Totuus
Totuus on yleiskielessä tavallisesti yhtä kuin tosiasia, nimittäin se, mikä on totta eli vastaa todellisuutta.1
Totuus-käsitteen ongelma kuuluu muun muassa filosofian alaan. Totuusteoriat ovat filosofisia teorioita totuuden käsitteen tai totuus-sanan luonteesta.
Tietoteoria on filosofian osa-alue, joka tutkii tiedon käsitettä. Tieteenfilosofia taas tutkii tieteellisen tiedon pohjaa ja esimerkiksi sitä, millä tavalla tieteellisten teorioiden totuus tulisi käsittää.
Totuusteoriat voidaan jakaa kahteen päätyyppiin: realistisiin ja episteemisiin totuusteorioihin.
Realistinen totuusteoria[muokkaa]
Totuuden vastaavuusteoria[muokkaa]
Totuuden vastaavuusteoria (korrespondenssiteoria) on realistinen totuusteoria, jonka mukaan totuus on väitteiden yhteensopivuutta todellisuuden kanssa. Totuus määritellään suhteessa todellisuuteen, joka on riippumaton ihmisen käsityksistä tai mieltymyksistä.
Episteemiset totuusteoriat[muokkaa]
Konstruktivistisen käsityksen mukaan totuuden vastaavuusteoria tulisi korvata jollakin episteemisellä eli inhimillisestä tiedosta riippuvaisella totuusteorialla. Sellaisen mukaan totuus on määriteltävä inhimillisen tiedon ja sen mahdollisuuksien pohjalta.
On olemassa useita vaihtoehtoisia episteemisiä totuusteorioita. Koherenssiteorian eli yhtäpitävyysteorian mukaan totuus on väitteiden yhtäpitävyyttä kattavan ja yhtenäisen tiedollisen järjestelmän kanssa. Praktisen totuusteorian mukaan totuus on käytännöllistä toimivuutta. Konsensusteorian eli yksimielisyysteorian mukaan totuus on ihmisten (asiantuntijoiden) yksimielisyyttä.
Episteemisellä totuusteorialla on ollut useita kannattajia ajattelun historiassa. Sen mukaan totuus on inhimillisen tiedon ominaisuus (tiedon yhtenäisyys ja kattavuus, käytännöllinen hyödyllisyys, ihanteellisessa tiedollisessa tilanteessa saavutettu yksimielisyys jne.). Siksi episteemisen totuuskäsityksen kannattajien mielipiteet vaihtelevat sen mukaan, millaista tietoteoriaa he kannattavat.
Yhtäpitävyysteoria[muokkaa]
Brittiläinen idealistifilosofi F. H. Bradley (1846-1924) edustaa totuuden yhtäpitävyysteoriaa. Koherenssin eli yhtäpitävyyden käsitteeseen kuuluu johdonmukaisuus sekä erilaisia yhdenmukaisuutta lisääviä suhteita: jotkin väitteet voidaan päätellä toisten väitteiden perusteella, niitä voidaan pitää todennäköisinä muun tiedon valossa, ne selittävät tunnettua informaatiota ja luovat yhteyksiä eri informaatioyksikköjen välille. Tämän mukaan totuus on yhtäpitävyyttä yhtenäisen, laajakantoisen ja kattavan tiedollisen järjestelmän kanssa. Totuus on "se mikä tyydyttää järkeä", "samalla kertaa sekä johdonmukainen että kattava"2.
