Valistus

Valistus oli 1700-luvun jälkipuoliskon eurooppalainen aatevirtaus, joka korosti muun muassa järjen ja tiedon merkitystä. Valistusaate pyrki järkeen nojautuen perusteellisiin uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla. Tavoitteena oli uusi uljas ihminen.

Liikkeen johtavat hahmot näkivät olevansa rohkea ja tärkeä älykköjen ryhmä, joka vei maailmaa eteenpäin ”pimeän ajan” eli keskiajan synnyttämän irrationaalisen ja taikauskoisen hirmuvallan ikeestä.

Juutalais-kristillinen supranaturalismi oli länsimaisen sivistyksen ja tieteen perustana aina valistuksen aikaan saakka. Erityisesti valistuksen jälkeen länsimaisessa kulttuurissa kuitenkin tapahtui käänne naturalismiin. Mitä sitten valistuksen käsitteellä tarkoitetaan? Euroopan pääkielissä valistuksen käsitteen taustalla vaikuttaa ikivanha kielikuva valon ja tietämisen yhteydestä. Esimerkiksi kreikan kielessä tietäminen ja näkeminen tarkoittivat samaa. Tämä yhteys on löydettävissä jo Raamatusta: valo on peräisin Jumalasta ja se kytkeytyy totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen, kun taas pimeys pahaan ja vääryyteen. Suomen kielen sana ”valistus” esiintyy jo Mikael Agricolan Uuden testamentin suomennoksessa vuodelta 1544 merkityksessä ”mielen ja sydämen valaistuminen”. (Koivisto ym. 1995: viii.)

Maallistumisen myötä Jumalan sanan valon sijaan kaiken totuuden lähteenä alettiin vähitellen pitää järjen luonnollista valoa. Järjen luonnollinen valo ymmärrettiin itseriittoiseksi kyvyksi, joka tekee Jumalan ilmoituksen tarpeettomaksi. Järjen valo tarjoaa objektiivista tietoa todellisuudesta ilman ennakko-oletuksia. Järjen valo kiteytyi kriittisyyden käsitteessä. Kriittisyydellä tarkoitettiin yleispätevää hyvää arvostelukykyä. Denis Diderotin mukaan ”kritiikki on taito arvioida erilaisia ja useimmiten myös ristiriitaisia auktoriteetteja, joihin tietomme tukeutuvat” (Diderot 1875: 465). Johdannossa teokseensa Kritik der reinen Vernunft Immanuel Kant (1724-1804) näki valistuksen ”varsinaisena kritiikin aikakautena”. Järjen valoa pidettiin puolueettomana, kaiken totuuden kriteerinä. Valistus on ihmisen sivistämistä järjen kypsään käyttöön.

Valistuksen uskontunnustus

Valistuksen ajattelu voidaan pelkistää seuraaviin periaatteisiin, jotka kiteyttävät valistuksen uskontunnustuksen:

  1. Järki on ihmisen keskeinen kyky, jonka avulla ihminen pystyy ajattelemaan ja toimimaan oikein.
  2. Ihminen on perusluonnoltaan järkevä ja hyvä.
  3. Sekä yksilö että ihmiskunta kokonaisuutena voivat edistyä kohti täydellisyyttä.
  4. Uskomukset on omaksuttava pelkästään järjen pohjalta.

Mitä sitten järki on? Yhtäältä valistus korostaa järjellisen ajattelun yksilöllisyyttä ja järjen kykyä arvioida asioita itsenäisesti: ”mitä et ole itse ajatellut, sitä et ole ajatellut”. Toisaalta järki on valistuksen mukaan yleispätevä, koska jokainen järkeään oikein käyttävä päätyy oletettavasti samaan tulokseen. Valistuksen käsityksen mukaan järki on puolueeton, niin että se vapauttaa taikauskosta, ennakkoluuloista ja erheistä. Järki ei ole sidoksissa mihinkään perimmäisiin uskomuksiin eikä taustaoletuksiin.

