kehittänyt teoriaansa sen oletuksen varassa, että luonnon älykäs suunnittelu olisi mahdottomuus. Hänen tarkoituksensa oli selittää, miten älykkäästi suunnitellulta vaikuttava luonto on saattanut syntyä ilman suunnittelijaa. Siksi evoluutioteorian ymmärtäminen edellyttää älykkään suunnitelman teorian tuntemista.

Usein älykkään suunnitelman teoria suljetaan tieteen ulkopuolelle määrittelemällä tiede naturalistisesti siten, että tieteessä voidaan selitysperustana käyttää vain luonnollisia tekijöitä. Jos naturalismia käytetään empiirisesti perustelemattomana rajana sille, mitä mahdollisuuksia voidaan ottaa huomioon havaittavan todellisuuden selittämisessä, siitä riippuvien teorioiden tieteellisyys tulee kyseenalaiseksi.

Yhtenä epätoivottavana seurauksena on Nagelin mukaan se, ettei kysymystä evoluutioteorian suhteesta uskontoon pystytä käsittelemään avoimesti. Tämän kysymyksen kohtaaminen on kuitenkin välttämätöntä, jos halutaan ymmärtää evoluutioteoriaa ja arvioida sen tieteellistä todistusaineistoa. Jos vältellään keskeisiä kysymyksiä, ei evoluutioteoriaa voida opettaa kouluissa älyllisesti perustellulla tavalla.

Nagel pitää omaa ateistista vakaumustaan luonteeltaan yhtä uskonnollisena kuin teismiä. Hän ei pidä Jumalan luomistyötä mahdollisuutena vaikka myöntää, ettei mikään olemassa olevista naturalistisista selityksistä elämän kehitykselle tyydytä häntä. "Olen itse sellaisen ateistin asemassa, joka – – on pitkään epäillyt väitettä, että perinteinen evoluutioteoria olisi koko kertomus elämän historiasta."

Hän kuitenkin myöntää torjuvansa luomisteorian maailmankatsomuksellisista syistä, jotka eivät perustu empiiriselle tai muulle rationaaliselle perustalle. Sekä usko Jumalaan että usko siihen, että Jumalaa ei ole olemassa, ovat luonteeltaan välittömiä vakaumuksia, jotka ohjaavat muiden tosiasioiden käsitteellistämistä.

"Niinpä sellainen, joka pystyy osoittamaan vakavia tieteellisiä syitä epäillä evoluutioteorian riittävyyttä ja joka uskoo Jumalaan samalla välittömällä tavalla kuin itse uskon siihen, ettei mitään jumalaa ole olemassa, voi aivan järkevästi päätellä, että älykkään suunnitelman hypoteesi täytyy ottaa vakavasti", Nagel toteaa.

Vastustaessaan uskonnollista fundamentalismia sulkemalla kaikki luomisteorian muunnelmat tieteellisen keskustelun ulkopuolelle aikamme tieteentekijät sitoutuvat toisenlaiseen oikeaoppisen uskonnollisuuden muotoon.

Tehdessään oman kantansa immuuniksi vastakkaiselle todistusaineistolle he liioittelevat evoluutioteorian puolesta esitettyjä tieteellisiä väitteitä. Näin on syntynyt älyllisesti epäterve tilanne, jossa ei olla valmiita koettelemaan naturalistisia vakaumuksia kokemusperäisten tosiasioiden pohjalta. Samalla kun naturalistit kritisoivat luomisteorian kannattajia haluttomuudesta koetella perustavia vakaumuksiaan tosiasioiden valossa, jotkut heistä kieltävät naturalistisen evoluutioteorian kyseenalaistamisen ja kritisoimisen.

Julkisen koulutuksen näkökulmasta tästä seuraa, että sekä älykkään suunnitelman opettaminen biologian tunnilla että opettamatta jättäminen riippuvat molemmat uskonnollisesta uskomuksesta.

Ainoa tapa opettaa biologisia tosiasioita neutraalisti on myöntää, että empiiristä todistusaineistoa voidaan tulkita eri tavoilla ja se voi johtaa erilaisiin päätelmiin riippuen siitä, minkä uskonnollisen oletuksen pohjalta sitä tulkitaan.