Ongelmana tässä käsityksessä on, että on mahdollista rakentaa lukematon määrä ajatusjärjestelmiä, jotka ovat kattavia ja yhdenmukaisia. Yhtäpitävyysteoria ei aseta tiedollisen järjestelmän totuudelle muita vaatimuksia kuin yhtenäisyyden ja kattavuuden. Siksi on mahdollista muokata mitä tahansa osaa tiedollisessa järjestelmässä, kunhan tehdään vastaavia muutoksia muissa osissa järjestelmää. On mahdollista esimerkiksi muokata havaintoraportteja, koska niiden ei tarvitse vastata todellisuutta vaan ainoastaan sopia yhteen yhtenäisen ja kattavan tiedollisen järjestelmän kanssa. Tekemällä sopivia muutoksia muualla järjestelmässä on mahdollista saada muokattu havaintoraportti sopimaan yhteen muun tiedollisen järjestelmän kanssa. Tällä tavalla on mahdollista luoda ääretön määrä kattavia ja yhdenmukaisia järjestelmiä. Näissä eri järjestelmissä saattavat keskenään ristiriitaiset väitteet olla tosia. Jos totuus siis määritellään pelkäksi yhtäpitävyydeksi, joudutaan pitämään keskenään ristiriitaisia väitteitä yhtä aikaa tosina. Yhden kattavan tiedollisen järjestelmän mukaan on totta, että Ville aloitti tappelun Pekan kanssa ja toisen yhtä kattavan järjestelmän mukaan on totta, että tappelun aloittikin Pekka. Kun tehdään tarpeellisia muutoksia tappelun kulussa, saadaan molemmat muunnelmat sopimaan johonkin yhtenäiseen ja kattavaan selontekoon asiasta ja edelleen liitetyksi laajan tiedollisen järjestelmän osaksi. Tällainen totuuden määritelmä olisi riittämätön.
Praktinen totuusteoria[muokkaa]
Tunnetut pragmatistifilosofit William James (1842-1910) ja John Dewey (1859-1952) puolestaan kannattavat pragmatistisesti suuntautunutta tietoteoriaa. John Deweyn praktisen totuusteorian mukaan totuus on käsitysten käyttökelpoisuutta ja hyödyllisyyttä. Todet käsitykset ovat sellaisia, että niiden avulla on mahdollista "aktiivisesti uudelleen järjestää ympäristö niin, että poistetaan jokin häiriö tai hämmennys"3.
Tämän määritelmän ongelmana on, että käytännön hyötyä voidaan saavuttaa myös sellaisten käsitysten avulla, jotka ovat epätosia. Jos vakavasti sairas uskoo, että hänen sairautensa ei ole vakava, hän tulee iloiselle mielelle, ja tämä edistää hänen toipumistaan edellyttäen, että muut huolehtivat siitä, että hän saa asianmukaista hoitoa siihen vakavaan sairauteen, jota hän todella sairastaa. Epätotuus voi olla hyödyllinen ainakin väliaikaisesti ja rajallisesti sovellettuna. Pelkkä käytännöllinen hyödyllisyys tai toimivuus ei siis kelpaa totuuden määritelmäksi, vaikka onkin käytännössä hyödyllistä tietää totuus.
William Jamesin totuusteorian mukaan käsitys on tosi, jos se voidaan perustella, oikeuttaa tai todistaa oikeaksi. Hän kirjoittaa: "todet käsitykset ovat sellaisia, jotka voimme omaksua, oikeuttaa, vahvistaa ja todistaa" (James 1975: 97).
Tämän käsityksen ongelmana on, että ihmisen kyky perustella käsityksiään on rajallista ja perustelut saattavat joskus yksipuolisuutensa takia johtaa harhaan. Käytettävissä olevan rajallisen informaation valossa saattaa olla perusteltua uskoa epätosi käsitys todeksi. Oikeudessa voidaan tuomita syytön syylliseksi, jos käytössä oleva todistusaineisto vahvasti viittaa hänen syyllisyyteensä. Täydellisemmän todistusaineiston valossa henkilö tässä tapauksessa osoittautuisi syyttömäksi. Se, mikä on perusteltua jonkin tietyn todistusaineiston valossa, ei ehkä olekaan ollenkaan perusteltua, jos paljastuu uutta todistusaineistoa.
Praktisen totuusteorian ongelma on, ettei se pysty tekemään oikeutta totuuden muuttumattomuudelle. Totuus ei muutu ihmisten käsitysten ja heidän käytössään olevan informaation mukaan. Pekka ei ole murhaaja sillä perusteella, että oikeus käytettävissä olevan todistusaineiston perusteella päättelee hänen olevan murhaaja. Vaikka todistusaineisto näyttäisi kuinka pitävältä tahansa, se ei tee Pekasta murhaajaa, jos hän ei ole syyllistynyt murhaan.