Valistuksen käsitys järjestä on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä. Ensinnäkin on kyseenalaistettu, että ihmisen rajallinen järki voisi koskaan toimia ilman ennakko-oletuksia. Voidakseen ymmärtää asioita oikeassa yhteydessään, yksittäiset tosiasiat täytyy suhteuttaa kokonaisuuteen. Rajallinen ihmisjärki ei kuitenkaan omin avuin pysty muodostamaan käsitystä kokonaisuudesta muuta kuin perustavien uskomusten muodossa. Valistuksen järjen käsitteeseen sisältyi suuruudenhullu oletus, että ihmisjärki voi toimia kaikkitietävän olennon näkökulmasta, ilman ennakko-oletuksia ja lähtökohtauskomuksia. Toiseksi on kiinnitetty huomiota siihen, että ihmisen on mahdotonta omaksua uskomuksia pelkästään järjen pohjalta, koska jokaisen tutkijan itsenäisesti varmentama tiedon alue on hyvin kapea ja hän joutuu turvautumaan toisten asiantuntijoiden tiedolliseen auktoriteettiin muulta osin.

Järkeisuskon kehityksessä oli useita vaiheita (McGrath 2000). Ensimmäisessä vaiheessa vielä ajateltiin, että kristinuskon uskomukset ovat järjenmukaisia ja kestävät kriittisen tarkastelun. Tätä lähestymistapaa edusti John Locke (1632-1704) teoksessaan Reasonableness of Christianity (1695). Jumalallisen ilmoituksen käsite säilytti tässä näkemyksessä vielä asemansa.

Toisessa vaiheessa väitettiin, että kristinuskon näkemykset voidaan johtaa itse järjestä. Tämän näkemyksen mukaan Jumalan ilmoitusta ei enää tarvita. Kristinusko on vain esimerkki luonnollisesta uskonnosta. Tätä näkemystä kehitteli John Toland (1670-1722) teoksessa Christianity not Mysterious (1696) ja Matthew Tindal (1656-1733) teoksessa Christianity as Old as Creation (1730). Saksassa tätä näkemystä edustivat Johann August Ernesti (1707-1781), Johann David Michaelis (1717-1791), Johann Salomo Semler (1725-1791) ja J. J. Spalding. Ilmoitus vain vahvistaa moraalisia totuuksia, jotka järki on itsenäisesti saanut selville.

Kolmannessa vaiheessa korostettiin järjen kykyä arvioida Jumalan ilmoitusta. Kriittistä järkeä pidettiin kaikkivoipana. Sen katsottiin olevan myös kristinuskon korkein arviointiperuste, joka pystyy poistamaan uskosta kaikki järjenvastaiset tekijät. Järki asetettiin ehdottomasti Jumalan ilmoituksen yläpuolelle. Tätä näkemystä edusti esimerkiksi Hermann Samuel Reimarus (1694-1768).

On vaikea sanoa, mikä oli ratkaiseva tekijä kehityskulussa, jonka seurauksena usko järjen kaikkivoipaisuuteen sai vähitellen vallitsevan aseman kulttuurissa. Järkeisuskohan perustuu uskoon, jota ei voida todistaa oikeaksi olettamatta sitä. Mikä on selityksenä ihmisen taipumukselle kaikkivoipaisuuskuvitelmiin? Monet länsimaisen filosofian johtavista ajattelijoista olivat edelleen kristittyjä: René Descartes (1596-1650), John Locke (1632-1704), George Berkeley (1685-1753), Gottfried Wilhelm Leibniz (1646-1716), Thomas Reid (1710-1796), Søren Kierkegaard (1813-1855) ja Max Scheler (1874-1928). Jostain syystä heidän monipuolisissa filosofisissa järjestelmissään kuitenkin painotettiin sellaisia elementtejä, jotka sopivat valistuksen maailmankuvaan. Osin he myös oman ajattelunsa lähtökohdissa sitoutuivat valistuksen ennakko-olettamuksiin, koska he saivat kasvatuksensa kulttuurissa, jota valistuksen ajattelu hallitsi yhä enenevässä määrin.