New Yorkin yliopiston filosofian professorin Thomas Nagelin ajattelu on osa dialogisen pluralismin mukaista tiedekäsitystä, jonka mukaan erilaiset maailmankatsomukset, todellisuus- ja tietokäsitykset kilpailevat toistensa kanssa tieteen kentällä kehittämällä teorioita ja malleja todellisuuden kuvaamiseksi. Kilpailevien tutkimusohjelmien paremmuutta arvioidaan teorioiden selitysvoimalla ja johdonmukaisuudella. Tieteen lähtökohtana on tutkijan näkemys todellisuuden alkuperästä ja perimmäisestä järjestyksestä, ja tieteellisen keskustelun tarkoituksena on haastaa tutkijan usko kehittämällä sille kumoajia eli vasta-argumentteja. Tutkija voi puolustaa uskoaan pyrkimällä kumoamaan uskoaan vastaan esitettyjä vasta-argumentteja, eli kehittämällä kumoajan kumoajia.

Nagelin ajatusten taustalla on tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan väitteitä ei voida todistaa loppuun saakka. Lopulta on aina tukeuduttava perususkomuksiin, jotka omaksutaan välittömän kokemuksen varassa. Nagelin mukaan kysymys Jumalan olemassaolosta on yksi tällainen välittömään kokemukseen perustuva perususkomus, joka jakaa tutkijoita ja tarjoaa erilaisia lähtökohtia tosiasioiden käsitteellistämiseksi. Perususkomukset voivat olla tiedollisesti perusteltuja, vaikka niitä ei voitaisi todistaa väitelausein ilmaistavilla argumenteilla. Perususkomukset on kuitenkin altistettava kumoajille eli vasta-argumenteille. Nagel kritisoikin sitä, että pyrkimys sulkea teistinen eli jumaluskoon perustuva lähtökohta tieteellisen keskustelun piiristä on epäkriittistä sikäli, että sen avulla naturalistiset perususkomukset suojataan kritiikiltä, mikä on tieteen itsekriittisyyden vastaista.

Nagelin näkemyksiä esitellyt artikkelini herätti laajaa keskustelua. Harva keskusteluun osallistuneista kuitenkaan ymmärsi Nagelin ajatusten suhdetta filosofian viimeaikaiseen kehitykseen, joka on johtanut dialogiseen pluralismiin. Seuraavassa ensin esittelen tätä Nagelin artikkelia perusteellisemmin kuin HS:n kirjoituksessa, koska kyseinen lyhyt kirjoitus johti moniin väärintulkintoihin. Nagelin artikkelin perusargumentit ovat seuraavat:

(1) Kilpailevien tulkintavaihtoehtojen sulkeminen tieteellisen keskustelun ulkopuolelle on tieteen itsekriittisyyden vastaista.

(2) Sekä ateismi että teismi ovat välittömään kokemukseen perustuvia uskonnollisia vakaumuksia, jotka johtavat erilaisiin tulkintoihin tosiasioista.

(3) Julkisen koulutuksen näkökulmasta tästä seuraa, että opetuksessa pitäisi huomioida peruslähtökohtien vaikutus tosiasioiden tulkintaan.

1.2.1. Tulisiko älykkään suunnitelman idea sulkea tieteen ulkopuolelle?

Nagel kritisoi aikamme naturalismiin sitoutuneiden luonnontieteilijöiden pyrkimystä siirtää teistinen lähestymistapa eli niin sanottu älykkään suunnitelman teoria kokonaan tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. Vaikka tätä teismin poissulkemista perustellaan vetoamalla tieteellisen tutkimuksen ominaisluonteeseen, poissulkeminen ei ole tieteellisesti perusteltu – se ilmentää perimmältään uskonnollisesti ennakkoluuloista suhtautumistapaa vaihtoehtoiseen todellisuuskäsitykseen ja sen perusteella rakennettuun tutkimusohjelmaan. Naturalistinen todellisuuskäsitys ja tietoteoria sulkevat pois Jumalan olemassaolon tai ainakin sulkevat Jumalan kokonaan luonnollisen maailmankaikkeuden ulkopuolelle.

Pitäessään ohjaamatonta biologista evoluutiota selityksenä kaikille ihmiselämän ulottuvuuksille ja pyrkiessään sulkemaan kaikki luomisteorian muunnelmat tieteellisen keskustelun ulkopuolelle aikamme naturalistiset tieteentekijät sitoutuvat Nagelin mukaan ”toisenlaiseen oikeaoppisen uskonnollisuuden muotoon”, joka merkitsee perimmältään sitoutumista ateismiin tai agnostismiin. Tätä oikeaoppisen uskonnollisuuden muotoa ”tuetaan huonoilla argumenteilla” (Nagel 2008: 187).