Yksimielisyysteoria[muokkaa]
Charles S. Peirce (1839-1914) määrittelee totuuden asiantuntijoiden yksimielisyydeksi, joka saavutetaan tutkimusprosessin edistyessä ja käsitysten lähetessä toisiaan: "Totuudella tarkoitamme mielipidettä, jonka hyväksyvät lopulta kaikki asiaa tutkivat"4. Oletuksena on, että tutkimuksen edistyessä asiaa koskeva tieto kasvaa ja siitä saadaan lopulta täysin oikea kuva. Yhdysvaltalaisen filosofin Hilary Putnamin (1926-) mukaan "totuus on järkiperäisen hyväksyttävyyden ihannetapaus. Puhumme ikään kuin olisi olemassa tiedollisesti ihanteellisia olosuhteita ja kutsumme lausetta 'todeksi', jos se on oikeutettu tällaisissa olosuhteissa."5
C. S. Peircen ja Hilary Putnamin totuuskäsitykset nojautuvat käsitykseen ihanteellisesta tiedollisesta tilanteesta. Tällöin ei oteta lähtökohdaksi inhimillisen tiedon nykyisiä rajoituksia vaan kuviteltu tilanne, jossa ihmisellä on käytettävissään kaikki tiettyyn asiaan liittyvä tieto. Yleensä ei ajatella, että olisi olemassa yksi tiedollisesti ihanteellinen tilanne, joka pätisi yhtäläisesti kaikkien tosiasioiden osalta, vaan ajatellaan, että jokaista tosiasiaa koskevan tiedon osalta on olemassa oma tiedollisesti ihanteellinen tilanteensa. Ihanteellisessa tiedollisessa tilanteessa on käytettävissä kaikki asiaankuuluva todistusaineisto jonkin tietyn käsityksen osalta.
Tämä käsitys on episteemisten teorioiden lupaavin muoto. William Alston muotoilee sen seuraavasti: "Kun sanomme uskomuksen olevan tosi, sanomme, että se olisi oikeutettu tilanteessa jossa kaikki asiaankuuluva todistusaineisto (järkisyyt, näkökohdat) on helposti saatavilla"6.
Tämä näkemys kuitenkin vaatii tarkennusta. Miten on tarkalleen ymmärrettävä ihanteellinen tiedollinen tilanne, jossa on käytettävissä kaikki asiaankuuluva informaatio? Mitä on pidettävä asiaankuuluvana todistusaineistona? Jotta näihin kysymyksiin voitaisiin vastata perusteellisesti, olisi otettava kantaa kaikkiin tietoteorian pääkysymyksiin. Se on tietysti tässä yhteydessä mahdotonta. Joitakin asioita on kuitenkin käsiteltävä7.
Todistusaineiston rajaamisongelma[muokkaa]
Ihanteellisessa tiedollisessa tilanteessa tulisi olla käytettävissä kaikki asiaankuuluva todistusaineisto. Miten se tulisi ymmärtää? Kuuluuko siihen pelkästään väitelauseina ilmaistu tieto, vai tulisiko lukea mukaan myös ns. hiljainen tieto eli sellainen kokemuksen kautta saatu tieto, jota ei ole puettu sanoiksi? Mielekkäintä lienee ymmärtää todistusaineisto tässä yhteydessä niin laajasti, että siihen kuuluu myös välitön kokemuksellinen tieto ja itsestäänselviksi koetut totuudet kuten 2 + 2 = 4.
Tulisiko asiaankuuluvaan todistusaineistoon lukea eettinen tieto, tieto oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta? Vai onko eettisiä käsityksiä pidettävä pelkkinä makuasioina, joihin ei liity ollenkaan tietoa? Tästä kysymyksestä on kiistelty paljon filosofiassa, eikä mitään yksimielisyyttä ole näköpiirissä. Käytännön ratkaisujen kannalta näyttäisimme olevan paljon huonommassa tilanteessa, jos emme tietäisi edes perustavimpia eettisiä totuuksia, kuten että on väärin kiduttaa lapsia. Jos eettiset käsitykset eivät ole tietoa vaan pelkkiä makuasioita, tulisi vaikeaksi tai mahdottomaksi luoda yleispäteviä kriteerejä kasvatukselle.