Valistuksen järkeisusko

Valistuksen aikana alettiin yhä enemmän kritisoida ajatusta Jumalan yliluonnollisesta ilmoituksesta. Erityisesti kritisoitiin ajatusta historiassa tapahtuvasta Jumalan ilmoituksesta. Satunnaisilla historiallisilla totuuksilla ei katsottu olevan olennaista merkitystä. Järki on kiinnostunut ajattomista totuuksista. Valistuksen aikana ei vielä tiedostettu niitä monia tapoja, joilla järki on itse sidoksissa perustaviin uskomuksiin, historiaan ja kulttuurisiin käsitejärjestelmiin.

Valistukselle ominainen järjen itseriittoisuuden ja kaikkivoipaisuuden uskonto joutui ristiriitaan kristinuskon perustavien lähtökohtien kanssa (McGrath 2000). David Hume (1711-1776) kyseenalaisti ilmoituskäsityksen, joka täytyy perustella normaalit luonnonlait ylittävillä ihmeillä. Hume kyseenalaisti ihmeen mahdollisuuden, koska hänen mielestään on aina todennäköisempää, että kyseessä on vain ihmekertomus kuin aito ihme. Humen argumentti sisälsi kuitenkin kehäpäättelyä. Hän määrittelee ihmeen käsitteen niin, että ihme on määritelmän mukaan kaiken inhimillisen kokemuksen vastainen tapahtuma. Tässä määritelmässä hän jo olettaa, ettei ihmeitä ole koskaan tapahtunut. Hän sanoo, ettei mikään määrä todistusaineistoa voi koskaan osoittaa, että ihme on tapahtunut. Näin Hume sulkee ihmeen mahdollisuuden kokonaan pois jo omien käsitemäärittelyjensä pohjalta.

C. S. Lewis (1960: 102) kiteyttää Humen kehäpäättelyn seuraavalla tavalla:

Valitettavasti tiedämme kokemuksen yhdenmukaisesti todistavan [ihmeitä] vastaan ainoastaan jos tiedämme kaikkien niitä koskevien raporttien olevan epätosia. Ja me voimme tietää kaikkien ihmeitä koskevien raporttien olevan epätosia ainoastaan jos edeltä käsin tiedämme, ettei ihmeitä ole koskaan tapahtunut. Itse asiassa näin päättelemme kehässä.

George Mavrodes (1998: 176-177) kiinnittää huomiota siihen, että Humen kokemuksellinen pohja väitteensä tueksi on liian rajoittunut. Se että Humen tai hänen tuntemiensa ihmisten kokemuspiiriin ei mahdu ruumiillista ylösnousemusta ei todista sitä, ettei Jeesus noussut ruumiillisesti kuolleista. Huolimatta Humen päättelyyn sisältyvistä loogisista aukoista sillä on ollut suuri vaikutus länsimaisen ajattelun historiaan. Suuri osa naturalistisista teologeista hylkää ihmeiden mahdollisuuden juuri Humen argumentin pohjalta.

Valistuksen ihminen vastusti kiivaasti ajatusta, että ihmisluonto olisi vioittunut tai turmeltunut. Valistuksen kulttuurissa vaikutti uudenlainen edistysusko, joka on maallistunut muoto kristillisestä historiannäkemyksestä. Valistuksen edistysuskon mukaan inhimillinen järjen käyttö ja tiede avaavat ihmiskunnalle uuden tulevaisuuden, jonka päätepisteenä on ihmisen kaikinpuolinen täydellistyminen. Kristinuskoon suhtauduttiin epäluuloisesti jo siksikin, että sen ihmiskäsitys oli paljon pessimistisempi: ihminen on syntiinlangennut ja ihmisellä on taipumus turmeltua, ei edistyä, jos hän elää elämäänsä riippumattomana Jumalasta.