1.2.2. Miten välitön kokemus Jumalasta voi toimia tieteen lähtökohtana?

Nagelin mukaan tieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi voidaan perustellusti ottaa itsenäisesti, välittömän kokemuksen pohjalta omaksuttu vakaumus, että Jumala on olemassa. Tämän vakaumuksen pohjalta luonnon tosiasiat tulkitaan eri tavalla kuin jos lähtökohtana on vakaumus, ettei Jumalaa ole olemassa tai ettei hänestä voida tietää mitään. Sekä usko Jumalan olemassaoloon että ateistinen vakaumus ovat luonteeltaan välittömään kokemukseen perustuvia vakaumuksia, jotka ohjaavat kaikkien tosiasioiden käsitteellistämistä. (Nagel 2008: 188.)

1.2.3. Mitä Nagelin näkemyksistä seuraa kouluopetukselle?

Näkemys, jonka mukaan Jumala ei voi vaikuttaa luonnon maailmassa, ei siis ole luonteeltaan tieteellinen näkemys, vaan uskonnollista kysymystä koskeva uskomus. Se on yhtä kuin oletus, että Jumalaa ei ole olemassa, tai että jos Jumala onkin olemassa, hän ei vaikuta luonnon järjestykseen eikä ohjaa maailman kulkua. Näkemys, jonka mukaan älykkään suunnitelman teoria on huonoa tiedettä, on riippuvainen tästä uskonnollisesta uskomuksesta lähes yhtä paljon kuin näkemys, että älykkään suunnitelman teoria ei ollenkaan kuulu tieteen piiriin. On kuitenkin vaikea perustella näkemystä, jonka mukaan älykkään suunnittelun mahdollisuuden olettaminen olisi jotenkin yhteensopimatonta tieteelle ominaisen järkiperäisen lähestymistavan kanssa. Kun kerran luonnon älykkään suunnittelun mahdollisuus on myönnetty, on vaikea perustella näkemystä, että nykyään saatavilla oleva empiirinen todistusaineisto sulkee sen kiistattomasti pois. Tällainen kiistaton poissulkeminen edellyttäisi, että koko kehitysprosessi pystyttäisiin selittämään nykyisin tunnettujen evoluutiomekanismien pohjalta. ”Huolimatta vastakkaisesta retoriikasta, minusta näyttää, ettei tässä läheskään olla onnistuttu.” (Nagel 2008: 198–199.)

Joitakin perustavia tieteellisiä erimielisyyksiä voi olla vaikea ratkaista pelkästään tieteellisillä argumenteilla. Tutkijan uskonnollisilla (teistisillä, ateistisilla jne.) vakaumuksilla on vaikutusta siihen, miten hän tulkitsee tieteellistä todistusaineistoa. Uskonnolliset vakaumukset vaikuttavat erityisesti siihen, uskooko tutkija monimutkaisten biologisten järjestelmien kehityksen olevan selitettävissä perinteisen evoluutioteorian pohjalta riippumatta siitä, pystymmekö tieteellisen tutkimuksen avulla löytämään kyseisiä mekanismeja. (Nagel 2008: 197.)

Julkisen koulutuksen näkökulmasta tästä seuraa, että sekä älykkään suunnitelman opettaminen biologian tunnilla että sen opettamatta jättäminen riippuvat molemmat uskonnollisesta uskomuksesta. Joko Jumalan luomistyö suljetaan pois edeltä tai ei. Jos Jumalan luomistyö suljetaan pois, älykkään suunnitelman teoria voidaan jättää huomiotta. Jos sitä ei suljeta pois edeltä, älykkään suunnitelman teoriaa voidaan käsitellä. Molemmat oletukset ovat luonteeltaan uskonnollisia. On vaikea perustella sitä, että biologian tunneilla on luvallista käsitellä vain sellaisia teorioita, jotka perustuvat yhdenlaiseen uskonnolliseen olettamukseen, mutta on kiellettyä käsitellä teorioita, jotka perustuvat sen kanssa kilpailevaan uskonnolliseen oletukseen. (Nagel 2008: 200.)

1.3. Edellyttääkö luonnontieteellinen tutkimus tosiasioiden tulkintaa?

Nagelin ajatuksia esittelevä HS:n kirjoitukseni herätti voimakkaita reaktioita sekä puolesta että vastaan. Joidenkin mielestä Nagelin ajatukset avaavat uuden ja rakentavan tavan lähestyä evoluution kaltaisia kiistanalaisia kysymyksiä. Toisaalta jotkut kokivat vaikeaksi ymmärtää, mitä Nagel tarkoittaa uskonnolla sanoessaan, että uskonnolliset käsitykset vaikuttavat kaikkien tosiasioiden, myös biologisten tosiasioiden tulkintaan.