Kolmanneksi voidaan kysyä, kuuluuko asiaankuuluvaan todistusaineistoon tieto maailmankaikkeuden alkuperästä vai pitäisikö hyväksyä ainoastaan sellainen tieto, jota voidaan tutkia luonnontieteellisillä menetelmillä? Jos maailma on syntynyt alkuräjähdyksessä, mistä on syntynyt alkuräjähdyksessä ollut aine? Onko kaikki perimmältään sattuman tulosta, vai onko universumin luonut kaikkivaltias, kaikkitietävä ja äärettömän hyvä olento? Tieto maailmankaikkeuden alkuperästä näyttäisi olevan ratkaiseva koko todellisuuden ymmärtämisessä, vaikka tuohon tietoon ei päästäkään käsiksi luonnontieteen menetelmillä. Filosofit ovat kuitenkin eri mieltä siitä, onko mahdollista saada luotettavaa tietoa Jumalasta. Joidenkin filosofien mielestä Jumalaa koskeva tieto tulisi lukea mukaan ihanteelliseen tiedolliseen tilanteeseen, toisten mielestä ei.
Ei siis olla yksimielisiä siitä, millaisessa tiedollisessa tilanteessa pitäisi ratkaista totuutta koskevat kysymykset, vaikka oltaisiinkin yksimielisiä siitä, että ne pitäisi ratkaista tiedollisesti ihanteellisessa tilanteessa. Tuntuisi paradoksaaliselta määritellä ihanteelliseksi sellainen tiedollinen tilanne, jossa emme tietäisi mitään perimmäisestä todellisuudesta ja maailmankaikkeuden alkuperästä, koska tämä tieto vaikuttaa jokaisen tosiasian määrittelyyn.
Episteeminen totuusteoria kohtaa tällaisia määrittelyongelmia. Jos ei pystytä määrittelemään, millainen tiedollinen tilanne on ihanteellinen, tulee tietysti vaikeaksi määritellä totuuden käsitettä sen avulla. Ihanteellisen tiedollisen tilanteen käsitteessä on kuitenkin myös paljon vakavampia ongelmia8.
Episteemisen totuusteorian ongelmia[muokkaa]
Totuuden määritteleminen episteemisesti käyttäen hyväksi ihanteellisen tiedollisen tilanteen käsitettä kohtaa seuraavanlaisia ongelmia.
(1) Episteemisen teorian kehittyneimmän muodon mukaan totuus on yhtä kuin se käsitys, jonka ihminen muodostaa tiedollisesti ihanteellisessa tilanteessa. On kuitenkin olemassa useita tosiasioita, joita ihminen ei voi tietää edes ihanteellisessa tilanteessa, koska hän on tiedollisesti rajoittunut olento. Ihminen pystyy pitämään mielessään vain rajallisen määrän asioita yhtä aikaa, hänen muistinsa on rajallinen ja hänen on vaikea ymmärtää hyvin monimutkaisia väitteitä.
Ihmisen rajallisuuden lisäksi on huomattava hänen erikoisluonteensa. Ihmisen tiedollinen rakenne edustaa vain yhtä monista mahdollisista. Joillakin toisenlaisilla tiedollisilla valmiuksilla varustetut olennot saisivat tietoa sellaisista fysikaalisen energian muodoista, joista me emme saa tietoa, ja ne käyttäisivät mahdollisesti erilaista päättelytapaa. Jos totuus tehdään riippuvaiseksi ihmisen tiedosta, on paljon totuuksia, joita ei tämän pohjalta voitaisi tunnustaa olemassaoleviksi.