Valistuksen ilmapiirin vallitessa monet teologit pyrkivät muuttamaan kristinuskoa sellaiseen muotoon, että se olisi hyväksyttävää valistuksen ihmiselle. Erityisesti hylättiin ajatus ilmoitususkonnosta, jossa Jumalan ilmoitus on itsenäinen tietolähde. Kristinuskosta pyrittiin karsimaan pois kaikki yliluonnolliset ulottuvuudet, jotka loukkasivat valistuksen ihmistä. Valistuksen teologit ymmärsivät Jeesuksen ennen muuta oikean ihmisyyden malliksi ja moraalin opettajaksi. Raamatun sanoma on tosi sikäli kuin sen voidaan käsittää edistävän järjellä käsitettävää hyvää elämää. Ajatus Kristuksen sijaissovitusuhrista oli valistuksen ajan teologialle varsinainen kompastuskivi, josta kristinusko on puhdistettava, niin että se olisi hyväksyttävä uudelle valistuneelle ihmiselle. Ihminen tulee luonnostaan koko ajan paremmaksi pelkästään omaa järkeään ja havaintokykyään kehittämällä. Ajatus siitä, että synti hallitsee ihmisen olemusta juuriaan myöten, oli valistuksen ajattelulle vieras.

Valistuksen tieteellinen uskontunnustus

Valistuksen ajattelussa ilmeni myös uusi käsitys tieteestä. Sen pohjana oli renessanssin käsitys ihmisestä vapaana ja itseriittoisena olentona. Ihmisen vapauden ajateltiin merkitsevän riippumattomuutta Jumalasta. Ihmisestä tuli kaiken mitta. Vapaa ihminen ei ole Jumalan säätämien lakien hallitsema, vaan hän säätää itse omat lakinsa. Tiede on ihmisen yritys määritellä maailmankaikkeuden lait itsestään käsin. Näin ihmisen ei enää tarvitse alistua laille, jonka Jumala on säätänyt, vaan hänestä itsestään tulee lain säätäjä tieteen kautta.

Ihminen uskoi, että hän voisi toteuttaa vapautensa parhaiten saavuttamalla täydellisen hallinnan luonnosta. Luonto ja koko olemassaolo oli saatava tottelemaan ihmisen tahtoa. Tämän hallinnan ihminen uskoi voivansa saavuttaa parhaiten tieteen ja teknologian avulla. Tieteen tavoitteena oli kuvata luonto täysin suljettuna syiden ja seurausten järjestelmänä.

Valistusta luonnehti usko ihmisjärjen mahdollisuuteen käsittää koko todellisuus itsestään käsin ilman Jumalan ilmoituksen apua. Ihminen luo tieteellisen ajattelunsa kautta kosmokseen järjestyksen. Järjestynyt kosmos ei olekaan Jumalan luomusta vaan ihminen rakentaa sen tieteellisen teorian avulla. Luonnon järjestys hajotetaan ensin teoreettisesti perustaviin osasiinsa. Näistä osasista ihminen sitten rakentaa läpikotaisin järjellisen systeemin, joka oletettavasti tavoittaa todellisuuden olennaisen rakenteen paremmin kuin ihmiselle välittömästi ilmenevä kokemuksen maailma. Tällainen järkeisuskoinen teoretisointi loi deterministisen ajatusmallin, jossa koko todellisuus käsitettiin aukottomaksi syiden ja seurausten järjestelmäksi.

Aukottoman deterministinen järjestelmä on kuitenkin ristiriidassa valistuksen perustavan oletuksen kanssa, joka korostaa ihmisen moraalista ja älyllistä vapautta. Jos todellisuus käsitetään valtavaksi koneistoksi, ajattelun yhtenäisyys vaatii ihmisen sisällyttämistä koneiston osaksi. Pian huomattiin, että ihmisen vapauden menetyksellä on vakavat seuraukset inhimilliselle kulttuurille ja ihmisen identiteetille, koska vapauden menetys sisältää myös vastuun menetyksen. Tieteellinen ajattelu johti maailmankuvaan, jossa kaikki määräytyy deterministisesti.

