Strukturalismi (raamatuntutkimus)

Strukturalismin mukaan kertomuksia hallitsevat kielelliset syvärakenteet, joita tekstin luojat eivät välttämättä tiedosta, mutta jotka ovat yleispäteviä kaikille kielen käyttäjille. Raamatun tulkintaan sovellettuna strukturalismi merkitsee pyrkimystä päästä selville sen kertomusten pohjana olevasta yleispätevästä rakenteesta. Tekstin merkitys selviää tekstin sisäisen rakenteen ja varsinkin sen sisältämien vastakohtaisuuksien pohjalta. Strukturalistisessa lähestymistavassa ei anneta merkitystä tekstin historiallisille olosuhteille tai tekstin kirjoittajan tarkoitukselle, vaan koko huomio kohdistetaan tekstin perustana olevaan kielelliseen rakenteeseen.

Strukturalistisen ajattelun mukaan kertomukset rakentuvat aiheiden tai teemojen varaan. Samaa aihejoukkoa voidaan käyttää monien erilaisten kertomusten rakentamiseen. Strukturalistiset analyysit ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että esimerkiksi kansanperinteen kertomukset noudattavat usein tiettyjä temaattisia rakennekaavoja. Raamatun tekstejä analysoitaessa etsitään tällaisia aiherakenteita.

Tärkeä merkitys strukturalistisen lähestymistavan kehittäjänä on ollut venäläisen Vladimir Proppin teorialla, jonka mukaan kansansadut rakentuvat usein kaavamaisten aiherakenteiden ja juonityyppien varaan. Samanlaisia standardoituja juonityyppejä ilmenee strukturalistien mukaan kaikissa kertomuksissa. Sen lisäksi että kertomuksissa toistuivat samat aiheet, ne seuraavat samaa rakennekaavaa. Tämä kaava on ollut ominaista perinnekertomuksille ja kansansaduille vuosisatojen ajan. Saduissa on Proppin mukaan vain seitsemän erilaista roolia (konna, lahjoittaja/auttaja, etsitty henkilö, hänen isänsä, lähettäjä, sankari, valesankari). Saduissa on lisäksi vain 31 erilaista tehtävää, joita henkilö voi suorittaa edistääkseen juonen kehittymistä. Sama perustava juoni löytyy kansansaduista ympäri maailmaa. Kertomukset seuraavat samoja kulttuurisesti määräytyneitä malleja. Kertomusten kertojat käyttävät ehkä tiedostamattaan näitä samoja tarinan rakenteita.

A. J. Greimas kehitti strukturalismin muodon, jolla on ollut kaikkein suurin vaikutus Raamatun tutkimiseen. Greimasin mukaan kertomuksissa on kuusi toimijaa: subjekti, objekti, lähettäjä, vastaanottaja, vastustaja, auttaja. He suhteutuvat toisiinsa kolmella akselilla: viestintä, valta ja tahto. Näiden tekijöiden pohjalta rakentuu narratiivinen kielioppi.

Kun analyysimme kohdistuu kertomuksen pintatason alle, löydämme viestinnän akselilla Lähettäjän, joka tekee aloitteen välittääkseen tarvittavan Objektin Vastaanottajalle. Lähettäjä antaa Subjektille tehtäväksi viedä Objektin Vastaanottajalle. Tahdon akseli kohdistaa huomion Subjektin rooliin tämän tehtävän suorittamisessa. Vallan akseli kiinnittää huomiota Vastustajaan, joka yrittää estää Subjektia toteuttamasta tehtäväänsä. Auttaja tarjoaa voimaa tehtävän suorittamiseksi.

Greimasin lähestymistavan sovellusta Raamatun tutkimiseen voidaan kuvata parin esimerkin avulla. Ensinnäkin lähestymistapaa käytetään kertomuksen yksityiskohtien karsimisessa niin, että saadaan esille kertomuksen perusrakenne. Tätä käytetään apuna tekstin sisältämän teologian esille saamiseksi. Andrew Lincoln¹ käyttää Greimasin mallia saadakseen esille Johanneksen evankeliumin juonen. Isä Jumala on Lähettäjä ja maailma on Vastaanottaja. Objekti, jonka Jumala haluaa tuoda maailmalle, on koetus, joka johtaa joko iankaikkiseen elämään tai rangaistukseen. Jeesus on Subjekti, joka on lähetetty asettamaan maailma koetukselle. Auttajia ovat muut todistajat: Johannes Kastaja, Jeesuksen teot, Raamatun sanat, opetuslapset, rakastettu opetuslapsi, ja Pyhä Henki. Vastustajia ovat ne, jotka eivät ota vastaan Jeesuksen todistusta: maailma, kansan johtajat, Pilatus ja paholainen.