1.4. Onko luomisteoria muinaisaikainen ja alkukantainen tietämättömyyden muoto?

Turun yliopiston uskontotieteen lehtori Matti Kamppinen hyväksyy ajatuksen, että on tärkeää suhtautua kriittisesti vallitseviin teorioihin. Mutta hänen mielestään luomisteoria ei tarjoa perustaa kritiikille.

Professori Tapio Puolimatkan Vieraskynässä (HS 15.11) tarjoiltiin ajatusta, että evoluutioteoriaa pitäisi opettaa kriittisemmin, esimerkiksi vertaamalla sitä luomisopin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Kriittisen ajattelun opettaminen on tärkeää, mutta olennaista on ymmärtää, millaisilla perusteilla kritiikkiä voi esittää. Luomisopilla ei ole tarjota mitään järkevän kritiikin työkaluja. (Kamppinen 2008)

Kamppisen mukaan ”luomisopilla ei ole tarjota mitään järkevän kritiikin työkaluja”. Hän ilmeisesti olettaa, että naturalistinen usko tarjoaa tällaisia työkaluja. Mitkä sitten olisivat järkevän kritiikin työkaluja? Käsitykseni mukaan kriittinen ajattelu edellyttää sellaisen näkemyksen todellisuudesta, joka tekee mielekkääksi käyttää kriittistä ajattelua maailmankaikkeuden rakenteen paljastamiseen.

(1) Kriittisyys edellyttää käsitystä tietokokonaisuuksista ja käsitejärjestelmistä, jotka tarjoavat irrallisia tosiasioita laajemman näkökulman. Tämä edellyttää uskoa siihen, että maailmankaikkeus on perimmältään järjestynyt ja järjellä käsitettävä. On mielekästä etsiä tietokokonaisuuksia, jos todellisuudella on Järjestäjä, Suunnittelija, Rakentaja, Luoja.

(2) Kriittinen ajattelu edellyttää sekä älyllisiä taitoja että taipumusta soveltaa näitä taitoja todellisuuden ymmärtämiseen. Älyllisten taitojen kehittäminen on mielekästä, jos niiden uskotaan olevan luotettavia tapoja saada todellisuudesta tietoa. Historiallisesti tämä usko on perustunut juutalais-kristilliseen ilmoitukseen, että ihminen on Jumalan kuvaksi luotu olento. Koska Jumala on kaikkitietävä ja äärettömän älykäs olento, ihmisessä Jumalan kuvaksi luotuna on rajallisessa mitassa samoja ulottuvuuksia.

(3) Kriittisyys edellyttää tietoisuutta ihmisen rajallisuudesta ja erehtyvyydestä. Tällainen tietoisuus synnyttää tarpeen kehittää ajattelun ja tieteen metodeja, joiden avulla ihmisen erehtyvyyttä voidaan kontrolloida ja kritisoida. Historiallisesti modernin kokeellisen luonnontieteen perustana on ollut kristillinen oppi syntiinlankeemuksesta, joka antaa syyn epäillä kaikkein älykkäimpienkin ihmisten käsityksiä. Älykkyys ei suojele itsepetostaipumukselta. (Harrison 2007.)

(4) Kriittiselle ajattelulle on ominaista arvioiva ja kyseenalaistava lähestymistapa. Niinpä kriittinen ajattelu edellyttää keskeisten rationaalisten ja moraalisten arvojen yleispätevyyden. Ilman tällaista arvopohjaa tiedon alueen sisäiset arvosteluperusteet eivät ole merkityksellisiä. Kriittinen ajattelu edellyttää kunnioituksen totuutta, älyllistä rehellisyyttä ja todistusaineistoa kohtaan. Jos henkilö ei tiedä, millaista todistusaineistoa väitteiden tueksi tarvitaan eikä välitä todisteista, argumenttien pätevyydestä ja selvyydestä, hän ei ymmärrä mitä merkitsee ajatella kriittisesti. Tällaista yleispätevää arvopohjaa on vaikea mieltää ilman järjellistä Luojaa.