Valistuksen tieteen ihanteena oli kuvata todellisuus täysin suljettuna järjestelmänä. Tämä kuvaus luotiin kuitenkin aikana, jolloin ihminen oli lopulta uskonut saavuttaneensa vapautensa. Voidakseen olla todella vapaa ja riippumaton tieteessään, ihminen oli sulkenut tieteensä ulkopuolelle Jumalan ilmoituksen. Ajateltiin, että tieteen järjestelmän täytyy olla täysin suljettu Jumalan suhteen, jotta se voisi olla täysin avoin ihmisen suhteen. Näin tuli tieteelliseksi kieltää kaikki luonnonlakien vastaiset tapahtumat kuten evankeliumeissa kerrotut ihmeet, erityisesti Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus.

Sulkiessaan Jumalan ilmoituksen tieteen ulkopuolelle voidakseen olla todella vapaa, ihminen sai pian huomata olevansa itse tekemissään kahleissa. Tieteessä ihminen nähtiin yhä enemmän luontoa hallitsevan syiden ja seurausten järjestelmän osaksi ja sen määräämäksi. Tieteen ihanne täydellisestä järjestelmästä ja valistuksen ihanne ihmisen täydellisestä vapaudesta olivat täysin vastakkaisia toisilleen. Tietoisuus tästä vastakkaisuudesta synnytti kriisin valistuksen humanistisessa ajattelussa. Sen seurauksena jotkut ajattelijat alkoivat rajoittaa tieteen aluetta.

Usko ihmisen vapauteen eli voimakkaana valistuksen humanismissa. Tämä synnytti jännitteen, joka ratkaistiin luomalla kahtiajako todellisuuden sisälle. Tämän kahtiajaon tuli varjella yhtäältä tieteen tutkimustulosten pätevyyttä ja toisaalta ihmisen vapautta. Ihmisen vapauden alue oli valistuksen ajattelussa eräänlainen "pyhän alue", kaikkein perimmäisin tosi todellisuus, josta katsottiin olevan välttämätöntä pitää kiinni, sillä muuten koko maailmanjärjestys menettäisi mielekkyytensä. Toisaalta taas kunnioitettiin tieteen saavutuksia, koska ne olivat ilmausta vapaan ihmisen kyvystä saavuttaa teoreettinen hallinta todellisuudesta, ja ne olivat myös paras todiste ihmisen suuruudesta.

Ihmisjärjen ylikorostus, rationalismi, osoittautui ajattelun historiassa kestämättömäksi. Aikanamme on yhä voimakkaampana ilmennyt suuntaus kohti irrationalismia, jonka mukaan todellisuus ei ole järjellisesti hallittavissa.

Tiedon ja uskon erottaminen

Immanuel Kant (1724-1804) pyrki ratkaisemaan luonnontieteen ja ihmisen vapauden välisen ristiriidan. Ihmisen vapautta ei Kantin mielestä voi tieteellisesti todistaa. Tiede voi tutkia vain aistein havaittavaa maailmaa. Ihmisen vapaus on jotakin sellaista, jota ei voi aistein havaita. Siksi se ei kuulu tieteen piiriin. Siihen on kuitenkin mahdollista uskoa. Ja tämän kaltainen usko on Kantin mielestä järkevää.

Näin Kant erotti tieteen ja uskon. Tiede ja usko muodostivat kaksi rinnakkaista maailmaa. Tiede kohdistui aistein havaittavaan luontoon, kun taas ihmisen vapaus jäi uskon asiaksi. Koska tieteen järjestelmä ei jättänyt tilaa ihmisen vapaudelle, ihmisen oli pakko olettaa tieteen saavuttamattomissa oleva vapauden alue, sillä hän uskoi ihmisen olevan vapaa. Perimmäinen todellisuus on Kantin mukaan aistihavainnon ja tieteellisen tutkimuksen tavoittamattomissa. Tieteellisen ajattelun saadessa yhä korostuneemman aseman luotettavan tiedon ylivertaisena tai ainoana lähteenä, tästä kahtiajaosta on seurannut ajattelutapa, jossa kristillinen usko ei ole tiedon asia. Uskontoa voidaan tutkia vain inhimillisenä uskonnollisena ja sosiaalisena ilmiönä, ilman että voidaan perustellusti ottaa kantaa siihen, onko se totta vai ei.