Greimasin mallia käytetään myös tuomaan esille, milloin Raamatun kertomuksissa on epätavallisia käänteitä, joilla on teologista merkitystä. Roland Barthes² analysoi 1. Moos. 32 kertomusta, jossa Jaakob taistelee muukalaisen kanssa: Jumala on Lähettäjä, joka lähettää Subjektin, Jaakobin, etsimään sovintoa Eesaun (Objektin) kanssa. Jaakobin kanssa yöllä paininut mies on Vastustaja, mutta aivan odottamatta käy ilmi, että Vastustaja on Lähettäjä, joka on Auttaja. Tämä epätavallinen käänne tarjoaa aineksia teologisille pohdinnoille.

Kolmanneksi tämä strukturalistinen malli voi tehdä näkyväksi kertomuksessa olevia näkymättömiä tekijöitä ja tämä voi olla teologisesti hyödyllistä. David Clines³ osoittaa, että julkilausutun Lähettäjän puuttuminen Esterin kirjassa kutsuu lukijaa sijoittamaan Jumalan Lähettäjän paikalle ja siten tarjoaa aineistoa Jumalan kaitselmuksen teologialle.

Neljänneksi kaksinapaisten vastakkainasettelujen olemassaolo kertomuksessa (Subjekti-Objekti, Lähettäjä-Vastaanottaja, Auttaja-Vastustaja) voi auttaa ymmärtämään näennäisten ristiriitojen tai vastakkaisuuksien merkityksen kirjallisen työn dynamiikassa. Joidenkin Raamatun kertomusten teologinen voima voi tulla siitä, että niissä käsitellään teemoja, jotka ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Jos nämä näennäiset ristiriitaisuudet pyritään poistamaan esimerkiksi keksimällä tekstin taakse erilaisia lähteitä, poistetaan samalla tekstin olennainen sanoma.

Strukturalismin ongelmana on sen pohjalta toteutettujen analyysien reduktiivisuus, pelkistävyys. Kaikki tekstin yksityiskohdat alistetaan yleispäteväksi oletetulle kielelliselle rakenteelle. On kuitenkin kyseenalaista, onko kaikilla kulttuureilla, kielillä ja kertomuksilla sama perusrakenne.

On myös kyseenalaista, antaako muodollinen rakenne riittävän kuvan teksteistä ja niiden pohjana olevista kulttuureista. Strukturalistisia analyyseja on kritisoitu siitä, että niiden tuottamat tulokset tarjoavat vain vähän mielenkiintoista uutta tietoa.⁴

Vaikka strukturalistit myöntävät, että kieli ja kulttuuri kokevat historiallisia muutoksia, strukturalistiset analyysit ovat yleensä ei-historiallisia. Raamatun sanoma koskee kuitenkin Jumalan toimintaa historiassa.

Koko strukturalismin rakenne edellyttää, että kielellinen vastakkainasettelu eli kaksinapaisuus on yleispätevää ja pysyvää. Tällainen jäykkä vastakkainasettelu tai kaksinapaisuus ei tee oikeutta todellisuuden lähes rajattomalle moninaisuudelle.

Yksi strukturalismin tunnetuimmista kriitikoista on venäläinen kristitty ajattelija Mihail Bahtin. Bahtin kritisoi strukturalismia liian pelkistävästä, abstraktista ja muodollisesta lähestymistavasta, joka ei tee oikeutta erilaisuudelle ja moninaisuudelle. Bahtin painottaa erilaisuuden merkitystä, mutta hän ei palauta sitä vastakohtaisuuksiin, joko-tai-asetelmiin, jotka ovat ominaisia strukturalismille. Erilaisuus tarjoaa toisiaan täydentäviä näkökulmia, jotka yhdessä antavat laajemman ymmärryksen sekä-että-asetelman pohjalta. Bahtinin ajattelun perustana on vakaumus, että totuus avautuu vain dialogissa, jossa kaikki erilaisuudet pidetään yhdessä ja niiden annetaan elää vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Kun erilaisuus tunnustetaan, ymmärryksellä on mahdollisuus laajentua. Moniäänisyys (polyfonia) ei tarkoita pelkästään erilaisten äänten samanaikaista olemassaoloa, vaan niiden välistä vuorovaikutusta. Eriäänisyys (heteroglossia) tarkoittaa sitä, että on olemassa useita erilaisia yhteisöllisiä kieliä, kuten lääkärin, nuorison ja maalaisten kieli. Kun luemme kirjoituksia toisilta aikakausilta, kohtaamme erilaisia kieliä, jotka elävät yhdessä oman aikamme eri kielten kanssa. Moniäänisyyden tarkoituksena on tuottaa jotakin uutta erilaisten persoonallisten kantojen välisessä jännitteessä.

Strukturalismi siis pelkistää tekstin todellisuutta niin paljon, että ihmiselämän moninaisuuden ja yksilöllisyyden näkökulmille ei aina tehdä oikeutta. Strukturalistinen analyysi on vaarassa muodostua niin pelkistäväksi ja yksinkertaistavaksi, että tärkeitä osia sanomasta joko katoaa tai vääristyy.