(5) Kriittinen ajattelu edellyttää kehittynyttä itsetuntemusta ja itsearviointikykyä. Nämä edellyttävät sellaista ihmiskäsitystä, joka tekee oikeutta ihmisyyden keskeisille ulottuvuuksille ja näin tarjoaa ihmiselle itsetuntemuksen työkaluja. Charles Taylorin (2007) argumentin mukaan elämän täyteyden kokemukselle ei ole mahdollista tehdä oikeutta ilman tietoisuutta siitä, että ihminen on Jumalan kuvaksi luotu olento.

Entä miltä näyttäisivät samat kriittisyyden edellytykset Kamppisen puolustaman naturalismin näkökulmasta?

(1) Naturalismin pohjalta ei ole syytä olettaa todellisuuden olevan perimmältään järjestynyt, koska todellisuuden rakentumista ei ole ohjannut älykäs suunnitelma. Niinpä naturalistit yleensä antavat sattumalle tärkeän roolin todellisuuden muotoutumisessa. Jos ei ole syytä olettaa todellisuuden olevan perimmältään järjestynyt, ei ole syytä etsiä todellisuudesta järjestystä.

(2) Ei ole syytä olettaa ihmisjärjen ja havaintojen olevan luotettavia, koska ne ovat sellaisen evoluutioprosessin tulosta, jota ei ohjaa älykäs suunnitelma. Luonnonvalinta ei kohdistu uskomuksiin sinänsä, ainoastaan käyttäytymiseen. Koska käyttäytyminen on seurausta halujen ja uskomusten yhteisvaikutuksesta, sopeutuva käyttäytyminen voi perustua epätosiin uskomuksiin sikäli kuin epätodet uskomukset liittyvät haluihin siten, että tuloksena on eloonjäämistä edistävää käyttäytymistä. Niinpä luonnonvalinta ei pysty muokkaamaan älyllisiä kykyjä luotettaviksi.

(3) Naturalismilla on taipumus johtaa joko kaiken tiedon epäilemiseen ja relativismiin, jossa ei ollenkaan luoteta ihmisen älyllisten kykyjen luotettavuuteen, tai ylikorostuneeseen tiedeuskoon, jonka mukaan ihminen pystyy saavuttamaan käsityksen todellisuudesta ilman laaja-alaisia oletuksia. Yleensä Kamppisen kaltaiset naturalistit luovat vastakkainasettelun uskon ja järjen välille ja katsovat itse edustavansa järkeä ja leimaavat vastustajansa sokean uskon valtaamiksi. Tämä on omiaan johtamaan epäkriittiseen tieteisuskoon, jossa ei riittävästi tiedosteta perimmäisten uskomusten vaikutusta tieteelliseen tutkimukseen.

(4) Naturalismin pohjalta ei ole syytä uskoa arvojen yleispätevyyteen, koska arvot ovat seurausta evoluutioprosessista, jolla ei ole suuntaa eikä tarkoitusta. Niinpä kriittiseltä ajattelulta puuttuu yleispätevä arviointiperusta.

(5) Ihmisen itsetuntemukselta ja itsearviointikyvyltä puuttuu tärkeitä rakennusaineksia, jos ihminen mieltää perimmäisen alkuperänsä olevan fysikaalisten hiukkasten sattumanvaraisissa yhdistelmissä.

Naturalismin pohjalta on siis vaikea tai mahdoton perustella kriittisen ajattelun edellytyksenä olevaa käsitystä todellisuuden järjestyksestä ja ihmisen älyllisten kykyjen luotettavuudesta. Vedotessaan järkeen ja tieteeseen Kamppisen edustama naturalismi elää juutalais-kristillisestä perinnöstä lainatulla pääomalla.

1.5. Salaliittoteorioita ja mustavalkoista vastakkainasettelua

Jotkut suomalaisen älymystön jäsenet kokivat Nagelin ajatuksia esittelevän artikkelin ajatukset ”kreationistisiksi” ja ”fundamentalistisiksi”. Esimerkiksi Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja kritisoi Vieraskynä-kirjoitusta Kotimaan verkkolehden haastattelussa 18.12.2008. Valtaoja hylkää Nagelin ajatuksen, jonka mukaan ”ainoa tapa opettaa biologisia tosiasioita neutraalisti on myöntää, että empiiristä todistusaineistoa voidaan tulkita eri tavoilla ja tulkinta voi johtaa erilaisiin päätelmiin riippuen siitä, minkä uskonnollisen oletuksen pohjalta sitä tulkitaan” (Valtaoja 2008a). Valtaojan mukaan tähän ajatukseen sisältyy vaatimus, että olisi luovuttava koko menestyksekkään tieteen perusmetodista vain siksi, että ”fundamentalistissävyinen Jumala” saataisiin kaiken lähtökohdaksi.