Kantista lähtevän ajattelutavan mukaan siis maailma jakautuu kahteen osaan, maailmaan sellaisena kuin se on todella ja maailmaan sellaisena kuin se ilmenee inhimillisessä kokemuksessa. Ihmisen havainto ja ajattelu eivät tavoita asioita sellaisina kuin ne ovat todella. Havainto ja järki pätevät ainoastaan aistikokemusten maailmaan, siihen, miten asiat ilmenevät ihmiselle aistien välittäminä. Ihminen luo käsityksen maailmasta havaintojensa ja ajattelunsa pohjalta. Maailmasta sellaisena kuin se on todella, emme voi saada tietoa. Perimmäinen todellisuus on inhimillisen tiedon tavoittamattomissa.

Tätä tulkintaa Kantin ajattelusta on käytetty kritisoimaan supranaturalistista lähestymistapaa, jonka mukaan perimmäinen todellisuus on ääretön, kaikkivaltias ja täydellisen hyvä persoona. Naturalismin mukaan tämä käsitys on ihmisen luomus, ajatuskonstruktio, jolla ei ole vastaavuutta todellisuudessa. Kun ihminen puhuu kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä, äärettömästä ja täydellisen hyvästä persoonasta, hän ei sano mitään perimmäisestä todellisuudesta, vaan ainoastaan omasta kokemuksestaan. Tämä naturalistinen väite voidaan ilmaista seuraavassa muodossa:

Jos on olemassa ääretön, tuonpuoleinen ja perimmäinen olento, meiltä puuttuvat käsitteet, joilla voisimme puhua hänestä

.

Tämän väitteen mukaan kaikki perimmäistä olentoa koskeva puheemme on vain yritystä tehdä selkoa omasta kokemuksestamme. Niinpä Kantista on alkanut perinne, jonka mukaan Jumalasta ei ole mahdollista puhua totuudenmukaisesti. Emme voi sanoa tai tietää mitään kaikkivaltiaasta, äärettömästä ja persoonallisesta olennosta, joka on luonut universumin. Vielä vähemmän voimme olettaa, että Jumala on ilmoittanut itsensä inhimillisellä kielellä tietyn tekstikokoelman välityksellä. Kaikkein vähiten meillä on perusteita ajatella, että Jumalan sanallinen ilmoitus voisi antaa tieteelliselle tutkimukselle sen perustavat ennakko-oletukset.

Vaikka tämän näkemyksen mukaan emme pysty puhumaan perimmäisestä todellisuudesta tai sanomaan siitä mitään, itse määritelmässä kuitenkin paradoksaalisesti puhutaan juuri tästä perimmäisestä todellisuudesta, josta ei oletettavasti ole mahdollista sanoa mitään. Jos emme pystyisi ymmärtämään perimmäisestä olennosta puhuttaessa käytettäviä käsitteitä, emme myöskään pystyisi ymmärtämään tätä määritelmää, jonka mukaan emme pysty ymmärtämään perimmäisestä olennosta käytettäviä käsitteitä. Se väittää, ettemme pysty sanomaan mitään perimmäisestä olennosta. Näin se paradoksaalisesti sanoo hänestä sen, ettei hänestä voida sanoa mitään. Jos hänestä ei voida sanoa mitään, niin silloin ei pitäisi olla mahdollista sanoa sitäkään, ettei hänestä voida sanoa mitään.

Vapauden ja välttämättömyyden ristiriita

Naturalistinen maailmankuva rakensi Kantin filosofian varaan välittämättä sen sisäisistä ristiriitaisuuksista. Erityisesti teologian maailmassa Kantin merkitys oli käänteentekevä. Kant näytti tarjoavan uskonnolle turvapaikan, johon tieteen kritiikki ei ulottuisi. Ongelmana vain oli, että tämä turvapaikka oli sellainen, ettei sinne Kantin mukaan myöskään ulotu mikään tieto. Näin usko alettiin vähän kerrassaan ymmärtää tiedon vastakohdaksi.