(2) Episteeminen totuusteoria syyllistyy kehäpäättelyyn, koska se pyrkii määrittelemään totuuden käsitteen käyttäen ihanteellisen tiedollisen tilanteen käsitettä, joka puolestaan edellyttää totuuden käsitettä. Kehäpäättely tulee ilmeiseksi, kun tarkastelemme joitakin keskeisiä käsitteitä ihanteellisen tiedollisen tilanteen määritelmässä:
Kun sanomme uskomuksen olevan tosi, sanomme, että se olisi oikeutettu tilanteessa, jossa kaikki asiaankuuluva todistusaineisto (järkisyyt, näkökohdat) on helposti saatavilla.
Ensinnäkin tässä määritelmässä käytetään oikeutuksen käsittä. Mitä tarkoittaa, että voimme oikeutetusti uskoa johonkin käsitykseen? Yleensä ajatellaan, että on oikeutettua uskoa tiettyyn käsitykseen, jos tuon käsityksen puolesta voidaan esittää hyviä perusteluja. Mitkä taas olisivat hyviä perusteluja? Sellaiset, jotka antavat meille syyn uskoa, että käsitys on tosi. Toisin sanoen, oikeutuksen käsite edellyttää totuuden käsitettä.
Toiseksi on huomattava ehto, jonka mukaan asiaankuuluvan todistusaineiston on oltava helposti saatavilla. Jotta yksilö voisi käyttää tosiasioita hyväkseen muodostaessaan kantaansa, hänen täytyy tietää nuo tosiasiat. Tietäminen puolestaan edellyttää totuuden käsitettä, koska tieto on oikeutettu tosi uskomus. Jos asia muotoillaan niin, että tosiasioiden saatavuus edellyttää vain sitä, että henkilö omaksuu tietyn informaation, silloin meidän on edellytettävä, että tuo informaatio on totta, koska muussa tapauksessa informaatio johtaa harhaan. Tässäkin muotoilussa joudumme siis edellyttämään totuuden käsitteen.
Kolmanneksi on huomattava käsite asiaankuuluva. Tosiasioista tekee asiaankuuluvia ilmeisesti se, että ne lisäävät tai vähentävät todennäköisyyttä, että käsitys on tosi. Niinpä totuuden käsite tulee tälläkin tavalla mukaan ihanteellisen tiedollisen tilanteen määrittelyyn.
Näistä kolmesta syystä voimme päätellä, että episteemisen totuusteorian paras muoto, joka perustuu käsitykseen ihanteellisesta tiedollisesta tilanteesta, edellyttää totuuden käsitettä ja syyllistyy siten kehäpäättelyyn. Tämän ongelman myöntää myös Hilary Putnam, joka aikaisemmin kannatti episteemistä totuuden määritelmää9.
(3) Kolmannen vasta-argumentin mukaan totuuden käsite ei sisällä oikeutuksen käsitettä, ei edes parhaimmassa mahdollisessa tiedollisessa tilanteessa toteutetun oikeutuksen käsitettä. Tämän argumentin ydin voidaan todeta intuitiivisestikin. Kun sanomme väitteen olevan tosi, emme liitä sen merkitykseen mitään perusteluista, oikeutuksesta tai todeksi osoittamisesta. Jos on totta, että Pekka murhasi Kallen, niin tämä totuus ei riipu siitä, miten hyvin voidaan osoittaa hänen olevan murhaaja. Ihanteellisessa tiedollisessa tilanteessa oikeus tietysti aikanaan tuomitsee Pekan syylliseksi. Mutta Pekka oli murhaaja jo ennen oikeuden päätöstä, jo ennen kuin kukaan muu tiesi asiasta. Pekka on murhaaja, vaikka oikeus tuomitsisi Villen syylliseksi.