Suomalaisen älymystön edustajien yllättävät reaktiot kertovat siitä, että heiltä on jäänyt huomaamatta se kehitys, mitä tietoteoriassa ja tieteenfilosofiassa on tapahtunut viimeisen puolen vuosisadan aikana. On ymmärrettävää, ettei Valtaojalta tähtitieteilijänä riitä aikaa ja energiaa seurata aikamme filosofista keskustelua, mutta tämä puute kannattaisi huomioida kyseisiä tutkimustuloksia kommentoitaessa.

Valtaoja väritti kuvaustaan keksimällä sen höysteeksi salaliittoteorian. Hän kokee Nagelin ajatuksen olevan ilmentymää yhdysvaltalaisten kreationistien salaliitosta, ns. ”kiila-strategiasta”, jonka tarkoituksena on saada luomisoppi evoluution tilalle kouluihin. Valtaoja ei näytä tiedostavan, että hänen hylkäämänsä ajatus on lähes suoraa lainausta sellaisen filosofin ajattelusta, joka ei usko sen enempää Jumalaan kuin luomisteoriaankaan (Nagel 2008: 201). Nagel eroaa kuitenkin Valtaojasta sikäli, että hän ei halua tehdä omasta ateistisesta lähtökohdastaan ainoaa tieteellisessä keskustelussa sallittua, vaan hän katsoo, että tieteen piirissä tulee vallita avoin perususkomusten välinen kilpailu. Samat tosiasiat saavat erilaisen tulkinnan ateistisessa ja teistisessä viitekehyksessä. Nagel puolustaa tieteellisen keskustelun avoimuutta myös sen osalta, että teistiset tieteentekijät voivat tieteen piirissä avoimesti tehdä tutkimustaan sen perususkomuksen pohjalta, että Jumala on olemassa ja että hän on luonut maailman.

Olisi tietysti kansainvälisesti kiinnostava uutinen, että juutalainen ateisti Thomas Nagel olisi itse asiassa kristitty kreationisti, joka uskoo ”fundamentalistissävyiseen Jumalaan” ja että hän esiintyisi ateistina vain hämätäkseen kuulijoitaan, ja johtaakseen heitä harhaan professorin arvovallalla ja näin toteuttaisi ”kiilastrategiaa”. Mutta tällaiset ”paljastukset” saattavat kääntyä esittäjäänsä vastaan – ne voidaan tulkita niiden esittäjän kyvyttömyydeksi erottaa oman mielikuvituksensa tuotteita todellisuudesta.

Ehkä Valtaoja itsekin huomasi oman mielikuvituksensa päässeen valloilleen, koska hän Turun Sanomien kolumnissaan 21.4.2009 jyrkästi tuomitsi kaikki salaliittoteoriat. Hänen mukaansa monella salaliittoteoreetikolla ”tuntuu olevan hieman horjuva ote todellisuudesta, mutta joukossa on myös kirjoitusten tyylistä päätellen aivan normaaleja ihmisiä – tai siis normaaleja kummallisia päähänpinttymiään lukuun ottamatta”. (Valtaoja 2009c) Valtaoja toi kolumnissaan esille useita esimerkkejä salaliittoteorioista, mutta jostain syystä hän jätti oman salaliittoteoriansa käsittelemättä.

Valtaoja luo mielikuvan, että usko Jumalaan johtaa kriittisen ajattelun tuhoutumiseen. Tieteen ja kulttuurin historia kuitenkin osoittaa, että totuus on päinvastainen. Kriittinen ajattelu ja kokeellinen luonnontiede ovat kukoistaneet kristillisessä kulttuurissa. Modernin luonnontieteen vallankumous ei tapahtunut naturalistisen uskonvakaumuksen pohjalta, vaan kristillisessä Euroopassa. Viime vuosisadan stalinistiset tiedevainot antavat syyn pelätä, että tieteellisen keskustelun vapauden kieltävä dogmaattinen ateismi tulee kriittisen ajattelun ja tieteen viholliseksi.

Vaikka Valtaoja käytännössä suhtautuu torjuvasti ajatukseen, että tieteellisessä keskustelussa pitäisi vallita avoin perususkomusten välinen kilpailu, hän toisaalta julkisissa kannanotoissaan korostaa keskustelun avoimuutta. ”Mielipiteitä ei muuteta vainoamalla, vaan keskustelemalla, ja keskustelu ei ole mahdollista, jos on olemassa vain yksi sallittu, valmiiksi päätetty mielipide.” (Valtaoja 2009b.)