Kantin mukaan tieto rajoittuu aistein havaittavaan maailmaan, jota hallitsevat luonnonlait. Koska ihmisen on vaikea nähdä itseään ja omaa toimintaansa täysin luonnonlakien hallitsemana, hän yleensä uskoo ihmisen vapauteen jossakin muodossa, vaikka se luokin hänen ajattelusysteemiinsä sisäisen ristiriidan. Tästä syystä naturalistinen filosofia ja teologia uskoo yhtä aikaa kahteen ehdottomaan asiaan, jotka ovat toistensa kanssa ristiriidassa: luonnonlakien ehdottomuuteen ja ihmisen vapauden ehdottomuuteen. Naturalistiset filosofit ja teologit uskovat, että luonnonlait ovat ehdottomia, niin ettei Jumala voi tehdä ihmeitä historiassa eikä ilmoittaa itseään sanallisesti. Samalla he kuitenkin uskovat ihmisen vapauteen päättää elämästään täysin omilla ehdoillaan, niin ettei Jumala voi puuttua ihmisen elämään. Valistus vaatii ”uutta ihmistä”, joka ottaa kohtalon omiin käsiinsä eikä enää ole riippuvainen Jumalan auktoriteetista. Valistuksen ajattelun mukaan ihminen on vapaa kaikesta uskoon perustuvasta kuuliaisuudesta ja ihminen on itse laki itselleen.

Tämä humanistinen ihmispersoonallisuuden uskonto synnytti uuden näkemyksen ”luonnosta”. Ylpeästi tietoisena omasta autonomiastaan ja vapaudestaan ihminen näki ”luonnon” äärettömien mahdollisuuksien kenttänä, jossa ihmispersoonallisuuden suvereenisuus täytyy ilmaista luonnon ilmiöiden täydellisen hallinnan kautta. Uskonnollisen persoonallisuuden ihanteen ajamana humanismi omaksui uuden matemaattisen tieteen metodin ja korotti sen tieteen ihanteeksi, jonka päämääränä on luonnon täydellinen hallinta sen matemaattisesti ilmaistavien lakien tuntemisen kautta. Humanismi uskoi, että tiede tekisi ihmisen todella vapaaksi ja kohottaisi hänet uskonnollisten ennakkoluulojen yläpuolelle. Mutta tieteen ihanne joutui ristiriitaan persoonallisuuden ihanteen kanssa, koska matemaattisten lainalaisuuksien täysin hallitsema luonto ei jätä tilaa ihmisen vapaudelle. Humanistisen filosofian monimutkaiset järjestelmät ovat olleet yritystä sovittaa toisiinsa luonto ja vapaus, jotka uskonnollisen absoluuttisuuden saaneina ovat toistensa kanssa ristiriidassa.

Niinpä naturalistinen ajattelu rakentuu usein kahden ehdottoman vakaumuksen varaan, jotka ovat toistensa kanssa ristiriidassa. Etsiessään yhtenäistä selitysperustaa todellisuuden ymmärtämiselle naturalistinen ajattelu tekee jostakin luomakunnan osasta, esimerkiksi fysikaalisesta aineesta ja energiasta, maailmanselityksensä ehdottoman lähtökohdan. Tällaisesta lähtökohdasta käsin ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä oikeutta ihmisen vapaudelle. Niinpä fysikaalisen aspektin rinnalle on asetettava toinen ehdottomana pidetty aspekti, esimerkiksi eettisen vapauden alue. Näiden kahden absolutisoidun osa-alueen välille syntyy vastakkaisuus, joka on ratkaisematon, koska niille on annettu ehdoton asema todellisuuden selitysperustana. Tätä vastakkaisuutta ei ole mahdollista sovittaa ajattelun kautta, koska tämä vastakkaisuus ei ole pelkästään teoreettista, vaan se on saanut uskonnollisen luonteen. Uskonnollinen vastakkaisuus ei ole sovitettavissa puhtaasti teoreettisesti, koska uskonto ihmisen perimmäisenä syvyysulottuvuutena määrää filosofista ja tieteellistä ajattelua.