Ei kuitenkaan ole mielekästä tukeutua pelkästään intuitiiviseen perusteluun. Alstonin10 ajattelun pohjalta on mahdollista esittää seuraavanlainen argumentti. Realistisen totuusteorian mukaan se tosiasia, että ihminen on kuolevainen, on sekä välttämätön että riittävä ehto väitteen "Ihminen on kuolevainen" totuudelle. Ihmisten kuolevaisuus ei riipu millään tavalla siitä, tietävätkö ihmiset olevansa kuolevaisia. On mahdollista ajatella, että yksilö kasvaa niin erikoislaatuisissa olosuhteissa, ettei hän koskaan tule tietoiseksi kuolevaisuudestaan. Hänen kuolevaisuutensa tosiasia ei kuitenkaan millään tavalla riipu hänen tietonsa rajoituksista, eikä tietämättömyys tee hänestä kuolematonta. Koska ihmisen kuolevaisuus on välttämätön ja riittävä ehto sen väitteen totuudelle, että ihminen on kuolevainen, ei jää tilaa millekään ihmisen tiedosta riippuvalle ehdolle tämän totuuden suhteen. Ei tarvita mitään muuta sen väitteen totuuden ehdoksi, että ihminen on kuolevainen, kuin se, että ihminen on kuolevainen, eikä mikään muu riitä sen totuuden ehdoksi.
Niinpä episteemiset totuusteoriat eivät pysty korvaamaan realistista totuusteoriaa, jonka ilmausta on totuuden vastaavuusteoria. Totuusteorioissa on kyse totuuden määritelmästä, siitä, mitä totuudella tarkoitetaan. Itse totuuden määritelmä ei riipu siitä, miten hyvin ihminen pystyy saavuttamaan totuuden. Vasta totuuden määritelmän pohjalta tulee mahdolliseksi puhua siitä, miten hyvin ihminen voi saavuttaa totuuden.
Episteemiselle totuusteorialle ominainen kehäpäättely ilmenee argumentissa, jossa perustellaan tiedon vastaavuusteoriasta luopumista sillä, että ihmisten havainnot eivät ole täysin luotettavia. Tällöin sekoitetään kaksi asiaa: sen, miten varmasti voimme päästä selville totuudesta havaintojen välityksellä, ja sen, mitä totuudella tarkoitetaan. Totuuden määritelmä ei riipu siitä, miten luotettavia ihmisen havainnot ovat. Niiden luotettavuuden määrittely edellyttää käsitystä totuudesta, jonka pohjalta havaintojen luotettavuuden käsite voidaan muodostaa.
Kooste[muokkaa]
Yhteenvetona voidaan todeta, ettei ole perusteita luopua realistisesta totuusteoriasta eikä korvata sitä jollakin episteemisellä totuusteorialla. Tässä on yksi radikaalin konstruktivismin ratkaisevia heikkouksia. Radikaalin konstruktivismin oletus havaintojen epäluotettavuudesta ja luotettavan tiedon saannin mahdottomuudesta ei sovi yhteen tavallisen kokemuksemme kanssa, eikä sitä myöskään pystytä filosofisesti puolustamaan. Esimerkiksi nälänhätä Itä-Afrikassa ei katoa siten, että joku lakkaa uskomasta sen olemassaoloon.
Viitteet[muokkaa]
- ^ Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
- ^ Bradley, F. H.: Essays on Truth and Reality, s. 1,223. Oxford: Clarendon Press, 1914.
- ^ Dewey, J.: Reconstruction in Philsophy, s. 156. Hew York: Henry Holt, 1920.
- ^ Peirce, Charles S.: How to Make Our Ideas Clear, teoksessa Hartshorne, C. & Weiss, P. (toim.): Collected Papers, s. 268. Vol. 5. Cambridge: Mass.: Harvard University Press, 1934.
- ^ Putnam, Hilary: Reason, Truth and History, s. 55. Cambridge: Cambridge university Press, 1981.
- > 6,0 6,1 Alston, William P.: A Realist Conception of Truth, s. 194. Ithaca: Cornell University Press, 1996.
- ^ Alston, William P.: A Realist Conception of Truth, s. 196. Ithaca: Cornell University Press, 1996.
- ^ Alston, William P.: A Realist Conception of Truth, s. 199. Ithaca: Cornell University Press, 1996.
- ^ Putnam, Hilary: Representation and Reality, s. 115. Cambridge, Mass.: MIT Press, 1989.
- ^ Alston, William P.: A Realist Conception of Truth, s. 209. Ithaca: Cornell University Press, 1996.