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola ottaa Valtaojan esimerkiksi kaksinaisuudesta, joka akateemisessa maailmassa joskus ilmenee. Vaikka tieteentekijät usein vannovat kriittisen avoimuuden nimeen, he saattavat olla yllättävän ahdasmielisiä erityisesti silloin, kun aletaan pohtia Jumalaa koskevia kysymyksiä.

Epäilyt tiedemaailman ahdashenkisyydestä osoittautuivat myöhemmin aiheellisiksi. Huipputiedemiehenä ja lennokkaana keskustelijana mainetta saanut avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja lukee lehdestä arvostelua järjestyksessä toisesta uskontokirjastani. Pikatuomio Eskolasta on, Valtaojan kirjeessä piispa Juha Pihkalalle, kaukana niin avaruudesta kuin tieteellisestä uteliaisuudestakin: ”Hörhö mikä hörhö, oli omalla alallaan kuinka ansioitunut tahansa – ei hörhö siksi, että puhuu Jumalasta, vaan siksi, että on vanhoilla päivillään päättänyt pistää aivonsa naulakkoon ja loikata tieteen ulkopuolelle, kuitenkin yhä tieteen edustajana esiintyen.” Jottei tarvitsisi epäillä tuomiotaan, Valtaoja päättää, ettei tule koskaan lukemaan, mitä olin kirjassani todella sanonut. (Eskola; sit. Laitinen 2009: 34)

Jos kriittistä avoimuutta ei olla valmiita ulottamaan tieteellisen tutkimuksen perimmäisiin lähtökohtiin, kriittisyyden ihanne toteutuu vain näennäisesti. Valtaoja ei tiedosta, että hänen oma pikatuomionsa Eskolasta on luonteeltaan uskonnollinen, ei tieteellinen kannanotto. Hänen suljettu naturalistinen uskonsa tekee hänelle mahdottomaksi mieltää tieteentekijää, joka tarkastelee todellisuutta Jumalasta käsin. Hän ei näytä tiedostavan, että tieteen historia on täynnä teistisiä tieteentekijöitä, jotka saivat jumaluskosta lähtökohdan tutkimustyölleen.

On yllättävää, että tunnettu tieteentekijä luopuu tieteellisen keskustelun periaatteista ja siirtyy McGrathin sanoin ilmaistuna ”koulupoikien väittelykerhon maailmaan” jossa ”turvaudutaan kiivaaseen, innostuneeseen liioitteluun, jota maustetaan räikeillä yksinkertaistuksilla ja – – harhaanjohtamisilla”, ja jossa ”uskovaiset demonisoidaan epärehellisiksi, valehtelijoiksi, hölmöiksi ja lurjuksiksi, kykenemättömiksi suhtautumaan ympäröivään maailmaan rehellisesti” ja sivuutetaan ”luonnontieteen vastustajina, älyllisesti vastuuttomina tai eksistentiaalisesti epäkypsinä – jos hyvin sattui.” (McGrath 2006: 16–17.)

Uuden ateismin edustajat puhuvat tieteen nimissä ja esittävät omia vakaumuksiaan ikään kuin tieteen tutkimustuloksina. Vaikka kyseessä on monipuolisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka pystyvät älykkääseen pohdintaan omalla erikoisalallaan, he eivät onnistu säilyttämään samaa älyllistä tasoa siirtyessään pohtimaan kysymystä Jumalasta ja hänen tiedollisesta merkityksestään. He eivät enää tee huolellista ja systemaattista analyysia vaan esittävät ennakkoluuloisia sutkauksia ja perusteettomia yleistyksiä.

4. Aikamme vallitsevia mielikuvia ja myyttejä tieteestä ja uskosta

Jokaisessa kulttuurissa on joitakin perusmielikuvia, jotka koetaan itsestään selviksi ja jotka värittävät kulttuurin jäsenten tapaa hahmottaa maailmaa. ”Positiivinen mielikuva toimii kuin ruusunpunainen suodatin, joka saa ihmiset tulkitsemaan tapahtumia suopeasti. Kielteinen mielikuva sen sijaan on kuin mustanpuhuva filtteri, joka ohjaa huomion kiinnittymään vain kohteen varjopuoliin.” (Karvonen 1999: 4.) Mielikuva on kuin suppilo, joka ohjaa tapahtumien tulkinnan tiettyyn uomaan. Ihmismieli on kuin maaperä, johon mielikuvien virta on uurtanut vuosien kuluessa jälkensä. ”Mitä pitempään tietojenkäsittely aivoissa on kulkenut samaa uraansa, sitä vaikeampaa on hahmottaa asioita millään uudella tapaa.” (Mt. 20.) Mielikuvien kautta kulttuurin jäsenet hahmottavat itsensä ja tulevaisuutensa ja muodostavat käsityksen siitä, millaisia he haluavat olla. Kulttuurin perustavia mielikuvia on nimitetty myyteiksi tai arkkityypeiksi.

4.1. Mielikuva ateismista tieteen perustana

Yhden vallitsevan käsityksen mukaan tiedeyhteisö toimii välttämättä ateististen perusoletusten pohjalta. Millainen olisi oikeaoppinen ateistinen tiedeyhteisö. Del Ratzsch kuvaa sitä näin:

"Miltä näyttäisi oikeaoppinen ei-teistinen tiede – tiede, joka olisi todella ei-teististä eikä ainoastaan sellaista, joka omaksuu historiallisesti teismin pohjalta muotoutuneen tieteen ja liimaa sen päälle ohuen epäuskon pintasilauksen? Tässä meitä voi auttaa tieteiden vertailu. Tunnetut stalinistiset, maoistiset, marxilaiset ja kansallissosialistiset teoreettiset katastrofit tarjoavat joitakin varoittavia esimerkkejä. Itse tieteelle lopputulos olisi todella synkkä. Stalinistinen teoreetikko Nikolai Buharin väitti kerran, että puhdas tiede on luokkayhteiskunnan sairaalloinen oire. Ja me kaikki – mukaan luettuna myöhemmin teloitettu Buharin – tiedämme tavallisen stalinistisen reaktion ihmisiä kohtaan, joita pidetään ”luokkayhteiskunnan sairaalloisina oireina”." (Ratzsch 2009: 238)

Historiassa toteutuneet aggressiivisen ateismin varaan rakentuneet tiedeyhteisöt eliminoivat toisinajattelevat vankiloiden, kidutusten ja teloitusten välityksellä. Buharin oli Stalinin läheinen työtoveri ja tunnettu marxilaisuuden teoreetikko. Ateistinen tiedeyhteisö aloitti sulkemalla teistit tieteen ulkopuolelle ja päätyi lopulta eliminoimaan myös niitä, jotka hivenen poikkesivat vallitsevasta linjasta.

4.2. Mielikuva älyllisesti itsenäisestä ja rohkeasta yksilöstä

Länsimaissa vallitsevan mielikuvan mukaan älyllisesti itsenäinen ja rohkea ihminen ei voi uskoa Jumalaan. Aikamme ihminen uskoo olevansa älyllisesti itsenäinen ja kriittinen yksilö juuri silloin kun hän omaksuu kulttuurissa vallitsevan mielikuvan, että todellisuus tulisi tulkita ilman Jumalaa. Usko Jumalaan alkaa näyttää lapselliselta houkutukselta, joka vetoaa niihin, jotka ovat liian heikkoja kohtaamaan todellisuuden koko lohduttomuudessaan. Jumalan kieltäjiä kutsutaan urhoollisiksi ”hengen uskalikoiksi”, jotka ovat ”kiivenneet nykyisen ajatuksen korkeimmalle ja vaarallisimmalle huipulle ja – – sieltä katsoneet alas” niihin, joilta puuttuu tämä uskallus. (Nietzsche 1989: 13.)

Älyllisesti itsenäisen ja rohkean jumalankieltäjän mielikuvassa yhdistyvät jatkuvan kehityksen ja tieteen myytit, koska älyllisesti itsenäinen ja rohkea yksilö edustaa aikamme etevämmyyttä aikaisempiin tietämättömyyden aikoihin verrattuna. Mielikuva persoonattoman maailmankaikkeuden tarkoituksettomuudesta luo samalla pohjan kolmannelle perusmyytille eli onnellisuuden myytille, jonka mukaan ihminen on onnellinen saadessaan tehdä mitä itse haluaa. Tarkoituksettomassa, sattumanvaraisessa ja persoonattomassa maailmankaikkeudessa mikään ei estä ihmistä toteuttamasta mielihalujaan. Ei ole olemassa mitään korkeampaa moraalista auktoriteettia, joka voisi antaa älyllisesti itsenäiselle ja rohkealle yksilölle tiedon siitä, miten hänen tulisi elää.